Tuore Aku Ankan taskukirja, numeroltaan jo 338, on nimetty vanhan, hokemaksikin jo muotoutuneen säeparin alkuosan mukaan. Siis Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Myös ensimmäinen taskukirjan tarina on nimetty samoin. Siinä Roope Ankka (taas kerran) päättää perustaa oman valtion välttääkseen verojen maksamisen, mutta eihän se tietenkään onnistu.
Oma maa mansikka / muu maa mustikka runoilu on oululaisen Samuli Kustaa Bergin (käytti myös Kallio -nimeä, 1803-1853) kehitelmä Oma maa runon motoksi tai johdannoksi. Ensimmäisen kerran se julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa huhtikuussa 1834.
Bergin tuotanto ei ole järin laaja, seitsemän runoa ja tutkielma runomitoista. Ei se määrä vaan laatu. Bergiä pidetään yhtenä 1800-luvun tärkeimmistä lyyrikoista.
Perässä seuraavaa kotiseutukaipuuta on kehuttu siitä, ettei se äidy imeläksi, ummehtuneeksi isänmaan ylistykseksi. Ehkäpä siksi, ettei tarkoituskaan ollut isänmaata ylistää, vaan omia synnyinseutuja.
Ei vielä tuohon maailman aikaan ollut suomalaisille mitään 'isänmaata' jota olisi voitu patrioottisesti ihailla ja ylistää. 1809 tapahtunut "kohottaminen kansakunnaksi" keksittiin vasta myöhemmin. Professori Israel Hwasser neljä vuotta Bergin runoa myöhemmin 1838 heitti tuon ajatuksen ilmoille, että Suomi voisi olla oma itsenäinen maansa, mutta ei Hwasserin puheista kukaan juurikaan välittänyt. Samainen mieshän oli todennut, että naisen oli huolehdittava lisääntymisestä ja suvunjatkamisesta, eikä kilpailtava miehen kanssa työelämässä.
Suuriruhtinaskunnan eliitti moiset heti kättelyssä tyrmäsi, ja palasi ajatuksiin vasta puolueiden synnyttyä ja puoluepolitikoinnin alettua.
Oma maa
Oma maa mansikka;
muu maa mustikka.
Vallan autuas se', jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
hyljätty, onnensa kans', urhoin hauvoilta pois.
- Ei sopis' miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä;
kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
nousevat silmiini nyt vielä'in viljavat veet.
Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,
poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' ovat taivahat täynnä,
kauniimmat kattoa kuin aamulla alkava koi.
Oi Te' pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa
myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans'!
Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki
saaret ja salmet ja myös taivaalla tähet ja kuun.
Siellä mun huoleni on, ja siellä ne muinosat muistot,
- sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. -
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks';
kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymämaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti