tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kertoja Tove Jansson


Varmaan keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että meneillään on Tove Janssonin (1914-2001) juhlavuosi. Tove 100 -logo tuntuu olevan kaikkialla, kaupoissa, posteissa ja taidemuseoiden paraatipaikalla Ateneumissa. Oulussa Janssonin synttäreitä muistetaan Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaineen, Oulun kaupunginkirjaston ja Oulun elokuvakeskuksen järjestämällä juhlaluentosarjalla Tove Jansson 100 vuotta.

Eilen illalla oli luentosarjan toinen osuus. Pakkala-sali oli lähes täysi, tyhjiä paikkoja ei ollut monta. Kirjaston henkilökunta tyytyväisenä laski paikalla olijoiden määrää.

Kuisma Korhonen puhui Tove Janssonista kertojana. Lähinnä esitys keskittyi muumikirjoihin. Korhonen muistutti Janssonin kuvataiteen monesti olevan kertovaa, ja sarjakuvat etenkin vaativat kertojanlahjoja. Mutta tällä kertaa aihe rajautui romaaneihin ja novelleihin. Sarjakuville Korhonen antoi niille kuuluvan aseman: ne miljoonine päivittäisine lukijoineen siivittivät Janssonin Muumit maailmanmaineeseen.

Vaikka Janssonilla oli perhetaustastaan lähtenyt selkeä kuvataiteilijan identiteetti hän oli aina halunnut myös kirjoittaa. Ensimmäiset säilyneet tarinat olivat seitsemän vuotiaan Toven kirjoittamia kummitusjuttuja. Niitä "Tove Förlag" julkaisi omakustanteina perhe- ja ystäväpiirissään. Viimeinen novellikokoelma Viesti ilmestyi vuonna 1998. Siihen väliin mahtui 77 kirjoittamisen vuotta.

Korhonen jakoi muumikirjat ajallisesti kolmeen jaksoon sisällön perusteella. Ensimmäisessä vaiheessa (1945-1948) Jansson kertoi satuja, tarinat olivat episodimaisia joissa palattiin suuren katastrofiuhan väistyttyä samaan alkutilanteeseen. Toisessa vaiheessa (1950-1954) Jansson leikki metafiktiivisillä kerrontakeinoilla. Muumipapan urotyöt oli parodia omaelämäkerrasta, Vaarallisen juhannuksen kelluva teatteri on todellisuuden ja fiktion rajoja hämärtävä "näytelmä näytelmässä".

Kolmannessa vaiheessa (1959-1970 (-1980)) Jansson kehitti henkilöitään, tutkaili heidän identiteettiään ja toiseuttaan. Juonikaaret muuttuivat pitkiksi, eikä Taikatalven lopussa enää palattu lähtöpisteeseen. Muumilaakso muuttui ja Muumiperhe ei enää kuulunut sen asukkaisiin. Jansson alkoi käyttää näkökulmatekniikoita, joiden avulla Muumilaakson marraskuussa pääperhe oli läsnä vain toisten ajatuksissa. Jansson katsoi, ettei hän voinut Mörön lämpenemisen (tapahtui Muumipappa ja meri -teoksessa) jälkeen enää perheestä kirjoittaa.

Muumeista ilmestyi vielä kuvakirjat 1977 ja 1980, mutta muutoin Jansson siirtyi "aikuisten" kirjallisuuteen. Tätä Kuvanveistäjän tyttärestä (1968) alkanutta kautta Korhonen kuvasi myöhäistuotannoksi. Teemat tuona aikana olivat muumikirjoista tutut: kiintymys, vapaus, metafiktio, representaation ja todellisuuden välinen suhde.

Jansson noudatti novellisteille asetettuja hyveitä: ilmaisu oli taloudellista ja niukkaa. Sen todisti Korhosen lopuksi lukema novelli Viestistä. Kevään odotus muuttui pitkäksi kevään odotukseksi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti