Hiljakkoin aloitettiin Suomen sodan 200-vuotismuiston juhlinta. Toistaiseksi uutisoinnissa ovat olleet esillä sodan poliittiset merkitykset ja Vänrikki Stål.
Muistutukseksi, että Suomen sotakin oli ihan oikea sota Sara Wacklinin (1790–1846) muistelmia:
Käynti sairas-huoneessa 1808 vuoden sodan aikana
Yleisö alussa ei sodasta muuten tietänyt, kun kaupungin läpi ajavain lähettiläin kautta.
Mutta pian marssi Länsipohjan rykymentti kaupungin lävitse uteliaan nuorison suureksi iloksi, joka milloinkaan ei ollut nähnyt niin muhkeita upseeria, sotamiehiä ja kanuunia. Sanottiin edellisten tulevan äitejänsä kiittää kauneudestansa, sillä nämä tällä paikkakunnalla kasvattavat lapsiansa kaljavellillä, ohuella leivällä ja ruisjauho-puurolla. Nuoret naiset juoksivat ikkunat rikki iloissaan, että vaan saisivat nähdä rykymentin sivutsekulun. Sodan siirryttyä pohjanmaan rajoille, syntyi Oulussa suuri liike ruunun tavarain ja varaston kulettamisesta. Suuria rahasummia tuli kaupunkiin ja maille, joissa toimellisia miehiä kuljeskeli ympäri, ostaen ruokatavaroita, joita sitten voitolla myivät ruunulle.
Naisilla oli täysi työ leivän leipomisesta sotajoukolle, lanka-tukkujen raapimisessa haavotetuille ja tanssimisessa parantuminen kanssa.
Mutta Revolahden ja Siikajoen tappelujen jälkeen oli ilo loppu kun tuli kuormittain haavotettuja ystäviä sekä vihollisia. Säälimisen kyyneleet pesivät pois tanssi-himon nuorisolta, joka tähän asti ei ollut muuta ajatellut, kun katrillia ja valssia upseerien kanssa.
Eräs nuori upseeri, katteini Forselles, oli Tukholmassa tullut tuntemaan yhden Oulun ihanimmista tytöistä. Vanhan tavan mukaan oli hän, samoin kun moni muu Suomen tyttösistä sinne lähetetty oppimaan sivistystä ja hyviä tapoja. Hän, samoin kun upseerikin oli silloin nuoruutensa iloisimmassa ajassa. Usein tapasivat he toinen toisensa kaikellaisissa iloisissa tiloissa ja huvituksissa. Katteini oli monasti tytölle sanonut toivovansa saada seurata häntä pohjolaan ja että mieluisasti tahtoisi kuolla siellä, missä hän oli. Tämä toivo huvitti monta kertaa heitä molempia, jonka luulivat mahdottomaksi.
Mutta seuraavana vuonna kunnes tuo nuori tyttö istuen Oulussa vanhempiensa huoneessa kyynelsilmin ikkunasta katsellen näki kuorman haavotettuja vietävän sairashuoneesen, näki hän niitten joukossa nuoren valjun upseerin. Mahdotonta oli arvella tämän olevan ennen niin sorean ja pulskan Forsellen, ennen kun tämä surullisesti naurahtaen tervehti häntä. Tyttö päästi suuren itkun tunteissaan tämän ennen niin ilosen ja muhkean upseerin ja nähdessään hänen niin huonona ja kituvana, pahoilla työkärryillä vietävän lasarettiin.
Muutaman päivän perästä tuli haavotetun palvelia, joka toi kirjelipun, jossa vaan oli nämät sanat:
”Minä olen pitänyt lupaukseni.”
Jalkansa oli rikki ammuttu, jonka tähden se leikattiin. Monioita päiviä sen jälkeen kuoli hän.
Lyhyen sairautensa aikana piti tyttö vanhempainsa suostumuksella siitä huolen, ettei sairashuoneessa häneltä mitään puuttunut hoidossa eikä mukavuudessa.
Kuolemansa edellä pyysi hän vielä kerran saada nähdä sitä hyvää enkeliä, joka terveyden päivinä oli toimittanut hänelle niin monta ilosta hetkeä ja joka nyt viimeisillä hetkillänsä oli toimittanut hänelle lievitystä ja huvia.
Kuolevaisen toivoa täyttämästä ei voitu kieltää. Isänsä kanssa kävi tyttö täyttämään nuoruuden ystävän pyyntöä. Kirkas silmänsä kiilsi iloisesti häntä vastaan. Monta sanaa ei voinut lausua mutta sydämmellisellä kiitollisuudella suuteli hän siunaten itkevän tytön kättä.
Lyhyt mutta katkera oli tämä tapaaminen. Hellätuntosen tytön mieleen jätti se ainaseksi surullisesti sulon muiston. Kapteeni Forselles haudattiin Oulun kirkkoon kaikella sotaväen juhlallisuudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti