Kathryn Bigelow'n Zero Dark Thirty (Yhdysvallat 2012) oli sopivaan aikaan esitetty ja sopivan mittainen elokuva nuorison juhlien tieltä ajetuille vanhemmille. Tämän lajityypin elokuvia tulee harvemmin jos koskaan teatterissa käytyä katsomassa.
Zero Dark Thirty on tietääkseni ensimmäinen suuren budjetin elokuva Osama bin Ladenin jahtaamisesta ja kuolemasta. Mark Boalin käsikirjoituksen kerrottiin perustuvan tositapahtumiin, tai ainakin silmännäkijöiden kertomuksiin.
Todellisuus on yleensä huono lähtökohta elokuvan tekemiselle. Oikeasti tapahtunut harvemmin noudattaa tarinan kaaria ja todellisuudella on kohtalaisen huono draaman taju. Valitettavasti niin käy tässäkin elokuvassa.
Tarina on rakennettu suoraan koulusta värvätyn CIA:n agentin Mayan ympärille. Kaksitoista vuotta hän jahtaa Abu Ahmedia, jota epäillään bin Laden kuriiriksi. Lopulta jahti tuo tulosta. Sitä ennen tehdään uskomaton määrä inhimillisiä erehdyksiä. Vankeja kidutetaan ja uskotaan yleismaailmalliseen rahan ahneuteen kunnes omista tietokannoista havaitaan silminnäkijälausunto, jonka perusteella vyyhti alkaa avautua.
Jotkut juonenkäänteet tuntuvat hyvin epäuskottavilta. Jos CIA pystyy kuuntelemaan kaikkia maailman puheluita, niin miksi sen pitää lahjoa kuwaitilaisen sheikin serkku V10 Lamborghinilla saadakseen erään puhelinnumeron? Eikö CIA:lla ole puhelinluetteloita käytössään tai pääsyä puhelinyhtiöiden numerotietokantoihin?
Elokuva ei tartu jo julkisuudessa olleisiin pilkan aiheisiin. Jotakin ajattelemisen aihetta rahan merkityksestä maailman hallinnassa elokuva antaa, mutta kovin kevyesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti