Tänään vuonna 1909 Le Figaro julkaisi italialaisen runoilija Filippo Tommaso Marinettin Futuristisen manifestin. Marinetti oli sen jo edellisenä vuonna kirjoittanut, mutta laajaan julkisuuteen julistus pääsi ranskalaisen lehden kautta.
Historiallisessa sanomalehtikirjastossa tekemieni hakujen perusteella ensimmäisenä Suomessa asiasta mainitsi Östra Finland -lehti heinäkuun 3. päivä samaa vuotta. Östra Finland selosti aiheesta otsikolla "Den litterära humbugen", joka kertoo suhtautumisesta. Tosin nimimerkki Zetan päätarkoituksena on haukkua Irmari Rantamalan Harhama, joka oli juuri ilmestynyt.
Suomen kielellä futuristiseen runokoulukuntaan otettiin kantaa lokakuun 27. päivä Karjalassa. Lehden tuo numero oli suomalaisen teatterin, kulttuurin erikoisnumero.
Nimimerkki K. N. ei uusille runollisille suuntauksille juurikaan arvoa antanut. Ne saattoivat olla jopa vaarallisia! Marinetti olisi varmaan pitänyt tästä vastaanotosta... Oli provosoiduttu kun provosoitiin.
Uusia henkisiä kulkutautia.
Kirjallisuutemme on vielä niin nuori ja köyhä, että ei meillä voi sanottavammassa määrässä puhua eri kirjallisista suunnista vielä vähemmin kouluista. Tosin kyllä huomattavammat kirjailijamme — ne jotka kirjailijan nimen todella ansaitsevat — ovat olleet määrättyjen suuntien vaikutuksen alaisena, mikä kyllä ilmenee heidän tuotannostaan. Nuo himmeämmät tähdet kirjallisuutemme taivaalla ovat taasen uskollisesti matkineet kirkkaampia, mutta tämä apinnoimishalu ei yksin riitä osottamaan, että määritellyt suunnat meillä voimakkaasti törmäisivät yhteen. Yksi suunta on meillä edustettuna enemmän kuin suotava olisi, sellainen kirjallinen dekadenssi, jolta puuttuu kirjallista ja taiteellista vaistoa, mutta jonka tuotteet suuresti leviävät, vaikka niistä perin harvoin julkisuudessa mainitaan. Tämä todistaa taasen kuinka kehittymätön kirjallinen maku meillä vielä on laajemmissa kerroksissa — vaikka eipä sen liiasta kehittymisestä sovi kerskua suppeammassakaan merkityksessä. Tätä todistaa sekin, että monelle n. s. kirjallisuuden ystävälle on kirjailijan nimi kaikki, hänen teostensa keskinäistä arvoa ja merkitystä ei tajuta. Nämä ystävät eivät jaksa käsittää, ettei kirkkainkaan kirjallinen tähti aina voi kultajyväsiä luoda, vaan on joukossa vähemmän täyspainoistakin. Mutta vähät siitä — nimi on pääasia!
Nuorempien kirjailijain polvella näkyy meillä nykyjään olevan vaikea vaali ihanteittensa etsimisessä ja selville saamisessa, ja myöskin yhtä vaikea pulma hankittujen ihanteiden esittämisessä. Sitä todistamat monet heidän äskeiset runonsa ja suorasanaiset pätkänsä, joista edelliset monasti ovat puhdasta vaikka hyvin hämärän utuista proosaa, jälkimäiset taasen vailla kaikkea runollista tuoksua. Esimerkit vihoittavat, jättäkäämme siis mainitsematta ne havainnot, joita nykyisemmistä runollisista tuotteista on niin helposti poimittavissa.
Mainitsimme nykyisen nuorempien uusien ihanteiden etsimisen. Pohjoismaista ei niitä nykyjään hevin saa, sillä Ibsenin, Björnsonin, Strindbergin kengännauhoin eivät he uletu, eikä edes lahjakas Hjalmar Söderbergkään näy meillä saavan seuraajia. Nuorvenäläinen kirjallisuus, niin suuren huomion kun se muuten ansainneekin, kulkee omaa latuansa, joka ei niin helposti ole istutettavissa toiseen maaperään. Saksalaiset ovat liiaksi yksilöllisiä muodostaaksensa yhteisempää suuntaa tai koulua, joten ihanteiden etsiminen sieltä voipi helposti muodostua suoranaiseksi jäljittelyksi.
Kirjallisten koulujen luvattuja maita omat romaanilaiset maat. Niissä tuon tuostakin esiintyy joku uusi koulu, joka heti julkaisee ohjelmansa selittäen, mitä uutta se on keksinyt estetiikan alalla, jolla se nyt aikoo maailman onnelliseksi tehdä, hyökkää kiivaasti entisten koulujen kimppuun, intoilee niin myötätuntoisuudessa kuin vastenmielisyydessäkin. Ja tällaisella koululla on tietysti johtajansa, joka antaa tunnussanat, panee viralta muitten koulujen johtajat, todistaa miten perin kehnoja kuuluisatkin mestarit toden teolla ovat. Tällaisia myrskyä kestää jonkun ajan, mutta se on perin vahingoittamatonta laadultaan, eikä tuota mitään merkittävämpiä seurauksia. Innostus laimenee, koko tuo suurisuuntainen ohjelma jää unohduksiin, joskus kokonaan, toisinaan jättäen jotain merkkiä jälkeensä. Syntyy uusi koulu, joka yrittää synnyttää uuden myrskyn, repiä alas kaikki entiset.
Tänäkin vuonna on syntynyt, kuten ulkomaisten lehtien selostuksista näkyy, kaksi uutta runollista koulua, jotka suurella pauhulla ovat syntymäänsä viettäneet ja jotka uhkaavat kukistaa koko entisen runouden nurin. Nämä uudet tulokkaat voivat saada merkitystäkin katsoen nykyaikana ilmeneviin taipumuksiin, eivätkä sen vuoksi ole luonteeltaan niin perin vaarattomia. Päinvastoin voipi nykyinen, siveellisiä tarkotusperiä hyljeksivä ja pilkkaava dekadenssi saada niistä uutta vauhtia.
Toinen näistä kouluista on ranskalainen ja julkasee se äänenkannattajanaan suurta aikakauskirjaa ”Akademos”. Toinen taas on synnyltään italialainen, mutta pyrkii kansainväliseksi ja on ottanut nimekseen ”Il futurismo” (Tulevaisuus), ja julkasee se ”Poesia” nimistä aikakauskirjaa.
”Akademos” ohjelmajulistuksessaan kuuluttaa kannattajansa jonkinlaista hellenisyyttä ja kääntyy mitä suurimmalla inholla pois nykyisestä kaukopuhelinten ja voimavaunujen vuosisadasta. Se tahtoo vapauttaa latinalaisen Ranskan venäläisestä dekadensista, saksalaisesta painostuksesta, anglosaksilaisesta kieroudesta ja juutalaiskristillisistä ennakkoluuloista sekä palauttaa ihmiskunnan luonnonomaiseen pakanuuteen. Ei mikään ole niin kaunis kuin rikos, turmiollisia ovat ainoastaan rumuus ja teeskentely, sanoo koulu. Aikakauskirjassa pohtiikin eräs näistä ”akadeemikoista” pakanuuden uudesti synnyttämistä.
Ei salata ensinkään, mitä tämän pakanuuden palauttamisen takana piilee. Aikakauskirjassa ylistetään Phryneä ja Antinousta*). Kuvat, runot, avustajat — kaikki viittaavat Antinoukseen. Eräässä elämäkerrassa ylistetään Raymond Laurent nimistä nuorukaista, josta piti tuleman aikakauskirjan toimitussihteeri, mutta joka ampui itsensä Venetsiassa erään nuoren amerikattaren akkunan alla. Tästä toivorikkaasta nuorukaisesta vakuutetaan, ettei hän milloinkaan alentunut nykyajan rahvaanomaisiin nais-intohimoihin, vaan oli hänen ihanteensa korkeampi rakkaus, ”Toinen Rakkaus”. Nykyajan ennakkoluulot tappoivat tämän ”valiosielun”. Aikakauskirja tarjoo muuten lukemista, joka ei selvyyteensä nähden jätä mitään toivomisen varaa. Naisviha ilmenee aivan peittelemättä, samoinkuin luonnottomat taipumuksetkin. Huomattava ajan merkki on se että tälle aikakauskirjalle antavat apuansa tunnetut ranskalaiset kirjailijat ja että arvossa pidetyt lehdet ja aikakauskirjat tarkoin mainitsemat sen ilmestymisen.
Tuon uuden italialaisen koulun ”Il futurismon” perustaja on eräs F. T. Marinetti, joka on esiintynyt kirjailijana italian ja ranskan kielillä. Hänen ohjelmajulistuksensa ilmestyi viime helmikuussa ja julaistiin se monilla kielillä. Koulun äänenkannattaja on Milanossa ilmestyvä ,”Poesia”, joka aikaisemmin oli puolueeton ja julkasi erimaitten arvokkaampien kirjailijain runoja, mutta jonka Marinetti osti. Aikakauskirjan ensi vihkoa levitettiin kymmeniä tuhansia ja sisälsi se tämän uuden koulun ohjelman ja vaalijulistuksen.
Ohjelmin ensi pykälät ilmottavat, että koulu ihailee vaaraa, tarmoa, urhoutta ja kapinaa. Kauneuden ihanteena on ennen ollut jonkunmoinen passiivisuus, mutta nyt on ihailtava kaikkea liikettä. Täyttä vauhtia kulkeva automobiili on paljon kauniimpi kuin samotrakiolainen Nike. Nopeus on ainoa olema sillä se hävittää ajan ja paikan. Koulu hyväksyy sodan, sillä se on maailman paras terveyshoito, se ihailee militarismia, isänmaallisuutta, anarkistien suuria ja hävittäviä liikkeitä, ”kauniita ihanteitä, jotka tappamat”, ja naisten halveksimista. Se tahtoo aina vain katsoa eteenpäin, ei milloinkaan taaksepäin, se vaatii, että kaikki museot ja kirjastot hävitetään, se tahtoo vastustaa siveellisyyttä, naiskunnioitusta ja kaikkia pelkuruuksia, joitten juurena on opportunismi tai hyöty. Koulun runouden pääaiheiksi ilmotetaan tulevan veturin, automobiilin ja lentokoneen. Tätä uutta oppia täytyy ensin saarnata Italiassa, sillä ennen muita on Italia puhdistettava muistomerkeistä, museoista, muinaistieteilijöistä ja oppaista, jotka maahan levittävät myrkkyä ja mädännäisyyttä. Kirjastot ovat poltettavat, museot upotettavat meren syvyyteen — siinä vain on pelastus. Elämä nykyisyydessä, voiman, urhouden ja kiihtymyksen häikäilemätön, säälitön tuhlaaminen, viha ja halveksiminen — siinä tämän koulun korkea ihanne.
Koulun oppilaitten tulee olla melko varakkaita voidakseen kohota runohevolleen, heillä täytyy ainakin olla automobiili ja lentokone. Tällaisen runohevon tuotteita tarjookin Marinetti runsaasti aikakauskirjassaan, joka muuten sisältää omien ylistys-, muitten häväisemiskirjotuksia.
Pitäisi tuota kaikkea syyntakeettomain loruiluina, mutta niin merkityksetöntä ei se ole. Niin ”Akademos” kuin ”Poesiakin” esittävät mielipiteitä, jotka eivät ole vieraita nykyajalle. Taide taiteen vuoksi-oppi, muoto-estetikoiminen, epäsiveellisyys — Akademoksen suuntaan — nykyajan kirjallisuudessa on äärettömän paljon sen hengen lapsia, onpa sitä jo yritetty nuoreen suomalaiseenkin kirjallisuuteen istuttaa. Aivan satunnaista ei ole, että ilmestyy aikakauskirja, joka ylistää luonnottomia sukupuoliviettejä, ilmestyy korskailevana oman armonsa tuntevana. Ja siveellistä maailmankatsomusta vastaan tehdään yhä hyökkäyksiä.
Merkillisiä, aikamme vaistoja ja taipumuksia kuvaavia ilmiöitä ovat nämä molemmat henkiset kulkutaudit, jotka osaltaan paljastamat nykyisen kultuurin nurjan puolen, kultuurin, jolla on vähän uskoa, paljon epä- ja taikauskoa, joka niin lapsellisen avomielisenä hyväksyy kaiken uuden, kun se vain näyttää radikaaliselta ja kumoovalta, joka on niin epäilevä perittyjen ihanteiden suhteen. Näitten henkisten kulkutautien ilmiöitä on paljon enemmänkin, mutta edellä viitatut räikeydessään kuvaavimpia.
K. N.
*) Phryne, kreikkalainen ihmeen kaunis hetaira, joka suloillaan niin rikastui, että uudelleen rakennutti Theban muurit; Antinous, kaunis nuorukainen, keisari Hadrianuksen lemmitty.
Karjala no 248 27.10.1909.
* Östra Finland no 149 03.07.1909
* Karjala no 248 27.10.1909
Niin heittelee julma kohtalo henkisiä kulkutauteja. Akademosta ei muista enää kukaan, ja futurismi on päätynyt vihaamiinsa museoihin.
VastaaPoistaNiin se käy, yhteiskunta rakastaa kuoliaaksi kapinoijat.
VastaaPoista