Aurinkoalus

Kirjastoauto on taas alkanut kulkea Maaningan syrjäkylillä. Viannan pysäkillä ei ollut monta asiakasta ensimmäisellä kerralla, mutta ehkä niitä tiedon levittyä on enemmän. Kirjastoautossa oli lainattavana Kari T. Leppäsen Aurinkoalus (Arktinen banaani 1997). Albumi koostuu Leppäsen Sarjikseen 1972-1974 tekemiä skifi-sarjakuvia.

Teoksen johdannossa Leppänen muistelee tuttuun tyyliinsä Sarjis-lehden aikoja. Hänen veljensä oli lähettänyt (tekijän luvalla) Veikko Savolaiselle muutamia hänen omaksi ilokseen tekemiä sarjakuvia. Niiden perusteella Leppänen tuli värvätyksi lehden sarjakuvataiteilijaksi. Palkkakin oli kohtuullinen, ja lehden kontaktien kautta hän päätyi myös Hevoshullun tekijäksi. Aikaisempi graafisen valokuvaajan homma sai jäädä.

Ensimmäinen tarina tuotti tuskaa, eikä se valmistunut Sarjiksen ensimmäiseen numeroon. Puurtamalla tehty Aurinkoalus sai piirrosten puolesta hyväksynnän päätoimittaja Savolaiselta, mutta tekstaus piti tehdä ladottuna. Jotta ihmiset saisivat selvää, oli perustelu.

Kaksi-kahdeksan sivuisissa tarinoissa Leppänen katseli tulevaisuutta pääosin pessimistisin odotuksin. Inkan aarre jäi löytämättä ja aikamatkalla tuli hävitettyä koko ihmiskunta. Joidenkin tarinoiden ideoita hän käytti myöhemmin Achilles Wiggen -tarinoissa. Dystooppiset tarinat toimivat nyt ehkä paremmin kuin optimistisella 1970-luvulla, joskin jotkut ideat on elokuvateollisuus vuosikymmenten aikana kuluttanut melko loppuun.

Albumi oli numeroitu ja signeerattu. Tosin ei arkistokelpoisella tussilla.

Williamsin lopetettua Sarjis-lehden Leppäsen ura jatkui ulkomailla. Oman paikkansa naturalistinen ja huumorintajuton Leppänen löysi sittemmin Mustanaamiosta.