Korkeakosken ruukki ja Fredrik Paldanius

Evert Laineen kolmiosainen Suomen vuoritoimi on niitä teoksia, joiden arvo on säilynyt siihen sisällytetyn yksityiskohtaisen tiedon ansiosta. Pitkälti tiedot löytyisivät Senaatin talousosaston arkistostakin, mutta helpommin ja kootusti ne ovat läsnä tässä. Johtopäätöksiin ja lopputulemiin saa suhtautua varauksellisemmin.

Joskus muinoin kopioin yksittäisiä tuotantolaitoksia käsittelevästä osasta Korkeakosken ruukkia käsittelevät kolme sivua, ajattelin, että oliko Suomen korkeimman vesiputouksen yhteydessä ollut ruukkikin. Ei ollut, se selvisi Laineen tekstistäkin, jonka tulin lukeneeksi vasta kopioinnin jälkeen.

Sittemmin olen oppinut tavoille. Ensin luetaan, sitten kopioidaan, jos ei käsin jakseta kirjoittaa.

Kopiot eivät irrallisina löytäneet sopivaa paikkaa, ja kuljeskelivat pöydältä toiselle pölyttymässä aikansa. Korkeakosken ruukin perustajan Fredrik Paldani(ukse)n nimi tarttui mieleen, tuon onnettoman, joka Laineen kuvauksen mukaan ei verovapaudesta ja valtion tuhannen hopearuplan lainasta huolimatta saanut toimivaa laitosta Pielaveden Laukkalan kylän Koivujoen varteen aikaiseksi. (Korkein vesiputous on Tuovilanlahden kylässä, nykyistä Maaningan kuntaa)

Saimaan kanavasta vuonna 1858 kuljetettuja tavaroita laiva- ja lotjalasteitta yksitellen läpikäydessäni törmäsin tuohon samaan nimeen. Ruukinkirjurina Juankosken ruukilla oli Fredrik Paldanius, kauniilla käsialalla kirjoittava mies. Samassa paikassa kuin ennen Korkeakosken perustamista.

Tuskin aivan tumpelo kuitenkaan, vaikka ei omaa ruukkiaan saanut hallussaan pidettyä.

Luvan Korkeakosken ruukille Fredrik Paldan(ius) sai joulukuussa 1839. Lainan valtiolta hän sai 1842, tätä ennen Paldanius oli poikansa August Paldaniuksen kanssa ostanut kolmanneksen Laukkalan talosta n:o 1, Koivujärven länsirantaa ja ruukin paikan.

Mailla sijainnut Koivujoen lampi tunnetaan nykyisin Ruukinlampena.

Jo ennen lainan saamista oli rakennettu myös harkkohytti ja sen ympärille hyttirakennus. Vasarapaja oli samassa rakennuksessa. Lisäksi aikaan oli saatu pari asuinrakennusta ja mylly.

Evert Laineen peräti negatiivinen kuva Paldaniusten raudan tuotantolaitoksesta perustuu vuonna 1854 tehtyyn tarkastukseen. Tuolloin ruukin omistus oli jo siirtynyt oululaisille Fellmaneille.

Valtion antama verovapaus ruukille oli päättymässä vuonna 1859. Oli siis Fellmanien etu esittää edeltäjien toimet mahdollisimman huonossa valossa.

Paldaniuksen menettivät ruukin ja maat 1852 kun eivät kyenneet maksamaan valtiolta saamaansa velkaa takaisin. Kolmien eri käsien kautta ruukki päätyi Fellmaneille, he maksoivat paikasta 4100 hopearuplaa.

Tarkastuksessa 1854 Fellmanit kertoivat joutuneensa rakentamaan hytin ja vasarat kokonaan uusiksi. Tästä kaikesta huolimatta jo ostovuonna oli saatu tuotanto käyntiin. Muutoinkin paikka oli vallan mahdoton tuottaa rautaa, järvimalmia piti tuoda kaukaa Nilakalta, kolmen peninkulman päästä, joista kevyessä kahden tonnin venelastissa 28 virstaa sujui yhdellä välilastaamisella Säviällä, mutta matkan kaksi viimeistä virstaa Koivujoen suulta oli mahdottomia koskia, jopa yksi myllypatokin, että jäitä ja rekikelejä piti odotella ennen kuin sulatettavan ja taottavan Korkeakoskelle harkkohyttiin ja vasaran alle sai. Lisäksi venemiehille piti maksaa palkkaa ja talvella neljän kuukauden ajan Koivujoen veden virtaus oli perin vähäistä.

Vaikka olosuhteet Fellmanien mukaan olivat näinkin mahdottomat, valtio ei myöntynyt verovapausvuosien pidentämiseen. Kohtuullinen senaatti kuitenkin oli, Korkeakosken ruukille määrättiin lopulta yhden prosentin vero tuotetusta kanki- ja aineraudasta.

Ruukki toimi vuoteen 1872, jolloin se paloi lopullisesti. Kankirautapaja oli jo kerran neljä vuotta aiemmin kärähtänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1882 se myytiin Paul Wahl & Co:lle, mutta toimintaa ei aloitettu koskaan uudestaan.

Pelkkien lähteiden siteeraaminen ja aukikirjoittaminen ei oikein tuota lukijan kannalta tyydyttävää tulosta. Vasta toisaalta saatu vinkki sai ymmärtämään vuoden 1854 raportin tarkoitushakuisuuden.