torstai 30. kesäkuuta 2011
Uusia ja vanhoja hoitoja psoriasikseen
Touko-kesäkuussa on viestimet laajalti kertoneet uusista psoriasiksen hoitokeinoista. Neljää erilaista biologista hoitoa, siis piikkejä tai pillereitä rasvojen sijaan, on vaivaan tarjolla. Nettimainoksissa on tammanmaitohoitoja tarjottu. On näistä puhettakin tullut, ihottumat kun käsissä näkyvällä paikalla ovat.
Uudet biologiset hoidot ovat erittäin kalliita. Tosin potilas maksaisi niistä murto-osan, pääosa kuluista Kelalle ja kunnille tulisi maksettaviksi. Lisäksi uudet hoidot vaativat tarkan lääkärin valvonnan mahdollisten haittavaikutusten vuoksi, metotreksaattti voi vaurioittaa luuydintä ja maksaa, siklosporiini munuaisia ja saattaa nostaa verenpainetta huomattavasti.
Ymmärtääkseni hoitoja on ainakin viisi-kuusi vuotta ollut jo tarjolla. Oulussa ihotautilääkäri valisti, mutta samalla kertoi linjauksista, että hoitomuotoihin tukeudutaan vasta potilaan hengen olevan uhattuna, eli jos lähes koko iho on kuivan, paksun hilseen valtaama.
Näin kesän kynnyksellä en tunne uusien hoitojen tarpeessa olevani. Aurinko on paras lääke. Talven pimeimpinä aikoina muut hoitokeinot herättäisivät enemmän kiinnostusta. Kesällä vähemmissä vaatteissa liikkujien hilseihottumat saattavat tuntua kiusallisilta, ja tähän rakoon lääketeollisuuden markkinointi on iskenyt.
Uutisoinnissa on pistänyt silmään se, että "syytä psoriasiksen syntymään ei tunneta". Ei sen tarkkaa ruumiillista mekanismia tunnetakaan, mutta kaksikymmentä vuotta sitten itse sairastuttuani lääkäri yksiselitteisesti kertoi kyseessä olevan stressitaudin.
Lääketieteessä on laajasti luovuttu vähänkään yhteiskuntaan tai ulkoiseen elämään liittyvistä selityksistä tautien aiheuttajana. Tupakka ja viina lienevät harvoja poikkeuksia.
Vanhalla kansalla oli tarkka käsitys siitä mistä ihottumat aiheutuivat. Syyllisenä pidettiin maahijaisia, mauriaisia, maahisia, peukalon mittaisia maan alisen asukkaita. Maahisen asuinpaikka määritteli millaista ihovaivaa se aiheutti. Vesimaahiset tuottivat märkiviä ja visvovia, tulimaahiset kuivia ihottomia. Tunnettiin myös tuuli- ja maamaahiset, jälkimmäisiä suuri alalajien joukko: metsä-, pientare-, piha-, tanhut-, karsina- tai kyly-maahiset. Kullekin oli oma hoitokeinonsa ja -loitsunsa.
Psorin kuiva ihottuma olisi ajatusta seuraten tulisijojen läheisyydessä asuneiden maahisten aiheuttama. Kuten lähes kaikkia tauteja, kuivaa ihottumaa hoidettiin saunassa. Otettiin kiukaalta kivi, sylkäistiin siihen ja laitettiin se ihottuman päälle. Sama toistettiin kolmella eri kiuaskivellä, joka kerta loitsu lausuen. Tarkkaa loitsua en tiedä, mutta jotenkin ajatukseltaan näin: "Tulesta tulit, tulleen mäne!"
* Suomalaisten muinaisusko: Maahiset (Uno Harva, WSOY 1948)
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Sauli pyrkii lähtemään
Eilen aamulla teksti-tv kertoi, että entinen puhemies Sauli Niinistö pitää tiedotustilaisuuden kello kymmenen. Sitä piti sitten vahtia, ja kun käsillä ei ollut nettiyhteyttä niin samasta välineestä. Pianpa kymmenen jälkeen kerrottiinkin Niinistön "pyrkivän lähtemään" kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Kaksikymmentä yli uutinen oli korjattu muotoon "lähtee pyrkimään".
Radiossa asiaa ruoditiin tarkemmin jo ennen puolta päivää. Kokoomuksen ehdokkaaksi Niinistö valittaneen, ja lisäksi ehdokkaaksipyrkijä haluaisi ympärilleen laajempiakin kansalaispiirejä ehdokkuutta tukemaan. Sellainenhan on ollut tapana.
Puheen puolella luettiin lehtiäkin. Sitoutumaton iltapäivälehdistö sai vahvistusta luomalleen käsitykselle, että Niinistö ja Katainen eivät pidä toisistaan. Välit on suorastaan jäätävät. Ja sitä ilmoituskin osoitti.
Lehdet nimittäin olivat valmistautuneet tekemään päivästä Jyrkin. Uusi hallitus ja hallitusohjelma olivat eduskunnassa ruodittavana ja kehuttavana. Nyt Sauli kateellisena vei Jyrkiltä ilon olla juhlittu.
Poliittisen historian näkökulmasta Niinistön pyrkimys näyttää tuhoon tuomitulta. Edellisten vaalien kakkonen ei ole noussut seuraavissa voittajaksi. Ei kansanvaalien aikaan, eikä aikaisemminkaan. Toki tuo asetelma voi murtuakin.
Toiseksi puolueen sisäisen valtakamppailun rakentaminen (tai syntyminen) ei ole aatteen presidenttipyrkimyksille hyvää luvannut. SKDL/SKP:n Aarne Saarisen ja Taisto Sinisalon presidenttiehdokkuudet hautautuivat Kekkosen kauteen, mutta Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen Keskustan sisäinen kamppailu Kekkosen seuraajuudesta ei tienyt hyvää.
Puoluekiistat ovat saattaneet nostaa lyhyellä aikavälillä nostaa puolueen kannatusta äänestäjien ryhmittäytyessä kiistan osapuolten taakse, mutta pysyvää suosionnousua ei siten ole saavutettu. Päinvastoin.
Sitoutumattoman lehdistön, jonka Aarno Laitinen Juhannuksen iltapäivälehdessä suomensi tarkoittavan kokoomuslaista, kyky raportoida tulevista vaaleista vaikuttaisi olevan ns. haasteellista. Laitinen samaisessa kolumnissa ryöpytti tätä samaista sitoutumatonta lehdistöä ja MTV3:a hallitusneuvottelujen uutisoinnista. Pieleen meni lähes kaikki. Arvailuja tarjottiin tietoina, ja viralliset tiedotustilaisuuden olivat näille journalisteille paksua uutispuuroa. Paljon "yllätyksellistä" tapahtui, raporttien mukaan.
Saadakseen asiallista apua äänestyspäätöstensä tueksi moni joutunee uusia tiedonlähteitä etsimään. Saataneen varmaan ensimmäiset somevaalit.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Matkalla omassa huoneessa
Kreivi Xavier de Maistre.
Matkahuoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani.
Suom. Kai Mikkonen.
Savukeidas 2011.
160 s.
Turkulainen Savukeidas-kustantamo on julkaissut joukon historiallisia matkakirjoja. Viimeisin teoksista on kaksoisnide Savoijissa, silloisessa Sardinian kuningaskunnassa syntyneen kosmopoliitin kreivi Xavier de Maistren (1763-1852) kahdesta teoksesta, Matka huoneeni ympäri (ens. laitos 1795) ja Öinen tutkimusmatka huoneessani (1825). Vaikka de Maistre matkusteli, asui ja vaikutti ympäri Eurooppaa, muun muassa Turussa satamien sotilasvalvojana vuonna 1816, hänen matkakirjojensa kohteena eivät ole laajat kiertomatkat vanhalla mantereella, vaan hänen oma huoneensa.
Matkakirja on formaattina hyvin joustava ja taipuu monenlaisien asioiden tarkasteluun ja havainnointiin. Matkakirjoja on kirjoitettu kautta aikain, aikoinaan niiden merkitys toisten, vieraiden kulttuurien tunnetuksi tekemisessä oli suuri. Pahimmillaan teokset vain lisäsivät ennakkoluuloja ja omaa paremmuudentunnetta, parhaimmillaan ne ovat avartaneet maailman ymmärrystä.
Välillä vaikutti, että matkakirjat korvautuisivat kokonaan matkaoppailla, mutta joustavuutensa ansiosta matkakirjallisuus on noussut uudelleen. Kotimaisista viime vuosien matkakirjoista voisi mainita esimerkkeinä Markku Henrikssonin Kanada – Vaahteranlehden maan (Gaudeamus 2006) ja Mikko Lahtisen Kirjastojen maan (Vastapaino 2010). Edellinen laajenee yleisesitykseksi maailman toiseksi suurimmasta maasta ja jälkimmäinen kunnianosoitukseksi suomalaiselle kunnankirjastolaitokselle.
De Maistren teokset osoittavat, että jo varhain matkakertomuksille oli muotoutunut tiettyjä konventioita ja maneereja. Näiden varaan hän parodiansa paljolti rakentaa, de Maistre esimerkiksi arvioi huoneen ympäri matkustamisen kuluja (on ilmainen) ja sopivinta matka-asua reissulle (peittävä, lämpimästä ja pehmeästä kankaasta tehty). Matkustamisessa tärkeää oli oikea asenne, ei se minne matkusti.
Sotilaana ja diplomaattina paljon matkustanut de Maistre sai idean kirjoihinsa vuonna 1790, jolloin hänet pidätettiin kaksintaisteluun osallistumisen vuoksi. Hän oli neljäkymmentäkaksi päivää kotiarestissa, tuosta ajasta määrittyi kirjan huoneen kiertämisen aika. Itse teoksessa de Maistre määrittelee syntyä hienommin: ”Ajatus kokemusteni julkaisemisesta syntyi reitin varrella syntyneistä kiinnostavista havainnoista sekä matkan tuottamasta loputtomasta nautinnosta.”
Kreivi De Maistren teoksen parodian osuvuudesta kertoo painosten ja uusittujen laitosten lisäksi se, että jo pari vuotta ilmestymisen jälkeen kirjan idea kopioitiin. Myöhemmin 1800-luvun mittaan ilmestyi lukuisa määrä muitakin jäljitelmiä. Eivätkä läheiset ja arkiset kohteet matkakirjojen aiheina ole tuntemattomia uudempanakaan aikana.
Matkakirjassa kulkijan on mahdollista kertoa oikeastaan mistä tahansa. Nähty saattaa tuoda mieleen muistoja, ja näin teoksessa voi olla laajojakin takautumia. Mieleen voi tulla säveliä, maisema tai tapahtuma voi muistuttaa taulusta tai jonkun romaanihenkilön kokemasta. Silkkaan tajunnanvirtaan ei matkakirjailija kuitenkaan voi sortua. Kerrottu pitää sitoa matkan herättämään.
De Maistre käyttää myös metakirjallisia keinoja. Matkan huoneen ympäri luku kaksitoista kuvaa matkan tasaisuutta pitkällä pisteviivalla jonka keskellä on sana ’kukkula’.
Yksi suosittu matkakirjoissa käsitelty aihe on toiset matkakirjat. Kokemuksia vertaillaan ja kerrotaan mitä on muuttunut sitten edellisen kulkijan. De Maistrekin viittaa silloin tällöin kuuluisiin edeltäjiinsä, muun muassa argonautteihin ja Marco Poloon. Öisen tutkimusmatkan innoittajaksi de Maistre mainitsee kreivi M. de Buffonin (1707-1788), joka oli muuttanut huoneestaan vaatimattomaan paviljonkiin puutarhan perälle katumelun häätämänä.
Suomentaja Kai Mikkonen pysyy hyvin de Maistren kaunolauseen perässä. Teoksen loppuun on koottu kronologia kirjoittajan elämästä. Se selvittää hyvin de Maistren elämää ja uraa, sekä lukuisia asuinpaikkoja Moskovasta Pariisiin. Kronologiasta paljastuu, että de Maistre Turun sotilaskomennuksen lisäksi kävi Imatralla diplomaattiseurueen mukana kesäkuussa 1819. Matkustaminen on mielentila, mieluiten sentimentaalinen. Sen de Maistren parodiat kauniisti kertovat.
Julkaistu Kaltiossa 3/2011.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
lauantai 25. kesäkuuta 2011
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Puolisaari
John Cobot julistaa Newfoundlandin Englannin alusmaaksi. Kuva vuodelta 1904. |
Tänään Newfoundlandissa ja Labradorissa (Terre-Neuve-et-Labrador), Kanadan kymmenennessä provinssissa juhlitaan löytämisen päivää. Tänään 1497 italialainen löytöretkeilijä Giovanni Caboto saapui matkallaan Intiaan Newfoundlandin rannalle. Gaboto purjehti Englannin lipun alla, joten Kanadassa juhlitaan John Cabotia.
Möyhemmin on paljastunut, että Newfoundlandin saari on viikinkisaagojen Vinland, paikka josta yksi Leif Eerikinpojan miehistä, Tyrkir, löysi karviaisia ja luuli niitä viinirypäleiksi.
Newfoundlandin ja Labradorin välissä on Belle Islen salmi. Aikoinaan maantieteessä oli käytössä sellainen termi kuin puolisaari. Labradorin niemimaata nimitettiin sellaiseksi, Labradoria pidettiin puolisaarena.
Valtava puolisaari oli käytännössä Hudson Bay Companyn valtakuntaa. Pohjoisen rannikot ja Ungavan kauppa-asema sääolosuhteiden ja vuoristoisen sisämaan vuoksi oli menneiden vuosisatojen kulkupelein tavoitettavissa ainoastaan meritietä. Siitä puolisaari nimitys.
Hudson Bay Company lopetti kauppa-asemansa hylkeiden määrän ja hinnan laskettua vuonna 1842. Rannikolla on kuitenkin kalastettu ahkerasti aina.
Puolisaari ei maantieteellisenä terminä kovin eläväksi osoittautunut. Jo Pienessä tietosanakirjassa (1925-28) Labrador määritellään Koillis-Kanadassa olevaksi, erittäin kylmäksi Hudsoninlahden ja Atlannin valtameren väliseksi niemimaaksi.
torstai 23. kesäkuuta 2011
Kuolio ja Kuopio tanssii ja soi
Maanantai-iltana poikkesin Kuopioon, kun mahdollisuus kerrankin oli, Kuopio tanssii ja soi -iltaklubille. Paikalle kutsuvana esiintyjänä oli Kuolio, jonka kosminen rakkaustarina on syyskuussa laajentumassa Kuolio-musikaaliksi. Ensi-ilta 14. syyskuuta Sotkulla.
Iltaklubi oli oikeastaan yöklubi. Ensimmäinen esiintyjä aloitti klo 23, ja pitkällä päivän toista tuntia oltiin neljännen ja viimeisen esiintyjän, räppiryhmä Kuopionniemen lopetellessa.
Illan aloitti Site Effects improvisaatiotanssilla. Ryhmä on vuosi sitten perustettu tanssijoiden ja parin muusikon ryhmä, joka esiintyi festivaaleilla kymmenkunta kertaa ja useissa eri paikoissa. Ryhmän nimen mukaan esitykset syntyivät paikkasidonnaisesti.
Ryhmä levittäytyi eripuolille baaria ja käytti koko tilaa, vaikkakin näkyvimmät liikkeet ihan tanssilattialla näyttivät tapahtuvan. Paljon yhdeltä paikallaan olleelta katsojalta jäi näkemättä tanssijoiden levittäytyessä eri puolille. Paikka oli sellainen, julkista ja intiimiä.
Ennakko-ohjelman ulkopuolisena numerona toisena lavalle nousi festivaalin taiteellinen johtaja Jorma Uotinen laulamaan säestäjänään Jari Hakkarainen. Tuttuja laulelmia Ranskanmaalta kuultiin, myös Hakkaraisen tekemä laulu. Loppunumerona oli duetto Helena Lindgrenin kanssa, Where the Wild Roses Grow. Uotinen otti yleisön rautaisella ammattitaidolla.
Kolmantena lavalle tuli odotettu Kuolio. Juontaja esitteli tulevaa esitystä pitkästi, todeten sen olevan lokeroita kaihtava ja vaikeasti määriteltävä. Useista tarjotuista vaihtoehdoista "musikaaliperformanssi" tuntui jälkikäteen osuvimmalta. Niin kuin esityksen lavalle kuuluttanut totesi, esitys olisi paras jättää kuuluttamatta, mutta nyt näin.
Yleisö sai siis hieman varoitusta siitä mitä tuleman pitää. Kuolio on hyvin rakennettu yksinkertainen, naiivi hahmo, joka taiteili tosissaan olemisen ja naivistisuuden rajoilla. Hyvin hämmentävä ja kysymyksiä herättävä akti. Taustabändi soitti tarkasti ja tiukasti, mikä performansseissa on harvinaista.
Kaiken naiivin toisista huolehtimisen ja kaupallisuudesta omaksutun identiteetin esittäminen pelkistettynä ja todellisena kouraisi syvältä. Erittäin yhteiskuntakriittistä, sai miettimään omia motiiveja miksi kannattaa joitakin nykypolitiikan tarjoamia vaihtoehtoja.
Vihastuksen aaltokin kulki ruumiin läpi, Kuolio saattaa/on saattanut saada sapekastakin palautetta yleisöltä. Ja kaikki tämä päällisin puolin kauniiden ja menevien musiikkiesitysten myötä. Kotiyleisö tykkäsi ja taputti Kuolion takaisin lavalle.
"Hämmentävä oli edellinen esitys, kyllä, mutta hyvä, tykkäsin", selvitteli yksi Kuopionniemen räppäreistä odotellessaan roudauksen valmistumista.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Kuulumisia perinnemaisemasta
Kuten blogia seuranneet tietävät, olen hoitanut vanhempieni luona perinnemaisemaa, menneen maatalouden perinnebiotooppia, metsähakaa. Aikoinaan tuollaisia alueita syntyi mullikoiden ja vielä aikaisemmin lehmienkin laiduntaessa talon läheisiä metsäalueita.
Nautojen siirtyessä yhä enemmän peltolaitumille haat alkoivat kasvaa umpeen, niiden niittykasvillisuus katosi.
Kuuden vuoden työ perinnebiotoopin pelastamiseksi alkaa näkyä. Ensimmäisinä vuosina niitin ja haravoin, ja neljänä vuotena naapurin hiehot ja mullikat ovat pääosassa perinnemaiseman luomisessa. Ihan siihen vanhaan tapaan. Juhannuksen jälkeen pääsevät jälleen monipuolisesta ruokavaliosta nauttimaan.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Blacksad: Hiljainen helvetti
Blacksad on espanjalaisten Juan Diaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon luoma sarjakuvadekkari, joka seikkailee 1950-luvun Yhdysvalloissa. Ajallisesti seikkailut saavat kuitenkin sävytystä tuoreemmista ajoista ja tulevaisuuden kuvista, huomaan lukeneeni sarjan kolmannen, Valkoisen valtakunnan, dystopiana. Sellainenhan McCarthyn aikojen palaaminen totta tosiaan olisi.
Viime vuonna ilmestynyt neljäs, Hiljainen helvetti (Arktinen banaani 2010), vie lukijat jälleen uuteen ympäristöön. Levypomo Faust Lachapelle kutsuu yksityisetsivän New Orleansiin selvittelemään suosikkiartistinsa katoamista. Mukana seuraa aikaisemmista seikkailuista tuttu What's Newsin toimittaja Weekly.
Tarina on sukellus värikkään kaupungin värikkäisiin kulttuurivaikutteisiin. Toimeksiantaja Lachapelle on vakuuttunut voodoon parantavista vaikutuksista, hänen ammattinsa kautta jazz-kuppilat ja -piirit. Ja karnevaalit ovat tietenkin juuri vierailun aikaan.
New Orleans ja jazz esittäytyy tutuin stereotypioin. Mutta on käsikirjoittaja Guarnido löytänyt yhteen kuluneimmista uuden näkökulman, jolle tarina rakentuu.
Kyseessä on kreolikieltä, gullahia puhuvista jokivarren maalaisjunteista. Angloamerikkalainen populaarijulkisuus on esimerkiksi Syvän joen (Yhdysvallat 1972) ja Simpsonien Cletus Spucklerin perheen kautta kuvannut eristäytyneitä kyliä sisäsiittoisiksi. Tautisen geenisekasikiön malli lienee viety pisimmälle Salaisissa kansioissa.
Uusi selitys suiston kylien - tai ainakin yhden kylän - perimänheikentymiin voi myös olla historiallisesti totta.
Blacksad syventyy toimeksiantoonsa kirjaimellisesti pohjamutia myöten. Asiakin selvitetään perin juurin, eikä ratkaista vain asiakkaan antamaa tehtävää. Kehyskin ottaa askeleita eteenpäin ja koukuttaa odottamaan seuraavia seikkailuja.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Kesäsarja: Tavarajuna 1/10
Mietin täksi kesäksi jotakin sarjaa blogia varten, kun sellainen ajoi ohitseni. Tasoristeyksen puomit laskeutuivat ja kuvasin koko ohi kulkeneen tavarajunan.
(jatkuu)
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Arkkityyppitalo ja muita uusia rintamamiestaloja
Eilen julkistettiin Suomen Kulttuurirahaston uusin kulttuuriteko. Yhdessä Raaseporin kaupungin ja Fiskars Kiinteistöjen kanssa SKR oli tilannut kahdeksalta pohjoismaiselta arkkitehdiltä suunnitelmat uudeksi rintamamiestaloksi, eli uudeksi koko kansan asuintaloksi. Näistä viisi jatkokehiteltiin eilen esiteltäviksi.
Hanke on nimetty K3:ksi tavoitteiden mukaan: kaunis, kestävä, kohtuuhintainen.
Uutta rintamamiestaloa yritetty lanseerata useampaankin kertaan niiden varsinaisten mallitalojen rakentamiskauden jälkeen. Esimerkiksi pari vuotta sitten kirjoitin Osuuspankin Ensitalosta.
Mikään ei kuitenkaan ole saanut tuulta alleen, ellei sitten eri talotehtaiden ns. perinnetaloja oteta huomioon. Toisaalta, sitten 1940-luvun lopun ja 1950-luvun ei Suomessa ole ollut suurta, koko maata kattavaa pientalojen uudisrakentamistarvetta.
SKR:n mukanaolo tuo näille uusille omakotitaloille paremman mahdollisuuden menestyä. Kulttuurirahasto on lunastanut suunnitelmien oikeudet, ja antaa kaikille ilmaiseksi mahdollisuuden hyödyntää niitä omissa rakennuskohteissaan. Ei pelkästään yksityisille, vaan myös teollisuudelle. Kaikille. Aineistot voi ladata SKR:n sivuilta.
Tämä oli yksi varsinaisten rintamiestalojen suosion perusta. Maa- metsätalousministeriön tyyppipiirustuksia sai ilmaiseksi käyttöönsä. Noita piirustuksia voi tarkastella Digitaaliarkistossa. (Kiitos Kaisalle tästä tiedosta)
Vanhoilla piirustuksilla ei voi enää rakentaa. Ei nykyisten lakien mukaan niillä asuinkelvollisia rakennuksia voida tehdä. Ensivuonna voimaantulevien uusien säädösten vuoksi Kulttuurirahastonkin piti täsmentää tehtävänantoaan.
Painotukseksi tuli helppohoitoisuus ja yksinkertaiset ratkaisut. "Ettei asukkaan tarvitsisi olla insinööri", kuten Kultakuumeessa kerrottiin.
Kulttuurirahasto ottaa selkeästi kantaa:
Uudet rakentamismääräykset johtavat väistämättä talotekniikan ja koneellisen ilmanvaihdon merkityksen kasvuun. Kulttuurirahaston näkemys on, että voimakkaan muutoksen keskellä on tärkeää nojautua uusimman tutkimuksen lisäksi vuosisataiseen suomalaiseen rakennusperintöön ja siihen sisältyvään kokemukseen ilmastollisista erityisolosuhteistamme. Ainoastaan vaalimalla rakentamisen moniarvoisuutta luodaan edellytykset erilaisten teknisten ratkaisujen väliselle kilpailulle. Tässä suhteessa viranomaisohjaus ei kannusta innovatiivisuuteen.
Yhdeksi edellytykseksi asetettiin painovoimainen ilmanvaihto. Toinen asetettu ehto oli höyrysuluttomuus. Näin talot hengittävät koko elinkaarensa eikä ilmastoinnissa ole kuluvia tai vaihdettavia osia. Suunnitelmat osoittavat, että tällaisia taloja on mahdollista rakentaa myös kiristyneiden energiatehokkuusvaatimusten aikaan.
Jo tämä on kulttuuriteko. Eikä talotkaan hullummilta näytä.
* K3-talot. SKR.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Aurinkogrillit käytössä
Pari kertaa olen raportoinut uusista utopistisista, periaatteessa kuitenkin toimivista energianlähteistä. Eilen olin paikalla katsomassa ja ihmettelemässä miten aurinkoenergialla grillattiin. Hyvin näyttivät pavut ja paistit kypsyvän peilien polttopisteissä.
Hotelli-ravintola Lasaretin etupihalla eilen ja toissapäivänä oli Lapin Kulta Solar Kitchen pop up-ravintola, jota ihmettelemässä heti puolen päivän jälkeen oli joukko ihmisiä, myös mediaa. Kokilta kyseltiin enemmän keittovälineistä kuin ruoasta, mikä tieten ei olisi soveliasta.
Auringolla lämmittäminen tunnetaan aina antiikista saakka, mutta perin vähän sitä kuitenkaan osataan hyödyntää arjessa. Yhdistettynä aurinkoisina päivinä avoinna oleviin ulkoilmaravintoloihin puolipallopeilit ovat mainio avaus.
Antto Melasniemen ja Martí Guixén kehittelemä konsepti oli ensimmäisen kerran esillä huhtikuussa Milanossa designviikoilla. Ja nyt siis kiertelee ympäri Suomea entisen torniolaisen olutmerkin julkikuvan kiillottajana.
Lapsiystävällisempiäkin nämä tuntuivat olevan kuin fossiilisiin polttoaineisiin perustuvat pallogrillit. Ei tulta, ei tulikuumia osia.