keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kikatteleva kolo ja muita perkeleellisiä vitsauksia



M.A. Jeskanen
Perkele – myytillisiä tarinoita
WSOY 2011
272 s.


Suomalaisen kansanperinteen tutkimuksella oli pitkään häveliäs puolensa, tietyistä aiheista ei ainakaan julkaisuissa sopinut mitään mainita. Kertomuksia, runoja ja loitsuja kirjattiin kuitenkin ylös. Suurimmat menetykset koettiin kansantanssien ja –leikkien keruussa, riiustelu- ja naimatanssit jätettiin kokonaan muistiin merkitsemättä. Nuoremmat sukupolvet surkuttelevat nyt niiden perään.

Pari viime vuosikymmentä hävyttöminä pidetyille lauluille ja värssyille on osattu antaa parempi arvo. Matti Kuusen (1914-1998) aloitteesta ilmestyi 1997 lähes viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen vielä yksi osa Suomen Kansan Vanhoja Runoja, johon oli koottu aikaisemmin sisältönsä vuoksi hylättyjä aineistoja.

Sarjakuvantekijät ovat useampaan kertaan tarttuneet tähän syrjemmälle jätettyyn kansanperinteeseen. Vuonna 2005 ilmestyi Hanneriina Moisseisen ja Markku Niemisen Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita. Suomen Kansan Vanhojen Runojen viimeiseen osaankin sisältyy Vitun synty, mutta Nieminen on poiminut aineiston nykyisemmiltä runonlaulajilta, muun muassa Santra Remsujevalta (n. 1913-2010). Runonlaulantaa on sarjakuva-albumin liitteenä cd-levynä.

Muhoslainen Esa Holopainen on kuvittanut kokoelman Vielä kerta ennen kuin nukutaan (2002) suomalaista eroottista sananlaskuista.

M. A. Jeskasen (s. 1978) Perkele – myytillisiä tarinoita sisältää kuusi tarinaa, joista pisimmät ovat yksinäänkin sarjakuva-albumin mittaisia. Nykyinen sarjakuvien kustannuspolitiikka suosii laajoja kokonaisuuksia kovissa kansissa. Jeskasen tapauksessa tarinoiden julkaiseminen yksissä kansissa toimii hyvin. Kuusi kertomusta antavat kansanperinteen vanhasta vihtahoususta monipuolisen kuvan – pirukin saattoi olla talolle hyödyksi, oikein käsiteltynä. Ei pelkkä pahantekijä, siis.

Perkeleen tarinat ovat Jeskasen käsikirjoittamia, kansanperinnettä kunnioittaen ja uutta noitavainotutkimusta hyödyntäen. Kauhutarinoita ja pirun juonia ei koskaan ole viety piilon viereen, joten vanhempaankin kirjallisuuteen Jeskanen on voinut hyödyntää, esimerkiksi Lauri Simonsuuren toimitusta Myytillisiä tarinoita vuodelta 1947. Näitäkin Jeskanen tulkitsee ja kuvittaa vapaamielisessä hengessä. Häpyjä ei peitellä.

Kokoelman hauskin tarina on Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta. Oman ruumiinsa viestejä pitää kuunnella, tiesi vanha kansa. Jo antiikin aikana Platon totesi samaa, jos naisen kohtu ei saa toteuttaa tarkoitustaan kohdussa asuva eläin muuttuu levottomaksi. Tuonenkylän Tilta hylkäsi kiinnostuneet miehet ja sivein sanoin houkuttelevan avuliaan vihtahousunkin. Niin alkoi neidon haaroista kuulua käen kukunta, hameen alus lauleli kuin soitimella. Loven laulanta karkoitti kylän miehet, onneksi Espanjan Sevillasta saapui pelastaja. Siitä huolimatta Tiltankaan tarinalle onnellista loppua ei tullut.

Kansilehdellä Jeskanen määrittelee tarinoidensa tapahtumapaikaksi 1600-luvun Pohjolan. Tarkin ajan kuvaus on Blåkulla, jossa eritellään noitavainojen anatomiaa. Kodittomat orpolapset ja yli-innokkaat papit olivat erilaisuuden kitkijöinä tuhoisa yhdistelmä. Taikauskon ja kristillisten pyhimystarinoiden sekoittuminen ankaran luterilaisessa ympäristössä tuottivat henkilökohtaisia tragedioita, näitä kuvaavat Suvihäät ja Louhiharjun mysteeri.

Yhteiseloa pirun kanssa selvitellään Saunaperkeleessä. Lauteiden alla asuva kaksikieli viritteli torpan väkeä lemmen tunnelmiin ja piti huolen ettei tuli päässyt karkaamaan. Palkaksi hänelle annettiin ruokaa ja juomaa.

Teoksen päättävässä Sielun messussa Jeskanen yhdistelee useita kuolemaan liittyviä uskomuksia ja tarinoita Saskan elämäntarinaan. Kuoleman enteet, vainajien kirkko ja riekkuvat ruumiit asettuvat luontevaksi kokonaisuudeksi.

Jeskasen mustavalkoinen ja ajoittain rujokin piirrosjälki sopii tarinoiden henkeen. Jeskanen on onnistunut etenkin uuden ajan alun vinjettien innoittamina tehdyissä ruuduissa. Nämä ruudut tuovat kerrontaan viittauksen myös sarjakuvan varhaishistoriaan ruudun alapuolisine teksteineen. Kuolemaan liittyvät tarinat ja uskomukset taitavat tänä päivänä olla peitellympiä, enemmän tabu kuin ihmisen suvunjatkamiseen liittyvät takavuosina. Jeskasen Perkele tuo vanhat tarinat jälleen esille kiinnostavalla tavalla, uudella tietämyksellä lisättynä.



* Julkaistu Kaltiossa 4/2011.
* Teos on saanut jo jatko-osan Santala (WSOY 2011).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti