Suomalaista muinaisuutta ennakkoluulottomalla otteella tarkasteleva ja tutkiva metsänhoitaja Ilmari Kosonen on yhdistellyt balttilaista ja suomalaista nimistöä ja saanut aikaan monenlaisia uusia tulkintoja menneisyydestämme. Esimerkiksi että Mikkelin kaupunki olisi saanut nimensä muinaislatvialaisten tähtitieteen, ennustamisen ja runsauden jumalalta Mikelikseltä, eikä arkkienkeliltä, kuten tavallisesti esitetään.
Nimistöntutkimuksessa on monia surmankuoppia. Konditionaaleja on paljon. Voisi. Mahdollisesti saattaisi. Mutta onhan balteilta suuhumme istunut perkele, joten muutakin myös varmaankin.
Metsänhoitaja Kosonen on omimmillaan puhuessaan puista. Viisi vuotta sitten hän kirjoitti Puumies -lehteen marjakuusista, tarkemmin ottaen manner-Suomesta sukupuuttoon kadonneesta Euroopan marjakuusesta, jukkopuusta.
Marjakuusi levisi Suomeenkin jääkauden jälkeisinä lämpiminä kausina, jolloin pähkinäpensaskin oli yleinen. Kylmenevä ilmasto ei kokonaan marjakuusta hävittänyt, tosin puiden määrää laski. Uusi tulokas Japanin marjakuusi viihtyy pihapiireissä korkealle.
Marjakuusella on erityinen rooli varhaisten metsästäjä-kerääjien elämässä. Siitä sai erinomaisia jousia, 5300 vuotta sitten Alpeilla kulkeneella Ötzillä oli sellainen. Sittemmin sotilaat tarvitsivat hyviä jousia, ja marjakuusen myrkky otettiin käyttöön myös.
Keskiajalla brittein saarilla jousimiehien ylläpitäjille luvattu verovapaus nostatti näiden sotamiesten määrää. Jopa siinä määrin, että marjakuusi harvinaistui harvinaistumistaan. Talonpojat yrittivät kasvattaa marjakuusta jousia saadakseen. Englannissa kasvatus ei tuottanut hyviä tuloksia, koska havumetsät ylipäätään olivat maasta kokonaan katoamassa.
Parlamentti keksi ratkaisun. Vuonna 1492 se sääti lain, että jokaista maahan tuotua tavaratonnia kohden piti tuoda myös neljä marjakuusesta tehtyä jousta.
Kosonen kirjoittaa, että näin taxus lyheni muotoon tax - vero, maksu.
Englantilaisten vaatimuksen myötä marjakuusi alkoi vähentyä ja lopulta se katosi. Kosonen arvelee, että manner-Suomesta marjakuusi hävisi sukupuuttoon 1700-luvulla. Ahvenanmaalla sitä edelleen kasvaa. Kuten etelämpänä Euroopassa edelleenkin. Puut voivat olla tuhansiakin vuosia vanhoja, kannoista vesoo hyvin.
Puumiehessäkin Kososen artikkelin pääosan vie nimistönselvittely. Euraasian toisesta laidasta kun marjakuusta puistojen koristeeksi tuotiin, oli vanha nimi jo unohdettu. Ahkion ja reen osien mukaan Kosonen päättelee sen olleen jukko- tai jukkapuu. Ja että marjakuusesta Jukkasjärvet ja muut samankaltaiset paikannimet juontuisi. Voi olla. Tai voi olla olematta.
Tuosta väliltä Tverinmaalta netissäkin kirjoitetaan:
Jukkopuu on pedäjä, vain àurkiksi pilittü. Pedäjän valliàet ßuondeikolda ali ünnäh ßuoßta, hienoßilozen, oigien. Ülen loèie eu hüvä. (S. J. Volkovan ßanondua müöò)
Tverien vakkasissa jukko on tarkoittanut suurinpiirtein samaan ahkioissa, kantokahvaa, vetoköyttä.
Perkunas kun lähteet vanhemmista ajoista ovat niin vähäiset.
Kirjoittaja on lapsuudenkesinään joutunut tekemään jousensa katajasta. -- Kuva L'Obelin piirustus vuonna 1591 julkaistusta Icones Stirpiumista, Wikimedia Commons.
Tervehdys
VastaaPoistaKiintoisaa, että vaikka esiinnyt tietokirjailijana, esittelet Ilmari Kososen balttilaissatuiluja. Kai nyt ihmisellä sentään jonkinlainen yleissivistys pitäisi olla?
Daniel Cajanuksen tarinaa suomentaessa huomasin, että jos vaikenee fantasisista asioista, niin ne heräävät aina uudelleen ja uudelleen jos ne jätetään kokonaan noteeraamatta "pätevässä" historiankirjoituksessa.
VastaaPoistaEiköhän kirjoituksen sävy kuitenkin kerro mitä mieltä olen, se on ainakin osalle lukijoista mennyt ymmärrykseenkin.