perjantai 25. joulukuuta 2009

Tapani- ja tähtipojista, ja muutoinkin joulun vietosta


Sata vuotta sitten 28.12.1909 nuorsuomalainen Wiipurin Sanomat. Supistus muisteli entisaikain jouluja ja jouluvalmisteluja. Tähti- eli tiernapoikaperinnettä kirjoittaja tuntuu pitävän herrasteluna, oikeana ja arvostettavana perinteenä tunnuttiin pidettävän tapanipoikain kiertämistä.

Kotipäivä siis tänään, vasta huomenissa kylille!


Joulun vietosta

Joulu juhlista jaloin, siksi kokoo köyhäkin varoja, kettukin kenkärajoja, sanoo eräs sananlasku. Ja onpa joulu juhlana saanut sananlaskuissa osakseen enemmän huomiota, kuin milkään muut juhlat. Kaikki nämä sananlaskut ylistävät erityisesti joulua ja sen viettoa.

Tämäkin osaltaan todistaa että joulu kansamme tietoisuudessa on juurtunut merkittävimmäksi juhlaksi. Samaa todistavat myöskin ne varustukset, joita joulun viettoa varten tehtiin ja joista ensin mainitsemamme sananlasku antaa viittauksen.

Joulun viettoa alettiin jo aikaisin valmistella ja siinä touhussa oli osallisena koko perhe. Lapset, nuorimmatkin odottivat kiihkeästi joulun lähenemistä. Heissä oli erityinen vaistomainen tunne siitä, että joulu tarjoaa paljon tavallisuudesta poikkeavaa, salaperäisen arvokasta.

Perheen emännällä — puhun tässä Länsi-Suomen oloista — oli suurin puuha. Heti kun syysteurastus oli toimitettu, alkoi kynttilöiden valaminen ja siinä työssä taasen joulukynttilöillä oli tärkein sijansa. Joulukirkkoa varten valettiin pari kolme- tai viishaaraista kynttilää, siinä kilpailivat emännät, ken paksuimman kynttilän sai valetuksi. Kotoista tarvetta varten tehtiin myöskin kolmihaaraisia kynttilöitä, eikä vain jouluksi, mutta myöskin muiden suurempien juhlien varalle.

Ei päreitä silti kokonaan unhotettu. Miehet kaatoivat metsästä sopivia puita, hämärätyöksi kiskottiin niistä sitten päreitä, jotka vielä talikynttiläinkin ajan olivat välttämättömiä valaistuksen leivittäjiä eikä ainoastaan kodassa, saunassa, tallissa ja navetassa, vaan pirtissäkin, sillä ei tahdottu kynttilöitä liiaksi tuhlata. Mutta joulupäreillä oli toinenkin tarkotus. Valittiin kauniimmat, suorasyisemmät, tasaisemmat päreet ja niillä verhottiin tuvan mustunut katto. Päreet järjestettiin säännöllisiksi kuvioiksi kattoa verhoamaan, mikä teki erittäin valoisan ja hauskan vaikutuksen. Ulotettiinpa tämä päre verho usein seinillekin, jos tupa oli niin mustunut, ettei naisväki, vaikka käyttikin paljon hiekkaa ja vettä, saanut seiniä vaalenemaan.

Ruovoista pujotettiin pöydän kohdalta katosta riippuva ”himmeli", jos entinen oli jo tullut huonoksi. Tämä tehtävä kuului nuorille naisille, jotka siinä usein osottivat hämmästyttävää muoto- ja kuvioaistia.

Enimmän työtä oli kuitenkin emännillä jouluruokien ja jouluoluen valmistuksessa. Varsinkin jälkimäisen suhteen kilpailtiin, ken saisi vahvinta ”tupulttia". Maltaista oli nuori väki jo pyhäinpäivän tienoissa huolen pitänyt, siihen aikaan näet kaikkialla höyrysivät mallassaunat. Suurta taitoa ja kokemusta vaati oluen pano, eikä siihen kaikki kyenneetkään. Laajalta oli tunnettu, kuka emäntä parhainta olutta osasi panna ja siinä talossa kävi joulun pyhinä enimmän vieraita.

Leipominen vei myöskin aikaa, sillä oli jouluksi saatama varikoista, rievää y. m. kakkuja, joita ei tavallisista arkioloissa käytetty. Lipeäkala kuului samoin jouluruokiin, kuten sianliikkiö ja puurokin. Muissa suhteissa ei kansan ruokajärjestys paljon eronnut tavallisesta. Ruokaa tuotiin vain runsaimmin pöydälle ja siinä sai se olla joulunpyhät, jokainen meni haukkaamaan, milloin halutti ja otti päälle kulauksen oluthaarikasta.

Jos nyt ihmisiä muistettiin erityisesti ruualla, niin ei eläimiäkään unohdeltu. Silloin saivat lehmät parhaita heiniä, hevoset parasta apetta. Menipä isäntä usein jouluyönä oluthaarikka kädessä talliin, antoi hevosille kauroja, joita kostutti oluella. Sitten olivat hevoset muka riuskempia, kun aamulla joulukirkkoon ajettiin.

Oma taikansa oli sillä, että ruoat jouluyön olivat pöydällä. Muistettiin näet talon kotihaltioitakin, joille myös parasta tarjottiin, että ne olisivat talolle suopeita seuraavaan jouluun asti. Eikä tämä taikausko liikkunut yksin kansan keskuudessa, vaan sivistyneissäkin. Vielä viime vuosisadan alkupuolelta kertomat muistotiedot, että eräissä aateliskartanoissa Tampereen seuduilla järjestettiin kodin haltioille oma joulupöytänsä saunan ikkunalle. Siinä oli liikkiötä, puuroa j. n. e. sekä tietysti olutta. Ei mainita, kuinka perinpohjaisesti haltijat käyttivät tätä kestitystä hyväkseen.

Kun aaton iltapuolella oli saunassa käyty, leivitettiin joulupahnat lattialle, olkia ainakin puolen metrin vahvuudelta. Ja siinä nyt lapset ja nuoriväki leikkivät. Monenmoisia leikkejä olikin varalta tätä jouluyön viettoa varten, mutta niiden selostaminen veisi meidät liian pitkälle. Useat olivat urheiluleikkiäkin, kuten voimaa ja notkeutta, kuten syli- ja housunkauluspainit, väkikartun veto, ”suutarin silmä" y. m.

Nuori väki piti kunnianasianansa ”kukonkengittämisen" jouluyönä. Sillä tarkotettiin sitä, eitä he valvoivat koko jouluyön ja kilpailivat siitä, ken pirteimpänä joulukirkon ajan olisi.

Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, lähtivät aamulla varhain joulukirkkoon, lapset vietiin mukaan, kun pienimpiä ensin oli vannotettu, että pysyisivät hiljaa kirkossa.

Emännän huolena oli noitten monihaaraisten kynttelien vienti. Niitä varten oli valmistettu erityiset pärevasut, että ne saatiin ehjinä perille asti.

Mahtoi olla erittäin omituinen näky, kun astui joulukirkkoon. Paitsi kirkon puolesta hankittuja, kruunuista loistavia kynttilöitä, oli miltei jokaisella edessään kolmi- tai viishaarainen talikynttilä. Köyhimmätkin, joitten varat eivät tällaiseen ylellisyyteen riittäneet, toivat ainakin yhden tai kaksi tavallista kynttilää. Kirkko oli ainakin aluksi yhtenä valomerenä. Mutta oli tällä varjopuolensakin. Kynttilöitä täytyi ahkeraan ”niistää", jotta eivät aivan pahasti rupeaisi savuamaan ja katkuamaan. Tuo niistäminen toimitettiin niillä kynttiläsaksilla, jotta jokainen, kuten arvotus sanoo, vie mukanaan hautaan, Eipä pitäjän vallasväkikään tavallisesti tuonut kirkkoon noita kirkkaita, messinkisiä kynttiläsaksiaan. Niistämisestä huolimatta alkoi kirkkoon kuitenkin keräytä savua ja katkua. Ennen kirkonmenon päättymistä olikin kaikki jo verhoutunut harmaasen savupilveen, kynttiläin valo himmentynyt ja tukahuttavaa katkua tuntui kaikkialla, mutta varsinkin parvilla, jossa nuori väki oli. Ei liene ollut papillakaan helppoa saarnata tällaisessa katkussa.

Suntiolle oli tämä joulukirkko pienenä tulolähteenä. Kukaan ei näet vienyt pois puoleksi palanutta kynttiläänsä, vaan jäivat ne kaikki suntion omiksi. Hän keräili ne ja niin oli hänellä valoa koko talveksi.

Joulun pyhät kulutti nuori väki joulupahnoilla leikkiessä, tarinoiden ja varsinkin arvotuksia esitellen. Joulupäivänä ei käyty ensinkään vieraisilla. Ainoastaan lähimmät sukulaiset saattoivat silloin pistäytyä talossa. Vasta Tapaninpäivä ja pikkupyhät olivat varsinaisia jouluvierailujen päiviä. Silloin kokoontui nuori väki yhteen tai toiseen taloon leikkimään.

Tapaninpäivänä alkoi Tapanikin käydä taloissa laulemassa. Tapani oli ryhmä nuorukaisia, noin 6—8 henkeä, jotka sitä varten puettuna esittivät joululauluja ja Tapanilauluja. Tämän ryhmän keskustana oli itse Tapani, jonka päälle oli olkitupo pantu niin ettei miestä näkynytkään tuosta liikkuvasta, keilamaisesta olkiteosta. Koreimmin puettu oli ”Herodes". Päässä oli hänellä kirjavasta paperista tehty kruunu, kultapaperi hetaleilla koristeltu, yllään valkonen mekko, jonka hihansuut ja kaulus samoin olivat kirjavilla nauhoilla koristeltu. Leveä vyö, kultapaperinen solki ja vyöllä mustaksi maalattu puumiekka täydensivät varustuksen. ”Murjaani" eli Juudas oli taasen noennut kasvonsa mustaksi, hän oli mustassa puvussa, päässä paperista tehty musta paattilakki. Lasten kauhu oli ukko ”kupe", jolla oli pitkä tukka ja parta pellavasta, suuret pyöreät silmälasit silmillä, päällä vanha turkki, selässä suuri kyttyrä, kädessä sauva. Hän teki monenmoista ilmeilyä toisten laulaessa. Kukkaron lainasi hän taloissa Juudaalta, keräten siihen kolikoita. Lisäjoukkoina oli enemmän tai vähemmän valkosiin viittoihin ja valkosiin paperitakkeihin puettua joukkoa, puumiekat vyöllä, noella tehdyt viikset ja kulmakarvat antoivat näölle karskiutta. Maaseuduilla liikkuivat nämä enimmäkseen suuremmissa, tiheämmin asutuissa kylissä. Pukimet eivät sallineet pitemmälle taipaleelle lähtöä pakkasilmoilla. Heidän laulunsa osattiin yleiseen, ne kun olivat ilmestyneet erityisinä arkkiviisuina, joita runsaasti ostettiin.

Kaupungeissa liikkui paitsi tapania, myöskin tähtipoikia, joita erosivat edellisistä siinä, että olkiin puetun Tapanin sijasta oli heillä tähti, suuri 6 tai 8 haarainen, jonka puiseen runkoon oli liimattu eri värisiä paperia. Sisällä keskustassa paloi yksi tai kaksi kynttilää, joten tähti näytti hyvinkin somalta. Nämä tähtipojat pitivät itseänsä tapania etevämpinä, usein laulaa mongersivat he ruotsinkielistäkin tapanilaulua sanoja ensinkään ymmärtämättä.

Ajan oloihin kuului myöskin, että missä kaksi tällaista joukkuetta kohtasi toisensa syntyi kiivas kahakka, kumpikin koetti repiä toistensa varustukset, nuo paperikoristeet. Urheilipa nuoriso muutenkin ”tapanin repimisellä”. Siksipä seurasikin joka tapani- ja tähtipoika joukkuetta henkivartijoina pari kolme vankkaa nuorukaista, jotka pitivät kaikki häiritsijät loitolla.

Nämä kulkivat taloissa joulunpyhien ajan, usein aina kynttilänpäivään saakka ja ansaitsivat ainakin varustustensa hinnan.

Nämä joulutavat alkavat jo kadota unholan yöhön. Joulun vietto on muodostunut ylellisemmäksi — onko se sitten eduksi, on aivan toinen asia.

Wiipurin Sanomat. Supistus 28.12.1909.



Jos lehden outoa nimeä ihmettelette, niin kyseessä on Wiipurin Sanomien maaseutupainos. Sensuuriviranomaiset lakkauttivat nuorsuomalaisen Wiipurin Sanomat 1901. Liekö byrokraatit olleet tehottomia vaiko armeliaita, mutta lakkautuspäätös ei koskenut lehden maaseutupainosta. Sen julkaisemista jatkettiin entiseen malliin vaikka päälehteä ei enää ollutkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti