galleria kooma, perjantai 29.8.2014 klo 19.
Lauri Ahtinen: Täällä on muuten vielä vappaata tilaa.
Ville Ranta: Ota sitä viiniä.
L: Tota niin, mä oon niinku puolikas tuon ateljee Mulukun miehistä. Meillä on, tässä pyöritellään tätä kooma galleriaa ja työtilat, tai Ateljee Mulukku on tuossa seinän takana, sielläkin saa käydä nuuhkimassa millaiset tuoksut siellä on. Ja tuota, tää taipuu hyvin monenlaisiin tilaisuuksiin niin kuin vaikka Villen kirjanjulkkareihin. Aivan niin kuin upeaa.
Mulla on ollut vähän aikaa, mää aattelin, että on noloa valmistautumatta tulla tänne, mutta en minä oikeastaan ookkaa, mulla on täällä tosi pienellä kirjoitettu paljon kysymyksiä. Haluaisitko ite kertoa ensin jotakin tästä kirjasta? Mulla on kyllä siitä paljon kysymyksiä.
V: Mulla on pahvilaatikollinen kirjoja, niitä saa katella, jos huvittaa katsoa. Ja niitä voi myös ostaa, jos haluaa. Ja tuota, joo, joo mää sain niitä kustantajalta, meillä on Asema kustannus, kustantamo jota minä itse pyöritän Mika Lietzenin kanssa, ja parhaillaan on menossa toiset julkkarit Turussa toiselle kirjalle.
L: Mikä kirja siellä on?
V: Se on sellanen, tota, päinvastaista matskua kuin tämä, se on sellaista amerikkalaistyylistä sarjakuvaa.
L: Okei, eli niin kuin huolellisesti piirrettyä ja väritettyä?
V: Niin, sillain piirrettyä kuin sarjakuvat piirretään.
L: Niin, niin.
V: Tämä mun, tää on, tuota, tuota, tämä on omaelämäkerrallinen kirja, jossa on suurin osa matskuista on luonnoskirjoista. Ei sillä tavalla, että olisin hyvät sivut luonnoskirjasta valinnut kirjaan, vaan ennemminkin niin ku tavallaan saman aiheen ympärillä olevia pohdiskelevia pikkuesseitä ja jotka olen järjestänyt tähän kokonaisuudeksi. Tässä on neljä osaa, tai viisi, jotka olen jälkikäteen toimittanut, ei kun kuusi osaa tässä on. Olen sitten piirtänyt lisää kokonaisuuden saamiseksi tämmöseksi seurattavaksi. Tämä on tämmöistä aukinaista, improvisoivaa matskua, joka on aina ollut mulla sellaista, joka on mun mielestä parasta. Joka usein jää julkaisematta.
L: Niin tota, tuohan tuntuis vähän sillain niinku jonkun korvaan, että siellä täällä oli matskua ja kyhäsin kokoon kirjan, mutta tuohan on parasta, sinä niinku työskentelet koko ajan, kun teet tuommosella vapaalla hommalla, saa pidettyä jonkinlaisen ilon siinä tekemisessä. Tuota ehkä pitkän romaanin kohdalla voi saattaa itsensä sellaiseen iljettävään tilaan?
V: Aika vasten julkaisin, vasta vuosi sitten edellisen kirjan joka oli tehty romaanin tapaan ja aikalailla kronologisesti työstetty, ja vielä sellainen, jossa oli selkeä tarina ja se tietenkin väsyttää, niinku taiteellisesti. Kerronnallisesti tavallaan joutuu vetämään lankoja yhteen ja joutuu tekemään loogisia ratkaisuja. Mutta tällei haluaisin tehdä kaikki kirjani, erityisesti sarjakuvaromaanit, sillä tavalla etten itse tietäisi kokonaisuutta kuin jälkeenpäin. Se on melkein mahdotonta. Sarjakuva on myöskin sellaista, että se vaatii paljon käsityötä, niin on se ongelma, että on melko raskasta käydä se prosessi läpi jos vaikka joutuu tekemään uudestaan vaikkapa 50 sivun jaksoa. Kyllä minä sitäkin teen, mutta tuota tällä kertaa halusin päästä irti lineaarisesta kerronnasta ja saada niinku sellaisen sekä sisällöllisen että visuaalisen ilmeen vapautettua semmoisesta tarinankerronnasta, sellaisesta loogisuudesta, tarinankerronnan maneerien paineesta.
L: Tää oli, mä joudun kysymään nyt kolmoskysymyksen, vaikka minä olen tehnyt järjestyksen, tota, mulla olisi ollut alkuun kaksi näsäviisasta kysymystä, mutta eivät ne kovin hyvin tähän sovi. Tota kirjan nimestä, ...
Tässä kohdassa loppui akku. Tarkka litterointi esitystilanteessa puhutusta ei tee oikeutta kuulijasta selkeältä tuntuneelle.
Kirjan nimi juontuu luonnoskirjoista. Ranta oli kuukauden pienessä italialaiskaupungissa Materassa. Luonnoskirjat täyttyivät, mutta mitään käyttökelpoista ei tuntunut syntyvän. Lopulta osa Materassa tehdyistä kuvista päätyi uusin tekstein tuoreeseen kirjaan.
Matera on useissa elokuvissa esittänyt Jerusalemia, esimerkiksi Mel Gibson The Passion of the Christissa (Kristuksen kärsimyskertomus, 2004) kulki Materan katuja ja kujia. Tästä syntyi kirjan nimi, Köyhän miehen Jerusalem.
Rannan aikaisempaan tuotantoon verrattuna uutuus muistuttaa lähinnä Isi on vähän väsynyt -teosta. Siinäkin avoimet, omaelämäkerralliset havainnot ja tapahtumat lomittuvat aihepiireittäin. Ranta arvioi, että tuoreessa kirjassa hän itse on vähemmän keskipisteessä. Kymmenen vuotta lisää ikää on karistanut nuoruuden illuusioita.
Ahtinen ja Ranta keskustelivat lisäksi isyydestä ja miehenä olemisesta. Erityisesti vanhemmilla naisilla ei tunnu olevan luottoa siihen, että isät pärjäävät lasten kanssa. Apua tullaan kaupungilla kärkkäästi tarjoamaan. Sen voin omistakin kokemuksista vahvistaa. Ei miehen asemassa ole mitään valittamista, summaa Ranta lopulta.
* Köyhän miehen Jerusalem. Asema.
