lauantai 1. maaliskuuta 2008

Hyypiön hiihtoloma


”Minulla ei ole vapaa-aikaa” aloittaa filosofi Theodor W. Adorno esityksensä yhdestä ihmisten arjen osa-alueesta. Adorno kokee olevansa täysipäiväinen ajattelija, hän ei osaa erottaa toimistaan sellaista, joka ei liittyisi hänen työskentelyynsä.

Adornon tapa tehdä työtä on elämäntehtävä, jos seuraamme Bertrand Russellin erilaisten työtehtävien luokitusta. ’Valtiomiestyö’ tai ’elämäntehtävä’ on Russellille korkein ja arvostettavin työn tekemisen muoto, sillä siinä ihminen saa toteuttaa itseään, saa elää koko arkensa itsensä ja toisten arvostaman tekemisen parissa.

Presidentin tai eduskunnan puhemiehen virkoja ei kuitenkaan riitä koko kansalle. Suurin osa ihmisistä joutuu elämäänsä ylläpitääkseen tekemään työtä toisten ohjauksen alaisena. Jokaiselle kuitenkin löytyy yhteiskunnasta sellainen tehtävä, jossa hän kykenee tuottamaan itselleen suostumuksen mennä töihin päivästä toiseen.

”Olkoon työ kuinka ikävää tahansa” kirjoittaa Russell, ”ihminen sietää sen, jos saavuttaa sen avulla mainetta”. Maineeksi tässä yhteydessä Russellin mukaan riittää tunnustus hyvinkin pienessä elämänpiirissä, esimerkiksi omassa perheessä tai työyhteisössä.

Protestanttisen etiikan (tai sanottakoon suomalaisittain vaikka pietistisen eetoksen) sävyttämässä länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisen arki on jaettu kolmeen yhtä suureen osuuteen: työhön, vapaa-aikaan ja nukkumiseen. Kun kullekin omistetaan kahdeksan tuntia, saadaan vuorokauden 24 tuntia täyteen.

Ennen modernia jako oli vain kahteen: työhön ja nukkumiseen. Max Weber kertoi esimerkin liikemiehestä, joka iltaisin töiden jälkeen kärsimättömästi odotti sitä, että voisi mennä nukkumaan – herätäkseen aamulla virkeänä työtehtäviensä hoitamiseen.

Adornon teoria vapaa-ajasta liittyy edelliseen esimerkkiin. Vapaa-aika käsitteenä jo viittaa siihen, että on olemassa ’epävapaa’, työaika. Kun vapaa-aika määrittyy näin suhteena työhön, se on vallitsevan työmoraalin mukaisesti käytettävä tarkoituksensa mukaisesti työkyvyn palauttamiseen ja parantamiseen. Se on myös puritaanisella tarkkuudella pidettävä työstä erillään. Tätä Adorno pitää luonteenomaisena keskiluokkaisena (poroporvarillisena) suhtautumistapana.

Olemme siis saaneet määriteltyä ihmisten arkeen kolme osa-aluetta: työn, vapaa-ajan ja nukkumisen. Näistä vähintään kaksi kuuluu jokaisen ihmisen elämään (työ ja nukkuminen), joskin tällaisia kahteen tyytyviä ihmisyksilöitä on oletettavasti erittäin vähän. Nukkuminen ja nykyisin yhä useammin myös vapaa-aika molemmat määrittyvät tarpeiksi, joita ilman ihminen ei pysy työkykyisenä, ’itsensä tarkoituksen toteuttajana’. Nukkuminen on fysiologinen ja vapaa-aika psykologinen tarve, joita ilman ihminen ei pärjää.

Adornon mukaan vapaa-aika ei saa muistuttaa työtä missään määrin, jotta se olisi ’irrottautumista’ työstä. Tämän vuoksi Adornon mielestä kaikista vapaa-ajan toiminnoista tulee jotenkin absurdeja.

Jyrkästä kahtiajakautumisesta huolimatta vapaa-aikaan hiipii käyttäytymismuotoja työstä, koska vapaa-aika on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. Vapaa-aika eriytyy ja organisoituu kuten työ:

”Itsestään selvään tapaan kysyä ihmisten harrastuksia sisältyy vaatimus: jokaisella on oltava harrastus ja mikäli mahdollista – kokonainen joukko niitä. Lisäksi niiden on sovittava vapaa-ajan markkinoiden tarjontaan. Organisoituneesta vapaa-ajasta on tullut jotain pakollista: voi sitä joka ei pysty esittämään yhtään harrastusta, vapaa-ajan viettotapaa – hän on joko kiipijä tai toivottoman vanhentunut ihmistyyppi, hyypiö, jota välttämättä pidetään naurettavana yhteiskunnassa jossa tiedetään mitä vapaa-ajan pitää olla.” (Theodor Adorno, Vapaa-aika. Uuden ajan aura 1(1981), 14)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti