Sain teoksen eilen käsiini, ja väitöksen perusteella tutkimustuloksilla on pitävä pohja. Asiahan ei ole niin yksinkertainen, että valtio apurahan annettuaan odottaisi valtaa nuoleskelevia kirjoja ja kirjoituksia.
Jokinen on vuosituhannen vaihteessa tiedustellut kahdeltasadalta apurahaa saaneelta kirjailijalta monenmoista. Myös suoraan on pyydetty arviointia väitteisiin "Apuraha vähentää yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta" ja "Apuraha on rajoittanut sananvapauttani".
Jokinen jakaa kirjailijat kolmeen ryhmään kirjailijaidentiteetin mukaan: romantikoiksi, moderneiksi ja postmoderneiksi. Romantikot, jotka pitävät ulkopuolista rahaa "ikuisuusongelmana", ovat jo kuolemassa oleva laji. Modernit suhtautuvat apurahoitukseen ristiriitaisesti laidasta laitaan, ja postmodernit käytännöllisesti. Viimeksi mainitut hyödyntävät olemassaolevaa järjestelmää, mutta eivät välttämättä sitä hyväksy.
Apurahan tulee ongelmalliseksi mutkan takaa. Vallan säilymiselle ja yhteiskuntarauhalle on eduksi, että niitä haastetaan aika ajoin. Ammattikirjoittaja tekee työtä käskettyä, saa aikaan keskustelua, joka ei kuitenkaan johda uudistuksiin, korjauksiin tai valtarakenteiden muutoksiin.
Valta on saanut näytetyksi, että kansalaisyhteiskunta pelaa.
Avoin vallan nuoleskelu saattaa jopa tehdä loven apurahaan. Näin kävi esimerkiksi Kaltio-lehdelle taannoin.
Tutkimusta lukiessa tuli mieleen, että tulokset ilmestyvät otolliseen aikaan. Kun Opetus- ja kulttuuriministeriössä on tehtyjen haastattelujen jälkeen alettu vaatia rahoitettavilta kohteilta vaikuttavuutta, tietynlaista näkyvyyttä, keskustelun herättelyä.
Apurahoilla vaikuttaisi olleen tällainen vaikutus tekijöihin jo ennen "vaikuttavuuden" ääneenlausuttua toivetta/vaatimusta. Onko tutkimuksen jälkeen lieka kiristynyt? Näitä asioita pitäisi seurata, tutkia ja tutkituttaa, kuten Elina Jokinen loppuyhteenvedossa toteaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti