tiistai 31. toukokuuta 2011

Thesleff: Platonin arvoitus


Olen oppinut tuntemaan Holger Thesleffin (s. 1924) antiikin kulttuurin tuntijana, etenkin Juha Sihvolan kanssa kirjoittamastaan teoksesta Antiikin filosofia ja aatemaailma (WSOY 1994) ja Platonin ja Aristoteleen teosten toimittajana ja suomentajana. Antiikin filosofia ja aatemaailma on laajalti tenttikirjana käytössä, ja tuosta asemasta huolimatta teos jäi miellyttävänä lukukokemuksena ja tietopakettina mieleen.

Nyt keväällä Thesleffiltä on julkaistu uusi teos suomeksi, Platonin arvoitus (Gaudeamus 2011). Teoksen on suomentanut Pinja Riikonen Thesleff apunaan, sanat ja ajatus kulkevat kirkkaina tässäkin teoksessa.

Platon on Thesleffin elämäntyö. Esipuheessa hän kertoo uuden teoksen olevan hänen vuosikymmenien aikana kypsynyt näkemys filosofian historiassa erityisasemassa olevasta tekijästä. Platon on ensimmäinen filosofi, jonka tekstejä on nykyaikaan säästynyt kokonaisina. Moni pitää häntä koko tieteenalan varsinaisena perustajana.

Thesleff lähestyy Platonin tuotantoa filologina. Platonin arvoituksessa käydään tekstejä läpi kirja kirjalta, Thesleff paneutuu kieleen ja ajatusten esittämisympäristöön. Platonin dialogeja hän pitää pienelle, asiantuntevalle piirille kirjoitettuina, ja ajan olosuhteista lähtevänä.

Valitettavasti monet Platonin ajan (n. 426-347 eKr.) päivänpoliittiset merkitykset ovat täysin ymmärryksemme ulkopuolella. Kirjoituksen sävyjä filologi voi hyvinkin arvioida. Siellä täällä Platon saarnaa, arvostelee, opettaa, kertoo myyttejä.

Thesleff nostaa keskeiseksi Platonin ymmärtämiseen vaadittavaksi ominaisuudeksi huumorin. Kirjallisesti lähinnä Platonia antiikin kirjallisuudenlajeista oli komedia. Antiikin auktoriteetteihin suhtautuminen on menneinä vuosisatoina ollut kaikkea muuta kuin koominen, tästä kertoi esimerkiksi hiljan Yleisradiossa uusittu kuunnelmasarja Umberto Econ Ruusun nimestä.

On Platonia luettu sillä silmällä jo ainakin Kierkegaardin ajoista, mutta lähinnä platonista (ja sokraattista) ironiaa korostaen. Thesleff kehottaa pitämään mielessä muitakin huumorin lajeja, etenkin hän pitää Platonille tyypillisenä kaiken huumorin perustuksia: etäännyttämistä, näkökulmien äkillistä vaihtamista, samanaikaista yhdistelemistä ja kaksoisvalottamista. Sanaleikit, allegoriat ja alluusiot eivät myöskään olleet vieraita auktoriteetille.

Thesleffin mukaan kaikki lähtee siitä mitä tarkoitusta varten dialogeja kirjoitettiin. Ne olivat ajatuskokeita ja -leikkejä, joiden tarkoitus oli saada lukija ajattelemaan itse. Valtiota Thesleff pitää puhtaaksi viljeltynä ajatusleikkinä. Tämä Thesleffin ajatus voi olla aika rankka kaikkia tulkintatraditioita vasten.

Historioitsijalle tuskallisin luettava oli Thesleffin tulkinta Atlantis-tarusta. Timaios-dialogissa vakuutellaan kertomuksen todenperäisyyttä, kertomalla jopa lähteet joihin se perustuu. Thesleff kuitenkin huomaa, että tarina kerrotaan Apaturia-juhlassa, tässä on alluusio verbiin apatan, "pettää". Tosiasiallisesti tarussa olisi kyse Ateenan ja Syrakusan tuolloisista ulkopoliittisista suhteista, ja kuvaus Atlantiksen kaupungista oli suunnitelma toteutumattomasta Syrakusasta.

Joka tapauksessa Thesleffin teos on ajatuksia herättävä. Onneksi Thesleff ei vaadi arvoa pois muiden kontekstiin sitomattomilta tekstilähtöisiltä tulkinnoilta, vaikka huomautteleekin välillä vain harvan Platonia tutkivan muinaiskreikkaa osaavan. Filosofiahan on ihmettelyn tiede, ja vaikka ihmettelyn lähtökohtana olisi yksitotinen tulkinta vietikkamaisesti kirjoitetusta, niin ei sen arvo siitä vähene.

Päivänpoliittisesti ajatellen Valtio-arvioista pisti silmiin Thesleffin myyttisenä pitämä luku 5040. Platon ajatteli, että ihannevaltion (poliksen, kaupungin, alueellisen hallintoyksikön) sopiva kotitalousluku olisi tuo 5040. Jos oletamme, että jokaisessa kotitaloudessa on keskimäärin kaksi aikuista ja kaksi lasta, niin päästään aika lähelle kaavailtua suomalaista peruskuntamallia...




[ps. näyttää teoksen työnimenä olleen Platonin filosofia niin kauan, että teoksen ennakkomarkkinointi on aloitettu niin nimetyllä kannella]

maanantai 30. toukokuuta 2011

Valtakunnallinen antennipäivä


Tänään vuonna 2007 vietettiin valtakunnallista antennipäivää. Noita tv- ja radiolähetyssignaalien sieppaajia muistettiin omalla päivällä vain kerran, kyse oli digitaalisiin televisiolähetyksiin siirtymisestä ja haluttiin kansalaisia muistuttaa siitä mistä lähetykset kotitelevisioon tulevat. Digisiirtymän yhteydessä joidenkin paikkakuntien lähettimien sijaintia muutettiin, tällä valtakunnallisella päivällä tehtiin paremmin tiettäväksi, että antenni pitäisi oikeaan suuntaan laittaa osoittamaan.

Analogisten lähetysten aikaan antennin suuntaaminen oikein oli lähetysten seuraamisen kannalta erittäin tärkeää. Pienikin virhe saattoi television näyttämään ainoastaan häiriöitä.

Antennien suuntaaminen ja virittäminen olivat kaikille tuttua puuhaa. Lukuisat on ne sketsit ja pilapiirrokset joissa kuvataan virittämisen kommelluksia.

Digitaalisten lähetysten aikaan vastaavaan ei enää ole tarvetta. Antennisignaalin ei tarvitse enää olla niin voimakas moitteettoman kuvan seuraamiseksi ja katolle niitä riittää yksi. Aivan merkityksetön suuntaaminen ei nykyisinkään ole, osa kanavanipuista katoaa tai pikselöityy jos vaikka tuuli pääsee antennia pyörittelemään.

Valtakunnallisesta antennipäivästä ei siis tullut vuosittaista perinnettä. Ehkä jokavuotinen viettäminen toisi päivään mukaan niin sanottuja foliohattupiirteitä.

Ajankohta olisi sopiva, etenkin kesälomakauden alussa mökkien tv-asioista voisi muistutella. Että se syksyllä talven kylmillään olevaan lomanviettopaikkaan jätetty plasma-tv on luultavasti jäätynyt ja käyttökelvoton.


* Pientalon antenniopas (pdf). Satelliitti- ja antenniliitto SANT ry.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Laama lähes kahdeksalla kielellä


لاما
Qawra
Lama
Llama
Llama
লামা
Llama
Лама
Llama
Lama
Lama
Lama
Lama
Laama



Λάμα
Llama
Lama
Lamo
لاما
Lama
Láma
Llama
Ljama
Lamao
Llama
Lama
למה מצויה
Lama
Lama



Lama
Láma
ല്ലാമ
लामा
Лам
Yama
Lama
Lama
Lama
Лама
Lama
Lhama
Lamă
Llama
Лама



Llama
Lama
Lama
Lama
Lama
லாமா
Lama
Лама
Лама
Lama
Lama

lauantai 28. toukokuuta 2011

Ensyklopedia ensyklopedioista


Ala-asteella ollessani tein omaa tietosanakirjaa. Kirjoitin A5-kokoisille, valmiiksi rei'itetyille ja ruudutetuille irtolehdille mielenkiintoisista asioista ja järjestin sivun aakkosjärjestykseen samankokoiseen kierrekansioon. Aluksi lähinnä kopioin Koululaisen uudesta tietosanakirjasta (1972-75), sittemmin sivuja alkoi syntyä filatelisista kohteista ja automalleista. Taisinpa Airfixin tarjoamaa lentokonetietouttakin hyödyntää.

Olin pettynyt kun en saanut ketään innostumaan ja kiinnostumaan tekemästäni. Sitten tietosanakirjakansio unohtui.

Kunnes luin Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopediaa (Poesia 2011). Teokseen on Viikilä kirjoittanut hakusana Yhden ensyklopedia. Määritelmän mukaan se on teos, joka käsittää vain yhdelle ihmiselle merkittäviä ilmiöitä. "Intohimottoman pitkästymisen läpipääsemätön erämaa."

Ja sellaisesta koetin toiset saada kiinnostumaan. Turha toivo. "Mutta yhdelle", kuten Viikilä jatkaa, "mitä virvoittavin aistimusten keidas."

Ensyklopedia sisältää koko joukon ensyklopedioiden määritelmiä. Yhden ensyklopediasta viitataan elegiseen ("kartoitetaan sivistyksen aukot, täytetään aukot voivottelulla") ja Novaliksen ensyklopediahankkeeseen ("jäi kesken, lyhyiksi irtonaisiksi fragmenteiksi, joita hänen ystävänsä vielä hänen kuolemansa jälkeen vääristelivät").

Elegisestä ensyklopediasta ohjataan Ensyklopediatyöhön. Tästä opastaa William Blake Tuomas Anhavan suomentamana muun muassa näin: "tiedossa työskenteleminen on Jerusalemin rakentamista, ja tiedon hyljeksiminen Jerusalemin ja sen rakentajien hyljeksimistä". Tästä ei ole tarvetta jatkoviitettä ensyklopedia-aiheisiin jatkaa.

Novaliksen ensyklopediahankkeesta ohjataan poeettiseen ensyklopediaan, jonka Nummela toteaa olevan "kehällärunoilu, kehäkirjoitus". Tästä ei ohjata uusiin ensyklopedia-aiheisiin, vaan mm. toistoon. "Varioiva Toyota palautetaan autokauppaan."

Sen lisäksi, että Ensyklopediassa on 55 kappaletta suomennettuja hakusanoja Sudasta, bysanttilaisesta ensyklopediasta, niin käsittelyyn on otettu myös ensyklopediamania ja -depressio. Edellisestä kärsivä näkee tehtäväkseen käsitellä kaikki maailman asiat. Jälkimmäinen taas kokee, että kaikki jo viety kirjoihin ja kansiin.

Ensyklopedian muusa veistetään odottavaan asentoon, ensyklopediataito on kykyä käsitellä pientä ja suurta yhtä lailla olemassaolon tärkeimpänä kysymyksenä, ja tietenkin aakkosellisessa järjestyksessä. Valaiseva esimerkki on Raamatusta:

Kun Jeesus teki leivän ja kalan ihmeen, jäi todistajilta huomaamatta ettei eines kilomääräisesti lisääntynyt. Läsnäolijat vain kutistuivat ikään kuin mikroskoopin läpi näkemään enemmän ravintoa siinä mikä hetkeä ennen tuntui vähäiseltä ja yhteen käsitteeseen tyhjentyneeltä. Jeesus osoitti tyhjän pureskelusta kuluneille hampaille eheyttävää työtä. Kun todistajat palautuivat entiselleen, he tunsivat olevansa ravitut.

Ensyklopedian orjiksi määritellään Diderot’n ja d’Alembertin ensyklopedian kirjoittajia artikkelimääräjärjestyksessä:

37870 ei mainittu, 17288 Jaucourt, 5394 Diderot, 4268 Boucher d’Argis, 1925 Mallet, 1309 d’Alembert, 994 Bellin, 720 Le Blond, 707 Venel, 693 Daubenton, 541 d’Argenville, 482 Blondel, 449 Louis, 428 Eidous, 414 d’Holbach, 388 Toussaint, 344 Rousseau, 337 Tarin, 227 Bourgelat, 214 de La Chapelle, 199 Vandenesse, 192 d’Aumont, 129 Dumarsais, 119 Cahusac, 108 Le Roy, 107 Landois, 91 Beauzée, 78 Malouin, 61 Goussier, 56 Malouin, 45 Lenglet Du Fresnoy, 41 Daubenton & Diderot, 39 Yvon, 39 Daubenton & Vandenesse, 32 Boucher d’Argis, 26 de La Chapelle & d’Alembert, 26 Voltaire, 25 Diderot & Mallet, 23 Daubenton & Jaucourt, 22 Daubenton le Subdélégué, 21 Barthez, 20 Mallet & Diderot, 20 Formey, 20 Daubenton & Jaucourt, 14 Rousseau & d’Alembert, 14 Beauzée, 13 Watelet, 13 Boucher d’Argis, 12 Le Romain, 12 Douchet & Beauzée, 12 Daubenton & d’Argenville, 11 Diderot & Vandenesse, 10 Villiers, 10 Marmontel, 10 Forbonnais, 9 Papillon, 9 Mallet & d’Alembert, 9 Daubenton & Daubenton le Subdelegue, 8 Faiguet, 7 d’Argenville & Diderot, 7 Tarin, 7 Pestré, 7 Jaucourt, 7 Bellin & Bellin, 6 Vandenesse & Diderot, 6 Toussaint & Mallet, 6 Durival, 6 BEAUZÉE & DOUCHET, 5 d’Aubenton, 5 d’Alembert & Diderot, 5 Yvon & Diderot, 5 Venel & Venel, 5 Menuret, 5 Mallet & Mallet, 5 Diderot & Daubenton, 5 Daubenton & d’Argenville & Vandenesse, 5 Daubenton & Vandenesse & Diderot, 5 C. D. J. & Jaucourt, 4 d’Alembert & Mallet, 4 Romilly, 4 Rallier, 4 Louis & Diderot, 4 Blondel & Diderot.

Lisäksi toisaalla ensyklopedian orjia (ja avustajia) pidetään kaikenrakastajina, pantofiileinä, jotka kirjoittavat kaiken aikaa ensyklopediaa. "Väsymättä kopioivat, lainaavat, muuntavat, kääntävät, jäljentävät ja täydentävät. Ottavat maasta, vedestä, tulesta ja ilmasta. Vahvistavat ja vaimentavat, harventavat ja tihentävät. Tarjoavat vanhaa uutena, ja luovat täysin uutta."

Lasten ensyklopediaa pidetään erinomaisena teoksena indeksinsä ansiosta. Fiktiivinen ensyklopedia on esillä ainoastaan haamuviitteinä.

Suureen osaan edelläkerrotusta on viittaus hakusanasta esipuhe, joka on aakkosten määräämässä kohdassa teosta.

Nummelan, Nuoppolan ja Viikilän suurtyö ei ole yhden ensyklopedia. Tämän todistamiseen riittää jo se, että tekijöitä on kolme. Tässä Ensyklopediassa ei ole sorruttu siihen, että lukemisen edetessä artikkelit alkaisivat tuntua toistensa kaltaisilta, jäljitelmiltä itsestään. Ei. Tekstilajien kirjo pitää lukijan mielenkiinnon yllä.


* Janne Nummela, Tommi Nuopponen, Jukka Viikilä. Ensyklopedia. Poesia 2011.

torstai 26. toukokuuta 2011

Kuva, sana ja identiteetti Lapinlahdella


Lapinlahden kirjastolla keskustelivat eilen illalla Hannu Väisänen, Marjo Heiskanen, piispa Arseni ja Martti Anhava aiheenaan Kuva, sana ja identiteetti. Poikkesin kuuntelemaan vanhempien luota naapurikunnasta. Tilaisuus liittyi osin perjantaina Lapinlahden taidemuseolla avattavaan Väisäsen näyttelyyn Isän kuvat, kuvataiteilijan 40-vuotisjuhlanäyttelyyn. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee Ouluunkin.

Lapinlahden kirjaston ja taidemuseon yhdessä järjestämässä keskustelussa teemaksi oli nostettu monitaiteisuus, se miten tekijä liikkuu taiteenalalta toiselle, miten eri taiteen lajit määrittävät identiteettiä.

Väisänen on tunnettu sekä kuvistaan että sanoistaan. Kuvataiteilijaksi ryhtymistä hän perusteli lapsuuden tietämättömyydellään. Kahdeksan, yhdeksänvuotiaana hän oli päättänyt tulla taiteilijaksi, mutta lähipiirissä ei ollut esimerkkiä siitä mitä taiteilija oikeastaan tekee. Maalaa? Isän kaunokirjalliset harrasteet eivät tuolloin kirjoittamista taiteen tekemiseksi auttaneet mieltämään.

Julkaistu kirjailija Väisäsestä tuli varsin myöhään, vuonna 2004. Yleisöstä muistettiin myös Väisäsen tekemä Kalevala-kuvitus (Otava 1999), sen myötä, osoitettuaan ensin kiitosta teoksen mahdollistamisesta Martti Anhavalle, Väisänen pääsi listaamaan taiteita. Musiikki, sanat ja kuvat, tässä järjestyksessä Kalevala vaikuttaa kokijaansa. Omasta kuvituksestaan Väisänen lisäsi, että hän oli pyrkinyt kuvittamaan kalevalaista runomittaa, ei sankareita tai tarinoita.

Sanataiteen läänintaiteilija, kirjailija Marjo Heiskanen kertoi kasvaneensa musiikkiin, harjaantuneensa pianistiksi. Kuulo-ongelmat pakottivat vaihtamaan kuitenkin alaa, ja tuolloin löytyi uudelleen vanha rakkaus kirjoittaminen. Heiskanen puhui taiteellisuuden kylkiviiva-efektistä, jokin osa harjaantumisesta on siirrettävissä alalta toiselle, vaikka suoraan siirtymät taiteesta toiseen eivät olekaan mahdollisia.

Heiskanen kiitteli Väisäsen romaaneja kuvallisuudesta, Heiskasen kokoelma Äänes (Siltala 2010) on saanut samantapaisesti kiitosta musiikillisuudesta.

Piispa Arseni, ikonimaalari ja ortodoksista kulttuurista kirjoittanut tietokirjailija, kertoi saaneensa ensimmäisen kosketuksen ikonien maalaamiseen jo armeija-aikoinaan Kajaanissa, mutta varsinainen kiinnostus oli syttynyt pappisseminaarissa. Kirjoittamisen kynnys oli ylittynyt vasta paljon myöhemmin, Jukka Virtasen ohjeen autettua voittamaan kirjan liian kunnioituksen. ”Kirjoja kirjoitetaan persuuksilla.”

Esseisti ja suomentaja Martti Anhava liittyi mukaan keskusteluun yllätysvieraana. Hän oli tullut seuraamaan Väisäsen näyttelyn pystyttämistä, ja samalla päätyi kirjastolle joukon jatkoksi. Anhava ei varsinaisesti kuulu taiteenalalta toiselle loikkijoihin, mutta hän kertoi esseistiikan jo sisäisesti olevan varsin monitahoisen alan. Aiheet voivat vaihdella laidasta laitaan.

Työskentelytavat, tekemisten lomittuminen vaihteli. Piispa Arseni sanoi, että hänellä on kolme, neljä työtä koko ajan kesken. Hänestä tuntui suorastaan pelottavalta, että jäisi ilman tekemistä. Näin eri hankkeet alkavat ja valmistuvat lomittain. Hannu Väisänen taas piti tärkeänä selkeän rajan vetämistä kirjoittamisen ja maalaamisen välille. Molemmille on tarkat, etukäteen suunnitellut aikansa.

Keskustelu kulki monipolvisesti kuten on tapana. Sanottava määrää ilmaisukeinot, rajat on otettava vastaan haasteina.

Lapinlahden kirjastolle oli saapunut paljon väkeä, sali aivan tupaten täyteen, pikaisen laskelmani mukaan kuusi-seitsemänkymmentä ihmistä. Ainakin naapurikunta Maaningalta katsoen Lapinlahti on vanha kulttuuripitäjä. Sivistystä ja taiteita kunnassa on arvostettu aina. Nuoruudessa katselin rajaa kohti haikeasti. Nyt onneksi raja on aikuisille sallituin keinoin helpommin ylitettävissä.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Herra Hakkaraisen kohusanakohu


Paavo Haavikko taannoin opetti meille runoilijoille, että metsänhoito on tärkeää. Haavikko saattoi teostensa esipuheissa mainita vasta tekemistään metsäkaupoista yhtään arastelematta mainita montako kuutiota oli myynyt ja paljonko markkoja oli saanut.

Puolen hehtaarin metsän omistaja ei samanlaisiin mittasuhteisiin pysty kuin Haavikko. Lisäksi tuo metsä on kohdakkoin, jos ympäristöviranomaiset niin suovat, muuttumassa rakennuspaikaksi, tontiksi, jolloin metsä määritelmällisesti muuttuu pihaksi tai puistoksi.

David Benedictuksen auktorisoidun jatko-osan myötä A. A. Milnen Puolen hehtaarin metsä on jo muuttunut Puolen hehtaarin puistoksi, joten kirjallisia trendejä runoilijan maanluonto seurailee.

Olipa metsä suuri tai pieni, taimikko kaipaa hoitoa. Tätä Jämsän Seutu -lehdelle antamassaan haastattelussa korosti tuore kansanedustaja pohjoisesta Keski-Suomesta. Herra Hakkarainen korosti, että "kassara käteen ja metsiä raivaamaan".

Itse olen käyttänyt isoja, pitkävartisia oksasaksia. Uusia toimintatapoja ei kannata väheksyä.

Eilisen mittaan herra Hakkaraisen lausunto on puhuttanut. Käyttikö hän mahdollisesti kohusanaa vai ei. Sanoiko hän sitä ollenkaan vai ilmaisiko hän itseään nielaisten?

Kohusanakohussa on kyse siitä kuka ja milloin metsänraivaustöitä saisi tehdä. Hakkaraisen linjauksia pakolaisista ja räntäsateesta on pidetty yleisesti huonoina. Esimerkiksi Punainen solmio-blogissa muistutettiin Suomessa olevan neljä vuodenaikaa. Jos metsänraivaus rajoitettaisiin ainoastaan räntäsadeaikoihin, niin suuri osa taimikoista jäisi hoitamatta. Ilmatieteen laitoksen tutkija Elena Saltikoffin mukaan räntäsade on Suomessa tilastollisesti harvinainen ilmiö.

Ilta=Sanomien mukaan Timo Soini onkin tärissyt kiukusta Hakkaraisen lausunnoista kuultuaan. Hommaforumilla kuhistiin ja puitiin sanomisia. Esimerkiksi nimimerkki Hermo piti asiaa "törkeänä" ja korosti, että "saa töitä paiskia pilvipoudallakin".

Facebookistakin ehdin kohusanakohua hiukan vilkaista. Kaverit olivat sitä mieltä, että Mauri Kunnaksen herra Hakkarainen on paljon mukavampi kuin Persujen. Jälkimmäiselle viime viikkoisten paljastusten perusteella suositeltiin janoon nautittavaksi Laitilan panimon nimikkojuomaa.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Vihreä, värien musakki

Eilen illalla kuuden aikoihin alkoi sataa. Lempeää, kesäistä sadetta. Näytti kuin jokainen maahan lankeava vesipisara olisi muuttanut maisemaa vihreämmäksi, entistä vihreämmäksi. Kevään kevyt vihreä muuttui kohti syvempää kesäistä väriä.

Mainiossa väritietopankissa coloria.netissä vihreää kuvaillaan neutraaliksi ja passiiviseksi väriksi. Vihreä on kuin musakkia, jotakin taustalla olevaa johon tavallisesti ei kiinnitetä huomiota.

Eilen oli se hetki, jolloin luonnon taustaväritys muuttui.

Muuttuessaan se tuli hetkiseksi näkyväksi.


Vihreään, kuten muihinkin väreihin, liitetään monia jopa toisilleen vastakkaisia käsityksiä. Vihreä nykyisin liitetään moniin markkinoitaviin, ihmisille tykö tuotaviin asioihin: vihreä puolue, vihreä tee, vihreä sähkö, vihreä maili, vihreä kampa, vihreä parsa jne. Näiden jatkoksi Google on suosituksissaan asettanut vihreät baretit.

Vihreä on elämän symboli, arsenikin värinä se on myös tappavan myrkyn väri. Vihreä on rauhallisuuden, pysyvyyden, kliinisyyden ja turvallisuuden väri, mutta myös muutoksen ja sattumanvaraisuuden väri.

Voidaan näyttää vihreää valoa, mutta myös haudata asia vihreän veran alle. Voi päästä vihreälle oksalle tai tulla luokitelluksi ihan vihreäksi.

Vihreä vallankumous voi pyrkiä nälänhätien poistamiseen, ekologisempaan elämäntapaan siirtymiseen tai Gaddafin pitämiseen vallassa Libyassa.

Vihreä kirja voi olla Gaddafin kannattajan ideologinen tuki, Euroopan unionin keskustelualoite tai vaikkapa viherrakentamisen hankinta- ja osoitehakemisto.

Luonnon vihreä ajatusviiva on Jyrki Paaskosken toimittama teos Punkaharjusta (SKS 2005).


Kirjahyllyssä oleva Kauri Mikkolan ja kumppaneiden teos Perhosten lumo (Tammi 2005) on kansiltaan pääasiassa vihreä. Sen mukaan Suomessa esiintyvistä perhosista siiviltään kokonaan vihreä on Ahvenanmaan tammimetsissä harvakseltaan esiintyvä heloyökkönen (Bena bicolorona).

Nyt unten maille. Ennen kuin pienet vihreät miehet tulevat.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Ohjeistusta kansanedustajille


Merikoskikerhon kulttuurikeskustelurupeama ei kulkenut ihan niin synkissä vesissä kuin eilen ennakolta maalailin. Osaltaan tähän vaikutti osanottajakato, hallitusneuvottelut ja muut menot pitivät kansanedustajia kiireisinä. Tilaisuuden juontanut Matti Rossi kertoi harkitun, että koko tilaisuus peruttaisiin ja pidettäisiin myöhemmin, kansanedustajille paremmin sopivana ajankohtana.

Tilaisuus kuitenkin pidettiin uusin painotuksin. Luultavasti painoarvoltaan suuremmiksi arvioidut mieskansanedustajat eivät olisi myöhemminkään kulttuuripoliittista paneelia aikatauluunsa saaneet mahdutettua.

Kolme kansanedustajaa oli paikalla, keskustan toista kautta aloittava Mirja Vehkaperä ja uudet kasvot sosialidemokraattien Tytti Tuppurainen ja perussuomalaisten Pirkko Mattila. Lisäksi puheenvuoron saivat vasemmistoliiton Hanna Sarkkinen ja vihreiden Harri Kononen.

Kukin alkupuheenvuorossaan viisaasti korosti taiteen itseisarvoa, ja sitä ettei poliitikkojen tulisi sisältöihin puuttua. Perussuomalaisten Mattila piti puolueensa paljon puhuttanutta ohjelmaa vaalien alusaikaan kuuluvana, eikä siihen enempää puututtukaan.

Kulttuurilla sen sijaan nähtiin paljon välineellisiä arvoja. "Voimavara" ja "voimaannuttava" sanat kuultiin useampaan kertaan. Taiteen opetuksesta puhuttiin paljon, ovathan kaikki kolme kansanedustajaa saaneet ennen eduskuntaa palkkansa koulu- tai oppilaitoksista. Samoin kulttuurin vanhuksia ja sairaita ilahduttavasta ja elähdyttävästä vaikutuksesta.

Keskustelutilaisuus oli uudelleenmuotoiltu evästystilaisuudeksi. Oululaiset kulttuurialan toimijat kertoivat huolistaan ja toiveistaan, ja kansanedustajat kuuntelivat. Koko tilaisuuden aloitti pääsihteeri Ulla Lassila Oulun läänin taidetoimikunnasta puhumalla alueellisen kulttuuritoiminnan ajelehtelimisesta. Viimeisimman organisaatiomuutoksen jälkeen rooleja toimintavastuita ei ole saatu paikoilleen.

Useammassa puheenvuorossa korostettiin, että edellisen hallituksen aikana on todella runsaasti selvitetty ja tutkittu. Nyt olisi tekojen ja päätösten aika.

Tarja Cronbergin ehdottamasta taiteilijoiden työttömyysapurahasta käytiin oma puheenvuorokierros. Vehkaperä melko uskottavasti lupasi oman puolueensa arvioivan uudelleen kantansa, tosin tuskin kannanmuutoksella on vaikutusta taiteilijoiden kukkarossa saakka.

Kovasti toivottiin lisää työtilaisuuksia taitelijoille, tarjottiin tuotteistamisapua ja lisämahdollisuuksia vapaalle kentälle. Esimerkkinä käytettiin vaikkapa esiintymisiä hoitokodeissa ja palvelutaloissa. Yleisöstä epäsuorasti muistutettiin, että nämä paikat usein toivovat ja pyytävät ohjelmaa, mutta harvoin ovat niistä valmiita maksamaan.

Lisäksi kansanedustajia varoitettiin Valtion taiteen edistämiskeskuksesta. Kulttuuriministeri Wallin jätti esittelemättä asian eteenpäin, mutta se saattaa tulevalla kaudella tulla uudelleen esille. Sille ei pitäisi tukea antaa.

Pöydän ääressä vasemmalta alkaen Tuppurainen, Vehkaperä, Mattila,
 Rossi ja Sarkkinen.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Yleinen ilmoitus: on kesä


Tänään kello 14 Oulun taidemuseolla paikalliset kansanedustajat keskustelevat kulttuurin merkityksestä Merikoskikerhon järjestämässä tilaisuudessa. Ennakolta voisi odottaa jotakin samankaltaista sananvaihtoa kuin käytiin Helsingissä kuvataiteesta maaliskuun lopulla ennen vaaleja. "Kaikki vastasivat kiltisti jotain ympäripyöreää" tai "Selkeästi nämä panelistit, jotka väittivät tuntevansa kulttuuria, eivät ole tutustuneet maalaustaiteen käytäntöihin", kuten Aleksis Salusjärvi linkin takana kommentoi tilaisuutta.


Eilen kävin kuulemassa Uskonnot, luonto ja henkisyys -seminaarissa eri uskontokuntien luontonäkemyksistä. Seminaarissa oli kuusi alustajaa, joista ehdin kuulla kolmea, muslimi Abdul Mannania, kristitty Päivi Jussilaa ja mormoni Pentti Airaksista. Harmittavasti suomenuskoisia edustaneen Helena Kivelä esitys jäi kuulematta, samoin kuin bahailaisten Yrjö Mikkosen ja zenbuddhalaisten Jaakko Myyrin.

Kuten Päivi Jussila totesikin, suhtautuminen luontoon on alue, jossa uskonnot löytävät helpoiten toisensa. Islamin ja kristinuskon käsitys luonnosta Jumalan "yleisenä ilmoituksena" on käytännössä identtinen.

Lyhyissä puolen tunnin alustuksissa ei kovin syvälle teologisiin kiemuroihin ehditty, mutta sekä Mannan että Jussila kertoivat Jumalan erityisestä ilmoituksesta (Koraani/Raamattu) ja yleisestä tahdonosoituksesta (luonto). Mannan liitti luonnon arvostamisen viimeisen profeetan sanomaan, Jussila erakkoisä Antoniuksen opetuksiin.

Myöhempien aikojen pyhien kirkon edustajana puhunut Pentti Airaksinen kertoi lähinnä käytännön kautta. Oman kasvimaan hoitaminen on oiva keino oppia elämää ja työn arvostusta, lapsille ihan konkretiana, aikuisemmille puutarhanhoito avautuu symbolina.

Kaikki kolme pitivät luontoa, kasveja ja eläimiä, Jumalan ihmiselle antamana lahjana. Ihmiselle tästä seuraa velvollisuuksia, Jumalan luonnosta on pidettävä huolta, sitä ei ainakaan saisi haaskata turhuuksiin. Luontoa pitäisi käyttää parhaan tiedon ja taidon mukaan.

Airaksinen antoi konkreettisen, arkipäiväisen esimerkin luonnon haaskuusta. Hän oli kehittänyt ja rakentanut jo 1960-luvun lopulla auton, jonka kulutus ja luonnonkuormittavuus olivat pienempiä kuin nykyisin ekoajoneuvoina myytävien henkilökuljetusvälineiden. Ilmaan jäi kysymys, että haluaakokaan maailma kohtuullisuutta?

Loppukeskustelussa, jota ehdin takaisin kuulemaan, korostettiin uskonnollisuuden merkitystä. Uskonto on keskeinen osa kulttuuria, ilman uskontoa ei ole kulttuuria, tiivisti Kivelä. Tässä kohtaa ateistit puhuttiin maanrakoon, vaikka yleisöstä yritettiinkin jumalien merkitystä kiistää.

Kotimatkalla Oulujokisuistossa yleinen ilmoitus kertoi: on kesä.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Albrecht Dürerin Sarvikuono ja muita eläimiä


Tänään 1471 syntyi Alberct Dürer, jonka maalaukset ja kaiverrukset olivat vuosisatoja eurooppalaisille kuvallisen tiedon lähteinä. Saksalainen Dürer kuvitti Raamattua, pyhimyslegendoja ja luontoa. Lissaboniin 1515 tuotu intiansarvikuono innoitti ylläolevaan puupiirrokseen.

Dürerin Sarvikuono oli pitkään ainoa lähde siitä, miltä tuo outo kaukaisten maiden eläin näytti. Kuva olikin tarinoineen ("norsu ei mahda sarvikuonolle mitään") hyvin suosittu.


Tammihärkä

Rapu

Pieni hevonen

Hirvittävä sika


* Wikipaintings: Albrect Dürer.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Laaksosen Ruma lapsi


Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen kokoelma Juhani Laaksosen pilakuvia nimellä Ruma lapsi - esikoinen (Johnny Kniga 2010). Nyt teos on saanut jatkoa. Ruma lapsi - ikuinen kakkonen (Johnny Kniga 2011) on esikoisesta tuttua tavaraa, samanlainen osittain Otaniemestä mukaan tarttunut huumori kukkii kansien välissä edelleenkin.

Juhani Laaksonen (s. 1979) on Otaniemestä valmistunut arkkitehti, joka aloitti Ruman lapsen piirtämisen kavereidensa iloksi. Laaksonen levitti kuvia Facebookissa, ja päätyivät muidenkin kuin kavereiden ihmeteltäväksi. Esimerkiksi tulevan kustantajan.

Pääkarikatyyri Ruma lapsi tai muut hahmot eivät juurikaan hurmaa ulkoasullaan. Mutta se ei ole tarkoituskaan, Laaksonen pelaa pääasiassa sanoilla. Sanaleikit tekevät pilan.

Kustantaja mainitsee yhdeksi Ruman lapsen vertaiseksi islantilaisen Hugleikur Dagssonin, jolta on suomennettu peräti kuusi kokoelmaa (Atena 2005-2010), ensimmäisenä Saako tälle edes nauraa?

Laaksonen on kuitenkin tukevammin kiinni kotimaisissa perinteissä, joita sarjakuvassa edustavat esimerkiksi Pertti Jarlan Fingerpori ja Pekka Seppäsen käsikirjoittama ja Jari Pantzarin piirtämä Me muut. Tosin Laaksonen on sanaleikeissään useammin niin sanotusti sinne päin, esimerkiksi Mooseksella on apunaan paalaava pensas ja harminaan palaava pensas.

Laaksonen tekee lisäksi enemmän pistoja mustan puolelle, yksi Ikuisen kakkosen vakiohahmoista on Syöpäkeiju.

Kustantaja on toisen kokoelman takakanteen valikoinut ensimmäisestä sanottua. Turun Sanomien ja Warkauden Lehden kriitikkojen toteamukset "huolimaton ja levoton" ja "perjantai-iltapäivän vähän väsyneeseen tunnelmaan" pätevät tähän toiseenkin tuotokseen.

Eikä kirja sisällä natriumglutamaattia (E621). Takakannen lupaukset pitävät paikkansa tältäkin osin.

torstai 19. toukokuuta 2011

Nathanael Hawthorne: Edward Randolphin muotokuva


[Tänään 1864 kuoli amerikkalainen kirjailija Nathanael Hawthorne (s. 1804). Sen muistoksi hänen novellinsa Edward Randolphin muotokuva, Hämettärelle 1906 suomennettu.]



Erään huoneen seinällä maaherran asunnossa Bostonissa riippui vanha taulu, jonka puitteet olivat mustat kuin ebenholtsi; kangas oli siihen määrään mustunut vanhuudesta, kosteudesta ja savusta, ettei voinut eroittaa hitustakaan alkuperäisestä maalauksesta. Aika oli heittänyt läpäisemättömän verhonsa taulun ylitse, jättäen kansantarujen, legendojen ja arvaamistaidon päätettäväksi ketä se aikoinaan oli esittänyt. Useiden toisiaan seuranneiden maaherrojen aikana oli se ollut samassa huoneessa, ja siellä se oli varamaaherra Hutchinsonin ryhtyessä maakunnan asiain johtoon sir Francis Bernardsin poissaollessa. Eräänä iltapäivänä varamaaherra istui keinutuolissaan päällään nojaten sen seltämystää vasten ja ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen tummentunutta muotokuvaa. Ja kuitenkaan ei ollut aikaa, joka olisi soveltunut moisiin hyödyttömiin uinailuihin, sillä muutama helli sitten oli Hutchinson saanut tiedon, että brittiläinen laivastonosasto oli saapunut, tuoden mukanaan kolme rykmenttiä tukahuttamaan kansassa liittuvaa kapinanhenkeä. Nämät joukot odottivat ainostaan hänen lupaansa, miehittää Castle Williamin linnoituksen ja kaupungin. Mutta sen asemasta, että olisi piirtänyt nimensä kirjoitettujen määräysten alle istui varamaaherra tarkastellen vanhaa taulua sellaisella innolla, jotta veti niiden molempain henkilöjen huomion puoleensa, jotta paitsi häntä olivat samassa huoneessa. Toinen heistä, univormuun puettu mies oli Francis Lincoln, kapteeni Castle Williamista ja kankaista sukua varamaaherralle; toinen, nuori nainen, joka istui matalalla tuolilla maaherran vierellä oli enin rakastamansa sisarenlapsistaan, Alice Wane. Nuori tyttö oli puettu aivan valkoisiin vaatteisiin, jotta yhdessä kalpean, kuulakkaan ihonsa kanssa antoivat hänelle yli-ilmaisen ulkonäön. Vaikka olikin syntynyt Uudessa Englannissa oli hän kasvanut ulkomailla ja oleskeli nyt ikäänkuin vieraana kotimaassaan. Useita vuosia isänsä kuolemaan saakka oli Alice oleskellut hänen kanssaan lämpimässä ltaaliassa osoittaen siellä olonsa aikana suurta taipumusta maalaus- ja kuvanveistotaiteisiin, totta hän kotimaassaan ei ollut tilaisuudessa harjottamaan. Sanottiin hänen ensimäisessä maalauskokeessaan ilmenneen suuria taipumuksia siihen taiteeseen, joita hän ei ollut kehittänyt Uudessa Englannissa, jonka karkea ilmanala oli himmentänyt mielikuvituksensa hehkuvat kuvat.

Huomatessaan kuinka hellittämättömästi enonsa koetti lävistää silmäyksillään verhoa, jolla aika oli peittänyt taulun heräsi hänen uteliaisuutensa. ”Tiedetäänkö, ketä tuo vanha taulu alkujaan on esittänyt?” kysyi hän. ”Saattaahan se olla, kun asiaa oikein harkitsee, mestariteos jonkun kuuluisan taiteilijan kädestä. Minkätähden se muuten olisi saanut olla niin kauvan näin huomattavassa paikassa?” Koska eno vastoin tapaansa ei heti vastannut nuoren tytön kysymykseen, katsoi nuori kapteeni soveliaaksi tehdä sen hänen sijastaan.

”Tämä vanha taulu on ollut maaherran asunnossa niin kauvan kuin muistetaan”, sanoi hän. ”Mitä tulee taiteilijaan, joka sen on maalannut, niin en tiedä hänestä mitään, mutta, jos kaikki tuota taulua koskevat kertomukset ovat todenperäisiä, niin ei liene kukaan suurista italialaisista mestareista aikaansaanut sellaista taideteosta, kuin tämä on, jonka näette edessänne.” Kapteeni Lincoln kertoi nyt muutamia kummallisia tarinoita, joita kansan kesken pidettiin aivan tosina. Haaveellisin, mutta samalla myös pidetyin niistä kertoi, että taulu esitti todenperäisen, paholaisen muotokuvan, joka oli saatu noitakokouksesta Salemin läheisyydessä ja eikä sen suuren ja kauhean yhtäläisyyden todellisuuden kanssa useat noidat ja velhot olivat vakuuttaneet kuulustelussa tuomioistuimen edessä. Sanottiin myöskin jonkun henkiolennon asustaman taulun mustuneissa väreissä, ja että se useasti oli ilmestynyt maaherroille levottomina, melskeisinä aikoina. Niin oli se esimerkiksi näyttäytynyt Shirleylle samana iltana jolloin kenraali Abercrombie kärsi verisen ja häpeällisen tappion Tieondtrogan muurien edustalla. Useat palvelijat maaherran asunnossa vakuuttivat nähneensä kasvot, jotka ankarasti olivat rypistäneet otsaansa heille ollessaan hämärissä huoneessa tahi, jos yöllä olivat kohentaneet valkeaa suuressa takassa, mutta jos jokin heistä oli ollut niin rohkea, että oli sytyttänyt kynttilän katsellakseen taulua oli se näyttänyt olevan yhtä tumma, yhtä läpi näkymätön kuten tavallisesti.

Vanhin Bostonin asukas muisti isänsä, jonka eläessä taulu ei vielä aivan kokonaan ollut kadottanut värejään, kerran nähneen sen, mutta ei sallinut kenenkään kysyä millainen se oli ollut. Näitten huhujen yhteydessä voidaan kummana seikkana mainita se, että taulun yläpuitteissa tavattiin mustan silkin jätteitä, josta saatettiin päättää, että taulua oli verhonnut peite, kunnes ajan hammas oli tehnyt sen tarpeettomaksi. Kummallisinta oli kuitenkin se, että niin monet Massachusetsin maaherrat olivat antaneet mustan, tuntemattoman taulun häiritsemättä olla maaherran asunnon merkittävimmässä huoneessa. Tosiaankin ovat muutamat näistä tarinoista kauheita, virkkoi Alice Wane, joka kapteenin kertoessa oli, milloin värissyt, milloin taas hymyillyt. ”Maksaisi todellakin vaivannäkönsä saattaa taulu entiseen kuntoonsa, sillä tokkohan alkumaalaus mahtaa olla niin kauhea, kuin minä se mielikuvituksessa esiintyy.” ”Olisikohan mahdollista palauttaa väreille alkuperäinen selvyys?” kysäsi kapteeni. ”Se taito osataan kyllä Italiassa”, vastasi Alice. Varamaaherra oli sillä välin herännyt uinailuistaan ja kuunteli myhäillen nuorten sukulaistensa keskustelua. Kun hän hetkisen kuluttua puhkesi puhumaan, selittääkseen taulua koskevia seikkoja oli hänen äänessään omituinen, vieras sointu.

”Olen pahoillani siitä, että uskoasi hämmennetään tarinoilla, jotka ovat sinulle niin mieluisia, Alice”, sanoi hän. ”Mutta tutkimalla vanhoja kirjoja ja papereita olen jo aikoja sitten päässyt varmuuteen taulun suhteen, jota nyt voi siksi tuskin kutsuakaan ja jota on yhtä mahdoton palauttaa entiselleen kuin miestäkään jota se aikoinaan on kuvannut. Se on Edward Randolphin muotokuva, ensimmäisen maaherran tässä asunnossa, miehen, joka aikoinaan oli näytellyt suurta osaa Uuden Englannin historiassa”. ”Onko se sama Edward Randolph, joka kumosi maakunnan perustuslaillisen hallitusmuodon, jonka turvissa esi-isämme olivat nauttineet tasa-arvoisia oikeuksia?” kysyi kapteeni Lincoln. ”Hän, jota pidettiin Uuden Englannin perivihollisena ja joka vieläkin elää vihatussa muistossa vapautemme hävittäjänä?” ”Aivan sama Randolph”, vastasi varamaaherra samassa kun hän levottomana käänsihe tuolillaan. ”Kohtalon sallimuksesta hän sai tuntea kansan vihan katkeruutta”. ”Historiamme mainitsee”, jatkoi kapteeni Lincoln, ”että kansan kirous seurasi Randolphia minne hyvänsä olisi mennytkin ja tuotti onnettomuutta hänelle kaikissa toimissaan, joihin sittemmin ryhtyi ja, että sen vaikutus olisi ilmaantunut tavassa, jolla hän kuoli, tämän kirouksen painaneen leimansa hänen kasvoihinsa, tehden ne kauheiksi katsella. Jos näin todellakin on asian laita ja taulu esittää häntä, niin onhan se hyvä työ, ett'emme voi sitä nähdä”. ”Nämät kertomukset ovat aivan mielettömiä, sellaisille eivät ne, jotka niinkuin minäkin omat tulleet huomaamaan, kuinka vähän historiallista pohjaa niissä on, voi antaa mitään merkitystä”, sanoi varamaaherra. ”Mitä taas tulee Edward Randolphin elämään ja luonteeseen, niin on aivan liiaksi uskottu tohtori Cotton Matheria, joka — minun täytyy se tunnustaa, vaikka jonkun verran hänen vertaan virtaakin suonissani — on lihoittanut historiamme alkuaikoja joukolla satuja, yhtä haaveellisilla ja kummallisilla kuin konsanaan roomalaiset ja kreikkalaiset jumalaistarut”. ”Mutta saattaahan näissä tarinoissa olla jotain varteen otettavaa”, tuiski Alice Wane. Olen sitä mieltä, että jos tämä muotokuva todellakin on ollut niin kauhea katsella, niin eipä se liene syyttä ollut näin kauvan maaherran asunnossa. Sillä, kun hallitsevat henkilöt toisinaan unohtavat vastuunalaisuutensa, voi heille olla tarpeellista muistutus kansan kirouksen kauheudesta”. Maaherra vavahti ja tuijotti sisarentyttäreensä, ikäänkuin hänen sanansa olisivat sattuneet johonkin arkaan lohtaan omassa rinnassaan, jota eivät valtiolliset periaatteensakaan olleet saaneet tukahutetuksi. Hän tiesi myös varsin hyvin että Alice, huolimatta ulkomaisesta kasvatuksestaan, oli säilyttänyt lämpimän myötätuntoisuutensa Uutta Englantia kohtaan. ”Vaiti, hourupäinen lapsi!” huudahti hän vihdoin tuimemmalla äänellä kuin mitä koskaan oli käyttänyt lempeätä Alicea kohtaan. ”Kuninkaan epäsuosiossa on paljon enemmän pelon aihetta, kuin hurjan, harhaanjohdetun kansanjoukon rääkymisessä. Kapteeni Lincoln, se on nyt päätetty. Castle Williamin linnoitus on miehitettävä kuninkaallisella joukko-osastolla, kaksi muuta rykmenttiä on majoitettava kaupunkiin, tahi asettukoot sitten leiriin sen edustalle. Nyt on hänen majesteettinsa hallituksen monen levottoman, ellen sanoisi kapinallisen vuoden perästä saatava luja suoja ympärilleen”.

”Odottakaa, sir — luottakaa vielä jonkun aikaa asukkaitten uskollisuuteen”, lausui kapteeni Lincoln, ”ja älkää toimillanne osoittako, että he voisivat olla muussa, kuin veljellisessä suhteessa englantilaisiin sotilaihin, kuten he kylki kyljessä taistelivat ranskalaisessa sodassa. Älkää muuttako synnyinkaupunkinne katuja sotaleikiksi ja ajatelkaa kaksi kertaa ennenkuin jätätte maahan Castle Williamin, maakunnan avaimen muitten, kun syntyperäisten uusenglantilaisten käsiin”. ”Nuori mies, asia on nyt päätetty”, selitti varamaaherra nousten tuoliltaan. ”Jo tänä iltana on brittiläinen upseeri tuleva tänne vastaanottamaan tärkeitä, joukkojen jakamista koskevaa virkaohjetta. Myös teidän läsnäolonne on tarpeellinen. Jääkää hyvästi siksi, kunnes taas tavataan”. Näin sanoen varamaaherra kiireesti poistui huoneesta. Alice ja kapteeni Lincoln, jotka hitaasti seurasivat jälestä, pysähtyivät hetkeksi, heittaätseen vielä kerran silmäyksen vanhaan tauluun, samassa kun vilkkaasti kuiskuttivat toisilleen. Kapteeni kuvitteli mielessään, että Alice valkeassa puvussaan, ylimaailmallisella ulkomuodollaan muistutti niitä sadun haltioita, jotta toisinaan puuttuivat ihmisten kohtaloihin, joko ainoastaan oikullisuudesta, mutta osaksi myös osanottavaisuudesta ihmisten suruihin ja onnettomuuksiin. Samassa kun hän avasi oven Alicelle kääntyi tämä ympäri viitaten tauluun päin. ”Tule esiin pahahenki!” huudahti hän hymyillen. ”Nyt on aikasi tullut!” Saman päivän iltana astui varamaaherra ympärillään joukko erityisiä henkilöitä, jotka olivat tulleet sinne eri tarkoituksessa. Kerran jälleen yllämainitussa huoneessa. Siellä olivat Bostonin valtuusmiehet, erinomaisia edustajia kaupungin puritaanisille perustajille, joiden jylhä voima niin suuressa määrässä on painanut leimansa uusenglantilaiseen luonteeseen. Jyrkkä vastakohta näille oli pari raatiherraa puuteroiduissa peruukeissaan, kirjaelluissa liiveissään, polvihousuissaan, silkkisulissaan ja puolikengissään. Vlelä oli huoneessa majuri brittiläisessä armeijasta odottaen maaherranmääräyksiä joukkojen maihin noususta, sillä ne olivat vielä kuljetuslaivoissa. Hutchinsonin tuolin vieressä seisoi kapteeni Lincoln kädet ristissä, silloin tällöin heittäen vihaisia silmäyksiä brittiläiseen upseeriin. Pöydällä, keskellä huonetta paloi kaksi kynttilää, jotka heittivät lekuttavan valonsa paperille, joka nähtävästi odotti ainoastaan varamaaherran allekirjoitusta. Raskaan, lattiaan saakka ulottuvan seinänverhon takaa saattoi tarkka silmä havaita siekaleen naisen hameesta. Saattaa näyttää kummallisella, että Alice Wane sai olla läsnä sellaisessa tilaisuudessa, mutta koko hänen olennossaan ilmeni sellainen viaton lapsellisuus, ett'et kukaan niistä harvoista, jotka huomasivat hänen läsnäolonsa, panneet sille mitään huomiota. Sillävälin piti kaupungin edustajain puheenjohtaja pitemmänpuoleisen puheen varamaaherralle, jossa hän vastusti brittiläisten joukkojen päästämistä kaupunkiin. ”Jos teidän armonne”, niin lopetti kunnianarvoisa, mutta jotenkin kuivan näköinen mies esityksensä, ”pysyy yhä päätöksessään, ja puolestaan sallii näitten palkkasoturien tunkeutua rauhalliseen kaupunkiimme, niin lankee siitä edesvastuu niskoillenne. Ajatelkaa sentähden niinkauvan kuin vielä on aikaa, että, jos pisarankaan verran veri vuotaa, on tämä veripisara jäävä häipymättömäksi tahraksi elämäänne. Te olette taitavalla kädellä kirjoittaneet esi-isäimme historian, sentähden tulee teidän sitä enemmän harrastaa, saattaa itsenne suureen arvoon todellisena isänmaan ystävänä ja rehellisellä valtiomiehenä, koska tekonne kerran tulevat kirjoitetuiksi historian lehdille.

”Herrani, en ole ensinkään vapaa luonnollisista pyyteistä, tulla kunnialla mainituksi tämän maan historiassa”, vastasi Hutchinson, salaten harminsa kohteliaan pinnalla. ”Mutta en luule muulla tavalla voivani saavuttaa päämäärää, kuin asettautumalla satunnaista kapinanhenkeä vastaan, joka luvallanne, näyttää vallanneen minuakin vanhempia miehiä.

Tahdotteko, että minun on odotettava siksi, kunnes roskaväki on tehnyt raunioksi hallintorakennuksen, niinkuin jo on tehty oman taloni suhteen. Uskokaa minua, paras herrani, että aike on tuleva, jolloin mielellänne asetutte kuninkaan lippujen alle, jotka nyt ovat niin vastenmieliset teille.”

”Niin”, jatkoi englantilainen majuri, joka kärsimättömänä odotti ohjeita varamaaherralta, ”täällä maakunnassa ovat mananneet esiin paholaisen eivätkä voi sitä jälleen saada masennetuiksi. Mutta Jumalan ja kuninkaan nimessä olemme me kyllä sen tekevät! Jos ryhdytte tekemisiin tämän paholaisen kanssa, varokaa itseänne sen kynsiltä!” puuttui Lincoln puheeseen suuttuneena tällaisesta kansalaistaan kohtaan tehdystä hyökkäyksestä.

”Luvallanne, nuori herra”, lausui kaupungin valtuutettujen kunnioitusta herättävä puheenjohtaja, ”älkää antako riitaisuuden hengen suoda sijaa tunteillenne. Me olemme taistelevat sortajia vastaan rukouksilla ja paastoamisella, niinkuin esi-isämmekin ovat tehneet. Ja heidän tavallaan aiomme antautua kohtalon alaiseksi, johon sallimus näyttää johtaneen meidät luonnollisesti kuitenkin siten, että parhaan kykymme jälkeen koetamme sitä lievittää”.

”Ja sitten ojentaa esiin kyntensä”, jupisi Hutchinson; ”tiedän kyllä hyvin millaista puritaanien alamaisuus on. Tämä asia on kuitenkin heti selvitettävä. Kun saamme vahtimiehen jokaiseen kadunkulmaan ja päävahdin kaupungintalon edustalle, silloin uskaltaa jokainen rehellinen henkilö häiritsemättä liikkua ulkosalla. Kuningas on herrani, Englanti on isänmaani! Niitten asevoiman tukena voin huoleti uhmailla moukkien uhkauksia”. Näin sanoen tarttui hän kynään ja oli juuri kirjoittamaisillaan nimensä pöydällä olevaan paperiin, kun kapteeni Lincoln samassa laski kätensä hänen olalleen. Tuttavallisuuc tässä liikkeessä, joka niin soti sitä kunnioitusta vastaan, jota oli velvollinen osoittamaan maaherran virka-arvolle ja persoonalle, hämmästytti kaikkia, eikä vähimmän Hutchinsonia itseään. Suuttuneena, tultuaan häirityksi, hän kääntyi ja huomasi silloin kapteenin viittaavan vastapäätä olevalle seinälle. Hutchinson katsahti viitattuun suuntaan, huomaten kummastuksekseen mustan silkkiverhon peittävän salaperäistä taulua. Hän tuli silmänräpäyksessä ajatelleeksi hänen aamupäiväistä keskusteluaan nuorten sukulaistensa kanssa, ja alkoi paikalla epäillä, että Alice Wanella oli osansa tässä pelissä. Sentähden hän huusi kovalla äänellä:

”Alice! — tule ulos tänne. Alice!” Tuskin hän oli lausunut nämat sanat, ennenkun Alice tuli esiin kätköpaikastaan ja veti syrjään taulua peittävän verhon. Hämmästyksen huudahdus pääsi läsnäolevien huulilta ja varamaaherran kasvot muuttuivat aivan lumen karvaisiksi.

”Taivaan nimessä”, puhui hän enemmin itsekseen kuin toisille, ”jos Edward Randolph olisi tullut suoraan helvetistä, ei hänen kasvoissaan voisi havaita selvempiä merkkejä sen tuskista!”

”Jossakin varmassa tarkoituksessa on kaitselmus hajoittanut usvan, johon taulu aikaa myöten on kätkeytynyt!” lausui kaupungin edustajain vanha puheenjohtaja juhlallisella äänellä.

”Tähän hetkeen asti ei kukaan kuolevainen ole nähnyt, mitä nyt on silmäimme edessä!” vanhanaikaisten puitteiden sisäpuolella, jotka vielä asken olivat ympäröineet mustunutta kankaanpalasta, näkyi nyt muotokuva, jonka hahmoviivat ja varjot olivat osin hämärät, mutta silti saattoi selvästi eroittaa. Se kuvasi varakkaaseen, mutta aivan vanhanaikaiseen pukuun puettua mieshenkilöä, joka oli koristettu silkkisillä koho-ompeluksilla ja leveällä pystykauluksella. Päässä oli leveälierinen, otsaa varjostava hattu. Näiden hatun lierien alla loistivat silmät sellaisella kiillolla, jotta ne näyttivät miltei eläviltä. Koko muotokuva esiintyi niin kirkkaana ja selvänä tummaa taustaa vasten, että näytti siltä, kuin elävä ihminen olisi katsellut jostain aukosta seinässä alhaalla oleviin ihmetteleviin, kauhunvaltaamiin katselijoihin. Kasvojen ilme oli tuskin kuvailtava. Se muistutti eniten sellaisen ihmisen kasvojen piirteitä, jota vaivaa jokin kauhea rikos ja on ympäröivän kansanjoukon vihan, ylenkatseen ja kirouksien alaisena. Hurja uhkamielisyys taisteli valtavaa häpeää vastaan. Kaikki sieluntuskat kuvastuivat näissä kasvoissa. Näytti, ikäänkuin kuva sinä pitkänä aikana jolloin oli ollut läpipäästämättömän verhon peitossa, olisi saavuttanut voimaperäisemmän katkeruuden ja epätoivonilmeen. Sellainen oli, jos uskomme kansantarua, Edward Randolphin muotokuva, sellaiselta näytti hän silloin, kun kansan kirous painoi leimansa hänen luonteeseensa ja kasvojenpiirteisiin.

”Tuo tekee minut hulluksi — nuo hirveät kasvot!” puhkesi Hutchinson sanoiksi, jonka katse oli ikäänkuin kiinnilumoutunut tauluun.

”Anna tämän olla varoituksena!” kuiskasi Alice. ”Hän polki maahan kansan oikeudet. Katso millainen oli rangaistus, vältä tekemästä samaa rikosta kuin hän!”

Hetkisen värisytti varamaaherraa, mutta ponnistamalla tahdonvoimaansa — joka toki ei kuitenkaan ollut erinomaisimpia luonteenominaisuuksiaan — hän koetti vapautua lumouksesta, jonka Randolphin kasvot vaikuttivat.

”Tyttö!” huudahti hän katkerasti nauraen, samassa kääntyen Aliceen, ”Luuletko tuollaisilla kujeilla saavasi vaikuttaa jotakin hallituksen päämiehiin ja heidän päätöksiinsä tärkeissä kysymyksissä! Silloin olet pian tuleva huomaamaan, että olet erehtynyt!” ”Odottakaa hetkisen!” virkahti kunnan edustajain puheenjohtaja, Hutchinsonin tarttuessa kynään.

”Jos koskaan kuolevainen on saanut varoituksen vaivatulta kiusatulta sielulta, olette te, teidän armonne!”

”Vaikka tuo kuva huutaisikin: Varokaa!” pauhasi Hutchinson suuttuneena ”niin ei se hitustakaan voisi muuttaa päätöstäni”. Ja heittäen uhoittelevan katseen muotokuvaan, joka tällä hetkellä oli kahta hirveännäköisempi — hän kirjoitti vapisevalla kädellä: Tuomas Hutchinson. Sen tehtyään hän alkoi vavista koko ruumiissaan, niin ainakin kerrottiin, ikäänkuin sillä kynänvedolla olisi antanut pois sielunsa autuuden. ”Se on nyt tehty!” lausui hän, tukien päätään kädellään. ”Taivas antakoon anteeksi teon!” kuiskasi Alice lempeällä surullisella äänellään. Päivän valetessa levisi kaikkialle kaupungissa huhu, että mustunut, salaperäinen kuva oli astunut alas puitteistaan ja puhutellut varamaaherra Hutchinsonia. Mutta, jos jokin sellainen ihme olisi tapahtunut, ei kuitenkaan kauemmin voitu havaita mitään jälkiä siitä. Jos muotokuva todellakin oli näyttäytynyt, oli se lamaten kuin muutkin ilmestykset paenneet päivänvaloa, uudelleen kätkeytyen vuosisatojen peittoon. Asian laita oli todella kuitenkin se, että Alice Wanelle oli onnistunut ainoastaan muutamiksi tunneiksi palauttaa taulu alkuperäiseen asuunsa. Mutta ne, jotka sillä hetkellä olivat saaneet katsella Edward Randolphin kauheita kasvonpiirteitä, eivät uudelleen toivoneet niitä nähtäväksi ja heidän ajatellessa tätä hetkeä tuntui heistä, ikäänkuin paholainen olisi väikkynyt silmäin edessä. Kun Hutchinson toisella puolen valtamerta kuolinkamppailussaan valitti tukehtuvansa Bostonin verilöylyn hurmeeseen, silloin näytti Francis Lincolnista, että kuolevan kasvot muistuttivat suuresti Edward Randolphia. Mahtoikohan Hutchinson kuolinhetkellään tuntea kansan kirouksen tuottamaa kauheata taakkaa?



Hämetär no 145 20.12.1906 ja 1 3.1.1907.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kurkitien liikenneympyrän linnut


Limingan kirkonkylällä on viime vuosina tehty suuria tieremontteja. Niiden yhteydessä Kedonperäntien ja Kurkitien risteykseen on tehty uusi kiertoliittymä, rakentajan mukaan se otettiin virallisesti käyttöön lokakuussa 2009. Kun ollaan maan kuulun lintulahden äärellä ja tiellä lintuaiheinen nimi, niin mitäpä muuta kiertoliittymän keskeltä löytyykään kuin kurkia.

Ihan komeita, aurinkoa vasten.

Sitkeästä etsinnästä huolimatta en löytänyt netistä tietoa tekijästä. Limingan kuuluisammassa kiertoliittymässä Oulun moottoritien päässä on pohjoisen lakeudelle vielä tyypillisempi lato-aihe. Sen on suunnittellut oululainen arkkitehtiopiskelija, joka voitti järjestetyn kilpailun. Hänenkään nimeä ei Limingan kunnan sivuilta löytynyt.

Kaltion toimittaja Paavo J. Heinonen kierrätti asiantuntijoita kesällä 2008 tutustumassa Oulun seudun kiertoliittymätaiteeseen. Syntyi juttu Nää samat tylsät ympyrät: Kiertoliittymätaidetta metsästämässä (Kaltio 5/2008). Ladon puolikkaita ei taidemaalari Sutinen suostunut nousemaan edes katsomaan.




tiistai 17. toukokuuta 2011

Markus-setä 120 vuotta


Muistakaa, lapset, syödä aamupuuronne!

Tämä toivotus on lukuisista komediasarjoista ja viihdeohjelmista tullut tutuksi monille niillekin, jotka eivät olleet syntyneetkään Markus-sedän lopettaessa Lastentunnin pitämisen Yleisradiossa vuonna 1956. Tänään 1891 syntynyt radiopersoona teki ohjelmaansa vuodesta 1927 alkaen, suomeksi ja ruotsiksi. Yleisradioon hän tuli töihin edellisenä vuonna.

Kolme vuosikymmentä ohjelmaa ja puuronsyöntikehotuksia ei voi mennä jättämättä jälkeä, varsinkaan pienille korville. Varmaankin Jukka Virtanen kirjoittaa Linnanmäen Peacock-teatterille tulevan kesänkin esitykseen jonkin puuro-viittauksen.

Markus Rautio (k. 1973) sittemmin tunnetusti ei pitänyt lapsista ollenkaan. Hänestä tuli kuitenkin nopeasti Suomen suosituin radioääni, ja suosio asetti rajat työlle.

Aino Pynnönen muistelee Lahden Radioharrastajien sivuilla:

Kun sitten Markus-setä alkoi pitää Lastentuntia, oli kaikki lapset koottava kuuntelemaan ja se oli hauskaa. Markus-setä jutteli lapsille oikein kauniisti ja opettavaisesti. Silloin oli käytössä jo sellainen torvi, että kaikki huoneessa kuulivat.

Rautiolla olisi tietysti ollut mahdollisuus rajoittaa työnsä lasten parissa radioon. Mutta ei. Hän toimi myös Lasten maailma -lehden päätoimittajana 1940- ja 1950-luvuilla.

Lähinnä Markus-setä on hämmentävä hahmo. Häntä imitoivat ja hänestä letkauttelevat sellaiset näyttelijät, joilla ei hänestä ole omaa kokemusta. Yleisön enemmistölläkään ei enää varmaankaan ole, muutoin kuin sketseistä.

"Jätä valo palamaan" tietää Tekno-Kekko Raution viimeisiksi sanoiksi. Ja ne todella ovat jääneet päälle.



* Markus-setä. Elävä arkisto.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Kemin XXX sarjakuvapäiviltä


Viikonloppuna Kemissä vietettiin jo 30. sarjakuvapäivät. Kemin taidemuseoon koottu näyttely keskittyikin festivaalien historiaan, näytteillä oli parhaita paloja menneiltä vuosikymmeniltä. Teemaan sopi mukaan mainiosti myös suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlan kiertonäyttely, ja saman festivaalien tavoin kolmekymmentä vuotta täyttävän Suuren Kurpitsan juhlinta.

Huonosti valmistautuneen reportterin kamerasta loppui akku puoli tuntia Kemiin saapumisen jälkeen, joten kuvallisia tunnelmia vain näyttelystä.

Nettisarjakuvakilpailun voittajiin voi tutustua täällä.




sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Oulun taiteiden päivä


Eilen Oulussa vietettiin Taiteiden päivää. Eri kaupunginosien asukastuville ja muutoinkin ympärikaupunkia oli järjestetty erilaista ohjelmaa. Musiikkia, lausuntaa, kuvataidetta.

Oman korteni kekoon kannoin viemällä tutun kuusen oksille Hupisaarille katseltavaa ja mietittävää. Värilliset paperit herättätivät välitöömästi ohikulkevien lapsien mielenkiinnon.

-- Mitä ovat nuo paperit kuusen oksilla?

lauantai 14. toukokuuta 2011

Pieter de Poortere: Hitlerin poika


Alkukuusta esittelin kaksi, tai oikeastaan kolme, tuoretta sarjakuvaa, joissa Adolf Hitler tavalla tai toisella oli mukana. Pikon ja Fantasion uusien seikkailujen kahdessa ensimmäisessä osassa Hitler ja natsit majailevat ja pitävät valtaa Brysselissä, Pertti Jarlan Fingerpori-kooste Kamppailuni nimeään myöten viittaa tuohon edesmenneeseen johtajaan.

Juuri ilmestynyt Pieter de Poorteren Hitlerin poika (Kumiorava 2011) käy käsiksi itse hahmoon. Adolfin vaiheita seurataan ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista aina avioliittoon Eva Braunin kanssa. Loppuratkaisu ei ole aivan historiankirjojen mukainen.

Varsinaisesti de Poorteren päähenkilö on Hitlerin poika Dickie, joka sai alkunsa kenttäsairaalassa. Rautaristillä palkitsemiseen liittyi viihdytysjoukkojen palveluksia. Isän ja pojan vaiheita seuraillaan rinnakkain.

Kesti kauan ennen kuin isyys Adolfille selvisi. Eva ja hän olivat yrittäneet saada lasta, huonolla onnella. Asiaatunteva tohtori Mengelstein kuitenkin auttoi. Keinotekoisesti synnytetty lapsi meni kuitenkin tutkimaan isänsä salkkua ja tuli räjäytetyksi.


Surunmurtamaa Adolfia lohduttaakseen Eva kertoi salaamastaan kirjeestä ja Dickie-pojasta. Oikea, luomumenetelmin syntynyt poika jäljityksen jälkeen löytyi keskitysleiriltä. Pian kansa sai kuulla: Ein Volk, ein Reich, zwei Führer!

De Poortere kertoo koko tarinan sanattomasti. On teoksen suomeksi toimittaneille Kai Lompolojärvelle ja Janne-Matti Keisalalle otsikon lisäksi muutakin käännettävää ollut. Yleisilme on klassista, hieman vanhahtavaa sarjakuvailmaisua. Kerrontaa rytmittävät koko aukeaman kokoiset etsintätehtävät.


Dickie kasvoi flaamiksi, de Poortere tulee pidäkkeettömästi ilmaisseeksi flaamien negatiivisia tuntoja naapureita ja amerikkalaisia kohtaan. Oma kärsimys liioitellaan ylettömyyksiin asti. Jos karikatyyrejä aletaan tekemään, niin on parempi viedä ne loppuun asti. Kun jollekin alkaa, ei pidä peruutella.

Ihmisillä on asenteita, ikäviäkin, siitä huolimatta mitä ja miten julkisuudessa puhutaan. Ratkaisevaa on se, miten asenteiden antaa vaikuttaa omiin tekoihinsa. Omien asenteidensa kanssa on opittava elämään, ja ehkä ne joskus muuttuvat. Tai ei. Ei niillä kuitenkaan toimita kanssaihmisiä suututtaa. Tällaiset de Poorteren työn kaltaiset teokset auttavat lukijaa käsittelemään omia tuntojaan. Sanattomuus korostaa tätä. Kaikki mitä tästä sanoiksi muotoilet on omaa tuotostasi.

torstai 12. toukokuuta 2011

Vallan ja vallankumouksen ohjenuora



MEGA-Marx – Johdatus uuteen Marxiin.
Juha Koivisto & Vesa Oittinen (toim.)
Vastapaino 2011.
224 s.


Karl Marxin (1818-1883) ja Friedrich Engelsin (1820-1895) aatteellista elämäntyötä on yritetty tasaisin aikavälein 1910-luvun lopulta alkaen viedä historian romukoppaan aikansa eläneenä ja vanhentuneena. Viimeksi näin tehtiin reaalisosialismin romahdettua 1990-luvun alussa. Lukuisista yrityksistä huolimatta kirjoitukset ovat nousseet aina uudelleen esille, eri aikoina erilaisiin tarkoituksiin.

Juha Koiviston ja Vesa Oittisen toimittamassa MEGA-Marx – Johdatus uuteen Marxiin (Vastapaino 2011) artikkelikokoelmassa tarkastellaan ja tarjotaan aineksia uusimman Marx-renessanssin ymmärtämiseen ja pohjaksi. Suuri osa teoksen artikkeleista perustuu Karl Marx -seuran syksyllä 2009 järjestämään seminaariin, jossa koti- ja ulkomaiset tutkijat käsittelivät Marxia uudella vuosituhannella.

Uuden Marxin tulemisen taustalla on Marxin ja Engelsin koottujen teosten kriittisen laitoksen tekeminen. Uuden tieteellisen edition lyhenteenä on 114-osaiselle kirjasarjalle sopivasti MEGA, Marx-Engels Gesamtausgabe. Koiviston ja Oittisen toimituksen ensimmäisen varsinaisen artikkelin on kirjoittanut Marcello Musto, yksi MEGA:n toimittajista. Muston teksti selventääkin Marxin ja Engelsin perinnön käsittelyä huomattavasti.

Monilla Marxin tulkitsijoilla on ollut käytettävissään perin vähän mestarinsa kirjoituksia, ei aina kaikkia julkaistujakaan, lukuisista keskeneräiseksi jääneistä käsikirjoituksista puhumattakaan. Musto sanookin, että keskeneräisyys on nimenomaan keskeisin Marxin tuotantoa leimaava teema. Hänen ajattelunsa ei ole ollut sellainen monoliitti, luonnonlakimainen historiallisen materialismin teoria, jonka avulla voisi jopa ennustaa tulevaisuutta.

Musto käy läpi yrityksiä saattaa Marxin ja Engelsin tuotanto yksiin kansiin. Ajatusta heräteltiin vielä Marxin eläessä, mutta tekijä vastasi kyselyyn: ”Ensinnäkin ne pitäisi saada kirjoitetuksi”. Engelsillä ja muilla teosten varhaisilla toimittajilla oli suuri työ ottaa selville osin luonnosmaisiksi jääneistä käsikirjoituksista mitä Marx oli hahmotellut. Engelsin osuus on suuri etenkin Pääoman kolmannessa osassa.

Työväenliike tarvitsi selkeitä ohjenuoria ja poliittisia ohjelmia. Nämä ohjasivat toimitustyötä, ja osin oikoivat ja vääristivät Marxin tarkoittamaa. Neuvostoliitossa heti 1920-luvulla aloitettiin mittavien kriittisten koottujen toimittaminen, mutta hanke kariutui Staliniin. Marxin kirjoitukset tarkkaan tunteva teosten päätoimittaja David Rjazanov erotettiin ja karkoitettiin Neuvostoliitosta 1931. Monet muutkin toimittajat saivat tuta Stalinin vainot.

Marxista ja Engelsistä (ja Leninistä) tuli tekstivarastoja, josta etsittiin sopivia sitaatteja vallan tarpeisiin. Kirjoittajien alkuperäisistä tarkoituksista ei välitetty. Tähän ei syyllistytty ainoastaan Neuvostoliitossa, vaan myös saksalaisessa sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.

Musto arvioi, että Marxia muokattiin liian tiukkaan historiallisen materialismin muottiin. Haluttiin nähdä yhteiskunnan muuttuvan luonnonlakimaisen vääjäämättömästi. Muston mukaan Marxin tarkoituksena oli luonnehtia kapitalismin dynaamisia periaatteita, mutta hänen analyysinsä muuntuikin yleispäteviksi historian laeiksi. Kritiikki-sana ei ole turhaan monien kirjoitusten otsikoissa.

Yhteiskunnan muuttuminen jäi tällaisissa tulkinnoissa odoteltavaksi asiaksi, josta puolueen johto, poliittinen valta pitäisi huolta. Vaikka Marx puhui kapitalismin sortumisesta omaan mahdottomuuteensa, niin hän kuitenkin ymmärsi sen muuntuvuuden ja kestävyyden. Yhteiskunnallisiin asioihin oli vaikutettava, ”työväenluokan on itsensä hankittava vapautus työväenluokalle”, mitään ei tapahtuisi itsestään ilman että ihmiset haluavat sen tapahtuvan.

Muston mukaan vain harva ajattelija on Marxin tavoin ollut kiinnostunut ihmisen yksilöllisyyden vapaasta kehityksestä. Marx korosti erilaisten yksilöiden rikastavan heidän muodostamia kollektiiveja, painotti, että tasa-arvon on otettava erilaisuus huomioon.

Porvarillinen yksilöllisyys ja tasa-arvoisuus tarjoavat vain mahdollisuutta valita ja yhdenvertaisuutta oikeuden edessä. Marxin hahmottelema yksilöllisyys ei ollut johonkin vapaavalintaiseen lokeroon asettumista tai tasa-arvoisuus standardoitua samanlaisuutta. Näitä ajatuksia Musto tarjoilee uusille Marx-tulkitsijoille pohdittaviksi.

MEGA-Marx artikkelikokoelma on vasta tutkijoiden avaus, ja se lähinnä murtaa käsitystä Marxista monoliittisena ajattelijana jolta löytyy vastaus kaikkeen. Marxin oli epävarma, pohti ja moni asia jäi keskeneräiseksi. Varsinainen MEGA tarjoaa ja tulee tarjoamaan tutkijoille ja analysoijille pohdittavaa ja luovia virikkeitä, laaja-alaisesti, olihan Marx kiinnostunut lähes kaikesta matematiikasta runouteen, proosasta luonnontieteisiin.

Useimmissa kirjan artikkeleissa keskitytään kapitalismiin ja Pääomaan, mikä onkin ymmärrettävää nykyisen finanssikriisin kautta. Michael Krätke pitää, ehkä turhankin vanhahtavin sananpainoin, Marxin poliittisen taloustieteen kritiikkiä edelleen ainoana perinpohjaisena nykyisen ekonomismin kritiikkinä. Toki on niin, että Marxin kritiikissä pääomasta paljastui moniulotteinen ja poliittinen voima, toisinkuin uusliberalistit antavat ymmärtää.

Marxin epävarmuuden ja keskeneräisyyden pohjalta voisi sanoa, että paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja tulevaisuuden rakentamista ei voi ulkoistaa toisille, ei edes suurille auktoriteeteille. Paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentaminen on tässä ja nyt tapahtuva prosessi. Ja siihen tarvitaan sekä yksilöitä että yksilöiden muodostamia joukkoja. Aave on valpas ja aktiivinen kansalainen yhteistyössä toisten kansalaisten kanssa.

Marxin ja Engelsin teksteissä on edelleen tallella ne vastarinnan välineistöt, jotka sinne on aikoinaan kirjoitettu. Uusien sukupolvien on ne sieltä uudelleen luettava, omalla tavallaan, omaksi avukseen.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Haluan nähdä muutakin, jatkoprojekti


Vuodenvaihteessa taideopiskelija Elissa Eriksson järjesti Facebookissa "Haluan nähdä muutakin" -tempauksen, jolla 1458 osallistunutta osti tammikuun viimeiseltä viikolta mainostilaa JCDeauxilta, siis bussipysäkeiltä. Keskimäärin kukin osallistuja maksoi kahdenkymmenenyhden julisteen kampanjasta 4,20 euroa. Kukin sai kertoa mitä muuta halusi nähdä, ja nämä toiveet julisteisiin painettiin. Paitsi tissit, niitähän mainospaikoilla melko usein kevyesti verhottuna näkeekin.

Eriksson on koonnut kuvia ja linkkejä kampanjasta blogiin ja facebook-ryhmään.

Eilen havaitsin bussipysäkin ohi kulkiessa, että JCDecaux on jatkokehittänyt Erikssonin aloittamaa kampanjaa. Muutakin -otsakkeella firma on pyytänyt yhtätoista graafista suunnittelijaa tai toimistoa eri maista kuvittamaan haluan nähdä muutakin -pyyntöjä. Esimerkiksi Antoine+Manuel on kuvannut oikeata rakkautta, Mike Mills rakkaudentunnustuksia, Byggstudio tulevaisutta ja Niessen & de Vries hiljaisuutta.

Lähipysäkiltä ottamissani kuvissa on Rami Niemen Haluan nähdä naamioiden taakse (2011). JCDecauxilla on Muutakin -facebookryhmä, jossa voi tutustua kaikkiin töihin. Ryhmässä on annettu kärkevääkin palautetta jatkokehittelystä ja sen keskusjohtoisuudesta.

Erikssonin alkuperäinen kampanja näkyi vain pääkaupunkiseudulla. Jatkokampanja on esillä siis ainakin Oulun korkeudelle saakka.