maanantai 18. heinäkuuta 2016
Niittämisen taito
Mökkitien varret piti siistiä. Horsmat, mesiangervot ja kumppanit alkoivat sateiden voimasta taipua jo tielle ja liikkuminen vaikeutui. Tien keskelle auton renkaiden urien väliin oli noussut pitkiä heiniä. Sateen jälkeen tiellä ei kastumatta kävellyt. Tien varret piti niittää.
Olen yrittänyt suosia laitteita, jotka eivät pidä kovaa ääntä. Yksi kesä eräällä toisella kesämökillä laskimme, että naapuri päivän mittaan käytti seitsemää erilaista konetta. Ajoi ruohoa, trimmasi seinustoja, katkoi pöllejä moottorisahalla, halkoi pöllit, kävi vesillä moottoriveneellä ja teki jotakin korjaushommia sirkkelillä sahaten ja ilmanpaineella naulaten. Kaikki sähkö- tai polttomoottorilaitteita.
Perinteinen viikate on hiljainen väline. En ole oppinut käyttämään sitä vanhojen miesten tapaan. Kerran metsästysmajalla minut ohjattiin nopeasti horsmikkoon jäljen perusteella.
Viikate vaatii omanlaisiaan liikeratoja. Ne olen jotenkin oppinut vaikka jälki ei ole kehuttava. Niittokokemusta on kertynyt pitkältä ajalta, mutta niin satunnaisesti, ettei jälki ole kehittynyt.
Ensimmäiset kymmenet metrit sujuivat mainiosti. Tien laita puhdistui ja leikatut korret jäivät ojanpenkalle. Väsymyksen myötä aloin miettiä optimaalista, vähemmän rasittavaa liikerataa.
Se oli virhe.
Mesiangervojen varret alkoivat lennellä ajouralle, ja heinät ja hiirenvirnat tarttuivat kiinni viikatteen varteen. Liippaus ei auttanut. Työmäärä kaksinkertaistui.
Laskin viikatteen hetkeksi maahan. Otin sen uudelleen käsiini ja jatkoin asiaa miettimättä. Niitto sujui taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti