keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Punaisin oli Jyväskylä
Keskisuomalainen julisti eilen nettilehtensä otsikossa, että Jyväskylän yliopisto se oli punaisin eikä Tampere, kuten yleensä tavataan väittää. Kyse on siis 1960- ja 1970-lukujen taitteesta ja vasemmistolaisten määrästä yliopistoissa.
Eilen illalla Jyväskylässä julkistettiin Kustaa H. J. Vilkunan tutkimus Kapina kampuksella. Teos käsittelee opiskelijaradikalismia Jyväskylän yliopistossa. Keskisuomalaisen haastattelema Vilkuna laskeskelee poliittisten opiskelijajärjestöjen jäsenmääriä. Jäsenmäärältään suurin Jyväskylän Opiskelevat Sosialistit (JOS), SKP:n vähemmistöläisten opiskelijajärjestön Sosialistisen opiskelijaliiton paikallisosasto. Vilkunan mukaan siihen kuului noin neljäsataa opiskelijaa. Toiseksi suurin oli kansandemokraattien JOKA 120 jäsenellä ja kolmanneksi Jyväskylän sosialidemokraattiset opiskelijat noin sadalla jäsenellä.
Tampereen punaisuus perustui muutamiin näkyviin professoreihin. Jyväskylässä opiskelijat olivat oikeasti järjestäytyneet punaisiin järjestöihin.
SAK:n Jyväskylän alueen paikallisjärjestön (JAP) historiaa (Toverit! Yhteistyössä eteenpäin! 2005) kirjoittaessa myös yliopiston vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt tulivat osin tutuiksi. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta järjesti helmikuussa 1970 luentolakon yliopistojen hallinnonuudistus-, huoneenvuokra- ja työehtosopimuslakeihin kohdistuvien vaatimustensa tueksi. Vuokra- ja tes-lakien suhteen opiskelijoilla oli samat tavoitteet SAK:n kanssa.
Eduskunta ei rynnännyt muuttamaan lakeja ylioppilaiden luennoille menemättömyyden vuoksi. Kokoomuslaisten hallinnonuudistusta vastustavat jarrutuspuheet vain pitenivät ja pitenivät. Opiskelevat sosialistitkin olivat varautuneet tällaiseen vaihtoehtoon. JOS oli solminut suhteita Jyväskylän suuriin ammattiosastoihin ja SAK:n alueelliseen paikallisjärjestöön. Ylioppilaiden tavoitteena oli, että heidän vaatimustensa tehostamiseksi yksi tai useampi Keski-Suomen paperitehtaista menisi tukilakkoon.
JAPilla ei ollut toimivaltuuksia tuki- tai minkään muunkaan lakon aloittamiseksi. 1960-luvun lopulla keskusjärjestöjen roolin muutoksessa päätösvaltaa oli siirtynyt suoraan ammattiliitoille. Paperiliittolaiset eivät innostuneet ylioppilaiden ideasta, eivätkä oikeastaan muutkaan ay-liikkeen järjestöt. Paperitehtaat jatkoivat työtään normaalisti. Solidaarisuussähkeet sentään kulkivat suuntaan ja toiseen.
Vallankumous jäi iduksi. Se ei laajentunut ylioppilaiden toivomalla tavalla kampuksen ulkopuolella ja koko yhteiskuntaan. Vaikka teoria oli hallussa, käytännön sovellukset vaativat edelleenkin harjoitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti