Vastapainolta ilmestyy tässä kuussa Pekka Ahtiaisen, Jukka Tervosen ja Kari Teräksen toimittama Kaikella on paikkansa - uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Kustantajan uutuusluettelo lupailee teosta, jossa luodataan paikallishistorian pysähtyneisyyteen johtaneita kehityskulkuja ja mahdollisuuksia tehdä asioita toisin.
Paikallishistoriat, maakuntien, kaupunkien ja kuntien historiat kirjoitetaan edelleen suurinpiirtein samalla kaavalla kuin 1800-luvulla. Teosten tekeminen on institutionalisoitunut, Paikallishistoriallinen toimisto ry perustettiin tulevan akateemikon Eino Jutikkalan ehdotuksesta vuonna 1932. Edelleen se on tärkeä koordinoija, toimintamalleja on maakuntayliopistoihin sen kautta omaksuttu.
Aina korostetaan, että paikallishistoriat ovat paikallisyhteisöjen, paikallisten ihmisten toimien historioita, ei jonkin maantieteellisen alueen historioita. Mutta käytännössä tilaajien asettamat lautakunnat ohjaavat työtä jälkimmäiseen suuntaan.
Mikrohistorian tuomia mahdollisuuksia on jonkin verran yritetty hyödyntää ottamalla oppia maailmalta. Yksi tällainen yritys oli tulevan akateemikon Päiviö Tommilan Jyväskylän kaupungin historia 1-2 (1972). Teoksen ratkaisut olivat loppujen lopuksi teknisiä: luettavuutta helpotettiin sijoittamalla teksti ja kuvat ensimmäiseen, tilastot ja taulukot toiseen osaan.
J. Juhani Kortesalmen Kuusamon historia II (1975) oli myös poikkeuksellinen kansatieteellisellä lähtökohdallaan. Kuusamoon sovellettuna perinteinen kaava olisikin tuottanut enemmän Vienan Karjalasta Suomeen muuttaneiden historian kuin Kuusamon paikallisyhteisön historian.
Itse olin mukana tekemässä Matti Rautjoen toimittamaa säynätsalolaisten kirjaa Päivät seutuvilla Päijänteen (JYY:n kotiseutusarja, 1994). Teoksessa näkyy paljolti Jorma Tiaisen kädenjälki, perinteisten artikkelien lisäksi kirjassa on laajalti kronologista kronikointia.
Vaihtoehtoiset tavat tehdä eivät ole saaneet seuraajia, niistä ei ole otettu mallia. Säynätsalon kirjasta tehty arvio jopa korosti otsikossaan: "Kirja jollainen voidaan tehdä vain säynätsalolaisista".
Kronikointi ei ehkä ole oikea suunta paikallishistorialle. Vastapainon tulevan kirjan kerrotaan kannustavan ongelmakeskeiseen tutkimukseen, joka ajatuksena tuntuu oivalta.
Teoksen esittely antaisi olettaa, että luvassa olisi ensimmäistä kertaa akateemikko Jutikkalaa kriittisesti arvioivaa tekstiä. Jutikkala oli arvo- ja vaikutusvaltainen historioitsija kuolemaansa 99-vuotiaana 2006 saakka. Opinsaunoista kantautuneiden juorujen mukaan useammallakin oli kassakaapissa odottamassa hänen töitään kriittisesti uudelleenarvioivia käsikirjoituksia.
Kari Teräs on jo pitkään kirjoituksissaan koettanut purkaa Jutikkalan keinotekoisesti nostattamia rajoja, pienillä, lähes jokaisen kirjoituksensa alussa toistuvilla perusteluilla.
Ahtiala ja Tervonen ovat aikaisemmin useampien merkittävien historioitsijoiden tutkijakuvaa tarkastelleen. Joukosta on Jutikkala puuttunut, eikä hänen kuolemankaan jälkeen noita muiden juoruttuja kirjoituksia ole ilmestynyt.
Osasyyllinen saattaa olla Jutikkala. Huomattavalla testamenttilahjoituksellaan hän takasi arvo- ja vaikutusvaltansa vielä pitkäksi aikaa.
Jos nyt edes saataisi paikallishistoriankirjoittaminen tälle vuosituhannelle.
Eino Jutikkalan rahaston apurahat vuodeksi 2011 ovat haettavissa. Hakuaika päättyy 9.6.2010 klo 16.
Itse en ole nähnyt paikallishistorioita jämähtäneenä, sillä harrastukseni puitteissa olen lukenut julkaisuja sadan vuoden ajalta. Kehitystä ja eroja on löytynyt. Pahimpana vaiheena ~1970-luku, jolloin yksittäiset ihmiset kansanvallan(?) nimissä häivytettiin näkymättömiin ja kaikki oli tilastoa ja yleistystä.
VastaaPoistaStandardimallilla voidaan saada aikaiseksi aivan erinomaisia paikallishistorioita, jotka ponnistamalla yksilöistä ja yksittäistapauksista onnistuvat luomaan kokonaiskuvan pitäjän elämästä. Ulla Heinon Eurajoen historia on itselleni läheisin esimerkki tästä.
En halua esiintyä muutosvastarintaisena, mutta uudistuksia yrittävien pitäisi muistaa, että riippumatta esitystavasta, paikallishistoriasta haetaan aina samoja elementtejä ja jos ne eivät ole (helposti) löydettävissä, käyttäjä kokee kirjan huonoksi. Oli (tieteellisen) tutkimuksen ja kirjoittamisen laatu mitä tahansa.
Elävämpi ja ymmärrettävämpi koko elämän kirjo uudistajillakin varmaan tavoitteena on, pitänee asiaa palata kun teoksen on saanut käsiinsä ja luettua.
VastaaPoistaPaikallishistorioilla on kyllä vakioituina tuotteina mainitsemasi merkitys. Itsekin kirjastossa olen pino kerrallaan kirjoja käynyt läpi etsien yksittäisiä tietoja kustakin kunnasta.
Mielenkiintinen kirja, olen se pistänyt tilaukseen. Saas nähdä mitä siitäs aa irti.
VastaaPoistaMielenkintoista on myös eräänlainen muutosvastarinta pitäjän- ja kunnanhistorioissa. Ne ovat todellakin lähes kaikki samanmoisia. Suuri yksinäinen puurtaja on tehnyt melkoisen työn ja se on vienyt pitkän ajan. Mutta voisiko olla toisin?
Itse koin esim. Helena Honka-Hallilan toimittaman "Vesilahti 1346-1996" kirjan todella hienona. Siinä eri alojen historiantutntijat kirjoittavat oman alansa Vesilahdesta tai vesilahtelaisista. Ja tulos on huomattavasti mielenkiintoisampi ja elävämpi kuin perinteinen Arajärven tekemä opus, joka on muistaakseni 50-luvun tuotetta,
Valitettavasti meillä sovelletaan vielä erinomaisen vähän esim. mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka varmaan olisi omiaan juuri paikallishistorillisessa tutkimuksessa. Entäs sitten mentaalihistoria, sitäkään ei näy, vaikka se on ollut merkittävä paradigma jo vuosikymmenien ajan muualla maailmassa.
Ehkä kirjoittajat haluvat kumartaa rahoittajille ja sitten on kuvaa ja tekstiä kunnanisistä ja virkamiehistä ja samaa puuroa ja pöperöä jokaisessa pitäjänhistoriassa. Pitäisi tuoda jotain mielenkiintoisempaan paikallishistoriaankin. Mutta, taidan toivoa aivan turhia.
Mielenkiintoiseksi osoittautui, juu. Monet artikkelit olivat "ansainneet" oman vastineensa, mutta puristin näkemykseni yhteen palaan: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2010/06/onko-kaikella-paikkansa.html.
VastaaPoista