sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Esseisti Antti Nylén esseistä


Lauantaina Muusajuhlilla pääkirjaston Pakkala-salissa oli keskustelemassa esseestä ja esseistiikasta Antti Nylén ja Ilmari Leppihalme. Pakkala-sali oli kovin varattu tila, ennen keskustelua siellä oli koulutustilaisuus ja heti perään joku toinen tilaisuus. Esseen käsittely jäi siis tiukkojen (aika)rajojen sisään.

Esseellä on pitkä traditio, nimen alla kulkee monenlaista. Keskustelua johdattanut Leppihalme määritteli esseen sateenkaarikäsiteeksi, jonka alle mahtuu monenlaista. Vaikka esseistiikalle on annettu paljon vaateliaita perusedellytyksiä (pohdiskelevuus, älyllisyys, tunnustuksellisuus), niin Suomessa lajista pahimmillaan oli tulla jämätekstien kaatopaikka.

Esseisti ja suomentaja Nylén kertoi lähteneen haastamaan suomalaisen esseen tietokirjamaisuutta. Palauttaa esseeseen antiikin huurupäiden (esimerkkinä Nylén mainitsee Plutarkhoksen) mielipidekirjoitukset ja julistukset.

Leppihalme kiinnitti huomiota siihen, että Nylénin molempien kokoelmien nimessä on essee (Vihan ja katkeruuden esseet, 2007 ja Halun ja epäluulon esseet, 2010, molemmat Savukeidas), mutta molempien alaotsikkona on proosaa.

Nimeämisen Nylén kertoo olleen kirjallisuuspoliittisen teon. Alaotsikko korostaa tekstien esteettistä puolta, ja samalla se vapauttaa lukijan olemaan luottamatta Nylénin tarjoilemiin tietoihin.

Silti Nylén piti tiukasti kiinni siitä, ettei esseissä saa valehdella. Proosassa ulkoavaruuden olennot voivat valloittaa Lontoon, mutta esseessä ei. Esseellä on tiukka totuudellisuuden vaatimus.

Totuuden vaatimuksen Nylén on ulottanut omaelämäkerrallisiin seikkoihin. Hän mainitsi kirjoittaneensa itsestään yksivuotiaana ja antaneen tuon kohdan äidilleen tarkastettavaksi. Ja kiltisti korjannut väärin menneet kohdat.

Nylénin mukaan esseessä on kyse tosiasioiden yhdistelystä ja sommittelusta. Tämä sopi myös Leppihalmeen määritelmiin: essee on ajatuskoe, ei systemaattinen tutkielma.

Esseen mahdollisuudet ovat yhdistäminen, sommittelu ja valinta. Kirjallisuudessa on vain teksti, todellisuudessa ovat kaikki asiat.

Nylén oli tyytyväinen suomalaisen esseistiikan uuteen nousuun. Nyt kirjoitetaan esseekokoelmia, eikä vain koota aikaisempia kirjoituksia kansien väliin. Olen iloinen jos olen asiaan vaikuttanut, totesi Nylén asiaankuuluvan vaatimattomasti. Samalla hän asetti esseistiikan kritiikille vaatimuksen: sen pitäisi tuoda esille sitä, mitä tekijältä itseltään on jäänyt huomaamatta.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Uustaantumuksellisuus nykytaiteen vaivana


Ranskalaisfilosofi Dany-Robert Dufour kirjoittaa Le Monde diplomatiquessa (XIV) uustaantumuksellisuudesta, joka tyhjentää nykytaiteen vallankumouksellisuudesta. Dufour kannattaa selkein sanoin vallankumousta, ja pitää typeryttävänä, että mainosmaailma ja osa arvostetuistakin taiteilijoista käyttävät taiteen retorisia keinoja muuhun kuin vallankumouksen edistämiseen.

Dufourin mukaan nykytaidediskurssi lähtee Bernard de Mandevillen 1700-luvun alussa esittämästä liberaalin ajattelun kulmakivestä: "Yksittäiset paheet koituvat yhteiseksi siunaukseksi". Toisin sanoen esimerkiksi ihmisen itsekkyys ja ahneus kääntyy kokonaisuutta tarkastellessa hyveiksi.

Tekemisten motiiveilla on siis kaksi tasoa, jos asia on ensimmäisellä pahe, niin toisella se on hyve.

Taiteessa retorisena juonena on tuoda esille "pahe", joka onkin kutsu tarkastelemaan "hyvettä". Kun kutsu otetaan vastaan, niin saavutetaan teoksen tarkoitus ja päästään tarkastelemaan ja keskustelemaan tuolla toisella tasolla olevaa. Löydetään merkityksiä, jotka muuttavat ihmiskuntaa.

Toisella tasolla keskusteltaessa ilmaisu on vapaata ja estotonta, uuden oivaltaminen mahdollistuu. Mainonta tarjoaa tässä kohtaa omaa tuotettaan, esittää sen olevan oivaltamisen mahdollistaja.

Dufourin mukaan myös paljon puhuttu innovointi on tämä sama prosessi. "Toiselle tasolle" siirtymisestä on tullut normaali yhteiskunnallinen, taloudellisesti hyödynnettävissä oleva prosessi.

Taiteen merkitysten etsimisen ja innovoimisen luuleminen samaksi asiaksi (esim. ns. luovuuspuhe) on Dufourin mielestä suuri sekaannus. Innovoimalla ei synny taidetta. Eikä taiteilemalla innovaatioita.

Dufour vaatii arvottamisen ja kritisoimisen mahdollisuuksien palauttamista. Pitäisi voida sanoa mikä on taidetta ja mikä ei.

Tässä vaatimuksessaan Dufour on väärillä linjoilla. Ei Marcel Duchampin Suihkulähde (1917) vienyt mahdollisuutta sanoa mikä on oivaltavaa, uusia merkityksiä löytävää taidetta. Sellaisen kertominen on kritiikkien lukijoille tärkeämpää kuin arvovaltainen raaditus mikä taiteeksi hyväksytään.

Uusliberalismin aikakaudella taide edelleen heijastelee yhteiskuntaa. Dufourin mukaan "perverssin retoriikan" huipentuma on Wim Delvoyen Cloaca (2000). Teos on täydellinen, käytännössä toimiva ruoansulatuselimistö. Sen tuotoksia myydään tuhannen euron kappalehintaan tyhjiöpakatuissa pusseissa.

Dufourilta jää huomaamatta, että Delvoyen Cloaca on tehdas, teollinen prosessi. Ehkä Dufour on kokenut työn perinteisen teollisuustyön pilkkana?

Tai ehkä on pikemminkin niin, että taide on alkanut nostaa yksilön hyveitä toiselle tasolle, siis yhteiskunnallisen kokonaisuuden kannalta pahoiksi. Paheiden hyödyntäminen hyveinä on jätetty markkinamaakareille.

Itse ainakin näen Cloacassa voimakasta kulutusyhteiskuntakritiikkiä, teoksella on oikea vaste todellisuudessa, eikä se ole vain tyhjää retorista peliä.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Vilkas kulttuurifestivaaliaika


Oulun vilkas kulttuurielämä tuottaa tapahtumia niin, ettei perässä tahdo pysyä. Tiistaina alkoivat Oulun VII Muusajuhlat (ohjelma) ja tänään alkavat Oulun päivät (ohjelma). Kirjoittajan rientoja on hidastanut Oulun taiteiden yönä (26.8.) tapahtunut vilustuminen, mutta puolikuntoisenakin olen koettanut kokea.

Eilen osana Muusajuhlia julkistettiin Villa Hannalassa Essi Kummun tuore teos Karhun kuolema (Tammi 2010). Teos on alkuviikosta saatu painettua, joten viikon, parin päästä sitä vasta kirjakaupoista alkaa saada.

Kummu luki teosta ja selvitti sen syntyvaiheita. Lukunäyte teoksesta on netissäkin Kirjastokaistalla. Tarina on rakentunut parin vuoden kirjoitusprosessissa, lähtökohtana Kummulla on ollut muutama kuva, joista yksi on päätynyt kirjan kanteen.

Lukuohjeeksi Karhun kuolemaan Kummu teroitti, että karhu on eläin. Ei symboli. Karhu on karhu, eläin.

Tiistaina Tervasoihdussa oli keskustelutilaisuus Tommy Tabermannin runoudesta. Jarkko Lauri lausui edesmenneen runoilijan parhaita paloja, ja lopuksi muistorunon, joka mukana lauantaina julkistettavassa Hallaus-lehdessä.

Keskiviikkona Rauhalan Muusaklubilla esiintyi muun muassa Heli Slunga, joka Helsingin Taiteiden yössä edusti Oulua Runopuulaakin loppukilpailussa (26.8.) sijoittuen toiseksi. Kuva Runopuulaakin Oulun karsinnoista.

Tulevasta ohjelmasta mainittakoon, että Antti Nylén pohtii lauantaina kello 15 pääkirjastolla Kuisma Korhosen kanssa mitä essee voisi olla. Kotkasta kantautuneiden puheiden mukaan singaporelaisvieras Alvin Pang olisi kiintoisa runoilija (perjantaina Limingassa, lauantaina Oulussa).

Lauantaina ja sunnuntaina Oulun päivillä olisi mahdollisuus lättähattuajeluihin.


Tiistaina mainitsemani Anton Kannemeyer on kunniavieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 10.-12.9.2010.

torstai 2. syyskuuta 2010

Henri Rousseaun kuolemasta sata vuotta



Henri Rousseaun (s. 1844) kuolemasta on tänään kulunut sata vuotta. Vanhoilla päivillään maalariksi ryhtynyt tullimies on tunnettu erityisesti viidakkokuvistaan ja tiikereistään.

* Henri Rousseau - The Complete Works

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset