perjantai 27. kesäkuuta 2014

Lakeus

Tyrnävän lakeutta.


Maa se udun rauha, kirjoitti Timo Salo tuoreessa Eroosiossa (ntamo 2014). Maa ei ole udun rauhaa Väinö Kirstinän Lakeudessa (1961). Lakeus on viimaa ja huutoa, vaikka sumu kaiken kasteleekin.

Etelä-Pohjanmaa on ominut lakeuden omakseen. Lakeutta on samalla mitalla Pohjois-Pohjanmaallakin. Väinö Kirstinän lakeus on nimenomaan Pohjois-Pohjanmaata. "Mitä ääniä kuuluu, kun niityt sammuvat" kysyy Kirstinä ja vastaa muun muassa seuraavasti:

Tuuli kulkee peninkulman pituisena
aivan tasaista maata. Katto surisee,
unettaa. Naapurista haukkuu koira,
tiellä sora ratisee.

Koko lakeuden määritelmä tulee ensimmäisen runo lopuksi.

Saat nähdä kauas
näkemättä mitään.

Kirstinän Lakeus ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1961. Käsissäni on laitos vuodelta 1991. Eila Kostamo toimitti 1990-luvun alussa sarjan "Merkittäviä suomalaisia runokokoelmia". Tuohon sarjaan Lakeuskin tuli valittua.

Lähteminen oli maaseudun suuri teema 1960-luvulla. Kirstinä viittaa teihin ja juniin, mutta raiteiden teräskäärmeet ovat enemmän kaupunkeja kasassa pitäviä rakenteita. Runoilija ei lähde eikä valita.

palata näkemään kotimme pöydän
kartoittamattomat kuviot.

Lakeudessa

on nähtävä
on purtava pelko
ja okainen leipä


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti