Journalismikritiikin vuosikirja 2009 on näköjään ilmestynyt. Itseasiassa jo kuukausi sitten, mutta ainakin minulta koko kirjan ilmestyminen on mennyt täysin ohi. Googlaus osoittikin, että Auli Harjun toimittamasta teoksesta on vain kaksi arviota kirjoitettu. Kritiikkiporttikaan ei enempää löydä.
Tavallisestihan vuosikritiikkiä on käsitelty lukuisissa foorumeissa ja usein eri jutuin. Onpa siitä uutisiakin saatettu kirjoittaa. Nyt medianäkyvyyttä ei ole ollut, koska kehuja ei saatu.
Turun Sanomissa Matti Wiberg oli moittinut 18.4. uutuuden pataluhaksi ("joutavia, yllätyksettömiä sekä kehnohkosti laadittuja kirjoitelmia").
Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen laittoi 10.4. oman kritiikin kritiikin otsikoksi "Georgian sotaa kommentoitiin kieli keskellä suuta".
Wiberg hyökkää ja Hämäläinen yrittää pelastaa sen mikä pelastettavissa on.
Journalismikritiikin vuosikirja 2009 nimittäin kertoo kahdesta viime vuoden keskeisimmästä uutisaiheesta (Georgian sota, Johanna Korhosen potkut), että suomalainen sanomalehdistö kyllä uutisoi, mutta jätti kertomatta totuuden.
Wibergin on turha haikailla syvällisempiä analyyseja ja nimitellä "vihkoa" "lörpötteleväksi kulttuuriesseistiikaksi", jos on jäänyt housut kintuissa kiinni muun kuin oikean tiedon välittämisestä.
Journalismikritiikin ei tarvitse olla hienosyistä, jos joukkoviestimien perustarkoitusta ei toteuteta.
Georgian sodan uutisointia tutkinut Jukka Pietiläinen tarkka sanoissaan. Hän muistaa myös mainita, että Helsingin Sanomien 8.8. ilmestyneen numeron neljännessä painoksessa kerrottiin Georgian olleen hyökkääjä. Kolmessa ensimmäisessä siis jotain muuta. Ja seuraavissa numeroissa taas jotain muuta.
Jos georgialaisten toimet jossakin vaiheessa kerrottiinkin myöhemmin oikein, niin se hukkui muuhun taustahälyyn.
Journalismin onnistumisen mittarina voisi pitää sitä, että oikea tieto välittyy kansalaisille. Georgian sodan aloittajasta YLE teettikin kyselyn, jonka tulokset Pietiläinenkin kertaa: 38 prosenttia vastaajista luuli Venäjän olleen hyökkääjän, neljännes ei osannut vastata.
Media oli onnistunut välittämään oikean tiedon vain reippaalle kolmannekselle väestöstä.
Ei mikään hurrattava onnistumisprosentti niinkin laajasti ja suuresti uutisoidusta ykkösaiheesta.
Vuosikirjan palaute on varmaankin aiheuttanut sanomalehtien pääkirjoitustoimituksissa itseruoskintaa ja valtavaa häpeää, ja siksi sen ilmestyminen on tällä kertaa ollut niin vaiettu aihe.
Taitaa olla turha toive. Hesarin Unto Hämäläinen kritiikin kritiikissäänkin toteaa, että "Venäjä selvisi ilman rangaistusta". Mistä sen olisi pitänyt saada rangaistus? Siitäkö, että todellisuus ei tapahtunut niin kuin pääkirjoitustoimitusten "nojatuolikenraalit" sen suunnittelivat tapahtuvan?
* Journalismikritiikin vuosikirja 2009 (toim. Auli Harju). Journalismin tutkimusyksikkö. Tampereen yliopisto. 127 s. (pdf)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti