Muhoksen Koivu ja tähti -kulttuurikeskuksen auditoriossa oli seminaari, jossa pohdittiin isoavihaa, Muhosta ja Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun taustoja. Tapahtumista on kulunut kolmesataa vuotta, joten muistaminen oli paikallaan. Juonena oli edetä yleisestä yksityiseen, eli Teemu Keskisarja aloitti isonvihan ajan kuvauksella, Ilkka Pöyry kertoi tapahtumista Muhoksella ja Jouni Kauhanen arvioi Topeliusten sukutarinan todellisuutta. Tilaisuuden juonsi Tuure Holopainen.
Seminaarissa ei käyty erikseen läpi Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun (julkaistu ensimmäisen kerran 1852) ja hänen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen lapsuuden kokemusten yhteyttä. Isonvihan alkuvaiheissa kasakat ryöstivät vielä poikaikäisen Kristofferin ja myivät hänet eräälle pajarille orjaksi. Pojalla oli kova koti-ikävä ja hän karkasi. Äitinsä hän löysi sattumalta Tukholmasta. Satu kulkee hieman toisin, mutta ajatus on pitkälti sama. Tämä olettiin olevan jo kaikkien tiedossa. Onhan Muhoksen kulttuurikeskus nimetty yhteyden perusteella ja Toppeliusten piilopirtin paikalla on muistokivi.
Teemu Keskisarja aloitti pohtimalla sitä ajankohtaa historiassa, jossa hän ei missään tapauksessa tahtoisi elää. Erinäisten huonojen vaihtoehtojen joukosta ylimmäksi nousi vuoden 1714 Pohjanmaa. Jo lähtökohdat olivat huonot: 1690-luvun nälänhätä tappoi neljäsosan suomalaisista ja Kaarle XII sotiin otettiin lähes kaikki täysi-ikäiset miehet. Pultavan taistelusta 1709 ei juuri kukaan palannut, ja sota jatkui. Napuen taistelu 1714 oli Suomen historian verisin päivä. Sen jälkeen venäläisillä oli vapaa ryöstelyoikeus, jota vahvistettiin erityisellä hävityskäskyllä. Pohjanmaa oli autioitettava.
Valonpilkahduksia tuon ajan ihmisillä ei juuri ollut. Julmuuksiin syyllistyivät myös suomalaiset, eivät ainoastaan venäläiset. Ajan henki ruokki hirvittäviä ylilyöntejä, ihmisten uunissa polttamisia, kidutusta ja kansanmurhia. Hailuodon kirvesyöstä jäi kertomaan vain pari naista, jotka säästettiin hautojen kaivamista varten. Muutamissa tunneissa noin 800 Ruotsiin pakolaisiksi pyrkivää oli tapettu.
1700-luvun alussa suomalaisia oli noin 400 000. Keskisarja arvioi, että mahdollisuus koko kansan sukupuuttoon oli mahdollinen.
Kun maassa ei ollut muuta ryöstettävää, niin ryöstettiin ihmisiä orjiksi. Keskisarja pohti, että luultavasti suomalaisetkin olisivat ihmismetsästykseen osallistuneet jos lännessä olisi ollut orjille kysyntää. Suomalaisia vietiin orjiksi Venäjälle ja sieltä edelleen eksoottisina luksusorjina Välimerelle, Persiaan ja Intiaan saakka. Vaaleatukkainen ja sinisilmäinen orja oli hyvin haluttu, arvokas.
Suomalaisorjan elämä tuskin oli aineellisesti huonompaa kuin elämä kotikonnuilla. Orjuus riudutti lähinnä sielullisesti, siitä ovat osoituksena orjien keskuudessa vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet. Koti-ikävä oli kova, ja 1700-luvun maailmassa mahdollisuutta ei sen lievittämiseen ollut.
Keskisarja mietti, että Topeliuksen sadun keinot etsiä kotia olivat ainoat mahdolliset. Ei ollut karttoja, tienviittoja ja maakuntien välillä oli asumattomia erämaita.
Rehtori Ilkka Pöyry jatkoi isonvihan ajasta Muhoksella. Venäläisiä tuli paikkakunnalle ryöstelemään Oulujoen ala- ja yläjuoksuilta. Ainoastaan soiden keskellä olevat kylät säästyivät, jokivarsi kärsi ja paljon. 1710-luvun ajaksi lohenkalastus loppui kokonaan.
Muhokselta tiedetään viedyn kuusikymmentä lasta. Pöyry harmitteli, että perimätieto oli niin hankalasti ajallisesti sijoitettavaa. Monet isonvihan aikaan sijoitetut kertomukset ovat saattaneet sattua jo 1500-luvun rappasotiin tai 1600-luvun Aunuksen retkiin. Osa voi olla lähelle sijoitettuja kiertäviä tarinoita, kuten kertomus emännästä, joka piilopaikastaan oli alkanut väittämään venäläisten kätyrille vastaan. "Minä en ole kielas, sanonpahan asiat niin kuin ne ovat!"
Muhoksen kappalainen lähti sotaa pakoon, joten kirkonkirjoja ajalta ei ole. Myöhemmät tuomiokirjat ja perimätieto kertovat karmeita tarinoita kidutuksesta, ruumiinryöstöistä ja sen sellaisista. Eivätkä tekijöinä olleet pelkästään venäläiset, myös kivekkäät, Ruotsin armeijasta karanneet, kykenivät aivan samaan. Tosin kivekkäillä saattoi joskus onnistuneesti venäläisiä pelotella, kun mitään valtiollisia auktoriteettejä ei ollut.
Jouni Kauhanen keskittyi tarkastelemaan Topeliusten sukutarinaa. Kristoffer ryöstettiin, siitä on todisteena maininta Oulussa tehdyssä luettelossa viedyistä lapsista. Etunimi on siinä väärin, mutta sattuuhan virheitä kirjallisiinkin lähteisiin. Vaikka myös Lumijoella ja Vöyrissä kerrotaan tarinoita ryöstetyksi tulleiden lasten palaamisesta, Kauhanen piti varmana, että Kristofferin tapaus sattui Muhoksella. Oululaisilla Toppeliuksilla oli maita Muhoksella, joten on luontevaa ajatella piilopirtin sijainneen omilla mailla. Siitä, oliko piilopirtti vuonna 1986 pystytetyn muistokiven paikalla, hän ei ollut varma.
Keskustelussa Keskisarja piti Kristofferin tarinaa hyvin uskottavana. Suurempaan varmuuteen asiasta tuskin voi päästä, ellei venäläisissä arkistoissa sattumalta ole jotakin mainintaa. Keskisarja kannusti kotiseutututkijoita lähtemään noiden asiakirjojen perään.
* Koivu ja tähti 2014. Muhoksella jaettu ilmaisjakelulehti juhlavuodesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti