Paul Bourget: Zaida

[Tänään on kulunut 75 vuotta Paul Bourgetin (1852-1935) kuolemasta. Muistoksi Bourgetin joulutarina Uudesta Suomettaresta vuodelta 1890.]

Zaida

Joulukertomus

Kirj. Paul Bourget

suomennos ranskankielestä

Kello on yksitoista. Ulkona kolakka yö, tuuli vinkuu ja tupruttelee lunta. Pienessä hotelissa, jossa kreivi d'Eysseve asuu, aivan lähellä Monceaun puistoa, vallitsee joulu-aattona hiljaisuus sellainen, joka on tavallista talossa, missä kuolo on käynyt vieraana. Kuullessaan d’Eysseve’n nimen jokikisen Parisilaisen mieleen muistuu nuoren kreivittären surkea kuolema kun keväällä putosi hevosen selästä. Minä en milloinkaan voi ajatella häntä muistamatta ”Bagdadin Princessan” premieriä ja näkemättä tuota ihanata nuorta vaimoa loosinsa eturivillä, hänen tummia, sileäksi kammattuja hiuksiaan, hänen kapeita kasvojaan, hänen vienoa kalpeuttaan ja hänen ruskeita silmiään, joita hän, kun oli hiukan lyhytnäköinen, vähäsen raotteli paremmin nähdäkseen, milloin hän ei käyttänyt kultasankaista lorgnettiaan, jonka kopeista vartta hänen pienet sormensa muuten niin miellyttävästi pitelivät. Hän jätti jälkeensä kolme lasta orvoiksi: kaksi poikaa, joista vanhin Pierre on yksitoista vuotta, ja nuorempi Armand kymmenen; sekä pienen tytön Zaida'n, joka ei vielä ole täyttänyt kahdeksaa vuotta.

* * *

Pienen hotellin toisessa kerroksessa asuvat lapset. Pojilla on yhteinen huone. Pienellä Zaidalla on niinikään oma huoneensa. Ja tänä hirveänä joulu-yönä, kun kerjäläislapset värisevät vilusta kaduilla, on tällä rikkaalla lapsella, lämpöisessä huoneessa, jossa tuli uunissa loimuaa, vilu sydammessä. Matto, joka peittää koko lattian, vaalean punaiset verhot, jotka ympäröivät pientä sänkyä, ruusupuusta valmistetut huonekalut, kauniit ja sirot toaletti-esineet pöydällä, — kaikki kuvastaa sitä pienimpäänkin ulottuvaa ylellisyyttä, jolla kreivitär oli ympäröinyt rakasta lastaan. Mutta kuinka onneton onkaan Zaida tässä lämpöisessä huoneessa, yksin, aivan yksin mietteissään. Hän ajattelee miten äitinsä kuoleman jälkeen jokin muutos oli tapahtunut, että se rakkauden ilma, jossa hän ennen eli, on yht’äkkiä käynyt jääkylmäksi. Mutta tästä kuolemantapauksesta lapsi ei kärsi, sillä hänen ijällään tuo kauhea sana kuolema ei ilmaise kuolon kauheaa todellisuutta: kukkula Pére Lachaisen kalmistossa, hauta-kammio satojen samanlaisten joukossa, eräässä kammion kolkassa arkku ja siinä arkussa ijäksi jähmettynyt ruumis, joka katoaa ja muuttuu päivä päivältä . ..Ei, lapsellisissa unelmissaan kuvittelee hän kuolleen äitinsä lähteneen taivaasen, sinne tuntemattomaan kaukaiseen avaruuteen, sinne ijankaikkiseen autuuteen, missä enkelit lentelevät niinkuin kuvassa hänen messu-kirjansa kannessa — onnelliseen asuntoon, jossa toivon kerran tapaavansa kadonneen, josta hän on säilyttänyt niin vienon ja kauniin kuvan. Hän ei nähnyt äitiään, kun tämä makasi silmät suljettuna, suu avoinna kuolon kelmeänä ja verissä otsa. Kreivin ensimmäisenä huolena oli lähettää lapset iso-äidin luo Versailles’iin. He saivat mustat puvut ja he kysyivät minkä tähden. Ensiksi heille ei syytä ilmaistu. Ainoastain ihmisten sääliväisistä katseista ymmärsivät he, että jokin onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta suuri puisto, missä saivat leikkiä, oli niin viheriä muistopatsailleen ja sen lammikkojen vesi oli niin tyyni. Sitten heidän isänsä myöskin tuli sinne: ”Entäs äiti?” ...kysyivät kaikki kolme. Kreivi syleili heitä purskahtaen itkuun. Hän näytti niin surulliselta, niin kovin surulliselta! . . . Mutta kaikkein selvimmin pikku Zaida muistaa mitä hän sinä päivänä tajusi, hänelle kun silloin selveni se selittämätön, mieletön ja lapsen heikolle tajunnalle melkein hirveä asia, että nimittäin isä ei häntä rakasta enään niinkuin ennen ... Ja sentähden hän tänä joulu-yönä valvoo eikä nuku sitä rauhallista unta, mikä on painanut umpeen sivuhuoneessa lepäävien veljien väsyneet silmät.

Isä ei häntä enään rakasta. Ajatukset kiertävät hänen pienessä päässään, mutta kaikki päättyy siihen yhteen samaan ajatukseen : Isä ei häntä rakasta, häntä joka ennen oli isän lemmikki . . . Hän muistaa sen Versailles’in puiston käytävän, jossa hänessä ensi kertaa heräsi tuo tunne, voimatta nyt paremmin kuin silloinkaan täysin käsittää mikä mahtoi olla syynä siihen, että niin äkillinen muutos oli tapahtunut isän käytöksessä, joka ennen ei voinut olla neljännestuntiakaan suutelematta ja hyväilemättä häntä. Hän käveli veljiensä kanssa kotiopettajattaren seurassa. Äkkiarvaamatta tuli isä vastaan, ja tavallisuuden mukaan Zaida iloisena riensi hänen luokseen. Ei tarvittu muuta kuin että isä häneen katsoi ja että hän tunsi millä tapaa tämä otti vastaan hänen hyväilyään, niin hän jo huomasi että isä ei ollut sama kuin ennen. Se häntä ensin kummastutti, sitten valtasi hänet omituinen ujous. Mitähän pahaa hän sinä päivänä oli tehnyt? Miksikä isä äänellä, jota hän käyti ainoastaan silloin kuin Zaida oli ollut paha, sanoi hänelle: ”Käy kotiopettajattaren kanssa”, mutta talutti kädestä vuoroon Pierreä ja vuoroon Armandia? . . . Siitä asti isä ei milloinkaan ole puhunut hänelle muulla äänellä. Ja mitä niihin tuhansiin pikku-tapauksiin tulee, jotka muodostavat lapsen jokapäiväisen elämän, niin olivat nekin niin perinpohjin muuttuneet, ettei hän voinut keksiä syytä siihen, varsinkin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Ennen äidin eläessä oli hänellä tapana aamulla kohta noustuaan ensin mennä äidin huoneeseen ja sitten isän luokse, joka kauvan hänen kanssaan jaariteli ja häntä hyväili. Nyt ovat loppuneet nämät käynnit, loppuneet ovat kaikki pienet hyväilysanat, loppunut se ystävällinen hymy, millä hänen pienimmätkin sanansa ennen kirkastivat sen miehen kasvot, jonka silmät eivät nyt enään koskaan kohtaa hänen katseitaan. Eikä Zaida enään uskalla katsoa isän silmiin siitä asti kuin hän niissä huomasi sen kylmyyden, mikä jähmetytti hänen sydämmensä aina sisimpään sopukkaan saakka. Hän ei uskalla mennä isän luokse eikä suudella hänen kättään, sillä eräänä päivänä, kun hän yritti sitä tehdä, vetäsi isä kiivaasti kätensä pois, sen käden, joka aina ennen oli valmis sivelemään hänen kiharoitaan ja taputtamaan häntä poskelle. Ja vaikka hän kaikin tavoin koettaa ponnistaa voimiaan ollakseen tarkkaava lapsi, että kotiopettajattarella ei olisi mistä nuhdella, niin kuitenkaan ei sanallakaan kehuta tätä ahkeroimista, ja hänestä tuntuu kuin tämä isän vääryys olisi vallannut kaikki hänen lähimmäisensä, alkaen veljistä, jotka kohtelevat häntä niin tylysti, kotiopettajattareen saakka, joka niin äkkiä kiivastuu... Ja kelle valittaa? Hyvä iso-äitinsä Versailles’issa on niin vaivainen, niin kuuro, eikä hän tapaakaan häntä kuin hyvin harvoin. Isällekö? Isän edessä hän on ikäänkuin kivettynyt pelosta, jota hän ei voi voittaa. Ennen hänellä oli ystävä, herra d’Aydie, kumminsa. Mutta tämäkään ei enään käy heillä. Hän oli joskus nähnyt tämän herran Champs Elyséellä, mutta hän tyytyi siihen että tervehti kotiopettajatarta heitä puhuttelematta, vaikka — sen Zaida kyllä näki, — hän kauan katseli heidän jälkeensä. Miksi on tämäkin hänet hyljännyt, vaikka, — sen hän kyllä oli hänen katseistaan huomannut, — hän vielä häntä rakastaa? Hän tuntee vento vierasten joukkoon joutuneen lapsen surua, hän on kuin hyljätty, miltei vihattu. Hän kuuntelee miten tuuli vinkuu hotellin katossa, se huokuu raskaasti, lentää humisten pois, palaa taas kohinalla, tuulen puuskat ravistavat suljettuja ikkunaluukkuja, ja hän kysyy itseltään: lienevätkö jo kaikki talossa uneen uupuneet? ...

Hän on tehnyt rohkean päätöksen... Koska hyvä Jesus tänä yönä astuu alas taivaasta täyttämään makeisilla ja leikkikaluilla kengät, mitkä lapset panevat uunin viereen lukuhuoneessa, niin miksikä hän ei voisi kääntyä Jesuksen puoleen rukoillen että tämä huojentaisi hänen tuskansa? Hyvä Jesus asuu taivaassa, ja lapselle on kerrottu että äiti myöskin on taivaassa. Ja hänen päähänsä pisti kirjoittaa äidille. Kirjeen panisi hän kenkäänsä. Hyvä Jesus ei voi olla sitä huomaamatta, ottaa sen ja viepi perille. Pari kolme päivää on hän tätä kirjein äidilleen kirjoitellut, ja kun sai sen valmiiksi, niin sulki sen huolellisesti kirjekuoreen, johon rapisevalla kädellä piirsi osotteen: ”Äidille, taivaassa ...” Mutta opettajattaren ja veljiensä nähden hän ei ole uskaltanut panna sitä kenkään. ... Nyt kaikki nukkuvat. Ei mitään kuulu oikealta puolelta, jossa on Pierren ja Armandin huone, eikä vasemmaltakaan puolelta, jossa asuu kotiopettajatar. Nyt Zaida soluttaa itsensä hiljaan pieneltä vuoteeltaan. Hän on kätkenyt kirjeen piironkinsa alimmaiseen laatikkoon. Hän menee sitä pimeässä hapuellen hakemaan. Miten rajusti hänen pieni sydämmensä sykkii, kun ajattelee että voisi kolahuttaa jotakin huonekalua! Hän hiipii lyhyin askelin, ett’ei. kompastuisi pitkään yöpaitaansa. Hän aukasee sängyn päässä olevan oven, joka viepi koridoriin. Samassa tuuli vingahtaa kovemmin, niin ettei oven narina kuulu. Nyt hän on kondorissa. Vielä kaksi ovea ja hän on lukuhuoneessa. Keskella lattiaa on suuri pöytä, vasemmalla kirjakaappi. Hän ojentaa sen käden, joka on vapaa, tapailee sillä uunia ja kyykistyy sen eteen: yksi... Ne ovat veljien jalkineita. Hän oli asettanut siihen pienen puoli-kenkänsä, sillä hänen mielestään pysyisi kirje siinä paremmin kuin varsikeugässä. Hän asettaa kirjeen siihen, niin että se hyvin näkyy ja pikku raukka palaa takaisin kylmästä väristen ja kyyristyy peittonsa alle, ja sängyn lämpö tuntuu niin suloiselta. Nyt tuuli ulvokoon ulkona ja lumimyrsky ravistakoon ikkunaluukkuja, — hänellä on sydämmessä kipuna toivoa, joka häntä lämmittää. Mahdotonta on että äiti olisi häntä suojelematta!

Kello on yksi aamulla. Kreivin työhuoneen ikkunasta loistaa tuli ulos mustaan yöhön. Kreivi istuu pesävalkean ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Ei ole muuta kuin vuosi — ainoastaan yksi vuosi, kulunut siitä kuin hän istui tässä samansa huoneessa vaimonsa kanssa järjestäen joululahjoja lapsille. Miten surullista, miten katkeraa, kun hellästi rakastetun muisto samalla on muisto petoksesta! ... Hotellin ympärillä vinkuva tuuli, joka vihdoin on uneen vaivuttanut Zaidan, täyttää kreivin sydämmen melkein mielettömällä alakuloisuudella... Hän näkee vaimonsa ihka elävänä edessään, näkee hänen vienon kalpeutensa ja hänen ruskeat silmänsä ja hänen ylpeän hymyilynsä ... Ja kuitenkin, näitten kasvojen, näitten silmien, tämän hymyilyn takana piiloitti hän hirveän aviorikoksen salaisuuden. Hänen katseensa oli niin puhdas, että hänen miehensä, kun katsoi noihin silmiin, tunsi itsensä jalommaksi, ja kuitenkin tuo vaimo hänet petti. Ja tätä petosta oli hän jatkanut monta vuotta; mies olisi pitänyt suurena häpeävä edes sitä epäillä. Mitähän onkaan tässä maailmassa totta, koska hänen Alicensakin, hänkin oli ollut petollinen? Oi, miten saada lohdutusta siitä, että nuot huulet, joitten hymyilyä hän niin sanomattomasti oli ihaillut, olivat hänelle niin surkeasti valehdelleet? Kuinka kaunis hän oli, kun hän hänet ensi kerran näki nuorena tyttönä tanssiaisissa, ja miten siveä ja puhdas hänen käytöksensä! Kreivi rakastui häneen sinä ensimmäisenä iltana. Ja kun hän häntä kosi, oli hän kovin liikutettuna ja häpesi menneitä nuoren miehen aikojaan. Ja he menivät naimisiin. . . Kuinka täynnä pyhää liikutusta olikaan sydämmensä, kun hänen rinnallaan astui alttarin eteen! Kirkko oli täpö täynnä väkeä. Hän ei nähnyt muuta kuin tätä valkoista olentoa valkoisessa morsiushunnussaan, ja hänestä virtasi suloutta, niin valtaavaa että kreivillä oli vaikeata uskoa onneaan. Hänen mieleensä johtuu morsiushuoneen vieno sulous ja tyynyn päällä tuo neitsyellinen pää valloillaan olevien kutrien keskellä. Että joku toinenkin on kosketellut noita hienoja hiuksia, että toisenkin huulet olivat kosketelleet noita huulia, se oli hänen mielestään hirveä ajatus, mutta kumminkin vähimmän hirveä kuin tämän inhottavan, kauhean petoksen vaikutus. Mistä loasta onkaan naisen sydän tehty, kun hän voipi tuoda miehensä eteen madonnan otsan, vaikka koko hänen ruumiinsa vielä värisee salaisen rakastajan rikollisista suuteloista? Kun hänellä vaan ei olisi ollut noita kasvoja, niin miehensä ei olisi kärsinyt sitä, mitä nyt kärsii. Mutta sellainen valhe noissa kauniissa silmissä, — noissa kauniissa silmissä, joita hän ei nytkään voinut olla rakastamatta!

Pitkä aika on jo kulunut siitä, kun kreivi oli päässyt tuon kamalan tosi-asian perille. Hän oli aamulla mennyt ratsastamaan vaimonsa kanssa. Puoli-mieletönnä hän oli läsnä surkeassa tapaturmassa. Omin käsin, ensimmäisenä oli hän koettanut auttaa kuolevaa vaimoa. Samana iltana kun vaimo haudattiin, oli hän mennyt kauhean kaipauksen valtaamana tämän huoneesen, ja siellä oli hän kohta tavannut mitä selvimpiä todistuskappaleita. Hän oli avannut laatikon, jossa vaimonsa säilytti pieniä rakkaimpia esineitään. Siellä oli hän löytänyt tukun kirjeitä, jotka hänelle koko salaisuuden ilmaisivat… Hänen vaimollaan oli ollut rakastaja! ... Ja kuka hänet oli vietellyt? Mies, jolle, jos kenelle, hänen olisi pitänyt olla pyhin kaikista, markisi d’Aydie, joka oli ollut kreivin nuoruuden kumppani. .. Hän oli saanut tietää kaikki kerrassaan, heidän ensimmäiset taistelunsa ja miten d’Aydie oli koettanut vaimoa paeta, mutta miten hän kohta sen jälkeen oli paennut takaisin; hän oli oppinut tuntemaan Alicen rikollisen heikkouden ja hänen omantunnon-vaivansa, ja, päälle päätteeksi, hän oli saanut tietää inhottavan salaisuuden Zaidan syntymästä. Niin, tuo lapsi, jota kreivi oli pitänyt muita parempana, tämä pikku tyttö, jota hän muita hellemmin rakasti, tämä lapsi ei ollut hänen omansa.

Typerä, typerä sokeus! Eikö hänen olisi pitänyt huomata, että tämä heikko, hieno olento ei ollut hänen sukuaan, eikä samaa sukua kuin hänen molemmat poikansa, jotka olivat niin voimakkaat, niin hartevat, niin d’Eyssivien näköiset, kun sitä vastoin tämä? . . . Mutta juuri tätä hienoutta hän lapsessa oli niin paljon rakastanut, äidin kuvaa. Kun Alice jo seitsemän vuotta oli hänelle valehdellut, miksikä hän ei valehdellut loppuun saakka? Miksikä oli hän tallettanut rakastajansa kirjeet? Rakastiko hän niin lämpimästi tuota miestä ja turvautuiko hän miehensä luottamukseen? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut: ”Minä tapan sen petturin ...” Mutta sitten hän, lapsiensa vuoksi, ei ollut mitään tehnyt. Hän ei tahtonut että poikansa kerran äidistään ajattelisivat samaa, mitä hän hänestä ajatteli. Hän oli tyytynyt siihen, että oli sulkenut ovensa petolliselta ystävältä ja katkaissut kaiken seurustelun hänen kanssaan. Syleillessään poikiansa sanoi hän itsellensä: ”Heidän edestä uhraan kaikki, yksin kostonikin ...” Ja kaiken aikaa oli häntä sitten vaivannut se aatos, minkä pieni tyttö, tuon toisen tytär, hänessä lakkaamatta vireillä piti! Kuinka monesti olikaan hän ajatellut: ”Tuo pikku raukka on sentään viaton ...” ja joka kerta tapasi hän itsensä voimattomana antaa lapselle anteeksi äitinsä petoksen, tuon petoksen, joka nyt pimeän joulu-yön hiljaisuudessa panee tuon kovasti häväistyn miehen itkemään, — ikäänkuin hän vasta eilen olisi päässyt kauhean, mielestä poistumattoman totuuden perille.

* * *

Kello on lyönyt kaksi. Kreivi on pyyhkinyt pois kyynelensä. Nyt hän niitä häpesi. Sana ”raukka” livahtaa hänen huuliltaan. Hän nousee ylös. Otsansa on tavallista synkempi. Mustasukkaisuuden julmat tulet loistavat hänen silmistään. Hän on taas elävästi tuntenut mielessään petoksen kauhistuksen, ja vasten tahtoansakin lentävät hänen ajatuksensa, niin kuin aina, Zaidan luo. Ei, hän ei milloinkaan anna tytölle anteeksi. Pöydällä on hänellä leikkikalu-paketteja, jotka hän aikoo viedä lukuhuoneesen, asettaaksensa ne jalkineiden viereen, jotka lapset sinne ovat panneet. Häntä kauhistuttaa kosketella pienelle tytölle aiottuja kaluja. Hänestä tuntuu kuin vihaisi hän tätä lasta leppymättömällä vihalla.

”Ja miksen sitä tekisi?” ajattelee hän, koettaen tukehuttaa omantunnon vaivoja, jotka hänessä niin usein heräävät Ja paitse sitä, eikö hänellä ole ollut rohkeutta täyttää velvollisuutensa lasta kohtaan? Mitä voipi häneltä omatunto vielä vaatia? Näissä ajatuksissa hän nousee rappusia ja astuu lukuhuoneesen, pitäen toisessa kädessä kynttilää ja toisessa paketit. Uunin nurkassa hän huomaa valkosen kirjeen. Hän ottaa sen ylös, katsoo päällekirjoitusta. Aukaisee kirjekuoren ja lukee:

”Rakas äiti.
Kirjoitan sinulle, jotta näkisit miten käsialani on pulskistunut ja kertoakseni, että olen ollut hyvin kiltti siitä kuin sinä läksit. Mutta minä en enää pääse salonkiin. Isä sanoo että pienien tyttöjen pitää olla opettajattaren kanssa. Opettajatar on kyllä hyvä, mutta Renee, sinä tiedät, se kaunis nukki, jonka sain sinulta, ei minua enään huvita, eikä myöskään muut leikkikaluni. Ei mikään minua enään huvita, kun sinä olet poissa.

Armand’in kiharat ovat leikatut, ja minulla, niin minulla on musta puku ja sellainen kampa, josta sinä et pidä. Pierre’llä on pitkät housut ja hän kiusaa minua, kun minä itken. Mutta Armand puolustaa minua ja sanoo että se on hyvin rumasti tehty. Opettajatar on sanonut minulle, että sinä olet taivaassa ja että sinä olet onnellinen siellä. Miks’et sinä ottanut minua mukanasi, minä olisin ollut niin hyvä?

Koska sinä olet taivaassa, niin pyydä pikku Jesukselta, jolle ei mitään ole mahdotonta, että hän tekisi niin että isä rakastaa minua niin kuin silloin kun sinä olit täällä. Hän työntää minut pois luotaan, kun suutelen häntä. Pierre ja Armand aina ovat hänen kanssaan koulutuntiensa jälkeen, mutta minun hän käskee mennä opettajattaren luo, jonka huoneessa minä en uskalla telmiä. Minä en hirveä isää katsoa, hänen silmänsä peloittavat minua. Vaikka, sen minä sinulle vakuutun, minä en ole mitään valehdellut.

Joka ilta hän käypi suutelemassa veljiäni. Minä kuulen hänen sulkevan oven. Olen nukkuvinani ja odotan; mutta hän ei tule enää, ei enää milloinkaan ja minä itken itseni nukuksiin.

Rakas äitini, sinä joka vielä minua rakastat, sano pikku Jesukselle, että isä ei enää minusta huoli ja että minä niin kernaasti tahtoisin kuolla! Minä suutelen sinua koko sydämmestäni, joka on niin raskas.”

Ja lapsi oli kirjeensä alle kirjoittanut: ”Pikku Zaidasi, joka sinua niin kovasti rakastaa.”

* * *

Kreivi lukee ja uudestaan lukee nämät rivit, jotka täyttävät paperi-arkin neljä sivua. Mitkä ajatukset risteilivätkään hänen aivoissaan? ... Oliko se oikeuden tunto? Kaikissa lapsen sydämmen suruissa on jotakin niin säälittävää. Pikku olentoraukat, eiväthän he ole pyytäneet elämään päästä! — Oliko se entisen rakkauden tunne? Sillä rakastetun äidin lapsessa rakastamme vielä itse äitiä. Tuuti sen jälkeen kun kreivi oli lukenut tämän lapsellisen kirjeen, jolle pikku tyttö-raukka oli uskonut kaikki surunsa, seisoi hän Zaidan kammarissa ja katsoi nukkuvaa lastansa. Ja herätessään aamulla lapsi ei tietänyt oliko hän nähnyt unta vai oliko todellakin se, jota hän kutsui kalliilla isän nimellä, käynyt häntä suutelemassa hänen vuoteellaan niin kuin ennenkin. Ja ihme ja kumma, siitä päivästä alkaen ei kukaan rakastanut lastansa hellemmin kuin kreivi Zaidaa, varsinkin sen jälkeen kuin kreivi klubissa tapahtuneen kinastuksen jälkeen tappoi matkisi d’Aydien kaksintaistelussa. Ihmiset, jotka aavistivat että jotakin salaperäistä oli sen lapsen syntymisessä, ihmettelivät miksikä d'Eysseve oli niin kauvan viivyttänyt kostoa? Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät että kreivi vasta sen jälkeen kun kerran näki d'Aydien Champs Elyséessä suutelevan Zaidaa, päätti hänet vaatia kaksintaisteluun?

Uusi Suometar n:o 297B 21.12.1890.