Anton Kannemeyer Tintin stereotypioissa

Helsingin Tennispalatsissa on hiljan avautunut uutta Etelä-Afrikan taidetta esittelevä näyttely (17. tammikuuta 2011 saakka). Näytillä on kahdenkymmenen tekijän töitä, heistä tahdon kiinnittää huomion Anton Kannemeyeriin eli Joe Dogiin.

Kuvataiteen lisäksi Anton Kannemeyer (s. 1967) on sarjakuvataiteilija. Hänen yhteistyössä muiden kanssa tekemiä Bittercomix-albumeita on julkaistu 1990-luvun alusta. Litografioissa on paljon sarjakuvavaikutteita, osa on selkeitä sarjakuvasivuja.

Kannemeyer käyttää hyväkseen stereotypiota ja hyvin paljon Hergén Tintti Afrikassa -albumin kuvastoa ja hahmoja. Belgiassa Brysselissä viime vuonna olleessa näyttelyssä oli mukana Kongo-parodioita, lähes yksi yhteen tehtyjä albumin sivuja. Tintin sijalla töissä seikkailee Kannemeyerin alter ego (säikähtäjä kuvassa yllä).

Kannemeyer on syntynyt ja kasvanut Transvaalin kaltaisessa stereotyyppisessä työväenluokan lähiössä. Hän on ulkonäöltään (pitkä, hoikka ja kaljuuntunut valkoinen mies) kuin menneiden aikojen valkoinen lähetyssaarnaaja.

Olettaisin, että afrikaaneri Kannemeyer on joutunut käymään itsensä kanssa samanlaista kamppailua kuin Art Spielgelman kuvaa Mausissa käyneen isänsä suhteen. Miksi hänen täytyykin olla niin stereotyyppisen juutalainen!

Viime kesänä Kannemeyerilta ilmestyi albumi Pappa in Afrika (Jacana 2010). Teos sisältää Kannemeyerin piirustuksia, maalauksia ja litografioita, Tintti-parodiointia täydellistää kansi, joka on mukaelma Hergén Kongo-kannesta.

Kannemeyer kääntää vanhaa rasistista kuvastoa päälaelleen. Hän hätkäyttää syvälle juurtuneita käsityksiä ja rikkoo tabuja. Mutta töistä voi myös nähdä, että käsittelyn kohteena ovat stereotypiat, eivät ihmiset.



* Peekaboo - Uusi Etelä-Afrikka. Tennispalatsi 20.8.2010-16.1.2011
* Kannemeyer: Alphabet of Democracy (2008)
* Congo Parody and other large-scale works on paper (2009)
* Anton Kannemeyer michaelstevenson.comissa
* Joe Dog lambiek.netissä

Pikavippiparonit

Tänään illalla Yle TV1:n MOT-ohjelmassa ovat aiheena pikavippiparonit. Ohjelman ennakkotiedoissa kysytään, että ovatko vippifirmojen rahat hankittu rehellisin keinoin?

MOT on yksi keskeinen osa suomalaista tutkivaa journalismia. Sen toimittajien nuuskinnan asettamien kysymysten ja nuuskinnan jäljiltä moni aikuiskoulutuslaitos on valtiontukien takaisinperinnässä, suomalaiset asekauppiaat lahjustutkinnassa ja Lautakasa-Matti parin päivän päästä politiikan ulkopuolella yksityisissä töissä.

MOT:n harrastama journalismin laji on herkkä ja perusteellista työtä vaativa. Aina epäilyt eivät useankaan aiheesta tehdyn ohjelman jälkeen avaudu suuntaan tai toiseen.

Tämän ohjelman tekijätkin tunnustavat. MOT:n nettisivuilla kerrotaan sen ohjelmissa erehdyttävän ja epäonnistuttavan. Hyvästä journalistisesta tavasta yritetään pitää kiinni ja antaa aina vastapuolellekin puheenvuoro. Usein sitä ei haluta käyttää. Ja ohjelmat ovat olleet syytettyinä: julkisen sanan neuvostolta on langettavia tuomioita tullut.


Pikavipeistä eli mikroluotoista laajemmassa mitassa kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 2005, jolloin oli YK:n julistama mikrolainojen vuosi. Seuraavana vuonna kaikki tiesivät lainoista, koska bangladeshilainen pankkiiri ja ekonomisti Muhammad Yunus (s. 1940) ja hänen perustamansa Grameen Bank saivat Nobelin rauhanpalkinnon. Yunus aloitti mikroluototuksen vuonna 1974 suurtulvan jälkeen ja perusti pankkinsa 1976.

Yunus kehitti mikrolainan sellaisia kehitysmaiden ihmisiä varten, jotka ovat niin köyhiä, ettei heitä normaalin pankkitoiminnan piirissä lasketa luottokelpoisiksi. Muutaman kympin tai satasen pikkuvipillä vaimoihminenkin saattoi ompelukoneen laittaa ja ansaita perheelle tuloja.

Sittemmin mikroluotoksen historiaan on laskettu mukaan muunmuassa Jonathan Swiftin 1700-luvun Irlannissa ideoima Irish Loan Funds ja vaikkapa suomalaiset osuus- ja säästökassat 1900-luvun alusta.

Uusimuotoinen luottokelvottomien pienvippaus alkoi Suomessa vuonna 2005. Ala laajeni nopeasti, kaksi vuotta myöhemmin alalla oli noin viisikymmentä yrittäjää. Koko alaa epäiltiin koronkiskonnaksi, mutta poliisi katsoi ettei rikosta ole tapahtunut. Poliitikot ovat suitsineet pikavippausta, ja uusia säädöksiä on ilmeisesti tulossa lisää.

Yunus aloitti toiminnan omilla rahoillaan ja tuottoja hän on sittemmin käyttänyt heikoimmassa asemassa olevien auttamiseksi. Osuus- ja säästökassojen alkuvaiheissa köyhät auttoivat toinen toistaan.

Pikavippifirmojen ei voida katsoa toimineen samoin. Ne toimivat puhtaasti liiketaloudellisin perustein. Koska alalla on niin monenlaista viipeltäjää, ja tutkitustikin osa toimii lakeja ja säädöksiä "luovasti" tulkiten, niin MOT:n väite ei kuullosta kovinkaan yllättävältä. Uusia rahanpesumahdollisuuksia varmaan koko ajan kartoitetaan ja kokeillaan.


Yksi hienoimmista kaunokirjallisista kuvauksista kohtuuttomien toimitusmaksujen aiheuttamista vahingoista ja kärsimyksistä on B. Travenin Viidakko-sarja. Kirjasarjan mukaan Latinalaisessa Amerikassa oli pienet sakot, jotta länsimaille voitaisiin osoittaa olevan kohtuullisia. Mutta sakkojen lisäksi tuomittu joutui maksamaan viranhaltijoille ja valtionlaitoksille monisatakertaisia toimitusmaksuja. Ne syöksivät köyhät vuosikausien pakkotyöhön.

Love kirjat julkaisi Viidakko-sarjaa viisi osaa 1980-1985. Kuusiosaisen teoksen viimeinen osa on edelleen suomentamatta.


Blogin kirjoittajakin on tietämätön mihin kaikki lopulta johtaa.


* MOT
* Pikavippiyrittäjillä velkavaikeuksia. Yle Uutiset 30.8.2010.

Tintti, Zorrino ja Björn Borg

Vincenzon ystävineen on vuoden alusta alkaen julkaissut blogimuodossa Hergé-kalenteria Le Calendrier Perpétuel Hergé. Eiliselle kalenterissa oli kaksi tapahtumaa, toinen niistä kertoi Tintin-lehden ottaneen Björn Borgin kanteensa vuonna 1981. Andeilla kuvatut Tintti ja Zorrino ihmettelevät tennistaivaan tähteä.

Ruotsalainen urheilutähti oli suurimmillaan 1980-luvun alussa. Tintinissä oli haastattelu (exclusif!). Lienekö kertonut uransa lopettamisesta. Jo vuotta aiemmin elokuussa 1980 Borgin karikatyyri oli koristanut Tintinin kantta (ja keskiaukeamalla juliste).

Björn Borg seikkaili sarjakuvissakin. Mauri Kunnaksen ajankohtaisessa Nyrok Cityssä hän pelaili, mutta tuosta sarjasta on paremmin jäänyt mieleen Borgille hävinnyt tuittupäisempi John McEnroe.

Omakin sarjakuvansa Björn Borgilla oli. Hän opetti tenniksen saloja nuorille innokkaille. Suomessa Björn Borgin tenniskoulua julkaisi Apu.

Borgin tenniskoulu alkoi Avun 25/26/1981 liitteenä olleessa Sarjis-liitteessä. Borg opasti lajin sääntöihin ja antoi vinkkejä parempaan pelaamiseen. Sarjakuva oli paremminkin ilmaisu Borgin suurtähteydestä tuona aikana kuin lajityypin mahdollisuuksien avartamisesta.

Samassa Sarjis-liitteessä aloitti Avun sivuilla seikkailunsa Tintti. Tarinana oli Seikkailu Punaisella merellä.

Avun Sarjis-liite ilmestyi vuoden verran. Juhannusnumerossa 25/26/1982 oli viimeinen liite. Sen jälkeen vakiosarjat (Justus, Lätsä, Taika-Jim, Flash Gordon, Walt Disneyn tarinoita) ripoteltiin jälleen ympäri lehden. Liitteen myötä katosi myös Borgin tenniskoulu.

OMVF: Samuli Putron kasarivalinnat

Oulussa näin loppukesästä ja syksyn ajan on paljon tapahtumia ja kulttuuririentoja. Olisin voinut muuttaa blogini kokonaan tapahtumaraportoinniksi, toistaiseksi kuitenkin joitakin muitakin kirjoituksia on väliin mahtunut. Jos on viime viikonlopun Savon Sanomissa (22.8.) haastateltua ylilääkäri Risto Sankilaa uskominen, niin kirjailijoiden ammattitauti on maksakirroosi.

Tietokirjailijan ja runoilijan kannattaa siis varoa anniskelutiloissa järjestettäviä tilaisuuksia ettei käy kuten säveltäjä ja kapellimestari Leif Segerstamille hänen omien sanojensa mukaan. Tulee syötyä kahden edestä.

Onneksi muuallakin tapahtuu.

Oulun musiikkivideofestivaaleilla eilen Samuli Putro esitteli tusinan 1980-luvun videoita otsikolla Samuli Putro Carte Blanche. Putro oli paikalla perustelemassa valintojaan ennen torikeikkaansa.

Kaikki Putron valinnat olivat 1980-luvulta, "viattomuuden" ajalta, ajalta jolloin muusikko ei vielä tutustunut musiikkivideoiden tekemisen arkeen. 80-luvun raahelaisnuori nautti musiikkivideoista ja ihmetteli suomalaisten estetiikan tajua.

Putron Carte Blanche koostui kuudesta videoparista, maailmalta tulleesta "esikuvasta" ja suomalaisesta vastineesta. Kaikki vastineet olivat Ylen Hittimittari-ohjelmasta, ja esitettiin asiaan kuuluvin Mikko Alatalon juonnoin.

Parit olivat:

L.A.Guns: Never Enough, 1990
Smack: Look around, 1987

Duran Duran: Hungry Like A Wolf, 1982
Päät: Linnut, 1987

Tiffany: I Think We're Alone Now, 1987
Ilona: Se kävi muhun käsiks, 1986

Big Country: In A Big Country, 1983
Claudia: Kivisydän, 1987

Tina Turner: What's Love Got To Do With It, 1984
Maarit: Tuuli ja taivas, 1986

Lionel Richie: Hello, 1984
Kirka: Strangers in the night, 1986

Ensimmäisessä parissa suomalainen Smack oli "esikuvaansa" vanhempi ja keskustelussa arveltiinkin puheita, joiden mukaan Los Angelesissa bändi olisi saanut myöhemmin läpilyöneitä ihailijoita.

Aika on moniin näistä videoista tuonut tahatonta koomisuutta. Lionel Richel Hellon käsikirjoitus ei tänä päivänä ikäeron tai opettaja-oppilas-suhteen vuoksi ideaa pidemmälle etenisi. Ilonan sanoituksen viesti ei nykyiseen poliittiseen korrektiuteen sopisi. Big Countryn pieni musta salkku muistutti kovasti läppäriä.

Kokonaisuutena Putro tiivisti videoiden sanoman: Aika ajaa ihmisen yli. Aika ajaa taiteen yli. Paitsi jos jostakin tulee klassikko. Aikaa kestäviä teoksia harvemmin syntyy muodin mukaan kulkiessa.


Videot esitetään uudelleen sunnuntaina Studiossa kello 17.

Taiteiden yössä nähtyä

Alkuillasta kiertelin katselemassa taiteiden yön tarjontaa. Kaupassa Hallituskadulla oli fantastisia hirviöitä. Linnansaaressa oli Galleria Puu. Hupisaarten taidepuiston puut olivat myös riipukkeita saaneet.

Nykymaailma...

[Valokuvatorstain 173. haaste: ilmastoteko]

... on kuuma paikka. Tällaisen sapluunamaalauksen havaitsin kesällä Helsingin Kalliossa. Maalarit pyrkinevät vaikuttamaan ilmastonmuutokseen heräämiseen.

Kesä olikin kuuma. Meteorologit kuitenkin kieli keskellä suuta kommentoivat. Ilmasto ei tunnu alistuvan mihinkään yksinkertaistettuihin malleihin tai simulaatioihin.

Jos meitä helteillä hellittiin, niin saman ilmiön toinen puoli ovat tulvat Pakistanissa. Näin ainakin uutisissa väitettiin.

Tuiraan mennessä vasemmalla kädellä olevan kuusen juuri

Tänään vietetään Oulussa taiteiden yötä. Ympäri kaupunkia on erilaisia tapahtumia, pääasiassa keskustassa, niin puistoissa kuin baareissa ja eri kulttuurilaitoksissa. Meno alkaa puolen päivän jälkeen ja jatkuu aamuyön tunneille. Kirjastossakin yhteentoista saakka. (ohjelma)

Hupisaaret ja Ainolanpuisto muuttuvat päiväksi Hupisaarten taidepuistoksi. Oma osuuteni taiteiden yössä on taidepuistossa, Tuiraan mennessä vasemmalla kädellä olevan kuusen juurella.

Keväällä Taiteiden päivänä 17. huhtikuuta oli samassa paikassa Harmonia-ripustus. Siitä kuvat.

Vuosi sitten taiteiden yössä levittelin sanaliuskoja ympäri puiston. Niitä kuvaamalla toteutin teoksen Puista kasvavat (2009).

Kuusen juurella on Vasemmalla kädellä -kokonaisuus. Tervetuloa tutustumaan iltapäivällä.

Puistossa taidemuseon tienoilla on kello 14-23 esillä Heidi Stålnacken installaatio. Siinä mukana Jukka Ylisuvannon runoja.

Hupisaarten taidepuistossa taiteiden yön virallinen ohjelma päättyy valomerkkien jälkeen. Vetomöljän kärjessä olevalla penkillä Paavo J. Heinonen lukee James Joycen Finnegans Waken viimeisen luvun kello 03.00-03.45.

Historian riistäjät

Ruotsin kielen asema Suomessa on tunteita herättävä. Viimeksi tästä saimme osoituksen, kun Jukka Kemppinen leikki ajatuksella blogikirjoituksessaan Tvångströja. Vaikka Kemppisen kirjoituksen ydin oli toisaalla, niin silti kommentoijat kertoivat ruotsin olevan valloittajan kieli ja ilmaisivat halunsa heikentää suomenruotsalaisten asemaa.

Kesälläkin oli puhetta ruotsista. Pirjo Markkola pohti Historiallisen Aikakauskirjan 2/2010 pääkirjoituksessa kieltä otsikolla "Suomen historiaa ilman ruotsia?"

Vaikka ruotsi ei olekaan valloittajan kieli, niin silti sen merkitys Suomen historian tutkimuksen kannalta on ensisijaisen tärkeä. Markkola hahmottelee, että seminaari- ja opinnäytetöiden aiheet rajautuisivat sisä- ja Itä-Suomessakin 1920-lukua nuorempaan aikaan jos ylioppilaat eivät osaisi toista kotimaista.

Ajatuksessa pyöritään siis akateemisessa yliopisto-opetuksessa. Proseminaarin vetäjä ei Markkolan mielestä voi velvoittaa ensin kokonaan uuden kielen oppimista ennen tutkimisen opettamisen aloittamista.

Markkola ei ajattele asiaa pelkästään oman opettajantoimensa kautta:

Pelkään pahoin, että pakkoruotsin vastustajat eivät ymmärrä, mitä he ovat nuorilta viemässä. Ääritapauksessa he ovat riistämässä oikeuden omaan historiaan.

Eikä ainoastaan tulevilta historiankirjoittajilta. Toiseksi esimerkiksi Markkola nostaa sukututkijat.

Sukututkimusta voi pitää koko kansan harrastuksena. Peruskoulun käyneillä kynnys tutkia sukuaan alkuperäisistä asiakirjoista on matalampi kuin kansakoulupohjalta lähteneillä.

Ruostunut kouluruotsi on helpompi herätellä kuin opetella uusi kieli, perustelee Markkola. Ihmetystä ja kyselyitä herättävät rippikirjojen huomautussarakkeen ja käräjäpöytäkirjojen merkinnät avautuvat paremmin kun mielenkiinnon, sisun ja sinnikkyyden apuna on edes alkeellinen kielitaito.



Kuva: Turun Lehti 23.3.1889.

Neljä vuotta ilman planeetta Plutoa

Neljä vuotta sitten tänään Prahaan kokoontunut Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni päätti, että Pluto ei ole enää planeetta. Sitä ja eräitä muita taivaankappaleita varten perustettiin oma luokkansa, kääpiöplaneetat. Perustelemattomana uutisena levinnyt tieto otettiin tyrmistyneesti vastaan ja äänestyksessä hävinneet päättivät taistella vastaan.

Nyttemmin vastarinta on laantunut. Perustelut ovat lisänneet ymmärrystä ja tähtitieteilijäjääristä ei ole kuultu. Apuna on erityisesti ollut tieteenhistoria: Pluto ei ollut ensimmäinen auringon kiertolainen, jolta planeetan arvo riistettiin.

Vuonna 1801 Giuseppe Piazzi teki merkittävän löydön: hän löysi uuden planeetan, jolle annettiin nimeksi Ceres. Tähtikarttoihin Marsin ja Jupiterin väliin ilmestyi uusi nimi. Samoilta seuduilta tehtiin piakkoin uusia löytöjä kun aluetta alettiin uusin silmin katsella. Löytyi Pallas, Juno ja Vesta.

Vuoden 1845 jälkeen löytöjen määrä kasvoi huomattavasti. Samalla Marsin ja Jupiterin välisen alueen luonne alkoi hahmottua. Siellä aurinkoa kiersi epämääräinen joukkio pieniä murikoita. Sittemmin se nimettiin asteroidivyöhykkeeksi.

1850-luvulla palattiin kahdeksan planeetan järjestelmään. Yhdeksäs jäsen planeettaperheeseen saatiin 1930, kun Clyde Tombaugh löysi vuonna 1915 otetuista valokuvista Pluton. Radaltaan outo ja kooltaan pieni se oli, mutta otettiin mukaan kuitenkin.

Vuonna 1992 Pluton takaa alkoi löytyä kaikenlaisia murikoita Gerald Kuiperin 1951 ennakoimaa Neptunuksen takaista "komeettavyöhykettä" tarkasteltaessa. Vuonna 2003 löytyi kolme kertaa Plutoa kauempana maasta oleva Sedna. Samainen Mike Brownin johtama tutkijaryhmä löysi pari vuotta myöhemmin kappaleen, joka nimekseen Eris antiikin eripuraisuuden jumalan mukaan.

Nimeäminen ennakoi Pluton aseman uudelleenarviota. Eris oli nimittäin Plutoa suurempi, ja sekin olisi planeetaksi pitänyt nimetä jos määritelmät olisi säilytetty samoina.

Neljä vuotta sitten äänestettiin. Noin kolmasosa tähtitieteilijöistä olisi halunnut säilyttää Pluton aseman. Vedottiin muun muassa sen historialliseen asemaan, yli 70-vuotiseen taipaleeseen planeettana. Mutta se ei riittänyt. Historia kertoi myös aikaisemmista arvonalennuksista. Jo Prahan kokouksen aikoihin Erisin lisäksi noin kymmenkunta muuta Kuipertin vyöhykkeen kiertolaista odotti määrittelemistään.

Uuden kääpiöplaneetta-luokan myötä asteroidivyöhykkeen Ceres sai ylennyksen samaan luokkaan Pluton ja Erisin kanssa. Jonossa Neptunuksen takaa ovat ainakin Quaoar, Sedna, Varuna, Orcus, Ixion jne.

Kahdeksan planeetan järjestelmään olemme palanneet. Se on sopiva määrä alakoululaisille ulkolukuläksyksi.

Entisaikain saksalaisten tekijänoikeudet

Helsingin Sanomain Berliinin-kirjeenvaihtaja Katarina Baer kirjoitti lauantain lehteen miten Saksa oli 1800-luvulla "piratismin" onnela. Baer raportoi Eckhardt Höffnerin kirjahistoriallisesta tutkimuksesta Geschichte und Wesen des Urheberrechts (Verlag Europäische Wirtschaft 2010, ensimmäinen osa ilmestyi kesällä, jatkoa on tulossa), jonka kuvaama historiallinen tilanne tukee nykypiraattien tekijänoikeusnäkemyksiä.

1800-luvun lukuisiin valtioihin pirstaloituneessa Saksassa ei ollut yhtenäistä tekijänoikeussäädäntöä. Laki pyrittiin saamaan aikaan 1837, muttei siitä monimutkaisessa valtioryppäässä tullut mitään. Yhtenäinen linja syntyi vasta kansainvälisessä Bernin sopimuksessa 1886. Tämä sopimus on edelleen peruskivi.

Höffner vertaa silloista Saksaa samanaikaiseen Isoon-Britanniaan, jossa laki oli ollut voimassa jo vuodesta 1710. Briteissä kustantajat julkaisivat noin tuhat teosta vuosittain, painokset olivat pieniä ja kirjat kalliita. Samaan aikaan Saksassa tilanne oli täysin toinen. Julkaistiin yli kymmenkertainen nimekemäärä, painokset olivat suuria ja teoksia kilpailutilanteessa myytiin halvoin hinnoin.

Baer mainitsee vuonna 1843 Saksassa julkaistun yli 14000 nimekettä. Moni uusi julkaisu oli jäljitelmä, kopio tai peräti plagiaatti. Kirjailijoiden isyysoikeuksia ei juuri kunnioitettu. Tässäkin blogissa on kerrottu esimerkiksi Töpfferin Koipeliinin kohtaloista tai Jörö-Jukan versioinnista.

Höffnerin mukaan suuri osa julkaistuista kirjoista oli kuitenkin tietokirjallisuutta. Maanviljelys- ja karjankasvatusoppaita yms., joiden välittämä tieto sai kansantalouden kukoistamaan ja kasvamaan merkittävissä määrin verrattuna muihin maihin.

Tietotaito levisi.

Kun Bernin sopimus alkoi Saksassa vaikuttaa julkaistujen nimekkeiden määrä romahti. Kustantajat vähensivät tarjontaa jolloin kirjojen hinta nousi. Plagioinnin ja matkimisen loppuminen ei Höffmannin mukaan nostanut kirjailijoiden tulotasoa. Kävi päinvastoin. Henkiset oikeudet tulivat valvotuiksi, mutta taloudelliset eivät.

Baer mainitsee, että Höffnerin tekijänoikeuksien historiantutkimus on aiheuttanut kiihtymystä tietyillä (kustantamot, levy-yhtiöt, softatalot) aloilla.

Kevyt suhtautuminen tekijänoikeuksiin tuotti menestystarinoita ns. viihdekirjallisuuden alallakin.

Suomen Länkkäriseura julkaisi viime vuonna monisteena Friedrich Gerstäckerin (1816-1872) Kirouksen. Ossi Kokon toimitus pitää sisällään Gerstäckerin lyhyen elämäkerran ja alkujaan Mehiläisessä 5/1863 julkaistun suomennoksen hänen lännentarinastaan Amerikanische Nachtstücke vuodelta 1844.

21-vuotiaana 1837 maailmalle kiertämään lähtenyt Gerstäcker raportoi tekemisistään ja monista hanttihommistaan Pohjois-Amerikassa äidilleen koto-Saksaan. Äiti oli vienyt pojan lähettämät matkapäiväkirjat Rosen-lehden toimitukseen, jossa niistä oli innostuttu.

Kun Gerstäcker kuuden vuoden kiertämisen jälkeen palasi Saksaan hän sai havaita olevansa kuuluisa kirjoittaja. Gerstäckerin olikin helppo tehdä sopimus matkakirjojen julkaisemisesta, ensimmäinen ilmestyi 1844. Ensimmäisen matkan kokemuksista syntyi useampia kirjoja, ja tieto kiinnostuneesta lukijakunnasta ja myyntituloista mahdollistivat myös tulevat matkat ympäri maailman.

Gerstäcker sattui Kaliforniaan 1849 kultaryntäyksen aikaan, hän toimi valaanpyytäjänä Polynesiassa ja Etelä-Amerikassa saksalaisten siirtokuntien tarkastajana. Australiassakin hän oli kultakuumeen aikaan.

Äidin omavaltaisuuden ansiosta Gerstäcker sai mahdollisuuden kiertää maailmaa, nähden, kuvitellen ja raportoiden kertyi elanto. Valmistellessaan matkaa Kiinaan ja Japaniin Gerstäcker sai 56-vuotiaana aivoverenvuodon ja kuoli. Kustantamo sai aiheen julkaista kootut teokset, joita kertyi peräti 44 osaa (1872-79).

Friedrich Gerstäcker on nykyisin tuntematon nimi ja ilman Suomen Länkkäriseuran nostoa minäkin tietämätön hänestä olisin. Mutta eräs 1800-luvun saksalainen nuorukainen, seitsemäksi vuodeksi vankilaan joutunut kansakoulunopettaja alkoi ahmia ja matkia Gerstäckeriä. Hänestä useampi on kuullut. Kirjoittajankin lapsuusvuodet olisivat köyhemmät olleet ilman Karl Mayn (1842-1912) villin lännen tarinoita.

Yhdentoista säkkipillinsoittajan tarina

Kaksi edellistä kirjoitusta (Kolmentoista avain, Kahdentoista neliön mökki) antaisivat odotuksen, että tänään käsiteltäisiin yhdentoista asioita. En petä odotuksia, mutta samalla käsittelen myös muut alenevan sarjan numerot yhteen saakka tulevia päiviä ja kirjoituksen aiheita kiusaamasta.

Vuoteen 1963 mennessä Carl Barks oli ehtinyt tehdä jo koko joukon erilaisia joulutarinoita. Hän ilmeisesti etsi aiheeseen uudenlaista tulokulmaa ja päätyi englantilaisen "The Twelve Days of Christmas" -joululaulun sanoihin (suomennos Carl Barksin koottujen osan XXV mukaan):

Loppiaisen aikaan mä ystävältäin sain
kaksitoista rumpalia
yksitoista säkkipillinsoittajaa
kymmenen loikkivaa lordia
yhdeksän tanssivaa rouvaa
kahdeksan lypsävää piikaa
seitsemän uivaa joutsenta
kuusi munivaa hanhea
viisi kultaista sormusta
neljä huutelevaa lintusta
kolme ranskalaista kanaa
kaksi tunturikyyhkyä
ja peltopyyn päärynäpuun oksalla.

Tarina The Thrifty Spendthrift valmistui elokuussa, mutta se julkaistiin vasta helmikuussa 1964. Ehkä aihe oli Gold Keyn toimittajista liian erilainen, ja se sai odottaa loppiaisen jälkeistä aikaa.

Suomen Aku Ankassa tarina oli nimellä Roope Ankka jouluostoksilla joulumantelissa 1965 (AA 51a/65).

Aku Ankan Parhaita varten tarina nimettiin uudelleen Kohtalokkaaksi loruksi. Sarja osa XL nimettiin sen mukaan: Kohtalokas loru ja muita Aku Ankan parhaita (Sanomaprint 1991).

Aku Ankka oli hankkinut hiukan erikoiselta keksijältä (ei ilmeisesti Pelle Peloton) hypnoosisädelaitteen, jonka avulla hän aikoi saada läjäpäin mahtavia joululahjoja. Tupu, Hupu ja Lupu sotkevat uteliaisuuttaan Akun suunnilmat. He vaihtavat Akun diakuvan sijaan koiraväyttelynäppäyksen.

Hypnoosi tehoaa Roopeen, joka ihmettelee mistä hän oikein tuon lahjottavan karvaturrin löytäisi. Roope aikoo tiedustella asiaa Akulta ja vimmattu halu saa hänet oikaisemaan herttuatar Hieno-Nokkalan (vanhemmassä suomennoksessa kreivitär Ankka de la Karttuuni) puutarhan poikki.

Oikomatkalla koiran henkilöllisyys selviää: se on Hieno-Nokkalan Brutus!

Mutta mikä olisikaan hienostokoiralle sopiva lahja? Junanvaunullinen antiloopinkyljyksiä, laivalastillinen kaviaaria? Liian tavanomaista, tuumi Roope. Kuin tilauksesta miessihteeri kertoi Roopelle tulleesta joulukortista. Siinä oli tuo edellä kerrotun laulun sanoitus.

Aku jää odotuksistaan huolimatta ilman pikavenettä. Brutus ensin säikähtää, mutta sitten nauttii lahjastaan niin, että omistaja Hieno-Nokkala päättää lahjoittaa Roopelle kymmenen öljylähdettä.

Hypnoosin rauettua Roope ihmettelee kaikkea tapahtunutta, mutta ei kauan. On kiire lahjojen hankintaan: Akulle golfpallo ja pojille pienenpuoleinen marmorikuula mieheen.

Saattaisi ensi jouluna olla Aku Ankassa tämän tarinan uusintavuoro. Viimeksi se on julkaistu numerossa 49/1977. Luultavasti joulunumeroiden sisältö on jo päätetty, jos ei ole, niin se tehdään ihan lähipäivinä.

Kahdentoista neliön mökki

Pienempien teiden varsilla edelleen siellä täällä näkee tällaisia pieniä huoneen mökkejä, asumispinta-alaltaan noin kahdentoista neliön kokoisia. Tällaisissa takavuosina on suurperheitäkin asunut, nykyisin ne pääsääntöisesti ovat tyhjillään, autioita. Lisäsiipiä tai muita laajennuksia näihin harvemmin on tehty.

Pienistä mökeistä väkeä ei varmaankaan ollut vaikea houkutella kaupunkeihin tai Ruotsiin töihin. Taloilla oli vain tontti, ei mahdollisuutta edes pienviljelyyn.

Oma katto kuitenkin, ettei tarvinnut toisten tuvissa ja saunoissa majailla.

Kolmentoista avain - käsityökalujen historiaa

Eilisen vietin pääosin pajoissa ja korjaustöissä. Roolini oli lähinnä kolmentoista avaimen ojentaja. Kolmentoista millimetrin pultit ja mutterit taitavat olla yleisimpiä, ainakin sellaisissa paikoissa joita koneen tai laitteen loppukäyttäjän itsekin arvellaan tarvitsevan avata ja sulkea.

Nykyaikaisten lenkki- ja kiintoavainten kehityshistoria on kytkeytynyt soutuveneen, polkupyörän ja käsipumppujen kehitykseen. Kaikki ovat nykymuodossaan 1800-luvun lopulla syntyneitä välineitä, joidenka toimintahäiriöitä tavallisen käyttäjänkin oli hyvä osata.

Pultit eli ruuvit ja mutterit ovat vanhoja keksintöjä. Ruuvi tuli naulan rinnalle 1500-luvulla, saksalainen vuori-insinööri Georgius Agricola tuli maininneeksi metalliruuvin naulaa paremmaksi vuonna 1556 julkaistussa kirjassaan.

Varhaiset ruuvit olivat pulttikantaisia. Meisseli eli ruuvitaltta kehitettiin vasta 1780.

Dokumentoitua tietoa työkalujen kehityksestä alkoi kertyä patentoimisen myötä. Amerikkalainen Salymon Merrick patentoi 1835 ensimmäisen lenkkiavaimen, jota ei tarvinnut joka vääntöä varten ottaa mutterista irti. Sittemminhän idea on patentoitu monin eri tekniikoin.

Edelleen kätevän ja pätevän jakoavaimen patentoi 1892 ruotsalainen Johan Petter Johansson. B. A. Hjort & Co alkoi valmistaa jakoavaimia Enköpingissä tuotemerkillä Bahco -- edelleenkin sellaisen saattaa hankkia.

Johanssonin lisäksi 1800-luvun loppupuolella muutama muukin patentoi avaimia, jotka säätyivät pultin mukaan. Tuuma- ja metrijärjestelmien mukaan tehdyt kannat vaativat erilaiset lenkkiavainsarjat.

Jakoavaimen lisäksi hyödyllisiksi ovat osoittautuneet Daniel C. Stillsonin kehittämät putkipihdit. Lohikäärmeenleuat sun muut kehitelmät ovat osoittautuneet virheinvestoinneiksi viimeistään siinä vaiheessa kun pultin kanta on pyöreä.

Mutta miksi yleisin on juuri kolmetoista? Miksi ei kaksi- tai neljätoista milliä? Haastetaanko tekniikan, teknologian ja koneiden maailmasta tarkoituksellisesti taikauskoisuus?

Kohu Aperitiffista

Syyskuussa 1978 Kari Aronpuro pohti Karl Lamprechtin historianmetodeja. Saksalainen 1900-luvun vaihteessa keskusteluttanut historiantutkija korosti massojen merkitystä historian kulussa. Aronpuro matkusti Oulun maakunta-arkistoon lukemaan Historiallista aikakauskirjaa, jossa aikanaan käytiin keskustelua uusien metodien merkittävyydestä.

Onko yksilö vaiko kollektiivi historian liikuttaja. Onko historia tiedettä vai taidetta. Aronpuro luokittelee Lamprechtin "luovaksi" tyypiksi ja ihmettelee Lamprecht-instituutin suureellista menoa, laitokselle oli hommattu yli 150 000 lasten piirrosta maailmanhistorian alkujuurien selvittämiseksi lapsipsykologian metodien avulla.

Jäätävä vaikeneminen on koitunut Lamprechtin kohtaloksi.

Oulusta palaamisen jälkeen 16. päivä Kirjayhtymästä soitettiin Aronpurolle. Oli päätetty ottaa Aperitiff - avoin kaupunki -teoksesta toinen, laajennettu painos.

Laajennos olisi kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä, yleisönosastokirjoituksia, otteita Kemin kaupungin kirjastolautakunnan pöytäkirjoista ja pieni päättävä intermezzo. Tämä kirjoitus pohjautuu toisen painoksen laajennososaan.

Paula Niemelä kirjoitti Pohjolan Sanomiin 3. tammikuuta 1966 otsikolla Kirjastosensuurista. Jostakin hän oli kuullut, että Kemin kaupunginkirjastoon ei ollut hankittu Aronpuron tuoretta teosta.

Niemelän mielessä asia yhdistyi Pellon kirjastolautakunnan päätökseen olla hankkimatta Timo K. Mukan teoksia. Ja Aronpuron kirjassa ei ole edes pornografiaa tai mitään siveellisyyttä loukkaavaa.

Helsingissä ilmestyvien lehtien kriitikot olivat vuoden 1965 lopulla poikkeuksetta kehuneet Aronpuron uutuuden. Kirjastoja hankinnoissa auttavaan Arvostelevaan kirjaluetteloon Vappu Karjalainen oli määritellyt, että Aperitiff voidaan hankkia kirjastoihinkin "näytteenä nykykirjallisuuden muotokokeiluista".

Kemin kaupunginkirjaston johtaja Raoul Palmgren oli kuitenkin päättänyt toisin keskusteltuaan ensin apulaisjohtajan kanssa. Kirjaa ei hankittu. Niemelän "poleemisen hyökkäyksen" ilmestyttyä Palmgren alisti päätöksen kirjastolautakunnalle. Se ei sitä muuttanut.

Vastineessaan 16. tammikuuta 1966 Palmgren lupasi kuitenkin etteivät kemiläiset jäisi osattomiksi:

Jotta ei kuitenkaan voitaisi väittää, että Kemin kaupunginkirjasto estää lainaajiaan tutustumasta erääseen aikamme mestarituotteeseen, allekirjoittanut on päättänyt luovuttaa oman "Aperitiffin" kappaleensa yksityisenä siirtokirjastona Kemin kaupunginkirjaston lainattavaksi n. 4 kk:n ajaksi. Teos on sijoitettu pääkirjaston yleiseen lainausosastoon luokan 0 (Yleis- ja sekateokset) alaryhmään 09 (Harvinaiskirjat), ja ensimmäiseksi kirja on kahden päivän (17.-18.1.) ajan varattu neiti Niemelän tutustuttavaksi.

Kemin pääkirjastosta soitettiin 17. syyskuuta 1978 Aronpurolle. Tampereelta Aronpuro oli siirtynyt Kemin kirjastolaitoksen palvelukseen 15. elokuuta 1972 Syväkankaan sivukirjaston virkaan. Pääkirjastosta soitettiin Aronpuron kaukolainojen tulleen.

Hakiessaan lainojaan vielä samana päivänä Aronpuro vilkaisi hankintakortistoa. Aperitiffia oli hankittu Kemin kaupunginkirjaston yleiseen lainausosastoon 27. heinäkuuta 1967 yksi kappale, 16. kesäkuuta 1969 toinen ja Syväkankaan sivukirjastoon kappale 1. elokuuta 1972.

Vastineessaan Palmgren kiitteli, että Aperitiffin kustantaja oli Kirjayhtymä. Jos kustantaja olisikin ollut Otava, teos olisi kymmenen markan sijaan maksanut viisitoista.

Kemin kaupunginkirjaston kokoelmissa 18. elokuuta 2010 on neljä kappaletta Aperitiffia: vuoden 1965 painosta yksi kotiseutukokoelmassa (sid., hankintahinta 10 mk) ja vuoden laajennettua 1978 painosta kolme (nid., hankintahinta 32 mk), yksi aikuistenosastolla luokassa 84.2, toinen saman osaston varastossa ja kolmas kotiseutukokoelman varastossa. Syväkankaan sivukirjastoa ei enää ole.

Valon maalaamaa II

Swedenborgin moniuskontoinen taivas

"Taivaassa rikkaat ovat edelleen rikkaampia kuin köyhät, koska ovat rikkauksiinsa maan päällä tottuneet", kirjoittaa Jorge Luis Borges Kuvitteellisten olentojen kirjassa (Teos 2009) esitellessään Emanuel Swedenborgin (1688-1772) enkeleitä. Pohjolan Aristoteleeksikin kutsutun tiedemiehen ja filosofin pohdinnat eivät siis tue yleistä käsitystä taivaasta tasavertaisuuden tyyssijana.

Swedenborgin Lontoossa tekemät kehitelmät taivaasta lähtenevät Raamatun maininnoista, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Swedenborg piti taivasta hahmoltaan täydellisen ihmisen muotoisena, sellaisia olivat myös enkelit.

Borges arvelee Swedenborgin teorioiden taustalla olevan englantilaisten vähäpuheisuuden. Elämänsä 25 viimeistä vuotta saarivaltakunnan pääkaupungissa viettänyt alkoikin keskustella paholaisten ja enkelten kanssa. Moninaiset keskustelut Swedenborg kävi Martti Lutherin kanssa uskonpuhdistuksesta ja sen epäonnistumisesta.

Borges on kuitenkin Swedenborginsa lukenut, samaan tapaan Swedenborgin taivaasta kirjoittaa veli Benjamin (Älykkyyden kehittäminen - henkinen kehitys Emanuel Swedenborgin mukaan, Suomen Swedenborgin seura 1986).

Kaikki maassa symboloi jotakin taivaassa. Yleisesti taivaassa kaikki on samanlaista kuin maan päälläkin, mutta paljon täydellisempää. Englantilaiset enkelit ovat parempia poliitikkoja kuin englantilaiset ihmiset, saksalaiset pedantimpia kirjaviisaita ja juutalaiset nokkelampia jalokivikauppiaita.

Kaikki enkelit ovat kuolleita ihmisiä. Ei ole mitään ihmisistä erillisiä henkiolentoja, päätteli Swedenborg. Hyvät ihmiset päätyivät taivaaseen, vähemmän hyvät sinne toiselle puolelle, osa jäi henkimaailmaan niiden välille.

Taivaskin jakautuu maallisen tavoin osastoihin eli valtakuntiin. Näissä on lukuisia erilaisia yhdyskuntia. Ja koska maan päällä on eri uskontoja, niin niitä on taivaassakin.

Uskonnoista veli Benjamin ei kerro, mutta Borges mainitsee. "Koska islaminuskoiset ovat tottuneet palvelemaan Muhammedia, niin Jumala on varannut heille yhden enkelin, joka esittää Profeettaa."

Koska kaikissa uskontokunnissa on hyviä ihmisiä, niin lienee heillekin maallisten tottumusten perusteella mahdollisuus taivaassa harjoittaa tapojaan.

Charles Bukowski 90 vuotta

Tänään amerikkalainen kulttikirjailija Charles Bukowski täyttäisi 90 vuotta, ellei maaliskuussa 1994 olisi kuollut leukemiaan. Monet pitävät yllättävänä Bukowskin kuolinsyytä ja sitä, että hän ylipäätään 73-vuotiaaksi eli. Hänen kirjallisen alter egonsa Henry Chinaskin elämäntyyli oli, sanotaanko vaikka, rankka.

Viinaa, irtosuhteita, vedonlyöntiä. Terävä ja ytimekäs rentun elämän kuvaus loi kulttimaineen heti 1970-luvun alussa. Vuonna 1969 Bukowski sai tarjouksen Black Sparrow Pressiltä kirjoittaa romaanin. 1960-luvun mittaan Bukowski oli kirjoittanut runoja ja novelleja, jotka olivat saaneet suosiota underground-lehdistössä.

Bukowski tarttui tarjoukseen, jätti postilaitoksen ja kirjoitti 11-vuoden työkokemuksistaan Postitoimiston (suomeksi WSOY 1986, suom. Kristiina Rikman) nopeassa tahdissa ja julkaisun myötä tähti oli syttynyt.

Postitoimiston ensimmäinen luku alkaa sanoin: "Erehdyksessä siinä niin kävi." Sanoilla tarkoitettiin Henry Chinaskin postipestin alkua, mutta sama asenne sopii kirjailijan urankin alkuun.

Bukowski oli tuottelias kirjailija. Romaanien lisäksi syntyi novelleja ja runoutta, joita Sammakko ja Seppo Lahtinen on ansiokkaasti julkaissut suomeksi reilun vuosikymmenen. Kolme, neljä julkaisua taitaa juhlavuoden kunniaksi tulla.

Aika hyvin renttuilun ohessa. Toisaalta kulttimaine toi juomiseen rasitteensa, baarissa ei baarien sankari enää pystynyt istumaan entiseen malliin. Ainakin Henry Chinaski Hollywoodissa (WSOY 1992) näin havaitsee.

Bukowskin ensimmäinen suomennettu teos kansallisbibliografian mukaan oli romaani Naisia (Weilin + Göös 1981, suom. Rauno Ekholm). Seuraavaksi ilmestyi Markku Innon suomennoskokooma runoja Rakkaus on koira helvetissä (Fanzine 1984). Esikoinen Postitoimisto ilmestyi kolmantena.

Markki Into oli toisen kerran suomentajana ja valikoijana, kun Odessa julkaisi 1989 Perikato-sarjassaan Kaupungin kauneimman tytön. Tämä novellikokoelma opasti monet rempseän elämän kuvaajat kirjoittamaan ilman isoja alkukirjaimia ja versaalilla huutaen.

WSOY julkaisi 1990-luvun alussa sarjan romaaneja: Pystyssä kaiken aikaa (1990, suom. Arto Häilä), Siinä sivussa (1991, Seppo Loponen) ja Hollywood (1992, Kristiina Rikman).

Sammakon talliin Bukowski siirtyi 1997 Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten runokäännöksen myötä. WSOY on pitänyt omien julkaisujensa oikeudet itsellään, uusintapainoksia on otettu muun muassa Loistopokkareina. Toisten kustantajien julkaisemien suomennosten oikeudet ovat siirtyneet Sammakolle.

Kepeät mullat Bukowskille ja Chinaskille toivotamme, ja jäämme kirjojen pariin miettimään aikoja, jolloin työnantajalle riitti työn tekeminen ilman siitä pitämisestä, sille omistautumista, yhteishenkeä, osallistumista tai arvojen, vision ja mission jakamista.


* Sammakko: Charles Bukowski

Kuvia kulisseista

Eilen Pohjoisen valokuvakeskuksen Rantagalleriassa Valveella avautui ranskalaisen Grégoire Alexandren (a. 1972) valokuvanäyttely. Kolme vuotta sitten Alexandre oli Oulussa taiteilijavieraana ja nyt Oulussakin on nähtävillä osa tuona aikana syntyneistä töistä.

Vuonna 2008 Alexandre voitti Prix HSBC pour la Photographie -palkinnon. Osa Oulussa otetuista kuvista oli mukana Ranskaa vuonna 2009 kiertäneessä palkintonäyttelyssä, ja nyt tuo samainen näyttely on ensimmäistä kertaa Suomessa.

Oulua tai Oulun maisemia Alexandren kuvista ei löydä. Alexandre on työskennellyt muoti- ja mainoskuvaajana muun muassa Christian Lacroixille ja Citroënille, heijastumat tuosta työstä ovat selkeämmin nähtävillä.

Studiossa Alexandre rakentaa ja paljastaa kulisseja, ja jättää pohtimaan mikä niiden kokonaismäärä ja -laatu oikeastaan onkaan.

* Grégoire Alexandre

Höykytys - vampyyribuumi huipistuu

Ensin oli Buffy, sitten Twilightin Edward Cullen ja nyt teinivampyyrisarjoja tuntuu olevan televisiossa joka illalle. Jokin ilmiön voi sanoa olevan huipullaan, kun Aku Ankan taskukirjassa sitä parodioidaan. Stephenie Meyerin Houkutus-kirjojen vampyyrimaailma on päätynyt taskarin 368 Kuutamolla ensimmäisen jutun aiheeksi.

Mark ja Laura Shaw'n käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä Höykytys kertoo Akun ja Iineksen matkasta sateiseen vuoristokylään, jossa kaikki ovat kumman hitaita. Paikallisen intiaaniheimon edustaja kertoo kammottavasta kulkutaudista ja laskee epäilyksen tohtori Rakulan niskoille.

Aku ja Iines päätyvät Rakulan linnaan. Lopulta salat paljastuvat ja lopuksi ryypätään punajuurimehua. Akun hommaamia stereotyyppisiä vampyyrintorjuntavälineitä ei tarvita.

Flemmingin piirrostyyli ei ole aivan äärimmäisyyksiin asti liioitteleva niin kuin tavallisesti. Vauhtia ja voimakkaita tunteita kuitenkin tälläkin kertaa on mukana.

Tarinan nimi on suomentunut oivasti (alk. Twilight Zoned).


Blogosfäärissä klassisia ja nykyisiä vampyyreja on analysoinut Jäljen äänen Penjami. Tässä pieni linkkilista:

Lordi Ruthven - John Polidorin Vampyyri (1819)
Vampyyrin kirjasto - kreivi Draculan kirjoista Bram Stokerin mukaan
Carmilla, lesbovampyyri - Joseph Sheridan Le Fanun Carmilla (1872)
Kuu - kuunvalon vaikutuksista vampyyreihin ennen ja nyt
Aurinko - auringonvalon vaikutuksista vampyyreihin ennen ja nyt

Lordi Ruthvenia ja John Polidoria käsittelin keväällä kirjoituksessa Lordi Ruthven, herrasmiesvampyyrien isä.

Vladimir Zorinin Tuulen koti

[Iin biennaalin 2010 teoksia: Lars Vilks, Alfio Bonanno, Vladimir Zorin]

Keskellä Iin Haminaa on venäläisen maataiteilija Vladimir Zorinin Tuulen koti.

Alfio Bonannon Seitsemän porrasta

[Iin biennaalin 2010 teoksia: Lars Vilks, Alfio Bonanno, Vladimir Zorin]

Kirkonrannassa on tanskalaisen Alfio Bonannon Seitsemän porrasta. Seitsemän porraskiven kautta pääsee maavallille tehdylle nuotiopaikalle. Tulia teoksessa on pidettykin.

Sattuneesta syystä tulenteko paikalla on nyttemmin kielletty.