Titanic, essee ja Guggenheim

Olen seurannut sivusta kotimaista esseekeskustelua. Ajattelin ettei minun pitäisi siihen puuttua, enkä sitä aio tehdäkään. Mutta esseen olemuksen pohtiminen on alkanut jo häiritä kirjoittamista, joten mielikuvia on päästettävä sanoiksi.

Essee on jonnekin tietokirjallisuuden ja proosan välimaastoon sijoittuva kirjallisuuden laji. Esseessä kerrottujen faktojen tulee olla oikein, tässä suhteessa lähisukulaisuus tietokirjallisuuteen. Mutta rakenteellisesti teksti jäsentyy toisin.

Jäljen äänen Penjami puhui tähden väleistä, Kuisma Korhosta lainaten. Esseen teksti ei yleensä etene suoraviivaiseksi kuten juna halki Pohjanmaan. Näppäämällä kolme asteriskia kappaleiden väliin kirjoittaja voi opastaa lukijaa, että nyt käsiteltävään asiaa lähestytään toisesta suunnasta, otetaan toinen näkökulma.

Tapa on ilmeisesti leimallisesti ranskalainen, aivan asteriskista nimensä saanut Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix on ranskalaisen elämänmenon katsomista toisesta, etäytetystä näkökulmasta.

Kolme tähteä on vain yksi mahdollisuus. Viisi vuotta sitten kustansin G.K. Chestertonin esseen Mitä on Amerikka? (Jyväs-Ainola 2007). Oikeastaan essee on johdanto Chestertonin matkakirjaan What I Saw in America (1922). Timo Hännikäinen on kertonut arvostavansa suuresti

Chesterton kuljettaa tekstiään mielleyhtymin. Matkan valmistelut alkavat vierailulla Yhdysvaltain konsulaatissa. Täällä arvon esseistiltä tiedustellaan onko hän anarkisti, tahtooko hän väkivalloin kumota Yhdysvaltain laillisen hallituksen tai onko hän moniavioinen? Anarkisteista tulee Chestertonille mieleen muun muassa filosofi Herbert Spencer ja pääri Auberon Herbert. Edellinen kuului viktoriaanisen ajan ehdottomaan kulttuurieliittiin, jälkimmäinen oli yövartijavaltiota kaavailleen samannimisen kansanedustajaisänsä ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut hävittäjälentäjä. Tällaisia ihmisiäkö amerikkalaiset eivät halunneet maahansa?

Ensimmäisenä Chestertonille tuli kysymyksistä mieleen toimittaja, pasifisti W.T. Stead, joka sai vihollisleiman esitettyään buurisodan aikana omasta mielestään retorisia kysymyksiä.

Amerikkalaisten kysymykset eivät olleet retorisia. Aikansa hauskuutettuaan brittilukijoitaan Chesterton palaa kysymyksiin ja kertoo niiden mielen valtameren toiselta puolen katsottuna. Faktat ovat kohdillaan, mutta tarinaa kuljettavat esseistin mieleen tulleet asiat ja yhteydet.

W.T. Stead oli osannut vastata kaikkiin Yhdysvaltain konsulaatin tekemiin kysymyksiin oikein. Hän oli yksi nyt viime viikkoina paljon puhutun Titanicin mukana mereen menneistä matkustajista.

Titanicista on kerrassaan mainion esseen kirjoittanut virolainen Jaan Kaplinski (Titanic, Otava 1995). Hänkään ei käytä asteriskeja, antaa mielleyhtymien kuljettaa kerrontaa. Ajatus Titanic-esseen kirjoittamisesta oli kirjailijalle syntynyt ensimmäisen kerran Kaliforniassa vuonna 1990.

Kaplinski oli ollut Berkeleyssä kirjakaupassa Venäjän historiaa käsittelevien kirjojen hyllyn edessä kun maanjäristys sotki rauhaisan kaupungin kuviot. Hyllyt olivat heiluneet, ja kirjat putoilleet lattialle. Kädessään ollutta kirjaa hän ei voinut enää laittaa takaisin paikalleen. Paikkaa ei ollut. Kaplinski vei kirjan myyntitiskille ennen poistumistaan kaupasta.

Tuolloista maailmanpoliittista tilannetta ja Baltian maita ajatellen maanjäristys oli varsin symbolinen. Varsinkin kun hävityksen keskellä Kaplinski kertoo olleensa "valpas ja tyytyväinen", "kokemusta rikkaampi".

Titanic-essee ei kuitenkaan päädy vertaamaan Titanicin ja Neuvostoliiton kohtaloa. Päinvastoin. Jälkisanoissa Kaplinski selventää: "Valtiota nimeltä Titanic ei ole ollut olemassa". Esseen valmistuttua  Kaplinski ei ollut asiasta varma. Varmuus syntyi vasta vuosi kirjoittamisen jälkeen.

"Tulevaisuus on meri ja pysyy merenä, josta ei ole olemassa karttaa."

Titanic-esseen alkupuolella Kaplinski onnistuu mielestäni hyvin määrittelemään mitä esseistiikka on:

"aloitan kuvista, kielikuvista, assosiaatioista, ja pyrin niiden kautta pääsemään ajatukseen, oivallukseen. Alussa ei ollut sana, logos, vaan kuvat, kuvitelmat. Logos, luuranko, ajatus tulee sen jälkeen. Elämä on ensin, ajatus elämästä sen jälkeen. Ehkä ajatus elämästä kestää sitten kauemmin kuin elämä. Ajatus elämästä on kuin luusto, runko, joka jää jäljelle elämän jälkeen."

Sekä Chesterton ja Kaplinski antavat myös puhtaiden sana-assosiaatioiden johdattaa mieltään. Herbert Spenceristä Auberon Herbertiin ja kylmän sodan hämähäkinverkoista oikeisiin hämähäkkeihin ja niiden lentolankoihin. Sellainen lienee esseissä lähinnä kaunokirjallisuutta.

* * *

Kaplinski mainitsee esseessään, että Titanicin ensimmäisen luokan matkustajat olivat rahamaailman kermaa. Titanicilla olleiden rikkaiden omaisuudeksi on arvioitu 120 miljoonaksi punnaksi. Viime viikkojen uutisointi on kertonut, että rikkailla oli suhteellisesti parempi mahdollisuus pelastua.

Silti Titanic vei mukanaan neljä kaikkein rikkainta, John Jacob Astorin, Benjamin Guggenheimin, Isidor Strausin ja George Widenerin. Kun Guggenheim sai kuulla, että laiva uppoaa, hän meni hyttiinsä, puki frakin ja ilmoitti kannelle tullessaan, että parhaat on päällä, ja olevansa valmis kuolemaan kuin herrasmies. ("We've dressed up in our best and are prepared to go down like gentlemen.")

Niin voisi Helsingissäkin herrasmiehinä Guggenheimin haudata.