Joskus omien opiskelujen alkuaikoina 1980-luvun puolivälin jälkeen iltapäiväkaljalla ollessa suurta riemastusta herätti iltapäivälehdessä julkaistu Teinimutanttininjakilpikonna-sarjakuvan strippi, jossa yksi kilpikonnasankareista opasti leikkaamaan auki sixpackejä kasassa pitävien muovirenkuloiden reiät etteivät linnut jäisi niihin kiinni kun muovi päätyy luontoon. Strippi oli vakavissaan tehty ympäristötietoisuuden lisäämiseksi, mutta päätyykö muoviroska aina väistämättä sinne minne se ei kuulu, luontoon?
Teinimutanttininjakilpikonna-sarjakuvan ympäristötietoisuus tuotti tahatonta huumoria. Jari Lyytimäki on käsitellyt hiljan hyväksytyssä väitöskirjassaan
Huumori ympäristönsuojelussa (Syke 2018) huumoria ympäristönsuojelun apukeinona. Lyytimäen aineisto on pääasiassa muuta kuin pilakuvia tai sarjakuvia, koska – kuten kaikki sarjakuvia jäljittäneet tietävät – systemaattisen aiheenmukaisen aineiston kokoaminen sanoma- ja aikakauslehdistä vaatii digitoiduista lehdistäkin valtavan työn. Lehdet on käytävä läpi numeroittain eikä hakutoiminnoista ole apua. Myös mainokset leikkautuvat hakutuloksista pois.
Tästä huolimatta Lyytimäki käyttää joitakin sarjakuvia ja pilakuvia täydentävänä aineistona ja esimerkkeinä ympäristönsuojeluteemoista. Vaikeuksista huolimatta pilakuvia on tutkittu huumoria laajemmin. Rainer Korhonen ja Tapio Tolmunen ovat kirjoittaneet artikkelin
Helsingin Sanomien pilapiirrokset ja ympäristö: kolme maailmaa (1993), jossa on kartoitettu Kari Suomalaisen ympäristökäsityksen muuttumista. Lyytimäki luonnehtiikin, että pilakuvat ja sarjakuvat tarjoavat helppokäyttöistä tutkimusaineistoa pitkältä aikaväliltä (jos siis aineisto on valmiiksi kasattu kuten Suomalaisen tapauksessa). Pilakuvat ja sarjakuvat ovat olleet näkyvä osa ympäristökeskustelua, ja ne huumorin kautta tiivistävät eri aikakausien käsityksiä kohtalaisen helposti tulkittaviksi. Esimerkkinä Lyytimäki mainitsee Ekokem Oy:n Riihimäellä. 1970-luvulta 2000-luvun alkuun yhtiön kuva paikallisissa pilapiirroksissa on muuttunut saastuttajasta ylpeyden aiheeksi.
Ihminen ei ole erillään muusta luonnosta
Huumoria pidetään hyvin inhimillisenä asiana, mutta se ei ole ainoastaan ihmisen ominaisuus. Virheellinen, vai pitäisikö sanoa Lucky Luken villin lännen mukaan erheellinen, käsitys on heijastumaa suuremmasta väärinymmärryksestä, jonka mukaan ihminen ei olisi osa luontoa. Ihmisen ja muun luonnon välillä on eroja, mutta raja on epäselvä, liukuva. Lyytimäen nostaa kotimaisen huumorisarjakuvan saralta Juba Tuomolan
Viivin ja Wagnerin esimerkiksi inhimillisen ja ei-inhimillisen häilyvyydestä. Viivi elää parisuhteessa sian kanssa, siis Wagneriksi nimetyn sus scrofa domestican kanssa, ei haukkumanimellä varustetun homo sapiens sapiensin kanssa. Lyytimäki kirjoittaa (s. 24):
Sarjakuva avaa ja jäsentää uudelleen suhteita miehen ja naisen, mutta myös luonnon ja ihmisen väliltä. Mies on sarjakuvassa sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti biologisten viettiensä viemänä toimiva sika, jonka sikamaisuus tosin esitetään useimmiten ymmärtävässä ja sympaattisessa valossa.
Ihminen kohtelee maapalloa huonosti ja on siitä tuskallisen tietoinen. Tämä on ollut vuosien varrella yksi ilmastonmuutokseen liittyvien vitsien vakioaihe. Bill Wattersonin
Lassissa ja Leevissä on teemasta yksi variaatio, jonka Lyytimäki esittää kirjallisena sitaattina (s. 28):
– Valtameremme ovat täynnä jätteitä. Me olemme saaneet aikaan reiän otsonikerrokseen ja sen kautta koko planeetta kärventyy. Radioaktiivinen jäte lisääntyy eikä meillä ole turvallista keinoa päästä siitä eroon...
Lassi keskeyttää esitelmän kyllästyneesti:
– (hik) tarkoitan että yllätä minut (hik)
Huumori ei toimi vain ympäristönsuojelun puolesta.
Simpsoneissa ja etenkin
South Parkissa on ajoittain nostettu suojelun vastaisia teemoja, vaikka perussävy molemmissa on luonnolle myönteinen.
Susi, kumppani ja vihollinen
Suden ja ihmisen suhde on ollut viime vuosina kärjistynyt. Vaikka suurpeto on ensimmäisiä ihmisen kumppanikseen kesyttämiä eläimiä, niin suhtautuminen siihen on saanut Suomessa jopa hysteerisiä piirteitä. Suteen on liitetty positiivisia ja negatiivisia ominaisuuksia. Jälkimmäisiä edustaa Walt Disneyn animaatio- ja sarjakuvamaailman Isoksi pahaksi sudeksi nimetty Sepe Susi, joka on ”tosiasiassa surkuhupaisa ilkimys, joka aina epäonnistuu yrityksissään napata porsaat suupalakseen” (s. 68).
Vaikka Sepe Susi on lähes kadonnut nykyisen
Aku Ankan sivuilta ja päähenkilöksi noussut Pikku Hukka on porsaiden ja luonnon ystävä, niin susiviha koituu luonnonvaraisten susiemme turmaksi. Vaikka nettihuutelua on parodisoitu, niin huumori on yleensä keskusteluista kaukana. Tunnepitoisessa kohussa ja moraalisessa paniikissa myönteiset puolet sudesta unohtuvat. Silti Lyytimäki on positiivinen ja uskoo huumorin estävän pahimmat ylilyönnit.
Ehkä jatkossa suden muodostaman todellisen riskin muuttaminen vitseiksi laukaisisi tilanteen. Siihen voisi valjastaa myös Kummelin ympäristöviranomaiskuvan. Kun sudet vaanivat saalista, niin hirvet eivät uskalla tulla syömään istutettuja taimia hakkuuaukioille.
Ristipaineistakin on tehty huumoria. Kotimainen klassikko on Veikko Huovisen
Ympäristöministeri (1982). Uusi ympäristöministeri jo ensimmäisenä työpäivänä joutuu idealismin ja asetettujen vaatimusten paineeseen. Sudella on ehkä toivoa. Karin piirroksissa karhu oli julma peto (oikea tai verokarhu), mutta enää karhuun ei suhtauduta samalla kauhulla.
Huumori ympäristönsuojelussa toimii kahta kautta. Se oivallisten tiivistysten kautta tekee asioita tunnetuiksi laajoille yleisöille ja tarjoaa ympäristönsuojelun puolestapuhujille itseymmärryksen lähteen. Kirjan viimeissä kappaleessa Lyytimäki kirjoittaa (s. 161):
Parhaimmillaan ympäristönsuojelu on komediaa, jossa olennaisinta on oman erehtyväisyyden myöntäminen ja oman toiminnan näkeminen uudessa valossa.
Tietomme maailmasta ovat edelleen vajavaiset ja opimme koko ajan uutta. On ihan hyvä, että emme kirkasotsaisuuttamme tule tuhonneeksi jotakin oleellista.
*
Jari Lyytimäki. Huumori ympäristönsuojelussa. Helda
