Ryssän kauhu Rymy-Eetu urheilee

Vuosituhannen vaihteessa koti-isänä ei ehtinyt tarkasti seurata mitä sarjakuvamaailmassa tapahtui. Silloin jäi havaitsematta, että Otava julkaisi kaksi kokoelmaa Erkki Tantun (1907-1985) Rymy-Eetuja. Vuonna 1999 ilmestyi Rymy-Eetu, ryssän kauhu ja 2002 Rymy-Eetu urheilee. Molemmat teokset ovat Erkki Tantun pojan Markku Tantun (s. 1944) valikoimia ja toimittamia.

Pulska, kaljupäinen ja mursunviiksinen Rymy-Eetu oli suosittu suomalainen sarjakuvahahmo vuosikymmeniä. Hahmo ilmestyi vuonna 1929 Nuoreen Voimaan, ja seuraavana vuonna se sai nimensä Kansan Kuvalehdessä. Suureen suosioon Rymy-Eetu nousi siirryttyään vuonna 1936 Hakkapeliittaan. Suojeluskuntalehdessä sankari siirtyi arjen kommelluksista yhä useammin taisteluharjoituksiin ja muihin sotaväen tehtäviin.

Tantun kaksiriviset stripit toimivat sellaisinaankin, mutta ajan tapaan ne saivat rinnalleen riimirunot. Tauno Karilas teki värssyt kuvailmaisun tueksi ja toimitti 1930-luvun lopulla Otavalle kaksi Rymy-Eetu sarjakuva-albumia. Ensimmäinen vuonna 1938 ilmestynyt oli nimeltään yksinkertaisesti Rymy-Eetu.

Rymy-Eetu -albumeita ilmestyi vähintään yksi vuodessa kolmen vuosikymmenen ajan. Kaikkiaan 1938-1968 ilmestyi 32 kirjasta. Viimeiseksi jäi Rymy-Eetu ratsastaa. Lehdissä Rymy-Eetu jatkoi aina vuoteen 1973, viimeisenä Käytännön maamiehen sivuilla.

Talvisodan sytyttyä Rymy-Eetu palkattiin sotaprogandatyöhön. Näistä ajoista sarjakuvahahmo nykyisin parhaiten muistetaan. Vuonna 1999 ilmestynyt Rymy-Eetu ryssän kauhu kokoaa yksiin kansiin tätä sodanaikaista mielialan ylläpitotyötä viidestä eri albumista, mukaan lukien vuonna 1942 ilmestyneen saman nimisen kirjan.

Sodan jälkeen muutama Rymy-Eetu joutui naapurisuhteita vaarantavien kirjojen luetteloihin, ja tämä lisäsi kiinnostusta hahmoa kohtaan. Onpa vuoden 1942 ryssän kauhun kansi venäjänkielisen wikipedian Рюсся (ryssä) hakusanan kuvituksena.

Rymy-Eetu on voimiltaan ylivoimainen, tai kuten Karilas kuvailee: Rymy-Eetu, miehist' vankin.

Toinen Markku Tantun valikoima teos kokoaa yksiin kansiin Rymy-Eetun urheiluaiheisia strippejä. Voima ja osumatarkkuus ovat Rymy-Eetun valtteja. Näissäkin piippua tuprutteleva mies on absurdin väkivahva. Ehkäpä Juhani Peltosella on Elmo-kuunnelmia luodessaan ollut Rymy-Eetukin jossakin takaraivossa. Tosin kauneusarvoja vaativissa lajeissa Rymy-Eetu lähinnä rynnistää.

Mutta viimein Rymy-Eetukin tuli tyrmätyksi. Tyrmääjän Erkki Tanttu piirsi tulemaan televisiosta.

Kannattiko etusivun mainos?

Kunnallisvaalit on saatu käytyä. Sunnuntaiaamun Kalevan etusivu oli omistettu lähes kokonaan vaalimainoksille. Maakuntalehti oli antanut tilan pääasiassa Oulussa ehdolla olleille yksittäisille ehdokkaille. Kannattiko tällainen satsaus ehdokkaalle tai hänen tukiryhmälleen? Tarkastelkaamme hieman yksittäisen mainoksen ja vaalituloksen yhteyttä.

Vaaliaamun Kalevan etusivulla on yhdentoista ehdokkaan mainokset. Seitsemän niistä on kokoomuslaisten, kaksi keskustalaisten ja yksi vihreän ja vasemmistoliittolaisen. Suurin mainos on Keskustan Samuli Pohjamon. Ainoa muuhun kuin Oulun valtuustoon pyrkijä oli kempeleläinen Jaakko Okkonen (kok.).

Viimeisimmän vaalirahoitusta koskevan laki muutoksen jälkeen ilmoituksissa on pitänyt kertoa sen maksaja. Kaikissa ilmoituksissa on maksaja mainittu, mutta pääosin niin pienellä kirjainkoolla, että osasta on vaikea saada selvää. Kokoomuksen Minna Åman-Toivion mainosta saa tiirailla pisimpään. Lopulta silmiin hahmottuu, että tukiryhmä on sen maksanut. Kolme ehdokasta ilmoittaa maksaneensa mainoksen itse, seitsemän on tukiryhmän kustantamia. Pohjamon mainoksen on maksanut Vastuu Pohjois-Suomesta ry.

Vasemmassa ylänurkassa lukusuunnassa ensimmäisenä mainostaa yrittäjä Tomi Kaismo (kok.). Hänestä tuli valtuutettu 336 äänellä. Hänen vieressään on tahtonainen, yrittäjä Åman-Toivio (kok). Hän myös pääsi valtuustoon keräten 592 ääntä. Kansanedustaja Risto Kalliorinne (vas.) sai puolueessaan toiseksi eniten ääniä, valtuustoon siis varmasti 1186 äänellä. Ylimmällä mainosrivillä on vielä apulaisjohtaja Outi Ervasti (kok.), joka keräsi kokoomuslaisista kolmanneksi eniten ääniä, 841 kappaletta.

Toisen rivin mainostajista Paavo Vasala (kesk.) ei tullut valituksi uudelleen valtuustoon. 299 äänellä hän jäi varavaltuutetuksi. Satu Haapala (vihr.) sai Vihreän Liiton ehdokkaista eniten ääniä, 742. Oululaisten välissä on Kempeleen valtuuston pyrkineen toimitusjohtaja Okkosen (kok.) mainos. Hän sai 73 ääntä ja paikan valtuustossa kokoomuslaisten keskikastissa. Kapteeni evp. Juha Hänninen (kok.) sai sai Oulun kokoomuslaisista toiseksi eniten ääniä.

Ensimmäisen ja toisen rivin mainokset näkyivät Kalevan tilaajalle vaaliaamuna ensisilmäyksellä. Lehden avaamisen jälkeen paljastui kolme mainosta lisää.

Entinen europarlamentaarikko Pohjamo (kesk.) pääsi uutena Oulun valtuustoon 781 äänellä. Yrittäjä Jorma Kivelä (kok.) sai tyytyä 234 ääneen ja varavaltuutetun paikkaan. Eläkkeellä oleva rehtori Matti Roivainen (kok.) sen sijaan tuli valituksi 324 äänellä.

Otsikon kysymykseen vastaus on siis: kannatti. Yhdestätoista ilmoittajasta yhdeksän pääsi tavoitteeseensa. Kaksi rannalle jäänyttäkin saivat varavaltuutetun tittelin, ja luultavasti pääsevät ainakin muutamiin valtuuston kokouksiin osallistumaan.

Etusivun mainos ei Haapalaa lukuunottamatta tuonut kärkisijaa kamppailussa. Oulun ääniharava oli opiskelija Hanna Sarkkinen (vas.) ja toiseksi eniten ääniä keräsi kansanedustaja Olli Immonen (ps.). Heidän kummankaan mainosta ei vaalipäivän Kalevassa ollut ollenkaan. Vaalityötä voi tehdä monin tavoin.

Miten Windows 8 suljetaan

Kun Facebookissa oli viimeisin suurempi ulkoasun muutos useampikin kaveri tiedusteli miten tämän saa suljettua. Kieltämättä sen etsimiseen meni itselläkin hetki. Eilen tuossa sosiaalisen median sovelluksessa seurasin muun muassa huumorijulkaisun Lehden kunnallisvaalien tulosseurannan kommentointia. Facebook on nyt alkanut lisätä mainoksia "uutisten" joukkoon ilman, että mainosta olisi edes löyhästi perusteltu jonkun kaverin tykkäämisellä. Ei hyvä suunta. Sellainen saa ihmiset sulkemaan Facebookin lopullisesti.

Windowsin käyttöjärjestelmissä jo pidempään ihmeteltiin sitä, että sulkeakseen koneen piti ensin klikata näkyvissä olevaan käynnistä-nappia. Vasta sen jälkeen sai sammutettua tietokoneensa. Loogista, eikö totta? Tosin PC-ihmiset olivat tähän järjestelyyn jo niin tottuneet, että suunnittelun epäloogisuuden tajutakseen piti pysähtyä ajattelemaan.

Uusi Windows 8 ei tarjoa edes tällaista samanlaista mahdollisuutta. Windows 7:n vasemmassa alanurkassa ei enää lukenut "käynnistä", mutta vanhasta muistista Windowsin kuvakkeen takaa tiesi löytävänsä "sammuta" komennon. Windows 8:n työpöydällä ei vasemmassa alanurkassa ole mitään.

Helpointa on opetella oikotie, pikavalinta. Alt+F4 tai Windows+I näppäinyhdistelmät tuovat näytölle sammutus. Kannattaa olla tarkkana Windows+I näppäillessään. Windows+L lukitsee tietokoneen ja Windows+K näyttää jaettavat laitteet.

Onhan siellä se power-nappi. Mutta katsokaa yllä olevasta videosta miten sen kanssa toimia. Kuten arvata saattaa, niin Hitlerkään ei ole tyytyväinen asiain tilaan.

Orgy of the Dead

Eilen Yle Teema ennakkomainosti lauantai-illan elokuvaansa pohtimalla olisiko esitettävä Steve Apostolofin Orgy of the Dead (1965) ensimmäinen kanavalla esitettävä yhden tähden elokuva. Luultavasti näin onkin.

Teemalla on perusteensa esittää tämä elokuva. Ensin nähtiin dokumentti ohjaajasta, Stephen C. Apostolofista. Hän ohjasi 1960- ja 1970-luvuilla ns. seksploitaatiofilmejä, joiden kysyntä perustui Yhdysvaltain julkisen vallan vääristyneeseen suhteeseen seksuaalisuuteen. Syntyi koko joukko elokuvia joissa vilahti hieman paljasta pintaa, ja se aina johti johonkin onnettomaan, yleensä kuolemaan. Kun seksuaalisuuden liitti moraaliseen rappioon niin sai elokuvansa levitykseen. Katsojia riitti, koska paljasta pintaa ei muuten olisi nähnyt lainkaan.

Nämä kauhusävytteiset elokuvat toivat Ed Woodille maailman huonoimman elokuvaohjaajan tittelin. Wood toimi Apostolofin Orgy of the Deadin käsikirjoittana, mikä myöhemmin katkeroitti unohdukseen jäänyttä Apotolofia. Wood kuoli ennen kuin sai tunnustuksensa.

Orgy of the Deadissa on juonta vain nimeksi. Nuori seurusteleva pariskunta on liikkeellä myöhään illalla. Tyttö tahtoisi jo kotiin, mutta poikaystävä haluaa löytää ensin etsimänsä hautausmaan. Pari ajaa autolla kolarin, ja päätyy usvaiselle, rappioituneelle hautausmaalle seuraamaan outoa näytöstä. Pikkuhoususillaan tanssahtelevat nuoret naiset viihdyttävät yön ruhtinasta. Kaikki viihdyttäjät ovat tehneet itsemurhan onnettoman rakkauden tähden.

Jotakin elokuvan vilauttelun laadusta voi päätellä siitä, että Yle Teema on asettanut elokuvan ikärajaksi seitsemän vuotta. Ennen elokuvaa esitetyssä dokumentissa illan pääelokuvaa pidettiin viattomana, ja verrattiin tansseja hautausmaalla nykyajan burleskeihin. Vertaus on jokseenkin osuva, tosin Apostolofin elokuva on vieläkin viattomampi.

Suomen elokuvatarkastamossa ei vuonna 1966 oltu yhtä ymmärtäväisiä. Tarkastaja Paavo Tuomari määräsi Orgy of the Deadin kokonaan kielletyksi. Tuo kielto kumoutui vuoden 2000 lakimuutoksessa. Syynä kieltoon oli "hyvien tapojen vastaisuus".



Dokumentti ja elokuva ovat katsottavissa Yle Areenassa
* esittely
* Isä teki roskaelokuvia
* Orgiat hautausmaalla

Singerin kone

Tänään 1811 syntyi amerikkalainen keksijä ja teollisuuspohatta Isaac Merrit Singer. Vaikka mies muistetaan ja tunnetaan parhaiten ompelukoneesta, se ei ollut hänen oma keksintönsä. Keksijä Elias Howe oli mukana vuonna 1856 perustetussa Singer Companyssa vastahakoisesti, kiistaa keksinnöin tuottamista tuloista puitiin suomalaisissakin lehdissä 1860-luvulla samalla kun uutta käsityökonetta esiteltiin.

Vuosien mittaan Howe unohtui, ja alettiin puhua yksinomaan Singerin koneesta.

Singer markkinoi ompelukonetta aggressiivisesti. Suomessakin kone oli tuttu viimeistään vuonna 1865. Historiallisen sanomalehtikirjaston perusteella vaikuttaisi siltä, että ensimmäinen mainos laitteesta julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 15. heinäkuuta 1865. Ilmoittajana oli M. E. Ringvall.

Singerin koneiden mainokset olivat ensimmäisiä, joissa käytettiin kuvaa. Ringvall julkaisi Oulun Wiikko-Sanomissa ensimmäisen kuvallisen mainoksen 7. toukokuuta 1870 (ylin kuva). Seuraavina vuosikymmeninä lukijat saivat tottua Singerin koneiden kuviin. Niitä mainostettiin todella paljon.

Helsingissä ensimmäisenä ilmoitti Singerin ompelukoneita myyvänsä kartanonomistajatar W. Grashoff.  Hän ilmoitti Hufvudstadsbladetissa ja Tampereen Sanomissa 1869 myyvänsä Singerin perhemalleja 240 markan hintaan.

Moni osti koneen. Niistä on pidetty erinomaisen hyvää huolta, joten monet ovat säilyneet nykypäivään saakka. Ainakin ne mainostetut, alkuperäiset Singerin koneet. Muita merkkejä en vanhojen tupien arvopaikoilla muista nähneenikään.

Millainen on tulevaisuuden kirjasto?

Kirjastojen pitäisi tarjota asiakkailleen enemmän elämyksiä todetaan usein kun yleisten kirjastojen kehittämisestä puhutaan. Helsingin tulevaan keskustakirjastoon kaavailtiin aluksi jopa saunaa, muista palveluista puhumattakaan. On kirjastolaisissa ja kirjastojen kehittäjissä monia kirjan puolustajiakin, tunnekin muutaman joiden mukaan lainaajien palvelemisessa ei ole vikaa tai väärää.

Vanhoja sanomalehtiä lukiessa tuli vastaan keino Suomen yleisten kirjastojen elävöittämiseen niiden omasta historiasta. Heinäkuussa 1876 Tahvo Tolonen kirjoitti Maaningalta Kuopiossa ilmestuneeseen Tapio-sanomalehteen kirjeen kunnan viime vuosien tapahtumista (juttu julkaistiin 16.9. alkaen). Pitkän kirjeen ensimmäisessä osassa hän käsitteli muun muassa paikallisia kirjastoja.

Maaningalla on yksi Suomen vanhimmista yleisistä kirjastoista. Se perustettiin vuonna 1846. Edellisenä vuonna Kuopiossa oli innostettu kansankirjastojen perustamiseen, siemen levisi naapurikuntaan, mutta Kuopioon vastaava kansankirjasto saatiin vasta vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1872.

Tolosen kuvauksen mukaan Maaningan pitäjän lainakirjasto oli 1876 "hyvin vähän käytetty". Sen rinnalle oli syntynyt kyläläisten itsensä perustama kirjasto. Tolosen kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että tämän "kirjaston" tarkoitus oli kulkea suurimmilla kylillä ja tiettyihin sovittuihin kellonaikoihin järjestää lukutilaisuuksia. Oikeastaan siis oli kyse kirjojen kuuntelupiireistä.

Tolonen arveli, että tämä toinenkin kirjasto oli jäänyt monelta "unhotuksiin", koska tilaisuuksiin ei kirkossa kuuluttamisen jälkeenkään tullut kuin neljä henkilöä. Kaiken lisäksi "kuin tätä ruvettiin lukemaan, katosi kuuntelijat vähitellen pois siitä huoneesta". Tolosen valituksen aiheena ei ollut toimimattomuus vaan osallistumattomuus.

Tapiossa julkaistun jutun lukija saattaa arvata mistä yleisökato johtui. Luettavana kirjana oli tuolloin Kansanvalistusseuran kautta tullut kirja Kuinka Suomen kansa tuli lukutaitoon. Ehkä jokin toinen teos olisi houkutellut yleisöä enemmän.

Tolonen kirjoituksessa "kirjasto" oli myös synonyymi tällaiselle lukutilaisuudelle. Ehkä se on ollut sitä laajemminkin Suomessa. 1800-luvun kansankirjastojen aukioloajat olivat lyhyet, esimerkiksi Kuopiossa kirjasto oli auki "joka keskiviikkoiltana klo 5-7 ip. kaikille säätyisille ihmisille, erittäinkin Kuopion kaupungin työväelle". Asia vaatisi tarkemman selvityksen.

Nykyään kirjastoissa järjestetään lapsille satuhetkiä, miksei voitaisi järjestää myös varttuneemmalle asiakaskunnalle lukuhetkiä. Lukupiirejähän jo pidetäänkin, mutta niihin osallistuminen vaatii harrastuneisuutta. Lukuhetkeen voisi tulla ilman ennakkotietoja ja -valmistautumista. Hetkeksi kuuntelemaan lukemista. Jos saataisi vielä kirjailija itse paikalle lukemaan, siitä saattaisi tulla suosittua. Ainakin maailmalta on kantautunut tietoja, että ainakin joidenkin kirjailijoiden lukuhetkiin on suorastaan tungosta.

Clark Kent jättää Daily Planetin

Maailmalta kantautuvat uutiset kertovat, että Teräsmiehen arkielämän alter ego Clark Kent on jättänyt Daily Planetin. Lehdessä vuodesta 1938 lähtien enemmän ja vähemmän vakituisesti toimittajana työskennellyt Kent kiivastui nykyjournalismin vaatimuksiin ja ilmoitti Daily Planetin omistavan Galaxy Broadcastingin johtaja Morgan Edgelle ottavansa lopputilin. Irtisanoutumiseen johtanut tapahtumaketju sai alkunsa kun Kentiä arvosteltiin liian vähäisestä juttujen määrästä. Lois Lane jatkaa saman konsernin palveluksessa tv-tuottajana.

DC universumissa Clark Kent on useampaan otteeseen jättänyt työpaikkansa, esimerkiksi vuonna 1971 omistajanvaihdoksen vuoksi. Pääosin syyt ovat olleet henkilökohtaisia. Viimeisimmän eron taustalla oli ammattiylpeys. Kent ei tahtonut ryhtyä viihteellistämään uutisia tai keksimään sellaisia tosi-tv-tähdistä.

Sarjakuvamaailmassa toimittajan ammatti on yleinen. Klassisista eurooppalaisista hahmoista Tintti ja Piko ja Fantasio olivat toimittajia. Niilo Pielinen työskenteli toimituksessa, tosin tehden kaikkea muuta kuin hänen piti tehdä. Toimittajan ammatissa olevan hahmon saattoi lähettää seikkailuun minne päin maailmaa tahansa.


Teräsmiehelle toimittajuus oli sopiva peiterooli, koska ammatin kautta hän oli vapaa liikkumaan milloin tahansa. Toimittajan suorastaan odotettiin liikkuvan ympäri kaupunkia, ei istuvan työpöydän takana kahdeksasta neljään.

Toimittajuudessa oli myös jotakin hohdokasta. Paljastamalla yhteiskunnan epäkohtia toimittaja saattoi vaikuttaa, olla mukana rakentamassa parempaa maailmaa. Sellaiseen ei pelkästään raaka voima riitä.

1970-luvun Aku Ankoissa Roope Ankkaa tituleerattiin Ankkalinnan kaduilla useasti päätoimittaja Ankaksi. Vanhan visukintun lukuisiin omistuksiin kuului myös sanomalehti, ja sen kautta hänellä oli tämä silloin yhteiskunnallisesti merkittävänä pidetty asema vaikka toimitus oli mitä oli (Aku ja Touho). Päätoimittajan titteliä on nyttemmin Roope Ankalle harvoin annettu. Roope Ankka on useimmiten pankkiiri Ankka. Esimerkiksi Ilta-Sanomien kylkiäisenä reilu viikko sitten ilmestyneessä Aku Ankan erikoistaskukirja Tähtitoimittajassa Roope astelee toimitukseen suivaantuneena omistajana, ei toimituksen vastaavana.

Clark Kentin Superman #13 -lehdessä kuvattu irtisanoutuminen on osa Teräsmiehen tulevaa itsetutkiskelua. DC on aloittanut uuden Teräsmies-saagan (H’el on Earth), jossa päähenkilö kyseenalaistaa itsensä kaikin puolin. Itsetutkiskelua edistää se, ettei hänellä ole vakituista työtä. Irtisanoutumistarinan käsikirjoittanut Scott Lobdell arveli Telegraphille, että Clark Kent saattaisi tulevaisuudessa aloittaa bloggaajana. DC:ltä luvataan, että lukijoille on tiedossa lukuisia yllätyksiä.

Vakituisen toimittajan paikan jättäminen ensimmäisenä ei varmaankaan ole sattumaa. Toimittajat tykkäävät seurata ja kirjoittaa kuvitteellistenkin toimittajien elämänkäänteistä.

Ennuste: työttömyys nousee ensi vuonna 8,1 prosenttiin

Työ- ja elinkeinoministeriön ennusteen mukaan työttömyys on noin 8,1 prosenttia vuonna 2013. Se nousee hieman kuluvan vuoden 7,8 prosentista. Ennuste perustuu heikentyneisiin talousnäkymiin.

Näin verkkolehtien otsikoida ja aloittaa uutisensa. Tämän tiedon saatuanne aloittaisitteko kirjoituksenne "Synkkä ennuste julki – Näin työttömyys kasvaa"? Meille on kerrottu, että valoa näkyy tunnelin päässä. Paremmat ajat ovat siis tulossa. Mutta työttömyys ja talouskasvu ovat jo jonkin aikaa sitten alkaneet kulkea eri polkuja.

Verkkolehtien otsikoinnista suivaannuin kirjoittamaan Keskisuomalaisen seuraavan otsikon vuoksi. "Tämä yliopistoalue halutaan suojella kokonaan", julisti lehden jutun otsikko. Se oli tarkoitettu syötteiden ja uutispalveluiden seuraajille. Lehden pääsivulla oli asiallisempi otsikko: Museovirasto haluaa suojella koko Seminaarinmäen.

Mistähän yliopistoalueesta syötteiden ja uutispalveluiden seuraajat olettavat Jyväskylässä ilmestyvän Keskisuomalaisen kirjoittavan?

Onhan Jyväskylän yliopisto levittäytynyt ympäri kaupunkia. Seminaarinmäki on jäänyt kasvaneelle oppilaitokselle jo kauan aikaa sitten liian pieneksi. Seminaarimäen kampuksen kaltaista aluetta Oulussa kaipaa. Jyväskylän vanha kampusalue on ainoa paikka, jossa olen nähnyt liito-oravan. Se liihotti Oppion suunnalta Villa Ranan katolle.

Museovirasto haluaa turvata tällaisen eriaikaisen rakentamisen ja kaupunkipuiston yhdistelmän. Sen säilyminen ei enää ole yliopiston vallassa, yliopiston vuokraisäntä saattaa päättää alueen käytöstä toisin. Ja sellainen on estettävä, teoreettisenakin mahdollisuutena.

Eilisen uutiset kertoivat myös, että miljonääri John Paulson on lahjoittanut sata miljoonaa New Yorkin Central Parkille. New Yorkin kuuluisa keskuspuisto ja Jyväskylän kampus ovat saman ajan lapsia. Central Parki perustettiin 1858 ja opettajankoulutus Seminaarinmäellä alkoi 1863.

Maailmalla uutisotsikkoihin kautta linjan kirjoitettiin "Paulson lahjoitti sata miljoonaa Keskuspuistolle". Ei "Tämä puisto sai sata miljoonaa!"



Kuvan rakennustyömaa ei liity juttuun.

Mainosten Elokuu

Henriikka Tavi ja Mikael Brygger
Elokuu
Poesia 2012


Yrityksiä on vaikea lähestyä. Tämä jäi päällimmäisenä mieleen luettuani Henriikka Tavin ja Mikael Bryggerin Elokuun (Poesia 2012). Tai tarkemmin sanottuna, yrityksiä on vaikea lähestyä jos asiasi on joku muu kuin ostaminen.

Vuoden alussa Henriikka Tavi aloitti 'runoudella ei elä' -kokeilun, jonka tarkoituksena on testata väitteen todenperäisyyttä. Tavin laskelmien mukaan runoilijan pitäisi julkaista kaksitoista kirjaa vuodessa päästäkseen keskimääräisillä myyntipalkkioilla kyöhyysrajan ylittäviin tuloihin (tämäkin laskelma oli hieman yläkanttiin). Jo etukäteen Tavi nimesi vuoden aikana tulevat kaksitoista kirjaa kuukausien mukaan. Kunkin kirjan piti olla korkeatasoinen runokokelma tai kirjan muotoa tutkiva teos. Juuri ilmestynyt Elokuu kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Elokuu sisältää pelkästään mainoksia. Osaan Tavi on kirjoittanut mainostajan toiveiden mukaisen runon, osa on kokonaan mainostajan toimittamaa materiaalia. Teoksen ideaa ja rakennetta Tavin kanssa on ollut pohtimassa Mikael Brygger. Tarkoituksena on ollut saada kirjaan yhteiskunnan toiminnan ja elämän koko kirjo.

Alkuperäinen ajatus toteutuu lopputuloksessa vain osin. Mainostajiksi on innostunut pääasiassa kulttuuri- ja runouspiirien toimijoita: kustantajia, kultuurilehtiä ja -tapahtumia. Eniten mainostilaa on hankkinut ntamo. Onpa teoksessa ajankohtaisesti kolme kunnallisvaaliehdokkaan mainosta.

Teoksen lopussa on liitteenä muutamia litteroituja puheluita, jotka antavat väläyksen siitä millaista tätä teosta on ollut tehdä. Jälkisanoissa Tavi on positiivisempi, moni yritys oli kiinnostunut ja halukas osallistumaan, mutta aikataulu oli liian nopea tai budjetti ei sallinut. Tai Tavin tavoittama ihminen oli aidosti kiinnostunut, mutta johtoporras ei ollut lämmennyt tällaiselle julkisuudessa ololle.

Mielenkiintoinen selitys on aikataulun nopeus. Joka tuutistahan meille kerrotaan miten markkinat ovat nopeita ja ketteriä järjestämään meille minkä tahansa palvelun tai asian. Huomattavasti paljon parempi kuin julkinen valta, valtio tai kunnat. Tavi ja Brygger arvioivat, että alkuperäisen idean toteuttaminen olisi ehkä onnistunut jos aikaa olisi ollut vähintään puoli vuotta kuukauden sijaan.

Ilmeisesti Tavi ei ole kysynytkään julkisorganisaatioilta olisivatko ne kiinnostuneita mainostamaan runokirjassa. Tällainen vertailu olisi ollut mielenkiintoinen.

Mainittakoon vielä ainoa suuryritys, joka ilmoittaa kirjassa. Se on SOK, joka on tilannut Tavilta runonkin.


* Henriikka Tavi ja Mikael Brygger: Elokuu. Poesia 2012.

Miehet kortilla

Tänään 1906 ranskalainen taidemaalari Paul Cézanne (s. 1839) kuoli. Cézanne muistetaan Aixin erakkona, joka ei viihtynyt Pariisissa vaan mieluimmin maalasi maisemia Provencessa. Hieman ennen läpimurtoaan maailmanmaineeseen (1895) tuntui kiinnostuneen erityisesti yhdestä sosiaalista kanssakäymistä sisältävästä aiheesta. Vuosien 1890-96 välillä Cézanne maalasi viisi eri versiota korttia pelaavista miehistä. Jälkimaineen kannalta kannalta tämä oli ratkaiseva teko. Kortinpelaajista tuli ikoni.

Yllä oleva versio vaihtoi viimeksi omistajaa 250 miljoonalla dollarilla, huutaja oli Qatarin kuningashuoneesta. Tämän vuoden huhtikuussa Cézannen teoksia varten tekemä luonnos vaaleatakkisesta kortinlyöjästä huudettiin 19 miljoonalla. Cézanne teki maalauksia varten huomattavan paljon valmisteluja, piirustuksia, vesiväritöitä ja jopa öljyharjoitelmia.

Maalausten valmistumisjärjestys ei ole tiedossa. Ranskalaiset ovat sitä mieltä, että Pariisissa Musée d'Orsayssa oleva (alin) olisi viides ja viimeinen sana aiheesta. Taidehistorioitsijat arvelevat kolminpelien valmistuneen ensin. Prosessin myötä katsojat ja kolmas pelaaja olisivat jääneet pois turhina. Luonnosten perusteella on ajateltu, että mallit eivät ole koskaan poseeranneet yhdessä. Sosiaalinen tilanne syntyi vasta kankaalle.

* Teachers' resource: Cézanne's Card Players.

Kus kyntsöttää

Sosiaalisessa mediassa kiertelee vetoomuksia, että Suomen etymologinen sanakirja pitäisi saada nettiin. Itsekin taisin sitä kuusi vuotta sitten levittää. Sittemmin tutut Kotukselta ovat ihmetelleet tietävätköhän ihmiset mitä vaativat? Sanakirja ei tosiaankaan ole mikään Veijo Meren Sanojen synty (Gummerus 1982), vaan tieteellisin periaattein tehty hakuteos. Sen käyttäminen on kuin Latinan sanakirjan, pitää tuntea kielen perusteet ja kielioppi ennen kuin kirja kertoo jotakin. Helppoja vastauksia sanojen alkuperästä etymologinen sanakirja ei tarjoa.

Kotimaisten kielten keskusta ei voi pitää minään tiedon panttaajana. Se on jakanut nettiin kaikenlaista, tekijänoikeuksien rajoja tietenkin kunnioittaen. Osa tutkijoista on omansa luovuttanut yhteiseksi hyväksi. Netissä on esimerkiksi Evita - etymologinen viitetietokanta, joka nimensä mukaisesti auttaa kertoo mistä tutkimuksissa on kunkin sanan alkuperää käsitelty. Tutkijoille tarkoitettu apuväline sekin.

Helmikuussa Kotimaisten kielten keskus aloitti Suomen murteiden sanakirjan julkaisemisen netissä. Julkaisun jälkeen nettiin ei ole tullut sisältöä lisää, edelleenkin tarjolla on ikään kuin malliksi murresanoja väliltä kus - kyntsöttää.

Valitun sanavälin reunat antavat ehkä vaatijoille humoristisen, itseironisen viestin. "Kun nyhjöttää/köllöttää". Tai ehkä se on vain sattumaa, lukijan kuvitelmaa.

Kotimaisten kielten keskus tarjoaa ainakin seuraavat aineistot vapaasti:


* Paikannimikartasto
* Paikkain nimiä ja paikallistarinoita 1879-1882.
* Paikannimet - osa kulttuuriperintöä -verkkonäyttely
* Sananparsikokoelma
* ja muita korpuksia ja mm. maantarkastusluetteloita.

* Suomen murteiden sanakirja

Taide on aina itsenäistä

Herbert Marcuse
Taiteen ikuisuus
suom. Ville Lähde
Niin & näin 2011
92 s.


Frankfurtin koulukunnan keskeisen filosofin Herbert Marcusen (1898-1979) viimeiseksi teokseksi jäi alkujaan 1977 julkaistu essee Die Permanenz der Kunst - Wider eine bestimmte marxistische Ästhetik, joka ilmestyi viime vuoden lopulla Ville Lähteen lyhyesti ja napakasti nimettynä suomennoksena Taiteen ikuisuus. Esseessä Marcuse asettui vahvasti puolustamaan taiteen itsenäisyyttä.

Alaotsikon mukaisesti Marcuse käsitteli taidetta marxilaisen ideologian ja estetiikan näkökulmasta. Taide ei kuitenkaan ole millekään ideologialle alisteista. Laajasti ajatellen jokainen autenttinen taideteos on vallankumous, sillä "se esittää esteettisen muunnoksen voimin vallitsevan vapaudettomuuden sekä kumoukselliset voimat yksilöiden esimerkillisissä kohtaloissa".

Taide on Marcuselle kirjallisuus, suurten nimien työt, kuten Shakespearen komediat, Goethen ja Schillerin runous tai Balzacin ja Zolan romaanit. Vaikka hän on kirjoittanut korkeaa kirjallisuutta ajatellen ovat tulokset laajemmin taiteen kenttään yleistettävissä.

Marxilaisessa estetiikassa kaiken ajatellaan kumpuavan yhteiskunnan tuotantosuhteista. Marcuse ei tekstissään puutu juurikaan tausta-ajattelunsa perusasioihin, hänen esseensä on aihetta syventävä ja tarkentava. Taiteen Marcuse erotti omaksi, autonomiseksi alueekseen. Jos se ei ole itsenäistä, niin kyse on "epätaiteesta". Esimerkiksi työläiskirjallisuuden ajatusta hän piti mahdottomana. Kenen tahansa tekemisiin heijastuvat yhteiskunnan tuotantosuhteet, mutta taidetta tehdessään työläinenkin nousi omien alistussuhteidensa yläpuolelle. Tämä oli välttämätöntä kriittisen ajattelun esiin pääsemiseksi. Esseessä on paljolti kyse tarkentavista nyansseista.

Marcuse esitti Yksiulotteisessa ihmisessä (1964, suom. Weilin+Göös 1969), että taide usein menneissä yhteiskunnissa oli ritualisoitua ja vieraantunutta. Teknologisessa yhteiskunnassa se kaikesta popularisoinnista ja demokratisoitumisesta huolimatta jatkui samassa muodossa, erkaantuneena todellisuudesta. Vielä pahempana Marcuse näki taiteen "integroitumisen" osaksi hallintoa tai kauppakeskuksia. Kulutus, hallinto, työtehtävät ja jopa taide teollisessa yhteiskunnassa valjastettiin muuttamaan eroottinen sukupuoliseksi. Sublimaation sijaan ihmisille tarjottiin suoraa tyydytystä. Näin viettityydytysten yhteiskunnalliset esteet jäivät pimentoon, tunnistamatta.

Ihmisyys on Eroksen ja Thanatoksen välistä ikuista taistelua. Teollistuneen yhteiskunnan onneksi Marcuse näki maailman poliittisen kaksinapaisuuden. Kumpikaan osapuoli ei uskaltanut toteuttaa toisen pelossa omia samankaltaistuneita yksiulotteisia tavoitteitaan täydellisesti. Marcuse piti 1960-luvulla jopa vaarallisena kaksinapaisuuden purkautumista, pitkälle viety yksiulotteisuus olisi ihmiskunnalle tuhoksi.

Taiteen ikuisuudessa Marcuse täsmentää, ettei taidetta tule alistaa osaksi yhteiskuntakoneistoja missään mahdollisessa yksiulotteisessa yhteiskunnassa. Myös sosialismissa olisi siis taattava taiteen itsenäisyys. Taide on ikuinen vapauden lupaus, se kutsuu esiin kuvan vallan lopusta. Mutta taide voi tuottaa vain kuvan, ilmestyksen. Lupauksen täyttäminen ei ole taiteen tehtävä.

Taiteen asia ei ole Marcusen mielestä taistella tämän hetken asioilla. Hän kritisoi muun muassa avant-gardea ja kollaasia vapauden lupauksen unohtamisesta. Warholin säilyketölkki voi olla yritys tehdä taiteesta suora elämän ilmaus, mutta juuri elämän ja taiteen yhdistämistä Marcuse kehottaa karttamaan. Taide on lupaus, elämä (todellisuus) mahdollisuus lupauksen lunastamiseen. Taiteella ja elämällä on eri tehtävät.

Ville Lähde on suomentanut Taiteen ikuisuuden kahta alkutekstiä käyttäen. Viimekädessä hän on tukeutunut englanninkieliseen, vuonna 1978 ilmestyneeseen tekstiin jonka tekemisessä Marcuse oli mukana. Perusteena on ollut tehdyt muutokset ja hengittävämpi, yleistajuisempi kieli. Saksalaiseen filosofiseen puheenparteen perustuva alkuteksti on auttanut epäselvien kohtien ylitse. Ratkaisu vaikuttaa toimivalta. Lähde on varustanut suomennoksen alkusanoin ja selventävin loppuviittein.

Vaikka Marcusen essee on kirjoitettu marxilaista estetiikkaa ajatellen, niin teksti tarjoaa oivia huomioita taiteen asemasta yhteiskunnassa 2010-luvun suomalaiseen keskusteluunkin. Nykyisessä yksinapaisessa maailmassa taide on vaarassa hukkua kaupallisuuden ja hallintokoneistojen alaiseksi. Taide ei alistu palvelemaan marxilaisia yhteiskunnallisia motiiveja, ja tuskin mitään muitakaan.


Julkaistu Kaltiossa 4/2012.

Vika on rakenteissa!

Näyttelyn veistoksia. Takana seinällä
Kari Södön Hysteria (2009).

Eilen illalla Kemin taidemuseossa oli PolArt2K -näyttelyn avajaiset. Näyttelyn ideana oli tuoda näytteille millaista on uuden vuosituhannen poliittinen taide. Näyttelyyn oli valittu töitä 40 Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueen tekijältä. Kaikkiaan töitä oli esillä 63 kappaletta.

Avajaisissa juhlapuhujana oli entinen kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä. Hän oli tarkkaan tutustunut teoksiin etukäteen, ja mainitsi puheessaan niistä useampia. Ensimmäisenä Tennilä nosti esille EU-kriittiset työt. Pia Hentusen teoksen nimikin kertoi mistä oli kyse: Eu-tarkastajat miettivät mihin tyrnäväläinen emäntä voi pihallaan parkkeerata hevosensa (2004).

Ei näyttely ollut yksinomaan EU-kritiikkiä tai mitään muutakaan. Ensivaikutelmana näyttelystä oli, että vika on rakenteissa. Niitä olisi muutettava. Jotkut työt lähenivät reductio ad absurdumia, eli pyrkivät näyttämään äärimmilleen vietyjen sääntöjen noudattamisen mielettömyyden. Suurempi osa kertoi arjen ja päätöksenteon mielettömyyksistä, jotka katsoja saattoi vaivatta tunnistaa. Esimerkiksi Jenni Yppärilän Sokkarila (2012) toi mieleen kaavoituksen hienot periaatteet ja surkeat lopputulokset.

(Poliittisen) Taiteen tehtävä on tuoda julki, saada kato. Anu Riestolan Paljasjalkainen saamelainen oli saanut Tennilänkin hämilleen. Kyse oli kielensä vaihtaneiden inarinsaamelaisten asemasta. Heitä ei virallisiksi saamelaisiksi hyväksytä. Mallinuken jalassa oleva lapikas sai poliittisen konkarinkin miettimään. Puheenpitoon mennessä inarinsaamelaisten tilanne oli kuitenkin jäsentynyt jotenkin osaksi puhujan maailmankuvaa.

Mutta ei vielä säröttömästi. Ja siksi poliittista taidetta tarvitaan.
 

Ville Ranta. Muhammed, pelko ja sananvapaus (2006).

Anu Riestola. Paljasjalkainen saamelainen (2009).

Marjamatkat -työryhmä. Marjamatkat (2011).

Wagnerin graduntekoautomaatti

Kemin taidemuseossa oli taannoin Viivi & Wagner -näyttely, joka koostui pääosin esineistä jotka oli rakennettu sarjakuvastrippien tarjoaman mallin mukaan. Yksi toteutetuista laitteista oli Wagnerin kehittämä graduntekoautomaatti Graduvex™. Wagnerin mukaan sillä tekisi kansatieteen gradun vartissa. Kemin taidemuseon automaatti tulosti pyynnöstä liuskan verran postmodernia jargonia.

Wagnerin keksinnöistä ainakin akateemisissa piireissä tunnetuin on juuri Graduvex™. Keväällä ilmestyneessä Wagnerin keksintökirjassa (Arktinen banaani 2012) graduautomaatti on luonnollisesti esitelty. Keksintökirja on kokoelma, johon on aiheen mukaan kerätty vuosien varrelta noin seitsemänkymmentä sarjakuvastrippiä. Lisäksi teoksessa on Wagnerin alkusanat ja hänelle tärkeiden keksijöiden esittelyjä.

Wagneriin vaikuttaneiden keksijöiden esittelyt alkavat Thomas Alva Edisonista ja jatkuvat Thomas Midgley juniorilla. Edison esitellään oivaksi ajan tuulien haistelijaksi ja toisten ideoiden varastajaksi. Midgley jr puolestaa saa olla pelkkä luonnontuhoaja. Midgleyn bensiinin lisäaineeksi tuoma lyijy ja otsonikerrosta tuhoava CFC-kaasu ovat oikeastikin suuria syyllisiä nykyisiin ympäristöongelmiin.

Näiden jälkeen esitellään populaarikulttuurista paremmin tunnettuja hahmoja. Sarjakuvantekijä ja pilapiirtäjä Rube Goldberg (1883-1970) tunnettiin yksinkertaisia tehtäviä mahdollisimman monimutkaisesti tekevistä hilavitkuttimista. Carl Barksin Pelle Peloton (1952- ) on Wagnerin mielestä keksijöistä nerokkain. Kotimaisista esikuvista tulee mainituksi Pertti "Spede" Pasanen (1930-2001). Wagnerin mielestä Spede paras idea nähtiin jo hänen ensimmäisessä Turhapuro-elokuvassaan. Olohuoneeseen sohvan viereen sijoitettu jääkaappi!

Kokoelman stripeissä Wagner esittelee Viiville keksintöjään ja tieteeseen vivahtavia ajatuksiaan. Tiedeseminaarissa Wagner on keskustelemassa Esko Valtaojan kanssa.

Elämän tarkoitustakin sivutaan, mutta sen Wagner oli valitettavasti jo unohtanut.

Kiva lahjakirja tällainen.

Paavi Johannes Paavali I

Tänään 1912 syntyi Albino Luciani, jonka maailma oppi myöhemmin tuntemaan paavi Johannes Paavali I:nä. Virallisten tilastojen mukaan Johannes Paavali I oli paavi vuonna 1978 34 päivän ajan. Vaikka hän ei virkatoimillaan ehtinyt muuttaa katolista kirkkoa juuri ollenkaan, hän uudisti paaviutta kahdella tavalla: hän oli ensimmäinen paavi, jolla oli kaksiosainen nimi ja ensimmäinen, joka otti viralliseen nimeensä määreen "ensimmäinen".

Eilen uutiset kertoivat, että tänään Vatikaaniin toimitetaan kardinaali Enrico dal Covolon raportti, jossa todetaan Johannes Paavali I:n kuolleen sydänkohtaukseen. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, samoin kerrottiin vuonna 1978. Tutkimukset kuolinsyystä aloitettiin sitkeiden salamurhahuhujen kumoamiseksi.

1980-luvun alkupuolella David Yallop julkaisi kirjan In God's Name (Bantam 1984). Jo teoksen alaotsikossa Johannes Paavalin kuoleman väitettiin olleen murha. Yallop kehittelee teoriaa, että uudesta, Vatikaanin normaalien valtapiirien ulkopuolelta tulevasta paavista piti päästä eroon etteivät Vatikaanin pankin rahasotkut paljastuisi.

Yallopin teoriat olisivat luultavasti hautautuneet ja unohtuneet jolleivat Kummisetä III -elokuvan käsikirjoittajat olisi hyödyntäneet niitä vuonna 1990 teattereihin tulleessa filmissä. Corleonen perhe pyrki kirkon suojissa eroon mafiasuhteistaan ja -maineestaan kirkon osin omistaman kiinteistösijoitusfirman avulla. Corleone ei tiennyt pankin virkailijoiden tekemästä kuprusta, jota peitellääkseen he myrkyttivät uuden, vastavalitun paavin.

Yallopin teoriat synnytti Banco Ambrosianon konkurssiin johtanut valtavan vajeen paljastuminen vuonna 1982. Alkujaan Milanossa 1800-luvun lopulla perustetun pankin omisti suurimmaksi osaksi kirkko, joka lopulta menetti neljännesbiljoonan pankin alasajossa. Pankin johtaja Roberto Calvi murhattiin, ja jupakkaa puitiin 1990-luvun lopulle saakka eri oikeusistuimissa. Yallopin vahvin argumentti paavin murhaamiselle on se, että Italian keskuspankki havaitsi Banco Ambrosianon varojen ja vastuiden epäsuhdan jo vuonna 1978.

Italian poliittista kulttuuria tuntevia ei yllättäne, että Ambrosianon jupakkaan osallisia olivat useat poliitikot, pääministeriä myöten. Talouselämä luultavasti kulki omia polkujaan paaveista huolimatta ja välittämättä.

Johannes Paavali I ei virkaiältään päässyt edes lyhyimmän aikaa paavina olleiden kärkikymmenikköön. Lyhyimmän ajan paavina on ollut Urbanus VII, 13 kalenteripäivää vuonna 1590.

Kumipyörämies Tervala

Eilen uutiset vyöryttivät Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan erosta. Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) tiedotti asiasta, ja aikaisemmat liikenneministerit Vehviläinen (kesk.) ja Sasi (kok.) antoivat ymmärtää ettei eroon olisi ollut aihetta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin näyttää.

Liikennevirasto perustettiin vuoden 2010 alusta yhdistämällä Tiehallinto, Ratahallintokeskus ja Merenkulkulaitos. Suomalaisen byrokratian juuret ovat syntyneet liikennettä varten. Ensimmäinen Suomea varten perustettu virasto oli Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta, jonka perustamisasiakirjat allekirjoitettiin 1799, Ruotsin vallan aikana. Sekä tie- että merenkulkulaitos katsovat olevansa sen toiminnan jatkajia, samoin kuin Liikennevirasto.

Eri liikennemuotojen valtiolliset hallintoelimet ovat vuosisadat kiistelleet samoista määrärahoista. Elinten yhdistäminen yhdeksi virastoksi ei tuota perinteeksi ja vanhaksi vitsiksikin jo muodostunutta kinaa eri liikkumistapojen paremmuudesta.

Tervala pääjohtajana korosti koko ajan "liikennejärjestelmänäkökulmaa". Taustaltaan hän oli kuitenkin kumipyörien kannattaja. Ensimmäiset puheensa pääjohtajana hän piti Seinäjoella puhuen Pohjanmaan tiejärjestelyistä. Tammikuussa 2012 Tervala totesi Suomessa olevan "kiusallisen paljon" ratahankkeita. Tervala olisi halunnut vapauttaa jo tehdyt rautateiden kaavavaraukset rakentamiselle.

Viitostie ry:n puheenjohtaja Markku Kakriainen ehti jo pitää Tervalan eroa "viitostien tappiona".

Rautateiden lumijupakassa Tervalalta ei riittänyt ymmärrystä junamatkustajille. Pitäisi ymmärtää, että talvella junat eivät pysy aikatauluissaan, valisti Tervala televisiossa joukkoliikenteen käyttäjiä. Sen sijaan maanteiden korjaukseen ja auraukseen olisi pitänyt käyttää varoja kulumisen ja tarpeen edellyttämät määrät.

Valtion varojenkäyttö eri liikennemuotoihin on edelleen poliitikkojen päätettävissä. Kyllönen on pistänyt alulle ratojen korjauksia, ja ainakin Pohjois-Savossa myös pääministeri Jyrki Katainen on halukkaasti esiintynyt ratakorjausten ja junaliikenteen kannattajana. Tehdäänhän suuri osa uusista betonisista ratapölkyistä Kataisen entisessä kotikunnassa Siilinjärvellä Lujabetonin tehtailla.

Ilmeisimmin erossa on kyse etupiirien ylläpitämisestä. Liikennevirasto ei ole aidosti kyennyt katsomaan tarkastelemaan koko liikennejärjestelmää ja noudattamaan päätöksentekijäin tahtoa. Taakkana saattaa olla myös Kyllösen mainitsema pääkaupunkiseudun Kehärata, jonka urakat ovat ilmeisesti menossa poliisitutkintaan.

Kymmenes kerta toden sanoi

Viimein eilen 12.53 Toppilan siilot kaatuivat. Viljasiilokompleksin itäsiiven siilot ovat nyt nurin. Hupi jatkuu länsisiiven siiloilla, tosin Kalevan kertoman mukaan ei aivan heti. Rakennuttaja on pilkkonut purku-urakan osiin, ja länsisiiven siilojen purkaja ei vielä ole tiedossa.

Ehkä Paupek jättää tarjouksen kokonaan tekemättä. Vaikka yleisö yltyi aplodeihin siilojen kaaduttua, niin ehkei tällainen julkisuus kuitenkaan ole sitä parasta.

Pommien keisari

Oululaiset ovat viime päivät olleet hyvin kiinnostuneita räjäyttelemisestä. Siksi lienee paikallaan muistella kaikkien aikojen isointa pommia, venäläistä 50 megatonnin vetypommia, joka räjäytettiin 20. lokakuuta 1961 Novaja Zemljan kaksoissaaren pohjoisemman osan yläpuolella. Pommille oli annettu nimeksi Царь бомба, Tsar Bomba, pommien keisari.

Jysäys oli melkoinen. Se tapahtui neljän kilometrin korkeudessa. Tulipallo oli halkaisijaltaa reilut kaksi kilometriä, ja sen pystyi havaitsemaan paljaalla silmällä tuhannen kilometrin päästä. Pommi pisti kaiken matalaksi 55 kilometrin säteeltä.

Toivottavasti Toppilan siilot kaatuvat vähemmällä. Lauantai-iltaan mennessä oli käytetty 50 kilogrammaa räjähteitä yhdeksässä eri posautuksessa.

Toppilan siilot, Oulun Pisa

Eilen neljän aikoihin piti käydä katsomassa Oulun viimeisintä ihmettä. Toppilansalmen rannalla olevista siiloista rakennetaan uusloftasuntoja, ja sitä varten rakennuskokonaisuuden vanhat siilo-osat puretaan. Pari siiloa räjäytettiin onnistuneesti joku aika sitten, mutta torstaina tehty räjäytys ei tuottanut toivottua tulosta. Siilot vain kallistuivat, eivät kaatuneet.

Ilmeisesti koko perjantain Toppilansalmen vastarannalla oli paljon oululaisia seuraamassa purkajien työtä. Neljän aikaan rannalla oli kymmeniä kamerajalustoja, ja satakunta autoa oli parkkeerattu tuulilasit siiloja päin.

Paikalla pidempään olleet auliisti raportoivat tapahtumista. Päivän kuluessa kallelleen jääneitä siiloja yritettiin räjäyttää kaksi kertaa, ilman tulosta. Siilojen alaosaa purettiin kaivinkoneella, mutta koneen tehot ilmeisesti loppuivat. Moni vitsaili Pisan kaltevan tornin saaneen kilpailijan.

Kalevassa kerrottiin, että räjäyttämistä yritetään uudelleen tänään. Vapaapäivä houkutellee paikalle huomattavan yleisön. Purku-urakoitsijalla on näytön paikka.

Rakennuttajan ajatus tehdä uusloft-asuntoja on koko maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen. Loftasuntojen idea on hyödyntää vanhoja teollisuusrakennuksia asuntotuotannossa. Tällöin vanhat rakenteet tekevät asunnoista erikoisia ja omalaatuisia, yleensä kalliita lämmittää ja hankalia asua. Uusloft-asunnot on suunniteltu erikoisiksi, esimerkiksi kahden ensimmäisen kerroksen huonekorkeus on viisi metriä. Kun rakennetaan uutta, ei tällaisiin ratkaisuihin ole mitään syytä.

Moni hämmästyikin kun kuuli ensimmäisen kerran siilojen purkamisesta. Markkinoinnissa kun annetaan kuva, että asunnot tulisivat siiloihin. Rakennuttaja perusteli purkamista siilojen huonolla kunnolla. Toppilansalmen rannalla tehty kuntoarvio epäilytti. Tuoko väkisin pystyssä pysyvä rakennus ei olisi remonttia ja asumista kestänyt?

* Uusloft-asuminen. Oulun tervahovi 29.5.2012..

Nazisin taistelu

Eilen nettihuvin facebookissa ja twitterissa notkujille tarjosi MTV3 Uutiset. Ensin kerrottiin venäläisestä euroviisumummosta, joka viimein sai selville isänsä hautapaikan. MTV3:n juttu kertoi aluksi, että isä oli menehtynyt 1942 Nazisin taistelussa. Oikeasti siinä olisi pitänyt lukea, että taistelussa natseja vastaan.

Lisäksi mummon nimi oli jäänyt litteroimatta suomeksi. Kyse oli Natalia Pugatsovasta, siitä pienimmästä udmurttimummosta joka ihastutti suomalaisiakin toukokuussa 2012 pidetyissä euroviisuissa. Sittemmin "Nazisin taistelu" muuttui "taisteluksi natsien kanssa" ja lopulta "taisteluksi Saksaa vastaan". Nimien litterointia ei korjattu, muitakin virheitä on jäänyt.

Toimittajille, kuten kaikille muillekin ihmisille sattuu huonoja päiviä. Kaikeksi pahaksi verkkotoimittajan pitää kirjoittaa monta juttua päivässä.

Iltapäivällä MTV3 Uutiset hauskuutti samaa yleisöä otsikoimalla kirjallisuuden Nobelia koskevan uutisen yllä näkyvällä tavalla. "Sofi Oksanen jäi ilman palkintoa".

Pari vuotta sitten kun Oksanen tuntui saavan kaikki koti- ja ulkomaiset kirjallisuuspalkinnot Tuomas Karemo vitsaili Kultakuumeessa Sofi Oksasen saavan myös Nobelin. Mutta se oli vitsi. MTV3 uutisoi vakavissaan, ja Iltalehti tuntui komppaavan samalla linjalla.

Sofi Oksasen kirjailijankykyjä ei sovi väheksyä. Kuten Karemon toissapäivänä haastattelema Jukka Kemppinen totesi, hän on Suomen ainoa Nobel-tasoinen kirjailija. Kemppinen arvioi, että viime vuoden voittajan Tomas Tranströmerin (s. 1931) sijaan palkinnon olisi saattanut saada Paavo Haavikko (1931-2008). Edesmenneille ei palkintoa jaeta.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen keski-ikä on ollut 64 vuotta. Ikä on ollut hienoisessa nousussa, 2001-2010 voittaneiden keski-ikä oli 68 vuotta. Alle 40-vuotiaalle palkintoa ei ole annettu. Nuorin voittaja on ollut Rudyard Kipling vuonna 1907. Kipling oli palkinnon vastaanottaessaan 42 vuotta. Vanhin on ollut Doris Lessing, joka oli 2007 palkinnon saadessaan 88-vuotias.

Joten, eiköhän odotella rauhassa, kuten Kemppinen Kultakuumeessa totesi Oksasen (s. 1977) mahdollisuuksista. Lisäksi Kemppinen (s. 1944) totesi "hän on niin pieni vielä", ja Karemo arveli Kemppisen saavan tästä vastakommenttia.


* Kultakuume 10.10.2012. Areena.

Lisää syksyn värejä