[Kesäkirjakimara: johdanto, osat 1, 2, 3, 4, 5 ja 6]
Kesäkirjankimaran kirjoista viimeiseksi käsiteltäväksi jäi Markku Paasosen (s. 1967) kolmas runokokoelma Voittokulku (Tammi 2001). Teosta valitessani ajattelin sen olevan lyhytproosaa, novelleja. Teksti oli sivuille aseteltu suorakaiteen muotoisiksi kappaleiksi. Vasta lukeminen paljasti kirjallisuuden oikean lajin.
Paasosen ratkaisu on oiva. Ei pitäisikään olla niin, että teoksen sanojen asettelumalli automaattisesti paljastaa minkä tyyppisestä kirjallisuudesta on kyse.
Paasosen runoissa liikutaan pääasiassa kaupungissa. Tätä yhtä ja melko yleistä rakennettua ihmisten majailupaikkaa lähestytään kokonaisuutena.
Kone-nimen saaneessa tekstissä kaupunki kuvataan koneeksi, josta moderni on hävittänyt koneenhoitajat kokonaan. Jos niitä koskaan ylipäätään on ollutkaan.
Kaupunki elää ja toimii, vieläpä kohtalaisen hyvin, vaikka kukaan tai ketkään eivät pidä sitä erikseen käynnissä. Kaupungista löytää paljon eri-ikäisiä rakenteita, joitakin erittäin vanhojakin.
Kaupunki ei (enää?) näytä koneelta. Se tarjoaa asukkailleen nisiä, utareita imettäviksi. Usko, pelkkä usko pitää koneen toiminnassa ja asukkaat vasikoiden tapaan imemässä.
Mutta miksi kone on olemassa? Se on rukousmylly, joka rukoilee itseään.
Koneiston näkymättömissä rattaissa tapahtuu ja ilmenee kaikenlaista. Koetaan muun muassa talon vajoaminen, joka luultavasti oli vain huhu, jonka perusteella hissien käyttäminen saatettiin kieltää. Hissit olivat kansanvallan viimeisiä jäänteitä.
Jos maltettaisiin lopettaa kaupunkikoneesta imeminen, niin meille kasvaisi hampaat. Ei oltaisi enää hampaattomia.
Neljään osaan jakautuva Voittokulku ei sanomaltaan vaikuta olevan voittokulku lainkaan. Paasonen kuvaa jo olemassa olevia (pieniä) tunnusmerkkejä, suuri muutos tulee vasta, kun keskiluokka tajuaa sitä haluta.
Kunnon runokokoelmien tapaan Paasonen käsittelee myös kirjoittamisen vaikeutta.
Kahdeksan vuotta ilmestymisen jälkeen samat tunnusmerkit ovat edelleen olemassa. Ennen muutosta sille on kirjoitettava nimi. Se on löydettävä:
Ne virtaavat esiin, nousevat kuin vesi, eivät maasta vaan siitä minkä nimi pyyhittiin yli kauan sitten, siitä ainoasta minkä nimeä ei voi kirjoittaa, minkä nimeä kirjoitan joka päivä. Päivä päivältä se valmistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti