Tuure Lehén kirjoitti takaisin Suomeen muutettuaan teoksen Työväenluokan maailmankatsomus (Kansankulttuuri 1950). Teoksessa hän roimii kovin sanoin erityisesti Eino Kailaa ja hänen formuloimaansa syvähenkistä elämää. Esipuheessa Lehén tarkentaa, että kirjan otsakkeena olisi oikeastaan pitänyt olla "Työväenluokan maailmankatsomus ja sen suomalaisten vihollisten filosofiset urotyöt".Silti lopullisessa versiossa alaotsikoksi nimiösivulle on kuitenkin valikoitunut tylsempi "luentoja dialektisesta materialismista".
Lehén kritisoi Kailaa suunnalta jos toiseltakin. Mitä merkitystä on sellaisella syvähenkisellä elämällä, joka suurinta osaa ihmisistä koskettaa ainoastaan Eroksen eli Amorin kosketuksena. Joutavaa tunteiden paloa!
Muutkin suomalaiset filosofit saavat osansa, tosin säännöstellymmin. Kirkon viroissa toimivat moititaan tietenkin, osansa saa myös J.E. Salomaa, joka oli SKDL:n jäsen (mutta ei SKP:n). Tannerilainen ajattelu saa melkein Kailaa ankaramman tuomion.
Esitelmöidessään vuoden 1948 Humanistipäivillä (Lehén lisää alkuun "ns.") Eino Kaila puhui myös Karl Marxista ja yhteiskuntatieteellisistä teorioista. Kaila tuli lanseeranneeksi pankkiholviteorian, jonka mukaan julkistettu yhteiskunnallinen teoria tekee itsensä pätemättömäksi.
Jos Marx olisi tahtonut ajatella loogillisesti ja ollut varma asiastaan, hänen olisi kaikella muotoa pitänyt pitää teoriansa salassa, jottei se pelkästään siitä syystä, että se on tullut tunnetuksi, rupeaisi vaikuttamaan ja sekoittamaan hänen laskujaan. Sitten vasta, kun asiat olivat tapahtuneet, hänen olisi ollut aika ottaa pankkiholvista teoriansa todistuskappaleet esiin ja näin perästä päin näyttää, että kaikki on tapahtunut, niinkuin hänen teoriansa mukaan piti tapahtua.
Sinänsä asia ei ole uusi. Työväen ideologit kiistelivät jo varhain, että pitäisikö vallankumouksiin ollenkaan ryhtyä, vaan kapitalismia tukemalla päästäisiin siitä paljon nopeammin eroon sen luhistuessa sisäiseen mahdottomuuteensa. Nyttemmin Marxin teorioita on pidetty esimerkkinä itsensä kumoavista yhteiskunnallisista ennustuksista.
Lehén vaikenee melkein mykäksi tämän aiheen äärellä. Hänen mukaansa pankkiholviteoria julistaa yhteiskuntatieteet "nakkipeliksi, jossa auttamattomasti jää pietiksi se, ken antaa vastapelurin kurkistaa kortteihinsa".
Joka tapauksessa teorioiden esittely kiistatta paransi työväestön asemaa. Työnantajat suostuivat oman osuutensa pienentämiseen yhteiskuntarauhan ja voitontekomahdollisuuksien menettämisen pelossa. Eikä asia ollut vain Marxista kiinni, Kommunistisen puolueen manifesti oli Lontoon järjestäytyneen työväestön tilaustyö. Se olisi voitu tilata joltakin muultakin kirjoittajalta.
Historiallisesti ajatellen Marxin valinta oli onnistunut. Keskiluokkainen, koulutettu mies, joka olisi voinut avioliittonsa kautta nousta yhteiskunnan korkeammillekin portaille, oli ajan kapitalistien mielestä uskottava synkkien tulevaisuuskuvien maalailija.
Lehén pitää Kailaa ja kumppaneita riistäjäluokan hyväksi toimivina sotkijoina ja hämääjinä. Ristiriidat jauhetaan propagandamyllyssä erilaisiksi iskulauseiksi, joista poimittakoon tähän kaksi edelleen ajankohtaista:
Ei ole mitään yhteiskuntaluokkia, eikä varsinkaan mitään riistoa, sorrosta puhumattakaan.
Työläisillä ei ole ollenkaan omia etuja puolustettavanaan, on vain koko kansan yhteinen etu, kaikkien yhteinen isänmaa ja kohtalonyhteys!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti