Lukemisesta on nykyisin tullut kovin yksityinen harrastus. Kukin omissa oloissaan lukee, kirjoihin liittyvä yhteisöllinen toiminta on lähinnä keskustelua (blogeissa tai ihan kasvotusten) siitä mitä on omassa sopessa tullut luettua. Kadonneet ovat sellaiset perinteet, joissa on kokoonnuttu yhteen kuuntelemaan luentaa, tai luetaan kirjaa jollekin toiselle. Perheissä luetaan lähinnä lapsille, jotka eivät vielä itse osaa.
Ei yhteisöllisyyteen pyrkivä ääneenluku kuitenkaan aivan kokonaan ole kadonnut. Turussa Breathing popup-taidetilassa (Linnankatu 14) on Paavo J. Heinonen lukenut ja luetuttanut Tatu Vaaskiven Pyhää kevättä (WSOY 1943). Luenta jatkuu vielä tänään kello 11-18. Poiketkaa kuuntelemassa ja lukemassa jos siellä päin Suomea olette.
Eilen luennassa oli tapahtuman Facebook-sivun mukaan päästy sivulle 142, jäljellä luettavaa on 153 sivua.
Eilisen varsinainen "yhteislukutapahtuma" oli Kirjakauppaliiton järjestämä Kirjan ja ruusun päivä. Aikaisempia vuosia merkittävämmän yhteislukutilaisuuden päivästä teki eilen julkaistu ja ainoastaan eilen jaossa ollut Tuomas Kyrön Miniä (Kirjakauppaliitto 2012).
Haluaisin ajatella, että Kyrön uuden teoksen on eilen lukenut moni suomalainen, tai ainakin on aloittanut sen lukemisen. Siksi tohdin julkaisemista pitää yhteislukutilaisuutena, vaikka kukin on kirjaansa omassa sopessaan lukenut.
Miniässä Kyrö avaa yhden puolen lisää luomaansa Mielensäpahoittajaan. Kertojaminä on Mielensäpahoittajan miniä, jakkupukuinen, nelikymppinen urarouva, joka on lipumassa rauhalliseen viikonloppuvapaaseen tehdäksen maanantaina virkistyneenä suuret kiinteistökaupat venäläisten sijoittajien kanssa.
Ei ole viikonlopun rauhoittumisesta tietoakaan. Kahdeksankymppinen appiukko on kaatunut saunallaan, ja kunnan maksama taksi kiidättää häntä miniän hoiviin. Appi on Mielensäpahoittaja, sitä ei tosin sanota ennen kuin teoksen viimeisellä rivillä, ja silloinkin pienellä alkukirjaimella. Lukijalle ei kuitenkaan asia jää epäselväksi.
Eikä tässä vielä kaikki. Lauantaiaamuna kello 6.15 työnantaja soittaa, että venäläiset ovat lentokentällä parin tunnin kuluttua. Nyt piti joustaa, ja järjestää vieraille viikonloppuohjelmaa.
Miniä kertoo tarinaa omalta kannaltaan. Tarinan kaari kantaa, ja loppusivuilla vuodatetaan ymmärtämystä Sysi-Suomen ja Helsingin ja sukupolvien välillä. Kyrön tarjoamassa ajatuksessa on sovittelevaa viisautta.
Viime aikoina on useammassakin yhteydessä ihasteltu miten suomella pystyy lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisemaan. Jari Tervon Minut kihlattiin kehdossa palkittiin Lause-Finlandialla viime kuussa, ja viime perjantaina suomalaisimmaksi lauseeksi valittiin Lotta Salmen ehdottama Sataa.
Kyrökin taitaa sanalla paljon sanomisen. Miniä ihastelee ensimmäisen luvun toisessa kappaleessa georgiaanista taloa. Sana hyppää lukijan silmille, pitäisi sanoa Yrjöjen aikaista! Mutta sitten tulee ymmärrys, että sanavalinnalla luonnehditaan kertojaminän henkilöä -- ja varsin mainiosti.
Minulla oli eilen mukava lukuhetki, toivottavasti monella muullakin.
Blogien perusteella muutkin ovat kuin ovatkin jo kirjan ehtineet lukea.
VastaaPoistaIlselä, Kirsin kirjanurkka, Anun ihmeelliset matkat ja Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogeissa on jo ehditty sisältöäkin ruotia.
Satakoon, vaikka vanhoja akkoja takarekiä, mutta minua mukalauseen "Sataa" palkitseminen ärsytti.
VastaaPoista"Lyhentäkää, lyhentäkää, kunnes jäljelle ei jää melkein mitään!
Lautakunta(?) voisi jälkikäteen hyväksyä ehdotukseni: "Sat." paljon paremmaksi.
Sataa % 22
&&&&&&-merkki piti laittaa, sormi osui väärälle nappulalle! Eikä ulkona edes sada.
VastaaPoistaAla-asteella opettaja varoitteli yhden verbin lauseista. Että harvat ovat ne tilanteet, joihin sellainen sopii.
VastaaPoistaPiti kaivella lehdistötiedotetta esiin, ja siitähän kävi ilmi, että itse lause ei omilla voimillaan ollut tullut valituksi, vaan siihen liitetyillä perusteluilla.
Lotta Salmen ehdotus miellytti vanhaa minimalismin ystävää siinä määrin, että palkintokirja on tosiasia. "Sataa." on rehdin konstailematon toteamuslause, ja suomalaiset ovat rehdin konstailematonta toteajakansaa. Herätessään äkillisen tapaturman jälkeen manan mailta virkkoisi suomalainen luultavasti kylmänrauhallisesti: "Kuolin." Toteamalla ikävän asian ääneen suomalainen tuo sen hyväksynnän piiriin, päättää elää sen kanssa eikä ruotsalais-amerikkalaiseen tapaan kiellä sen olemassaoloa vaikenemalla. Kyse ei siis ole pessimismistä vaan katteettoman optimismin vieroksunnasta, elämän ottamisesta vastaan niine hyvineen. Salmen lausetta ei muutenkaan tule tulkita yksiselitteisen negatiiviseksi. Kuten hän muistuttaa, vanhalle maanviljelyskansalle sade on merkki kasvusta ja elämän jatkuvuudesta, ja uskoakseni suuri osa nykysuomalaistakin hykertelee sateella salaa mielessään: saapahan rauhassa mököttää kotona eikä tarvitse tuolla väkijoukoissa riekkua. Salmen ehdotus on myös esimerkki kielemme hienosta erityispiirteestä, yksisanaisesta lauseesta. Usein ei tarvita enempää.