perjantai 8. heinäkuuta 2022

Äijänkäppänöiden kesäspesiaali

 


Juri Kanerva

Äijänkäppänät - Pistämätön kesäspesiaali

omakustanne 2022


Ylihuomenna eli sunnuntaina 10.7.2022 järjestetään ensimmäiset Jyväskylän sarjakuvafestivaalit Toivolan vanhalla pihalla (Cygnaeuksenkatu 2). Yksi festivaalien ohjelmanumero on Juri Kanervan Äijänkäppänät-albumin julkistus. Sain uunituoreen kappaleen tekijältä jo tällä viikolla.

Juri Kanervan piirrostyyli käy ilmi jo kannesta. Hyvin yksinkertainen ja ilmeisen nopea digitaalinen tikku-ukkotyyli saa rinnalleen vaihtelevan kokoisen konetekstauksen ja tietokonevärityksen. Kaikki nämä tyylielementit ovat omiaan karkoittamaan "hyvän sarjakuvan" lukijoita.


Yli 70-sivuinen albumi on juoneltaan poukkoileva ja nopeita käänteitä sisältävä. Alussa taistellaan urpoja sittiäisiä vastaan, kunnes hyttyslordi keksii keinon muuttaa äijänkäppänät samankokoisiksi itsensä kanssa. Maailma on uhattuna, kun lordi suurenee käppänöiden kanssa normaaleihin mittoihin. 

Fantasiaelementit lisääntyvät tarinan edetessä ja pian ollaan mielikuvituksen rajamailla. Mutta onneksi mielikuvittelulla rajoja voidaan siirtää ajassa ja paikassa mielin määrin. 


Vaikka pölhöt pöllöt pöllöilevät pöheikössä, niin kesäspesiaali-kokonaisuus on yllättävän toimiva kokonaisuus. Tarina loikkii Aavanummella kuin hirvi, mutta lukija pysyy juoksutuksessa hyvin mukana. Kunhan ei liiaksi takerru yksityiskohtiin.


  

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Muuten se on mennyttä

 


Ville Hänninen

Muuten se on mennyttä

Arktinen banaani 2022


Tuoreessa esseekirjassa Muuten se on mennyttä Ville Hänninen jatkaa samoja teemoja kuin aikaisemmassa Keskipäivän miehiä (Art House 2016). Tällä kertaa Hänninen on laajemmin taiteen ja kirjallisuuden kokemisen äärellä, vaikka sarjakuva-aiheita uutuudessakin käsitellään. Lähtökohta on hyvin henkilökohtainen, ja sanavalinnoissakin korostuu oma mielipide ja näkemys. Eräässä mielessä kriitikko kertoo arvostelluille ja kritiikkien lukijoille mistä hän pitää ja ei pidä.

Hänninen pitää omana opinahjonaan Jyväskylän Vanhaa Antikvariaattia, tästä uutuudessa on kokonainen luku. Tähän liittyen haluan kertoa Hännisen ja oman elämäni sivuamisesta tuon kirjan luvun aikana. Asuin talossa, jossa antikvariaatti edelleen sijaitsee, ja vierailin siinä lähes päivittäin. Samaan aikaan Hänninen kävi paikassa monta kertaa päivässä. Muistan teinin, joka nuoruuden varmuudella luokitteli teoksia hyviin ja huonoihin. 

Hieman vanhempana, jo yliopistossa opiskelevana, minusta oli karsittu kaikki varmuus. Kaikki oli suhteellista ja asiat riippuivat siitä, mistä kulmasta niitä tarkasteli. En tutustunut Hänniseen tuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Mielestäni sama nuori Hänninen oli kerran yksin Kauppakadun Suomalaisen sarjakuvahyllyn luona. Hän oli löytänyt Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen, ja selaili sitä. Kun tulin hyllyn luo, nuori kiirehti laittamaan sarjakuvan takaisin hyllyyn. Hänen kasvoilleen ei noussut pornon lukemisesta käräytetyn nolous, vaan hämmentynyt ihastus. Kuvittelin ilmeen johtuvan siitä, että hän oli löytänyt uuden, tuntemattoman maailman. Ja olin siitä kateellinen, koska Palsa oli minulle jo tuttu.

Mistä nuorena löysikään kaiken ajan lukemiseen, elokuviin ja taiteen kokemiseen? Hänninen ihmettelee ja arvelee edelleen arvottavansa tuolloin hankitun tiedon varassa. Samaa ihmettelen itsekin. Nopealla ja yksinkertaisella arvottamisella? Mutta uusintakierrokset vanhempana tuottavat yllätyksiä: Hänniselle Annaud’n Ruusun nimi -elokuva oli nuorena suuri pettymys, mutta vanhempana uudelleen katsottuna filmi olikin kerrassaan mainio, melkein klassikkoainesta.

Viimeiset luvut kertovat, että kuvan ja sanan yhdistäminen onnistuneesti ei tuo nykyisessä kulttuurimaisemassa tekijälleen sellaista kunniaa ja arvostusta, minkä heille soisi. Kulttuuri on jaettu selkeärajaisiin osastoihin, ja niiden välillä operoiva joutuu liian usein aitojen väliin. Onneksi sarjakuvapiireissä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on omaa lokeroa laajennettu rajalinjojen yli, mutta määrärahojen niukkuus ei edistä tällaista ajattelua laajemmin. Eikä kirjapainotaito, saati digipainaminen, vakiintuneine käytäntöineen ole helpottanut kuvan ja sanan liittämistä yhtään. Päinvastoin.

Hänninen käy teoksessaan läpi työskentelytapojaan ja korostaa niin sanottujen väliteosten merkitystä kirjailijan/taiteilijan tuotantoa arvioitaessa. Raoul Palmgrenin ura saa toimia allegoriana vasemmiston nousulle ja laskulle Suomessa. Kirja saa ajattelemaan kriitikon paradoksia. Jos löytää kokonaan uuden maailman, jota muut eivät ole vielä sanallisesti kuvailleet, niin olenko minä valmis tekemään sen? Sanallinen kuvaus taiteen kokemisesta väistämättä latistaa sen jollakin tapaa. Jätänkö aarteen vain omaan tietooni, vai yritänkö selittää sen jotenkin osittain? Vai muutanko kritiikkiä siten, että asia välittyisi?