lauantai 4. syyskuuta 2010

Uustaantumuksellisuus nykytaiteen vaivana


Ranskalaisfilosofi Dany-Robert Dufour kirjoittaa Le Monde diplomatiquessa (XIV) uustaantumuksellisuudesta, joka tyhjentää nykytaiteen vallankumouksellisuudesta. Dufour kannattaa selkein sanoin vallankumousta, ja pitää typeryttävänä, että mainosmaailma ja osa arvostetuistakin taiteilijoista käyttävät taiteen retorisia keinoja muuhun kuin vallankumouksen edistämiseen.

Dufourin mukaan nykytaidediskurssi lähtee Bernard de Mandevillen 1700-luvun alussa esittämästä liberaalin ajattelun kulmakivestä: "Yksittäiset paheet koituvat yhteiseksi siunaukseksi". Toisin sanoen esimerkiksi ihmisen itsekkyys ja ahneus kääntyy kokonaisuutta tarkastellessa hyveiksi.

Tekemisten motiiveilla on siis kaksi tasoa, jos asia on ensimmäisellä pahe, niin toisella se on hyve.

Taiteessa retorisena juonena on tuoda esille "pahe", joka onkin kutsu tarkastelemaan "hyvettä". Kun kutsu otetaan vastaan, niin saavutetaan teoksen tarkoitus ja päästään tarkastelemaan ja keskustelemaan tuolla toisella tasolla olevaa. Löydetään merkityksiä, jotka muuttavat ihmiskuntaa.

Toisella tasolla keskusteltaessa ilmaisu on vapaata ja estotonta, uuden oivaltaminen mahdollistuu. Mainonta tarjoaa tässä kohtaa omaa tuotettaan, esittää sen olevan oivaltamisen mahdollistaja.

Dufourin mukaan myös paljon puhuttu innovointi on tämä sama prosessi. "Toiselle tasolle" siirtymisestä on tullut normaali yhteiskunnallinen, taloudellisesti hyödynnettävissä oleva prosessi.

Taiteen merkitysten etsimisen ja innovoimisen luuleminen samaksi asiaksi (esim. ns. luovuuspuhe) on Dufourin mielestä suuri sekaannus. Innovoimalla ei synny taidetta. Eikä taiteilemalla innovaatioita.

Dufour vaatii arvottamisen ja kritisoimisen mahdollisuuksien palauttamista. Pitäisi voida sanoa mikä on taidetta ja mikä ei.

Tässä vaatimuksessaan Dufour on väärillä linjoilla. Ei Marcel Duchampin Suihkulähde (1917) vienyt mahdollisuutta sanoa mikä on oivaltavaa, uusia merkityksiä löytävää taidetta. Sellaisen kertominen on kritiikkien lukijoille tärkeämpää kuin arvovaltainen raaditus mikä taiteeksi hyväksytään.

Uusliberalismin aikakaudella taide edelleen heijastelee yhteiskuntaa. Dufourin mukaan "perverssin retoriikan" huipentuma on Wim Delvoyen Cloaca (2000). Teos on täydellinen, käytännössä toimiva ruoansulatuselimistö. Sen tuotoksia myydään tuhannen euron kappalehintaan tyhjiöpakatuissa pusseissa.

Dufourilta jää huomaamatta, että Delvoyen Cloaca on tehdas, teollinen prosessi. Ehkä Dufour on kokenut työn perinteisen teollisuustyön pilkkana?

Tai ehkä on pikemminkin niin, että taide on alkanut nostaa yksilön hyveitä toiselle tasolle, siis yhteiskunnallisen kokonaisuuden kannalta pahoiksi. Paheiden hyödyntäminen hyveinä on jätetty markkinamaakareille.

Itse ainakin näen Cloacassa voimakasta kulutusyhteiskuntakritiikkiä, teoksella on oikea vaste todellisuudessa, eikä se ole vain tyhjää retorista peliä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti