Eilen Oulussa oli ensimmäinen Kirjallisuuskeskiviikko. Tilaisuuksia järjestetään kaikkiaan kolme, niiden taustavoimana on läänintaiteilija Tuomo Heikkinen ja Oulun läänin taidetoimikunta. Vanhalle paloasemalle ensimmäistä iltaa oli kertynyt viettämään mukava joukko. Avara sali vaikutti olevan täynnänsä. Tilaisuus oli myös osa meneillään olevia Muusajuhlia, jotka jatkuvat sunnuntaihin saakka.
Pääosan tilaisuudesta vei keskustelu. Riku Korhonen, Essi Kummu ja Miki Liukkonen keskustelivat kirjallisuudesta laidasta laitaan Heikkisen johdolla. Jutut kulkivat tutuissa kirjailijoilta kysyttävissä asioissa, arjesta, kirjoittamisesta, hahmojen mukana elämisestä jne.
Kirjallisuutta Limingassa opettanut Kummu osasi jäsentää sanottavansa parhaiten. Ja puuttua myös kollegoidensa löysiin heittoihin. Liukkoselle Kummu totesi, että tällä on kovin romanttinen taiteilijakuva ja ennusti sen karisevan tulevina vuosina.
Mukavan jutustelun ulkopuolelle siirryttiin, kun Heikkinen kyseli Liukkoselta tämän taannoisesta Kalevan haastattelusta. Liukkonen kun oli kertonut siirtyvänsä proosaan esikoisrunoteoksen (Valkoisia runoja, WSOY 2011, ilmestyy syyskuussa) jälkeen, ja ei arvostavansa "postmodernia sanakikkailua" (ulkomuistista, oli muotoilu pidempi, en tullut kirjoittaneeksi ylös tai säästäneeksi Kalevan numeroa, jota Heikkinen siteerasi).
Liukkosella ei keskustelutilaisuudessa ollut sanottavaansa lisättävää, eikä tarkempaa analyysiä. Korhonen kertoi ettei seuraa suomalaista runoutta, englanniksi kirjoitettua kylläkin. Liukkosen sanomaan hän silti saattoi yhtyä.
Vältyttiin onneksi Maaria Pääjärven pari päivää sitten kuvailemilta kikkailuilta.
Kummu ei ottanut uuteen runouteen yhtä jyrkkää kantaa. Hän nosti esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan (Poesia 2010). Sen kaltaiset teokset vaativat sivistyneen lukijan. Kummu puhui tekstin (musiikillisesta) virtaavuudesta, ja siitä miten kaiken kirjallisuuden lähtökohtana on ei-tieto.
Ajatuksellisesti oltiin kai lähellä Tere Vadenin usein viljelemää talo-piha-metsä (tai talo-saari-meri) vertauskuvaa. Talossa ja sen pihapiirissä liikkumalla ei kaikkia merkityksiä koskaan tavoita, välillä on mentävä metsään uutta ainesta, kielen ulkopuolella olevia merkityksiä hakemaan. Ainakin työstettäväksi, mietittäväksi, pohjaksi talon ja pihapiirin uudistamiselle.
Ehkä Kummukaan ei kielen rajamailla olevia metsäretkiä sellaisenaan julkaistavaksi laittaisi.
Toisen esimerkin Kummu otti paikalla olleesta Pia Ronkaisesta. Keskustelun jälkeen Oulun ylioppilasteatteri esitti lukuteatteria Ronkaisen Runoromaanista (ntamo 2010). Esitettäväksi valittu katkelma teoksesta oli ehkä liiankin ilmeinen, mutta elävästi teatterilaiset saivat sanat ja lauseet kulkemaan.
* Oulun kirjallisuuskeskiviikot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti