Mutapohja

Keväällä routa ja jäät nostelivat venevajaani niin, että se siirtyi ja jäi järven puolen nurkaltaan pohjaan makaamaan. Koko kesän erilaisia keinoja pohtinut ja kokeillut. Mutapohjaan tyssäsivät kaikki. Pohja painui, rakennus ei noussut.

Vinssien ja taljojen avulla vaja siirtyi oikeiden nurkkakivien kohdalle. Siinä samalla muutaman pölkyn sain ujutettua rullaksi järven puolen seinän alle. Vaja liikkui paremmin, ja samalla pohjaan uponnut nurkkakin nousi parikymmentä senttiä.

Riittävästi tunkille.

Pohjamutaan ja -saveen upposi kolme betonista puutarhalaattaa (ei ollut enempää), pari lankunpätkää ja muutamia littanoita kiviä.

Sitten alkoi nousta.

Enpä tiedä, oliko viisas ratkaisu ryhtyä kiinteistönomistajaksi. Huolta ja murhetta rakennukset tuottavat, varsinkin jos ne eivät kaikilta neljältä nurkaltaan ole tukevalle alustalle laitetut.

Ajatuksenani oli elvyttää venevajaperinnettä. Onkiveden rannoilla vain muutamia yksittäisiä sellaisia olen tavannut.

Veden päälle rakentaminen ei ole kaavoittajien mieleen, ainakaan jos kesämökkiä tai sen saunaa on rakentamassa. Lupaa ei saa, rakennusmääräykset kieltävät. Viime vuosikymmeninä rakentamista on siirretty kauemmaksi ja kauemmaksi rantaviivasta.

Keväällä sai siis perinteenelvyttäjä opin siitä, miksi talolliset matalan, mutapohjaisen Onkiveden rannoilla ovat luopuneet veneisiin ja kalastukseen liittyvistä rakennuksistaan.

Kovat pakkastalvet ovat niiden tuho. Varsinkin jos omistaja asuu satojen kilometrien päässä eikä ole päivittäin tarkkailemassa minne on maja menossa. Ja mitä se tarkkailutietokaan hyödyttäsi, kun ei ole routaan tepsiviä konsteja pitää mökkeliänsä paikoillaan.

Onneksi ei venevaja kuitenkaan liittynyt karanneiden laitureiden monilukuiseen joukkoon ja lähtenyt kohti Etelä-Saimaata.