Ville Hänninen
Muuten se on mennyttä
Arktinen banaani 2022
Tuoreessa esseekirjassa Muuten se on mennyttä Ville Hänninen jatkaa samoja teemoja kuin aikaisemmassa Keskipäivän miehiä (Art House 2016). Tällä kertaa Hänninen on laajemmin taiteen ja kirjallisuuden kokemisen äärellä, vaikka sarjakuva-aiheita uutuudessakin käsitellään. Lähtökohta on hyvin henkilökohtainen, ja sanavalinnoissakin korostuu oma mielipide ja näkemys. Eräässä mielessä kriitikko kertoo arvostelluille ja kritiikkien lukijoille mistä hän pitää ja ei pidä.
Hänninen pitää omana opinahjonaan Jyväskylän Vanhaa Antikvariaattia, tästä uutuudessa on kokonainen luku. Tähän liittyen haluan kertoa Hännisen ja oman elämäni sivuamisesta tuon kirjan luvun aikana. Asuin talossa, jossa antikvariaatti edelleen sijaitsee, ja vierailin siinä lähes päivittäin. Samaan aikaan Hänninen kävi paikassa monta kertaa päivässä. Muistan teinin, joka nuoruuden varmuudella luokitteli teoksia hyviin ja huonoihin.
Hieman vanhempana, jo yliopistossa opiskelevana, minusta oli karsittu kaikki varmuus. Kaikki oli suhteellista ja asiat riippuivat siitä, mistä kulmasta niitä tarkasteli. En tutustunut Hänniseen tuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Mielestäni sama nuori Hänninen oli kerran yksin Kauppakadun Suomalaisen sarjakuvahyllyn luona. Hän oli löytänyt Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen, ja selaili sitä. Kun tulin hyllyn luo, nuori kiirehti laittamaan sarjakuvan takaisin hyllyyn. Hänen kasvoilleen ei noussut pornon lukemisesta käräytetyn nolous, vaan hämmentynyt ihastus. Kuvittelin ilmeen johtuvan siitä, että hän oli löytänyt uuden, tuntemattoman maailman. Ja olin siitä kateellinen, koska Palsa oli minulle jo tuttu.
Mistä nuorena löysikään kaiken ajan lukemiseen, elokuviin ja taiteen kokemiseen? Hänninen ihmettelee ja arvelee edelleen arvottavansa tuolloin hankitun tiedon varassa. Samaa ihmettelen itsekin. Nopealla ja yksinkertaisella arvottamisella? Mutta uusintakierrokset vanhempana tuottavat yllätyksiä: Hänniselle Annaud’n Ruusun nimi -elokuva oli nuorena suuri pettymys, mutta vanhempana uudelleen katsottuna filmi olikin kerrassaan mainio, melkein klassikkoainesta.
Viimeiset luvut kertovat, että kuvan ja sanan yhdistäminen onnistuneesti ei tuo nykyisessä kulttuurimaisemassa tekijälleen sellaista kunniaa ja arvostusta, minkä heille soisi. Kulttuuri on jaettu selkeärajaisiin osastoihin, ja niiden välillä operoiva joutuu liian usein aitojen väliin. Onneksi sarjakuvapiireissä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on omaa lokeroa laajennettu rajalinjojen yli, mutta määrärahojen niukkuus ei edistä tällaista ajattelua laajemmin. Eikä kirjapainotaito, saati digipainaminen, vakiintuneine käytäntöineen ole helpottanut kuvan ja sanan liittämistä yhtään. Päinvastoin.
Hänninen käy teoksessaan läpi työskentelytapojaan ja korostaa niin sanottujen väliteosten merkitystä kirjailijan/taiteilijan tuotantoa arvioitaessa. Raoul Palmgrenin ura saa toimia allegoriana vasemmiston nousulle ja laskulle Suomessa. Kirja saa ajattelemaan kriitikon paradoksia. Jos löytää kokonaan uuden maailman, jota muut eivät ole vielä sanallisesti kuvailleet, niin olenko minä valmis tekemään sen? Sanallinen kuvaus taiteen kokemisesta väistämättä latistaa sen jollakin tapaa. Jätänkö aarteen vain omaan tietooni, vai yritänkö selittää sen jotenkin osittain? Vai muutanko kritiikkiä siten, että asia välittyisi?
