tiistai 30. kesäkuuta 2015

Suomen ensimmäinen Sirpa


Suomalaisessa etunimistössä on harvoja kohtalaisen yleisiä nimiä, joiden ensimmäinen kantaja tiedetään. Etunimet ja lempinimet kun tapaavat olla jonkun toisen mukaan annettuja. Nimeäminen on tärkeä yhteisöllinen riitti ja sillä osoitetaan kunnioitusta oman suvun perinteille tai perheen elämän kannalta tärkeille henkilöille.

Väestörekisterikeskuksen mukaan Suomessa on yli 26500 Sirpaa. Nimi alkoi yleistyä 1940-luvulla. Joku harva on saanut nimen kasteessa jo vuosien 1900-1919 välillä. Vuonna 1950 nimi otettiin kalenteriin ja Sirpan nimipäivä on 15. syyskuuta. Sirpat saavat viettää nimipäiväänsä yksin, samalle päivälle ei ole muita nimpparijuhlijoita.

Suomen ensimmäinen Sirpa on vuonna 1900 Mikkelissä syntynyt näyttelijä Sirpa Tolonen. Kasteessa hänet nimettiin Siiri Sylviaksi. Lapsuuden muistelmissaan Ryysyprinsessat (Tammi 1979) Tolonen kertoo kutsumanimensä muuttumisesta näin:

Nimeni Siiri muuttui Sirpaksi jo ennen kuin minulla oli lapsuudestani omia muistikuvia. Kertomusten mukaan siinä oli kuitenkin käynyt seuraavasti: Istuin lattialla ja veisasin virttä "och evangeelium autuuden" kun vanhempi veljeni Viljo tuli viereeni ja alkoi ihastuksissaan lirkutella: - Voi sinua pikkuista Sissiä, Sissukkaa, Sirkkua, Sirpukkaa - ja sitten hän jatkoi nimien keksimistä kunnes aivan yhtäkkiä hänen suustaan putkahti nimi Sirpa. Se herätti kaikissa ihastusta ja niin kävi että minusta veljeni kekseliäisyyden ansiosta tuli Suomen ensimmäinen Sirpa. Kustaa Vilkuna on kirjassaan "Oma nimi ja lapsen nimi" asian virallisesti vahvistanut.

Sirpa Tolosesta tuli 1920-luvulla kuulu komedienne. Etunimen leviämistä kuitenkin lienee edistänyt eniten se, että Tolonen toimi radiossa Markus-sedän satutätinä. Lastenohjelmasta tuttu nimi tarttunee ainakin sisarusparven jatkeeksi syntyvälle nimeä miettivälle pohdintojen kärkeen.

Ryysyprinsessat on Sirpa Tolosen muistelmien ensimmäinen osa. Siinä hän kertoo lapsuudestaan tsaarinajan Mikkelissä 14-vuotiaaksi. Tolosen kuvauksen perusteella savolainen pikkukaupunkikin (3600 asukasta) oli varsin kansainvälinen paikka. Valtion virkakunta puhui ruotsia, kauppiaat ja laukkuryssät venäjää ja venäläisen varuskunnan upseerit ranskaa ja saksaa. Tolonen itsekin kävi Antellin ruotsinkielistä tyttökoulua. Kielitaistelu käsi kaupungissa ankarana ja ruotsin asema kävi jo 1900-luvun alussa tukalaksi.

Romanovin hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlan kolmipäiväiseen kansanjuhlaan Mikkelissä kuului muun muassa Mihail Glinkan ooppera Elämä tsaarin puolesta. Sirpa Tolonen muistelee venäläisten upseerinrouvien ja varuskunnan soittokunnan esittämän oopperan olleen ensimmäisen kosketuksensa esittävään näyttämötaiteeseen. 12-vuotiaaseen esitys sytytti kipinän: hän haluaisi näyttelijäksi.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Oma lehmä ja laidun


Eläkeliitto ja Elämää käsillä-projekti haastoivat Eläkeliiton XVIII liittokokoukseen osallistujat tekemään lehmiä. Maaseudun vanhemmille sukupolville lehmät olivat tärkeitä kumppaneita ja niitä oli lähes kaikissa taloissa. Parin-kolmen lehmän navettoja oli vielä 1970-luvulla runsaasti. Laidunta tai heinäpeltoa ei pienillä tiloilla useamman pitoon ollut.

Liittokokoukseen osallistuneet ottivat haasteen vastaan ja erilaisia lehmiä oli Seinäjoella kesäkuun alussa runsain määrin. Pienempiä tuotoksia on ollut esillä Seinäjoen Apila-kirjastossa. Näyttely on avoinna vielä tänään. Kuvia töistä voi katsella facebookissa. Lehmän anatomia on vaikea, vaikka eläin olisi kuinka läheinen tai tuttu.

Kirjaston lehmä-näyttelyssä oli myös naudan muotoinen ilmoitustaulu, johon sai kertoa oman käsityksensä luovuudesta. Vakavasti eteläpohjalaiset lapset olivat pyynnön ottaneet.




sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kaikkien rotujen koiranäyttelyssä


Eilen olin ensimmäistä kertaa koiranäyttelyssä. Pieksämäen keskusurheilukentällä järjestettiin kaikkien rotujen näyttely, joka tutustutti hieman uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan. Lyhyeksi aiottu vierailu venähti viiden tunnin mittaiseksi.

Näyttelyoppaan sisältämät tiedot ja lyhenteet avautuivat vähitellen. Kilpailun luonne avautui samalla. Vain osa käytetyistä lyhenteistä ehti selvetä tuona aikana, mutta voittajan sentään opin erottamaan.



Kahdeksassatoista kehässä tapahtui koko ajan. Eniten paikalla oli suomenajokoiria, 38 osallistujasta parhaaksi arvostettiin Hanakan Sutki.




Vaikka näyttelyssä oli mukana ainoastaan viisi suomenpystykorvaa, niin ne kiitettävästi huolehtivat näyttelyn äänimaisemasta. Ajoittain ne saivat muutkin osallistumaan haukuntaan. Pystykorvat toivat mieleen 70-luvun maalaiskylät, joissa ihmisten liikkeet saattoi päätellä koirien haukkumisen perusteella. Pystykorvia on toivottu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Ajatus on kaunis, mutta listan tiukkoja ehtoja ei koirarotu taida täyttää.

Oli mukava nähdä väläys koiraharrastuskulttuurista. Syvällisempi perehtyminen edellyttäisi tietysti oman koiran hankkimista, mutta sellainen ei ainakaan lähiaikojen näköpiirissä ole.


* Kaikkien rotujen koiranäyttely, Pieksämäki 27.5.2015

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Sanomalehtivero ja sen ohjaava vaikutus


Eilisen Länsi-Savon pääkirjoitussivun kolumnissa Joroisten Lehden vt. päätoimittaja Jukka Ahonen jatkaa Lidlin ja muidenkin vähittäistavaraliikkeiden kesäistä mainoskampanjaa. Nyt meni verolle grillaaminenkin, otsikoi Ahonen verovuodatuksensa. Heti ensimmäisessä kappaleessa hän tosin täsmentää, että vero koskee ainoastaan kaasugrillaamista. Puuhiilillä ja sähkövastuksilla grillaajille ei Sipilän hallitus ole asettamassa lisää verotaakkaa.

Veroilla hallitus pyrkii ohjaamaan kuluttajien ja kansalaisten käyttäytymistä. Tämän Ahonenkin tietää. Kolumnissaan hän pohtii myös autoverojen muutoksia. Uusien autojen autoveron laskeminen, ainakin hallituksen toiveissa, lisää pienipäästöisempien kulkuvälineiden määrää liikenteessä. Ympäristökuormitus laskee.

Ahosen ideoiman grillaamisen verotus toimii samalla tavalla. Hallitus edistää pääosin kotimaisen grillihiilen ja sähkön käyttöä puhtaasti tuontitavaraa olevan kaasun sijaan. Jos verotuksen ohjaava vaikutus toimii, niin kaasugrillien käyttö vähenee ja kotimaisten energianlähteiden käyttö grilleissä kasvaa.

Veroista kirjoittaessaan yksikään pääkirjoitustoimittaja ei kykene olemaan mainitsematta edellisen hallituksen EU:n vaatimuksesta lehdille asettamaa arvonlisäveroa. Sanomalehdillä ja muilla kustanteilla on alennettu arvonlisäverokanta, mutta se on suurempi kuin aikaisempi verovapaus. Vaikka arvonlisäverotus on edelleen laajentumassa, alvia on esitetty muun muassa rahoitusmarkkinatuotteille, niin se ei estä päätoimittajia haikailemasta verovapauden perään.

Ahonen nimeää alennetun arvonlisäveron sanomalehtiveroksi. Sokeri-, sähkö-, vakuutus- tai menneen maailman huviveroon verrattavaa sanomalehtiveroa ei siis ole olemassa, joten nimitys on harhaanjohtava. Tiedonvälitystä ei erikseen veroteta

Ahosen "sanomalehtiveron" voisi myös ymmärtää hallituksen tapana ohjata veron kohteena olevan toimintaa. Suurin osa Suomen kaupallisista mediataloista on hyvin voittoa tuottavia. Pääoma tuottaa 10-20 prosentin välillä olevia lukemia. "Sanomalehtiverolla" hallitus saattaisi ohjata mediataloja investoimaan ja kehittämään omia toimintojaan uudistuneeseen mediaympäristöön. Siis johonkin uuteen. Ikivanhan kaapelitelevision periaatteella toimiva maksu-tv on osoittautunut vääräksi suunnaksi, kuten MTV3:n esimerkki osoittaa.

Lehtiasian neuvottelukunta esitti raportissaan joulukuussa 2013 kahdeksantoista toimenpide-ehdotusta mediamurrokseen. Ensimmäinen niistä kuului: "Media-alan toimijat kehittävät aktiivisesti uusia liiketoimintamalleja, sähköisiä palveluita ja tuotteita korkealaatuisten sisältöjen tarjoamiseksi kuluttajille."

Tätä toivoisin suomalaisten päätoimittajien ja mediatalojen johtajien miettivän verotuksen moittimisen sijaan. Ja niitä korkealaatuisia sisältöjä. Ehkä pitäisi säätää oikea sanomalehtivero, että pohdinta saisi vauhtia.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Planet Z Mäntässä


Eilen käytiin kotimatkalla näyttelynavajaisissa. Maria Björklundin Aleksanteri Goes Planet Z on esillä Mäntän Aleksanterin linnassa varsin lyhyen aikaa, viimeinen päivä on 28. tätä kuuta.

Björklund on ollut taiteilijaresidenssissä Mäntässä. Näyttelyssä ei ole uutta, Mäntässä tehtyä, koska Björklund on keskittynyt sarjakuvanovellien käsikirjoittamiseen. Uutta on luvassa siis myöhemmin piirtämisen jälkeen.

Residenssipaikkaan liittyy mahdollisuus pitää näyttely. Ja miksi ei pitäisi näyttelyä, kun on tarjolla hyvä tila ja asiantuntevat näyttelynrakentajat. Kelpaa näitä strippejä katsella.





torstai 25. kesäkuuta 2015

Kristiinankaupunki sateisessa kesäyössä


Tutustuessa uuteen kaupunkiin kävelen usein jalkani kipeiksi. Välimatkat opetteluttavat ja seuraavan kulman takana oleva uudet paikat kiinnostavat. Kristiinankaupungissa en kävellyt jalkoja kipeiksi. Kaupunki on juuri sopivan kokoinen jalkaisin tutustuttavaksi.












keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Juvosen Pikarijäkälät



Iisalmen Kirkkopuistossa muistetaan kirjailijoita. Juhani Aho ja Kauppis-Heikki ovat keskellä puistoa, mutta Helvi Juvosen (1919-1959) muistomerkki Pikarijäkälät (2001) on puiston laidalla, Iisalmen kulttuurikeskuksen etupihalla. Anu Matilaisen kiviveistos on myös jaettu, sillä on haluttu Juvosen lisäksi muistaa kaikkia muita iisalmelaisia taiteilijoita.

Juvosen elämä oli lyhyt, hauras ja kärsimysten täyttämä. Hänen runonsa Pikarijäkälä nostaa silti maljan elämälle:

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.



tiistai 23. kesäkuuta 2015

23/2015 Markettityömaa


Työmaalle on tuotu seinäelementtejä. Tiedä sitten ovat ajoliuskaan vaiko jo ensimmäisen kerroksen seiniin. Edellinen osa.




maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kaapro Jääskeläinen Korkeakoskella 1900-luvun alussa




"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä."

Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.

"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti", lisäsi hän hymyillen.

"Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen."

Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä, vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein "Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja, joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja", "Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" … ahaa, tuolla pilkistää "Tähti" toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.

"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.

Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan, että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo "Sukkela", ja nyt jää "Lempi" … ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi kääntymään toiselle reitille.

Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä. Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen. Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja ottavat vettä niskaansa.

"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti, että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?" kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p. — ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella missä tahansa.

Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon. Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää. Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle. Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä säästettyä rahaa.

Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi. Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.

Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä 75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.

Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon kipinä.

"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa alennusta?"

"Onkos herra huvimatkailija?"

"Kyllä — kun vaan ilma myöten antaisi."

"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin, salongissa."

Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta "antaa tietoja kippari aluksella."

Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta. "Lämmintä ja leipää" — nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia. Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää väkeä siis täällä Kuopion takana.

Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus laivaliikkeeseen.

Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä maisemista, että nimittäin "ne eivät ole niin rumat kuin näyttää" — vaikka se vähä oudolta kuului.

Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme, jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista. Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä lehdikkoreunainen — eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia, jotka — sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi — ovat suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.

Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella, miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään "Pirun pesä." Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.

"Jos lienevät papit karkottaneet?" arvelin pielaveteläiselle.

"Ei se näistä oman pitäjän papeista — on se niihin ennättänyt perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa — olisiko sitä pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan."

Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli jotain saada toimeksi.

Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä "kun joutuu".

Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle. Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä — mahdollisesti tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia —, sanoi omalla kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta. Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa sitä aikaa ihan niin pitkäksi.

Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia kukkuloita. Se joki tai virta tai oja — miksi hänet tahtoo sanoa — jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen, vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa selvää.

Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä: vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen vaalin takia.

"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?" kysäsin.

"On niitä siksi kuin laivojakin,"

Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä, laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.

Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.

"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään", lohdutteli pielaveteläinen.

Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.

Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.

Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin, määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista. Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. — Kenties on ollut yhtä viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi — mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,

Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä. Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja ajateltava, että "ollappa tässä Viannan vesi!" — Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et tuota neuvonut!

"Tähti" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin. Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.

Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä. Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin päästessä.



[Luku Kaapro Jääskeläisen teoksesta Iloisia juttuja III. Vihtori Kosonen 1908]


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannuksen liikenne


Tavallisesti juhannuksena blogistaniassa on hyvin hiljaista. Yleensä juhannuspäivä on vuoden hiljaisin päivä. Tänä vuonna pullonhenki on pitänyt huolta liikenteen vilkkaudesta. Timo Hännikäinen ei ole noudattanut työmies Matti Putkosen antamia ohjeita, vaan on käyttänyt facebookia korkin avattuaan. Ainakin Jussi Halla-aho tarjoili kirjailija Hännikäisen käytökselle tällaista selitystä.

Hännikäisen ulostulot Naisasialiitto Unionille ovat tehneet kaverin tutuksi laajemmalle yleisölle. Sitä on sitten googlailtu mikä tämä on miehiään.

Hiljaisen hetken hyödyntäminen julkisuudentavoittelussa on onnistunut. Toivottavasti etsijöille on valaistunut miehen laatu.

* Oikeus puhua tyhmiä
* Maaria Ylikangas: Kuka kunnioittaisi kyrpää?




lauantai 20. kesäkuuta 2015

Jäppilän kelluva kokko


Säät harvemmin suosivat juhannuskokkoja. Kuiva ja lämmin tarkoittaa yleensä metsäaplovaroitusta ja sateessa ja myrskyssä kokosta ei juuri voi nauttia. Tänä vuonna sää suosi kokkojen polttamista ainakin Etelä-Savossa. Ilmapäivän puolelle jatkunut sade piti maan märkänä ja väistyvä pilviverho mahdollisti aurinkonpaisteen.

Jäppilän kelluvan kokon sytyttämisestä myöhästyttiin, mutta kirkonkylällä oli silti menoa ja meininkiä.





perjantai 19. kesäkuuta 2015

22/2015 Markettityömaa


Markettityömaalla ajoliuskaan valetaan jotakin. Rakentajia on paikalla tavallista enemmän. Kuvat otettu 17. kesäkuuta. Edellinen osa.




torstai 18. kesäkuuta 2015

Mikolan Isolaatio


Eilen illalla Oulussa Hollihaan puistossa paljastettiin uusi julkinen veistos. Joonas Mikola Isolaatio on Pohjois-Pohjanmaan Kulttuurirahaston lahja Oulun kaupungille. Teoksen ajatuksena on eristää halkaisijaltaan viiden metrin alue hoidetusta puistosta villiintymään. Kolme metrisessä rautamuurissa on reikä, josta yleisö pääsee kurkistamaan villiin luontoon.

Sisäpuolella on myös sitaatti filosofi Martin Heideggerilta: “Why are there beings at all, why not rather nothing?” Heidegger aikoinaan luennoi „Warum ist überhaupt Seiendes und nicht vielmehr Nichts?“, joten mieluimmin suomennoksen olisin Mikolan teoksen sisäpuolella nähnyt. "Varför finns det någonting istället för ingenting?" ”Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään?” Mutta tämä on niuhotusta kokonaisuuden kannalta.

Kalevan valokuvaaja sai runsaslukuisen yleisön järjestäytymään jonoksi kurkistamaan teoksen sisään. Teosta kiertäessä huomasin ulkopintaan jo ilmestyneen pari nimeä. Taiteilija esittelypuheessaan totesi, että olennaisin teoksesta on sisäpuolella, joten ulkokuori ei tarvitse erityistä suojelua. Töhrimällä sitä ei voi pilata.

Juhlapuheiden jälkeen alkoi puistoklubi. Musiikista vastasivat äänitaiteilija Olli Aarni ja DJ-kaksikko Somepoe ja Macarone.






* Facebook-tapahtumassa ja Pohjavirta-projektin sivulla linkkejä Isolaatiosta kirjoitettuihin juttuihin.