Eilen illalla kanavapujotellessa tulin huomaamaan, että on sellainenkin tosi-tv-sarja kuin Taidemaailman huipulle. Formaatti on sama kuin Heidi Klumin juontamassa Muodin huipulle -sarjassa. Tuomaristossa näkyi istuvan muun muassa Sarah Jessica Parker, Tim Gunnina taideteoksien valmistumista kierteli arvostelemassa Simon de Pury. Ohjelmaa esitetään Avalla.
Eilinen, ensimmäinen näkemäni jakso oli toisen tuotantokauden finaali. Kolme kilpailijaa, Sara Jimenez, Young Sun Han ja Kymia Nawaki. Voittajaksi näistä selvisi viimeksimainittu.
Koko huipulle-formaatti on hämmentävä. Voiko kilpailuttamalla löytää hyviä tekijöitä, edes muutamia hyviä suunnitelmia? Uskottavin formaatti näyttää olleen taideteollisuutta, massatuotantoa lähenevässä vaatesuunnittelussa. En ole seurannut, ovatko Muodin huipulle-osallistujat menestyneet tosi-tv:n ulkopuolella.
Taiteeseen formaatti tuntuu ajatuksellisesti huonoiten istuvalta. Kuplia-blogin taidehistorian opiskelija, joka on seurannut sarjaa, piti ohjelman pääpointtina epäonnistumisten seuraamista. Mitä katastrofaalisempi moka, sitä parempi. Ohjelman roolitus lienee tehty sitä ajatellen.
Ohjelman näkökulma taiteeseen oli galleristin. Simon de Pury käydessään antamassa vinkkejä tekijöille totesi suoraan "tuota patsasta en haluaisi omistaa". Ja silmät vettyen kilpailija hylkäsi teoksensa.
Sinänsä de Pury oli oikealla asialla. Hän halusi taiteilijoiden siirtävän itse syvästi kokemansa teoksiin, jakaa sen toisten kanssa. Mutta de Purylle kelpasivat sain sellaiset syvästi koetut asiat, jotka ovat hyvin yleisiä ihmisten keskuudessa. Kuten esimerkiksi isän kuolema, josta peräti kaksi finalistia haki inspiraationsa. Kolmannen käyttövoimana oli (seksuaalinen) intohimo.
Lohdun antaminen, kokemusten jakaminen on yksi taiteen tehtävistä. Syvempiin taide-elämyksiin päästään silloin kun jaettavana on ei niin laskelmoitu ja oletettava yhteys ihmisten välillä. Sellaisiin Taidemaailman huipulle ei kannustanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti