Lapin liimapuupalkki

Ennen viime vuoden lokakuuta vihreästi ajatteleva intelligentsia piti Kemijärven sellutehdasta jotenkin outona tapauksena, aluepolitiikan kukkasena. Keittämällä eroteltiin kuitua Itä- ja Ylä-Lapin puista, jotka olivat aloittaneet kasvamisensa ehkä jopa 1300-luvulla ja joka ei oikeastaan sellun raaka-aineeksi kunnolla sopinutkaan. Keittää piti pidempään.

Ilmaan heiteltiin ajatuksia, että tuo puu -- jos sitä ylipäätään on pakko hakata -- olisi rakennus- ja huonekaluteollisuuden raaka-aineeksi mitä parhainta. Jos hyödynnetään, niin ainakin oikeanlaiseen tarkoitukseen.

Tällaisia sanailtiin sivumennen esimerkiksi Jukka Relanderin isännöimässä T-klubissa.

Lokakuun jälkeen tapahtunut muutos olisikin siis hieno sulka ministeri Tarja Cronbergin hattuun. Siis jos ministerit olisivat olleet oikeutettuja tietämään ja vaikuttamaan etukäteen pörssiyhtiön sisäisiin asioihin.

Lapin puihin, kuten moniin muihinkin alueen asioihin, liittyy huomattavaa mystifiointia, toiseuden luomista. Matkailuyrittäjät tekevät sitä ammattikseen.

Mutta viime vuosisadan aikana puu on muuttunut. Kaikkialla Suomessa. Kun erään kirkon lankkulattia haluttiin uusia, järeitä puita entisen kaltaisen tekemiseksi löytyi etsimisen jälkeen Pohjois-Ruotsista. Saarikosken puusulun uudelleenrakentamiseen entisten 1800-luvun piirustusten mukaan tarvittiin tuontitukkia Venäjältä. Silti piikkikoron kanta uppoaa kirkon lattiaan ja puusulku kesti käytössä ilman korjauksia vain kaksi vuotta.

Kun ilmasto lämpenee, puu kasvaa vuodessa entistä enemmän. Vuosilustot ovat paksumpia ja sitä myöden materiaali pehmeämpää. 200-300 vuotta vanha puu ei tänä päivänä ole kokenut 1600-luvun pikku jääkautta kuten 1800-luvun puolivälissä. Järeäkään puu ei ole tänä päivänä kokenut hitaan kasvun ja ohuiden vuosilustojen kautta. Paljon muistellun lämpimien kesien 1930-luvun ja 1970-luvulta lähtien puhutun ilmastonmuutoksen kylläkin.

Oikeastaan puun kantavuuslaskelmat pitäisi tehdä uusiksi, ainakin Etelä-Suomen puun osalta. Siksi suuronnettomuuslautakunnan kuva Iisalmen uimahallin katosta vuodelta 2000.

Oikeus elämään ja kulttuuriin

Vuonna 2366 USS Enterprisellä nuori Wesley Crusher tuli ajattelemattomuuttaan yhdistäneeksi kaksi eri naniittityyppiä. Naniitit ovat mikroskooppisia robotteja, jotka auttavat ihmiselimistöä pysymään terveenä.

Eri naniittikantoja ei kuitenkaan lääkärien ohjeiden mukaan olisi saanut sekoittaa -- seuraukset saattaisivat olla arvaamattomia.

Loppuvuodesta 2007 Nokian vesilaitoksella työskennellyt henkilö, jota media on kutsunut "huoltomieheksi" (nettisivujen mukaan laitoksella ei työskentele ketään tällä ammattinimikkeellä), tuli ajattelemattomuuttaa yhdistäneeksi kaksi eri vesityyppiä. Vesihän on mikroskooppisista molekyyleistä koostuva neste, joka on elämälle välttämätöntä.

Eri vesikantojen yhdistäminen on lääkärien ja ympäristöministeriön ohjeiden mukaan kiellettyä -- seuraukset saattaisivat olla arvaamattomia. Eri vesien asianmukainen käsittely on ihmiselämän kannalta elintärkeää.

Kahden naniittityypin tultua kosketuksiinsa toistensa kanssa ne alkoivat korjata ja lisätä toisiaan. Alkoi kehitys, joka johti uuden elämänmuodon syntyyn. Ei aikaakaan, kun se kykeni puolustautumaan ja kommunikoimaan.

Nokialla alkoi yhdistetyissä johdoissa välittömästi virusten kuhina, niiden määrä kasvoi suunnattomaksi. Tämän vuoden puolella vesijohtoverkon faunaan sisältyivät jo giardia -alkueläimet. Kehitys kehittyy.

USS Enterprisen miehistön piti tunnustaa naniittien oikeudet elämänmuotona ja kulttuurina. Naniitit saivat asuttavakseen Klavis Alpha IV -planeetan. Sittemmin naniitit ovat levittäytyneet muihinkin skifiuniversumeihin, esimerkiksi tähtiporttiverkostoon kuuluvalle Orbanille.

Nokialla kehittyneiden elämänmuotojen muutosturvasta ja uudelleensijoittamisesta ei tiettävästi ole käyty keskustelua.

Jyrkillä pyyhkii hyvin

Irtisanomisuutisista eilen vastasi yhdysvaltalainen Nokian Paperi (Georgia Pacific). Uuden mantereen aiemmin niin pelätyt irtisanojajohtajat eivät sentään lakkauttaneet eurooppalaista sivuyksikköään kokonaan, vaan tyytyivät 70 hengen vähennykseen.

Nokian Paperi yritti 1960-luvulla markkinoidan suomalaisiin koteihin erityisiä pyllyn pyyhkimispapereita. Ei siis tätä nykyisin markkinoita yksin hallitsevaa rullamuotoista, vaan siististi laatikkoihin pakattuja yksittäisiä arkkeja. Tuo Nokian innovaatio ei lyönyt itseään läpi.

Savossa kerrotaan, että vessapaperilla olisi ollut merkittävä rooli nykyisen valtiovarainministerin eduskuntaan nousussa. Ennen vuoden 1999 eduskuntavaaleja kokoomuksen asetelmat Pohjois-Savossa näyttivät vakailta: entiset edustajat tulisivat jatkamaan vaalien jälkeenkin. Haastajana matkaan lähtenyt Katainen jakoi tarinan mukaan vaalinaluspäivinä Kuopion torilla tuhansittain vessapaperirullia, joihin olisi painettu ehdokkaan kuva ja "Jyrkillä pyyhkii hyvin" slogan.

Tarinan todenperäisyydestä en tiedä -- savolainen se ainakin on. Noissa vaaleissa Katainen tuli valituksi, ennakkoasetelmista huolimatta.

Jyrki -vessapaperille saattaisi nykyisinkin löytyä markkinarakoja tahkottavaksi. Samoin myös kankeammalle Matti -paperille.

Oy Moomin Characters Ab

Ranskassa Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Muumit palkittiin, tai oikeastaan Le Petit Lézard -kustantamo, joka on ranskan kieliselle yleisölle tuonut ihastuttavat Muumi -sarjakuvat jälleen saataville. Essentiel patrimoine -sarjassa oli ehdokkaina Franquinia ja Crumbia, mutta voiton vei Jansson. Muumi -sarjakuvat ovat viimeistään nyt kiistaton osa maailman klassisia sarjakuvia.

Suomalaisista vaihtoehtosarjakuvan palkinnon saajaksi oli ehdokkaana Kaisa Leka, aikaisempina vuosina tässä sarjassa Suomeen on voitto tullut parikin kertaa.

Ranskassa festivaalien suurimpana antina on pidetty Kiinan markkinoiden avautumista sarjakuville, ja kiinalaisen sarjakuvan pyrkyä Euroopan markkinoille. Toisin kuin Japanissa, Kiinassa ei ole pitkää sarjakuvien tekemisen traditiota, mutta puolueen kannustettua ihmisiä uuden taidemuodon pariin, taitavia tekijöitä on löytynyt.

Ranskankielisen (l. belgialaisranskalaisen) sarjakuvan markkinoiden päänavaajana Kiinassa on tietenkin ollut Tintti. Neljässä vuodessa Tinttejä maassa on myyty kolmisen miljoonaa kappaletta.


Joitakin vuosia sitten Suomen Pankki arvioi suomalaista yrityskenttää ja suurimmaksi puutteeksi havaitsi käyttöoikeuksia myyvien ja tekijänoikeuksia välittävien firmojen vähyyden. Sellaisten kuin Oy Moomin Characters Ab.

Jotta tämänkaltaisia yrityksiä syntyisi, olisi tietysti ensin tuettava taiteilijoita. Ei niitä myytäviä käyttöoikeuksia muuten synny.

***

Mari Ahokoivun kuvia Angoulêmesta. Ihastuttavasta, vanhasta kaupungista löytyy sarjakuva-aiheisia seinämaalauksia ja Hergén patsas.

Julkinen tuki

Yleisessä mielipiteessä elää vahvana käsitys, että jos jotakin hanketta julkisesti tuetaan, niin julkisella vallalla olisi myös sananvaltaa asian suhteen. Viimeksi tästä on keskusteltu StoraEnson ja Nokian Bochumin tehtaiden lopettamisen suhteen.

Julkisesta rahoituksesta on kuitenkin tullut toisenlaista rahaa ja se on liike-elämässäkin ymmärretty. Lähes kaikkiin hankkeisiin haetaan ja saadaan julkista rahaa -- Tekes on vaatinut omien määrärahojensa huomattavaa nostoa.

Ymmärrettävistä syistä julkisen rahan merkityksen muutoksesta ei juurikaan ole huudeltu.

Yli neljännesvuosisata sitten Ronald Reagan katkaisi yhteyden. Kun yhteys Yhdysvalloissa oli poistettu, kaikessa hiljaisuudessa pikku hiljaa siitä on tullut yleinen normi koko maailmassa. Julkinen valta voi tukea hyvinä pitämiään hankkeita ja kehitystyötä, muttei asettaa niiden käytölle ja hyödyntämiselle mitään ehtoja.

Teot puhuvat puolestaan, julkisen rahoituksen hyväksyttävyys ei tällä menolla pysyne samalla tasolla kuin ennen.

Stopalkoholin vaarat

Toukokuussa 1989 kun olin juuri jättänyt humanististen tieteiden kandidaatin arvon hakemuksen, pohdin millaisia töitä tulevaisuudessa tekisin. Kirjoittaminen kiinnosti. Jyväskylän kaupunginkirjaston lehtilukusalisasta löysin Suunta 2000 ja Alkoholipolitiikka -lehdet, ja päätin kirjoittamaan niihin, kunhan ensin oppisin kirjoittamaan ja tulisin maisteriksi. Mutta toisin meni. Edellinen lakkasi olemasta olemassa ja jälkimmäinen muuttui Yhteiskuntapolitiikaksi.

Viimein pari vuotta sitten rohkaistuin jälkimmäiseen kirjoittamaan. Yhteiskuntapolitiikka 3/2006 julkaisi tällaisen kirja-arvion:

Kun Tintti tapasi Kultasaksisessa ravussa kapteeni Archibald Haddockin, tämä oli pahasti alkoholisoitunut. Sittemmin saatuaan elämäänsä sisältöä, juominen pysyi yleensä kurissa, vaikkakin whiskyn naukkailu aiheutti ylimääräisiä mutkia muun muassa kuuseikkailun aikana. Tintti käytti monesti kapteeni pikkuhiprakkaa hyväkseen innostaessaan tätä mukaan omiin suunnitelmiinsa. Kaikelle tälle tuli kertakaikkinen loppu, kun professori Tuhatkauno Tintissä ja Picaroissa kehittämillään stopalkoholi-tableteilla pakkoraitisti kapteenimme.

Tintti ja kumppanit ovat belgialaisen Georges Remin (1907-1983, tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Hergé) luomia sarjakuvahahmoja, jotka ovat saaneet kestoklassikon aseman myös Suomessa. Tintin seikkailuja on myyty maassamme yli 1,6 miljoonaa albumia. Viimeisin suomeksi julkaistu on Tintti ja aakkostaide, joka sisältää Hergén luonnoksia keskeneräiseksi jääneestä tarinasta. Suomennos sisältää Ranskassakin vasta vuonna 2004 julkistettuja sivuja, joissa päihteet ovat keskeisessä roolissa.

Tintti ja Picarot (1976) oli Hergén viimeinen valmiiksi saama sarjakuva. Siinä siis Tuhatkauno käytti lupaa kysymättä Haddockia koekaniinina. Kun asia valkenee kapteenille, hän riemastuu "että julkesitte!… Pääpyöveli!... Ihmissyöjä!… Synkeä pasilisko! Tämä on häpeä!… Skandaali!… Sietämätön loukkaus intimiteettisuojaa vastaan!… Minä…" Professori Tuhatkauno pitää Haddockia kiittämättömänä, hänhän oli pitänyt huolta kapteenin terveydestä. Lisäksi Tuhatkauno piti huolta arumbajaintiaanien terveydestä ja raitisti heidätkin, kapteenin sanoja huomioimatta, viidakon alkuasukkailta mitään kysymättä.

Tuurijuoppous ei kuitenkaan ole sellainen sairaus, jota voitaisi pakkokeinoin hoitaa. Aakkostaiteen luonnoksissa Hergé suunnittelikin, että sankarit saisivat takaisin olennaiset luonteenpiirteensä. Loch Lomondin naukkailu oli olennainen osa kapteeni Haddockia. Samoin Hergé suunnitteli palauttavansa Tuhatkaunon ihmisten ongelmat heitä itseään paremmin tuntevasta moralistista entisenlaiseksi ongelmia ratkovaksi tiedemieheksi.

Hergén mielikuvissa pakkoabsolutismi teki Haddockista neurasteenikon. Heikkohermoinen kapteeni etsi uutta sisältöä elämäänsä maalaamisesta ja taidepiireistä. Moulinsartin sisustus muuttui täydellisesti, linnassa istuttiin puhallettavilla tuoleilla! Mutta ei se vielä mitään: kapteenin ystäväpiiri laajeni selvännäkijällä, papittarella ja mustalaistoreadorilla. Puutarhassa alettiin viljellä hamppua ja linnan kellariin varastoitiin hasista. Lento 714:stä tutun Sondonesian lähetystön kautta ystäväpiirille hankittiin heroiinia ja Tuhatkaunon tutkimustilojen lisäksi Moulinsartiin rakennettiin "ruskeaa sokeria tutkiva laboratorio" aikaisemmalle viholliselle, New Delhin psykiatrisen instituutin johtaja, tohtori Krollspellille.
Mahdottomuus nauttia silloin tällöin viskimoukku johti riippuvuuteen taipuvan Haddockin paljon pahemmille teille. Kohtalaisen hallittu alkoholin käyttö vaihtui holtittomaan huumeiden käyttöön ja kahnauksiin virkavallan kanssa. Aina niin nuhteeton Tinttikin pidätettiin.

Entiselleen palannut professori Tuhatkauno havaitsi aiemmin tekemänsä virheen. Hän alkoi kehittää vastalääkettä stopalkoholille ja useiden kokeiden jälkeen sellainen viimeinen löytyi. Haddock oli tällä kertaa innokas koekaniini. Vaikka hän kokeiden kuluessa menetti sekä hiuksensa että partansa ja muuttui pilkulliseksi, lopussa kiitos seisoi. Viski maistui kapteenille jälleen.

Tintti ja Haddock ovat useissa seikkailuissa olleet tekemisissä huumeiden kanssa, mutta koskaan aikaisemmin kukaan keskeisistä henkilöistä ei ole itse niitä käyttänyt. Sinisessä Lootuksessa oopiumia polttelee kovasti Tintin näköinen henkilö, mutta hänen partansa onkin aito, ei valeasu. Huumeiden salakuljetus toi poliisikaksikko Dupond ja Dupontin Tintin kannoille ja yhdessä sankarimme ovat monesti paljastaneet Rastapopouloksen salakaupan laittomilla päihteillä.

Kuten vuodelle 1982 kirjattu juonihahmotelma osoittaa, Hergé ei kaihtanut käsitellä sarjakuvassaan arkojakaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Luonnosten perusteella on kuitenkin vaikea sanoa, millainen sarjakuva olisi lopulta syntynyt. Hergé ei kaihtanut suuriakaan muutoksia edes työskentelyn loppusuoralla. Joka tapauksessa on mielenkiintoista havaita, että Hergé pohti ihmisten riippuvuuksia laajemmistakin näkökulmista.

Fiktiiviset raketit

Tieteen koukeroissa illalla juontaja Pia Stoltzenbergin pöydällä oli professori Tuhatkaunon suunnitteleman kuuraketin pienoismalli. Tintin ja kumppaneiden raketista onkin tullut jo jonkinlainen tieteen popularisoinnin symboli.

Hergé suunnitteli sankareidensa kuumatkaa pitkään ja huolella. Ensimmäiset maininnat seikkailusta ovat vuodelta 1947, ja nekin osoittavat jo jonkin aikaa kestäneestä valmistelusta. Tarinan julkaisuhan aloitettiin Tintin -lehdessä 30. maaliskuuta 1950.*

Hergén alati kasvanut perfektionismi edellytti 1940-luvun lopulla lähdeteosten lisäksi asiantuntija-avun käyttöä. Kuumatkan suunnittelussa auttoi tohtori Bernard Heuvelmans, L'homme parmi les étoile -teoksen kirjoittaja. Hänen kanssaan Hergé oli kirjeenvaihdossa keskustellen teknisistä kysymyksistä. Heuvelmans tuli sittemmin 1950-luvulla tunnetuksi kryptozoologian perustajana ja kehittäjänä.

Heuvelmans ja studioilla työskennellyt Jacques van Melkebeke tekivät käsikirjoituksenkin Tintin kuumatkasta, mutta sitä ei kuitenkaan käytetty.

Projektin edetessä toiseksi asiantuntijaksi mukaan tuli Alexandre Ananoff, L'astronautique -teoksen (1950) kirjoittaja.

Hergén studioilla rakennettiin osiin purettava raketin pienoismalli, joka annettiin Ananoffille tarkistettavaksi. Sen saatua hyväksynnän Bob de Moor saattoi aloittaa mallista otettujen valokuvien pohjalta piirtämään sarjakuvan taustoja.

Tintin kuuraketin voimanlähde, ydinvoima, fissioreaktori on herättynyt nykyisissä lukijoissa kummeksuntaa. Vasta ihmisen hallintaan (osin) valjastettuna voimana 1940-luvulla fissioon suhtauduttiin hyvin toisin kuin myöhemmin. Ainakin kohtalaisen positiivisesti.

Risto Isomäen Litium 6:ssa kerrotaan, että Yhdysvalloissa luovuttiin ajatuksesta käyttää ydinvoimaa lentävissä koneissa vasta 1973.

Olen ymmärtänyt, että pitkään palamiseen perustuvia polttoaineita pidettiin epäkäytännöllisinä avaruudessa, koska palamiseen tarvittava happikin olisi kuljetettava mukana. Kilpajuoksu avaruuteen ja John F. Kennedyn asettama vaatimus kuitenkin muuttivat suunnitelmia. Ihmiskunnan onneksi, jos Isomäen ajatusta seuraa.

Kun ihminen kuuhun viimein pääsi (Hergékin laati sarjakuvan aiheesta, ja tietenkin Tintti oli tervehtimässä ensimmäisiä 'oikeita' kuukävelijöitä), populaarikulttuurissa avaruusalukset kulkivat jo kehittyneemmin keinoin. USS Enterprisen voimanlähteenä olivat dilitiumkristallit (fuusioreaktori?)** ja Valerian ja Laureline matkasivat tarkkaan tietokonein lasketuin aika-avaruushypyin.

Viimeisen vuosikymmenen ajan skifissä on liikuttu erilaisten luonnonmuodostumien avulla (madonreiät) ja/tai avaruusaluksiksi jalostettujen kryptozoologisten eläinten avulla.


* Suomessa kuuseikkailu julkaistiin ensimmäisen kerran Uudessa kuvalehdessä ja Uudessa Maailmassa vuosina 1961-1964. Tosin vain osin, kapteeni Haddockin toinen, kuolemanpelkoinen, ahdistunut kännäys leikattiin kokonaan pois. Samoin kuin lopun whisky-vitsi.
** The Next Generationissa valonnopeuden ylittävän poimuajon täsmennettiin tapahtuvan antimaterian avulla.

Kuvan raketti on Darrell Romickin hahmotelma vuodelta 1950. Fissioreaktori voimanlähteenä.

Kirja-ale vinkki

Tänään alkavaan Akateemisen kirjakaupan aleen vinkkinä annettakoon Jorge Luis Borgesin Hiekkakirja. Saaritsan suomennos kokoelma pitää sisällään kaksi mestarin novellikokelmaa, joista jälkimmäisen mukaan kokooma on nimetty.

Ensi hätään vaikka Kemppisen blogiinsa suomentama Tlön, Uqbar, Orbis Tertius.

Hiekkakirjaan (esp. El libro de arena, 1975) sisältyy novelli Kongressi. Se on vanhenevan miehen poliittinen testamentti, kertomus osallistumisesta päätöksenteon maailmaan.

Maailman kongressia valmistellaan neljä vuotta, edustuksellisuutta pohditaan ja päättäjien tiedonsaantiedellytyksiä. Viimein kun varsinaisen Kongressin pitäisi alkaa ja ratkaista ongelmat, muun muassa se pitäisikö Bolivian olla merenrantavaltio, valmistelut rahoittanut don Alejandro antaa polttaa kongressinkirjaston ja toteaa ymmärtäneensä, että Maailman Kongressi on meneillään, se on alkanut maailman ensi hetkellä ja tulee jatkumaan kunnes viimeinenkin on tomua. Se on kaikkialla. Osallistumme siihen joka hetki, me kaikki.


Luettelo Argentiinan johtajista Borgesin Brodien selonteon (1970) ja Hiekkakirjan (1975) ilmestymisten välisenä aikana:

1966-1970 Juan Carlos Onganía
1970 Pedro Alberto José Gnavi
1970-1971 Roberto Marcelo Levingston
1971-1973 Alejandro Agustin Lanusse
1973 Héctor José Cámpora
1973 Raúl Alberto Lastiri
1973-1974 Juan Domingo Perón
1974-1975 Isabel María Estela Martínez de Perón
1975 Ítalo Argentino Lúder
1975-1976 Isabel María Estela Martínez de Perón

Tehdasromantiikka

Museoitavista ja suojeltavista tehdasrakennuksista käytiin äärimmäisen harvoin 1900-luvun puolella laajoja kansankerroksia kuohuttavia keskusteluja. Niiden säilyminen, purkaminen tai tyhjilleen jättäminen oli pääasiassa yritysten johdon harkintavallassa. Joitakin taidehistorioitsijoita harmittamaan jääneitä purkuja oli, esimerkiksi Varkauden sahan, mutta ei suuria joukkoja liikuttaneita.

Tällä vuosikymmenellä on ollut toisin. Tampereen keskustan teollisuusrakennuksia olisi kansa suonut enemmän pystyyn jäävän ja Havin saippuatehtaan suojeluhankkeet epäonnistuivat. Oulussa edelleen toimiva Finnsementti Oy:n sementtiasema Toppilansaaressa purettaneen muutaman vuoden kuluttua, asukasyhdistyksen vastustuksesta huolimatta.

Tehdasalueilla, joihin ei kohdistunut dynaamista kiinteistöjen kehittämistä tai joilla oli oletettuja huomattavia ympäristövaurioita, rakennukset saivat toiminnan lopettamisen jälkeen jäädä tyhjillään seisomaan. Ne loivat ympärilleen oman oudon tunnelman, jota ehkä parhaiten kuvasi Kauko Röyhkän laulun lanseeraama mainostaulujentakaisuus. Jos joku 'hölmö' sinne eksyikin, hänen täytyi purkaa tilan luoma ahdistuneisuus kivittämällä ikkunat sisään.

Mutta nyt olemme siirtyneet tehdasromantiikan aikaan.

Helmikuun alusta alkaen Tampereella Vapriikissa on esillä Václav Jirásekin valokuvia Industria -näyttelynä. Kuvia ajasta, jolloin emme osanneet arvostaa tehtaitamme ja millaisiksi piittaamattomuutemme ovat ne nyt muuttaneet. Kaipuuta eilisen turvallisuuteen. Kuvia eilisen edistyksen jäänteistä.

Suosittelen, ainakin netistä löytyneiden näytekuvien perusteella. Vapriikki alueenakin johdattaa samaan.

Kuvan nappasin Vapriikin rakentamisen aikoina. Rakennustelineet eivät ole heijastuma ovien laseista, vaan ne todella olivat sisällä.

Kielitieteen kysymyksiä

Eilen kävin Kemissä. Ei näyttäyneet sielläkään kelit kovin otollisilta lumilinnojen rakentamisen kannalta. Uusitussa Ankkurissa oli tarjolla mainiota poronkäristystä ja Kemin kaupungin kierrätyskeskuksesta tein löydön: kokoomaniteen J. Stalinin kirjoituksia. Tekijältä ei olekaan aikaisemmin ollut nimekkeitä hyllyssäni.

Niteet on painettu Petroskoissa ja Sortavalassa 1950-luvun alussa. Tämä teos ei ole seisonut hyllyn täytteenä, vaan sitä on luettu ja tärkeimmät kohdat on asianmukaisesti punakynällä alleviivattu.

Hankintaan innoitti kokoomaan kuuluvat kielitieteelliset kirjoitukset. Olen ymmärtänyt, että noita Stalinin kirjoituksia on viime vuosikymmeninäkin ahkerasti luettu. Samoin kuin on Marxin ja Leninin kohdalla, nykytutkimuksista on turha etsiä asianmukaisia lähdeviitteitä näihin teoksiin.

Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että osan teksteistä Stalin on kirjoittanut gruusiaksi (vai olisiko se nykyisin georgiaksi, yrjöksi?).

Toveri Stalinin käsityksen mukaan kieli on perusluonteeltaan samanlainen kuin kone. Se on syntynyt niin pitkien aikojen kuluessa, ettei minkään aikakauden päällysrakenteet ole saattaneet lyödä siihen leimaansa. Kielellä ei ole luokkaluonnetta. Kielellä ei ole ideologiaa, kielenkäyttäjällä on.

***

Silläkin uhalla, että jään itse ilman lippua, mainostettakoon tulevaa soitannollista iltaa:

Neljännesvuosisataisen Oulun yliopiston Humanistisen killan kunniaksi

M.A. Numminen & Pedro Hietanen
perjantaina 25.1. 45Specialissa

Lämmittelee Atlantiksen arvoitus, aloittaa noin klo 21.30

Lippuja vain ovelta,
tule siis ajoissa!

Pihtari ja onnen kieltäjä

(Kuvan henkilö on pihtari ja onnen kieltäjä, Ruotsi-Suomen itsevaltias Kustaa III)

Olen joskus kirjoittanut tähän blogiin alkuperän selvittämisen puolesta. Joskus asia saa nykyhetkessä aivan uusia merkityksiä ja mahdollisuuksia muuttua, kun sen alkuperä ja syntyolosuhteet selvitetään. Etnografi Anna Rastas väitökseensä kuuluvassa n-sanaan liittyvää politiikkaa käsittelevässä artikkelissaan toteaa, että "alkuperäisen merkityksen etsiminen n-sanalle olisi kuitenkin mahdoton tehtävä".

Siinäpä haaste alkuperien selvittelijälle! Rastas kirjoittaa artikkelissaan kielitoimiston Taru Kolehmaisesta, joka anteliaasti mediassa 1990-luvun lopulla kertoi "neekerin" olevan neutraalin sanan siinä missä "savolaisenkin". Jos suomen kielen tutkijain asenne on jo alkuunsa tällainen, ei etnografi pääse sanan synnyssä "mahdoton tehtävä" asetelmaa pidemmälle.

Itse asiassa monien sanojen alkuperä on selvitetty, jopa sinne Volgan mutkaan ja kauemmaksikin. Germaaniset lainat ovat hyvin tiedossa.

Raimo Jussilan Vanhat sanat (1998) tietää neekerin tulleen suomeen 1700-luvulla. Tämän Rastaskin toteaa esityksessään. Siinäpä meille tarkastelun lähtökohta.

1600-luvulla Ruotsi-Suomi oli suurvalta. Se kävi laajamittaisia sotia keski-Euroopassa ja hankki siirtomaita Afrikasta ja Amerikasta. Ensimmäinen perustettiin 1638 Delawarejoen suulle Pohjois-Amerikkaan ja suomalaisetkin pääsivät kilpailemaan alkuperäisväestön kanssa saunomisen jalossa taidossa. Eräs metsäsuomalainen Halttunen jäi uudelle mantereelle ja hänen jälkipolviaan ovat nykyiset isä ja poika presidentti.

Länsi-Afrikan Guineanlahdelle, nykyisen Ghanan alueelle nousi Carolusborg (nyk. Cape Coast, Afrikan Tähdestä tuttu paikka).

Ruotsin suurvalta-asema mureni lopullisesti 1700-luvun alussa. Siirtomaat menetettiin Tanskalle ja Hollannille on aiemmin, 1650-luvulla. Samoihin aikoihin jäi Savo savolaisten yksin asuttavaksi, viimeiset saamelaiset muuttivat pois Pohjois-Savosta.

Tuntuu hieman oudolta, ettei n-sana ole syntynyt näinä aikoina jolloin Ruotsi-Suomi oli tosiaan suur- ja siirtomaavalta.

1700-luku oli vihojen ja menetysten aikaa. Itäraja siirtyi lännemmäksi. Historiallisessa katsannossa maa pääsi jaloilleen Kustaa III:n (kuninkaana 1771-1792) myötä. Kustaa Kolmonen oli peräti ikävänoloinen ihminen. Pihtari, koska ei seitsemään ensimmäiseen avioliittovuoteen vieraillut kertaakaan vaimonsa sänkykamarissa ja onnen kieltäjä, koska kielsi siskoaan Sofia Albertinaa (1753-1829) menemästä naimisiin. Kuninkaalla oli sellainenkin mahti.

Itsevaltiaaksi itsensä keploteltuaan Kustaa alkoi järjestellä maastaan jälleen suurvaltaa. Sellaisella tietenkin piti olla siirtomaita. 1785 hän osti Ranskalta Saint Barthélemyn saaren Karibialta ja perusti sen pääkaupungiksi Gustavian.

Saint Barthélemyn asumattoman saaren löysi Kristoffer Kolumbus vuonna 1492 ja nimesi sen veljensä Barthelemeon mukaan. Ranska otti sen haltuunsa 1648 ja asujaimisto alkoi muotoutua Afrikasta tuoduista orjista.

Karibian saaren ostaminen siirtomaaksi hyödynneettiin valtion imagonluonnissa täysimääräisesti. Tukholmaan tuotiin muun muassa siirtomaan asukkaita hovi- ja kamaripalvelijoiksi.

Tähän ajankohtaan sijoittaisin n-sanan synnyn. Kansa seurasi jo tuolloin mielellään vallanpitäjiensä rakkauselämää, yhtä suurella intensiteetillä kuin Vanhasen ja Ruususen kohtaloita nykyään. Kun ei tiedetty paljon, osattiin olettaa paljon.

Kustaan pihtaamisesta kansa oli jo hyvin tietoinen. Jälkeläisiä ei ollut syntynyt. Lisäksi tiedettiin Sofia Albertiinan -- ensimmäisen prinsessan Ruotsin hovissa pariin sataan vuoteen -- epäonnesta rakkaudessa. 1785/6 sai alkunsa myös huhu, että veljensä kiellosta huolimatta prinsessa olisi hankkinut kokemusta rakkauden alalla ja pyöräyttänyt maailmaan yhden kuninkaan alamaisen lisää.

Juorut alkoivat kiiriä villeinä. Olisiko joku noista siirtomaasta vastatuoduista kamaripalvelijoista sopimattomasti lohduttanut murheen murtamaa prinsessaa? Kyllä kansa tietää!

Tässä vaiheessa keskustelua n-sanan on ollut viimeistään synnyttävä. Sanat syntyvät silloin, kun niille on erityinen tarve. Ja mikä olisikaan ollut tärkeämpi puheenaihe kuin hovijuorut. Ja jos n-sana olikin aikaisemmin keksitty, niin viimeistään tuolloin se levisi.

Saint Barthélemy pysyi Ruotsin siirtomaana aina vuoteen 1878, jolloin saari myytiin takaisin Ranskalle. Orjuuden Ruotsi lakkautti 1847 lunastamalla 523 saarella ollutta orjaa vapaiksi.

Sofia Albertiina ei mennyt koskaan naimisiin, vaan vetäytyi protestanttisille naisille tarkoitettuun Quedlinburgin luostariin Saksaan. Prinsessasta tuli sen abbedissa. Myös sulhanen Fredrik Vilhelm von Hessenstein pysyi naimattomana koko elämänsä.

AC/DC

Tämän kirjoituksen aiheena ei ole kuuluisa australialainen rockyhtye, vaan sähkön eri muodot.

Pitää selitellä eilistä poikkeamista arkkitehtuuriin. Historia on usein kieli keskellä suuta kirjoitettua, jossa kirjoittajan kanta tulee selville painotusten kautta. Kanta ensimmäisen rakennusvaiheen tärkeydestä tuli varmaan selväksi. Anakronistinen retrohenkisyyskin on kiinnostavaa, yhtälailla kuin anakronistiselta tuntuva elementtirakentaminen. Kannan valintaa selittää 'todisteiden' hävittäminen.

Nykyturistista tuntuisi varmaan hyvin oudolta, jos hänelle esiteltäisi Suomen ensimmäisiä elementtirakenteisia taloja Kittilän Sirkassa. Tekniikan historian kannalta sijainti periferiassa ei kuitenkaan ole mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Uudet teknologiat (koe)käytetään lähes aina jossakin muualla kuin metropoleissa ja jos ne hyviksi havaitaan, niin otetaan yleiseksi normiksi.

Sähkö tulee meille kuparijohtimia myöden ja se muunnetaan vaihtovirraksi kuljetustappioiden vähentämiseksi. Tekniikka on sata vuotta vanha. Laajakaista tulee myös sata vuotta vanhan teknologian avulla, puhelinjohtimien kautta.

Kongon viidakoissa asuville -- niille, joilla ylipäätään on -- sähkö tulee tasavirtana uusimman teknologian mukaisin johtimin (HVDC -- juu, Risto Isomäen blogia olen lukenut). Kittilän Sirkassa surffataan netissä johtimitta tapahtuvan tiedonsiirron avulla.

Keskustoissa on aina ollut ja tulee olemaan tarpeellinen ja toimiva infrastruktuuri. Yleensä aika vanha, kustannussyistä. Kerran tehty ja toimiva tuottaa ilman investointeja. Sellaisen osan periferiasta, joka haluaa liittyä osaksi keskustojen toimintoja, täytyy ottaa uusin teknologia käyttöönsä kustannussyistä. Sen kun yleensä saa pienemmin investoinnein.

Kuparijohdin on vielä pitkään toimiva vempele. Mustasta Afrikasta vaikutteita meille on harvoin nopeasti tullut, jos jotain ylipäätään on edes tullut. Ei tule mieleen muuta kuin etiopialaisten kahvi.

Atri Oy:n Lapin kullan emäkallion etsinnälle kävi huonosti. Ei löytynyt. Toisen rakennusvaiheen perinnetalot sopivat paremmin mielenmaisemaan, kuin (ajallisesti vanhat) modernit ensimmäisen vaiheen talot. Anakronistiset karjalaiset retrotalot tuntuivat olevan enemmän 'totta'. Näin on käynyt useimmille teknologisille uutuuksille. Ne on unohdettu ja korvattu uusvanhalla.


Meidän talossa toisessa rapussa on myynnissä asunto, siitä kuva, myynti-ilmoituksesta Kalevasta. Tähän asti kiinteistönvälittäjät ovat ilmoituksiin kuvanneet taloamme ainoastaan toiselta, parvekkeiden puolelta. Niissä talo näyttää 70-lukulaiselta tuotokselta. Me ihastuimme nyt ilmoituksessa ensimmäisen kerran uskallettuun ikäiseltään näyttävään puoleen talosta. Lämpiminä syysiltoina Tuiskun pubin terassilta katsottuna talo on ihastuttava.

Pohjoisin Aalto

Arkkitehti Alvar Aalto (1898-1976) on Lapissa tunnettu lähinnä Rovaniemen poronsarvisuunnitelmastaan. Vähemmän tunnettua on se, että pohjoisimmat Aallon toteutetut rakennukset ovat Kittilän Sirkassa. 1940-luvulla Sirkkaan rakennettiin kullanetsintäyhtiö Atri Oy:lle toimisto-, asuin- ja vapaa-ajan tiloja.

Alvar Aallon tunnetuimpia rakennuksia ovat erilaiset julkiset rakennukset: kirkot (Lakeuden risti, Vuoksenniska), kunnantalot (mm. Säynätsalo), kirjastot (Rovaniemi, Viipuri) jne. Aalto ja hänen arkkitehtitoimistonsa suunnitteli kuitenkin kaikkea, mitä heiltä tilattiin, niin työväen- kuin suojelukuntatalojakin. Hänen tuotannossaan tärkeän osan muodostaa erilaiset teollisuusrakennukset: selluloosatehtaat, sahat ja varastorakennukset. Onpa Aalto tehnyt jopa suunnitelman lautatarhaakin varten.

Teollisuusrakennuksia suunnitellessaan Aalto tutustui henkilökohtaisesti moniin maamme teollisuusjohtajiin ja ystävystyi heidän kanssaan. Tunnettua on ystävyys Gullichsenien perheen kanssa: heille Aalto suunnitteli asuintaloksi Noormarkkuun sittemmin kuuluisaksi tulleen Villa Mairean.

Vuonna 1936 perustettu Atri Oy oli kullanetsintään erikoistunut yritys. Sen omisti Ahlströmin tytäryhtiö Karhula Oy:n ja Tampellan yhteisesti omistama Industria Oy. Tuolloisen lainsäädännön mukaan kullakin osakeyhtiöllä oli oltava vähintään kolme omistajaa, niinpä Atri Oy:tä perustettaessa yhdet osakkeet merkittiin Tampellan johtajistoon kuuluvalle Arno Salinille ja Ahlströmin Åke Gartzille. Jälkimmäinen oli Alvar Aallon ystävä.

Atri Oy osti kesäkuussa 1943 Kittilän Sirkasta tontin, jonka Muonioon menevä maantie halkaisi. Tontti ostettiin Sirkasta, koska lupaava kultaesiintymä oli löydetty sieltä 1939. Tontille oli pikaisesti tarkoitus rakentaa malminetsintäyhteisö, jonka Aalto sai suunniteltavakseen henkilösuhteidensa kautta. Jo kesäkuun lopulla 1943 Aallolla oli ensimmäiset piirustukset valmiina. 1940-luvun alussa Aalto oli tutustumismatkalla Yhdysvalloissa. Hänen tehtävänään oli erityisesti perehtyä taloteollisuuteen ja nopean rakentamisen mahdollistavaan mallitalo- ja elementtirakentamiseen.

Aalto suunnitteli Sirkkaan sekä elementtirakenteisia että perinteiseen tapaan paikallaan rakennettavia taloja. Toimistorakennus ja johtajien kerhotilat toteutettiin elementtirakenteisina. Aalto muunsi Yhdysvalloista hankkimansa taitotiedon käytännöksi Varkauden talotehtaalla. Siellä rakennettiin Sirkkaankin Atrille tulevien rakennusten elementit.


Ensimmäisessä rakennusvaiheessa kesä- ja heinäkuussa 1943 Alvar Aalto piirsi siis toimistorakennuksen ja johtajiston kerhon suunnitelmat. Marraskuussa niiden pohjalta Varkaudessa valmistuivat varsinaiset rakennuspiirustukset, joita muutettiin vielä helmikuussa 1944. Tuolloin ikkunat muutettiin standardimittaisiksi. Kesällä 1944 nousi Sirkkaan malminetsintäyhteisölle omat toimitilat.

Teollinen puurakentaminen ja rakennustarvikkeiden standardointi otti ensiaskeleensa Suomessa 1930-luvun lopulla. Ennen sotaa elementtirakentaminen ei kuitenkaan saanut suosiota, vaan standardoitu rakentaminen jäi muutamiin koeprojekteihin. Varkauden talotehtaan elementtirakentaminen oli alussa lähinnä tietynasteista esirakentamista. Myöhempään elementtirakentamiseen verrattuna 1940-luvulla tehtiin rakennuspaikalla vielä paljon.

Toimistorakennuksen molemmissa päädyissä oli kaksi työ- ja makuuhuonetta ja toimistot. Toisen päädyn tilat tulivat Atrin johtajan käyttöön. Talon keskellä oli läpi rakennuksen ulottuva piirustussali. Kellarissa oli arkisto, keskuslämmityslaitteet ja autotalli.

Kerho oli toimistorakennusta puolta pienempi. Toisessa päädyssä oli johdon ruokailuhuone avotakkoineen. Lisäksi kerhorakennuksessa oli neljä pienempää huonetta: rungon keskellä oli keittiö ja kabinetti, toisessa päädyssä olivat emännän ja palvelijan asunnot.

Ulkonäöltään ja materiaaleiltaan kerho ja toimistorakennus olivat samanlaisia. Molemmat rakennukset olivat vaakalaudoitettuja ja sisäänkäyntien katoksia kannattivat hoikat pystypuut. Kerhon läheisyydessä oli myös talonmiehen asuinrakennus.

Työntekijöitä varten rakennettiin kaksi asuinparakkia samaan tyyliin kuin toimisto- ja kerhorakennukset. Tosin työväen parakeissa ei ollut kellareita. Parakit olivat samanlaisia: niissä oli molemmissa kolme huonetta, joihin piirustusten mukaan mahtui kymmenen miestä. Kun muut Atrin rakennukset olivat Muonioon menevän tien itäpuolella, niin työmiesten parakit sijoitettiin tien länsipuolelle.

Atrin ostama tontti oli pitkä ja kapea länsi-itä suunnassa. Tontin kapein osa rajoittui idässä Myllyojaan, jotka rantaan juuri ja juuri mahtui rakentamaan saunan. Löylyhuone rakennettiin hirrestä ja puku- ja pesuhuoneet laudasta. Pukuhuoneessa oli avotakka. Saunan lähellä hieman kauempana Myllyojasta oli lautarakenteinen pesutupa.

Atrin aikaisemmat rakennukset säilyivät Lapin sodassa. Kaikki ensimmäisen vaiheen rakennukset saunaa lukuun ottamatta on kuitenkin vuosien kuluessa purettu. Saunarakennuskaan ei ole enää alkuperäisellä paikallaan, vaan se siirrettiin Levin laskettelukeskukseen vuonna 1971.


Lapin sodan jälkeen toisessa rakennusvaiheessa Sirkan kaivoksen perustamisen valmistelevat työt jatkuivat. Atri rakensi suuremmat asunnot johtajistolleen kesällä 1946. Alvar Aalto piirsi kesällä 1945 työnjohtajia varten kaksi kahdenperheentaloa. Atrin kiinteistöjohtajalle Bredenberg-Aurosille Aalto suunnitteli kauemmaksi Immeljärven länsirannalle omakotitalon. Kiinteistöjohtajalla oli silmää luonnonkauneudelle, hänen valitsemastaan paikasta oli näköala sekä Levi- että Kätkätuntureille.

Nämä toisen vaiheen karjalaisvaikutteiset hirsitalot ovat säästyneet. Kuva Rovaniemen taidemuseon tuottamasta Alvar Aalto Lapissa -sivustosta.


Päivi Lukkarinen. Aalto Lapissa. Alvar Aallon Lapin tuotanto. Atena: Jyväskylä 1998.

Elämän tarkoitus

Ministereillämme on kiusallinen ongelma. He tietävät StoraEnson tehtaiden lakkauttamisesta asioita, mutta eivät voi niitä julkisuuteen kertoa. Superministeri kertoi allekirjoittaneensa sellaisia papereita, joissa on sitoutunut olemaan hiljaa. Omistajaohjauksesta vastaava ministeri taas kertoi, että seuraavat viikot tullaan joka päivä puhumaan tästä ja juuri tästä samasta. Pääministeri on tapaamassa Windowsin ja Googlen perustajajohtajia, liittyneekö se tähän jotenkin?

Poliitikkojen ongelma ei liene sama kuin Wittgensteinin, jonka lauseen 7.1 yllä M. A. Numminen kauniisti musiikillisesti esittää.

Joka tapauksessa kun tehtaita ollaan nopeutetulla aikataululla lakkauttamassa, niin se kertonee -- niin mistä?

Koska tehtaista on tullut elämää suurempi kysymys, niin lienee paikallaan käsitellä elämäntarkoitusta. Sehän on, kuten kaikki Linnunradan käsikirjaan liftareille tutustuneet tietävät, 42. Joskus on sanottu, että numero tulisi binääriluvuista ja sen sormimerkein kuvaamisesta.

Tiettävästi Douglas Adams on kuitenkin kiistänyt tämän tulkinnan. "Se on vain hatusta tempaistu luku".

Juutalaiskristillisen perinteen kautta voimme tarkastella millaisesta hatusta. Vanhan testamentin muinaisten tulkitsijoiden mukaan 42 on rangaistuksen luku. Profeetta Elisan erheestä rangaistiin 42 pojan kuolemalla. Eliaan aikana kansa kärsi kolmen ja puolen vuoden eli 42 kuukauden kuivuudesta.

Johanneksen ilmestyksessä paha tapahtui usein 1260 päivän tai 42 kuukauden ajan. Siitä mistä olisi pitänyt kaikkien häveliäisyyssääntöjen mukaan olla vaiti, peto puhui suurella suulla herjaten neljänkymmenen kahden kuukauden ajan.

Mutta ei 42 ole pelkästään rangaistusta. Kolme ja puoli on puolimatka kohti seitsemää, kiirastuli matkalla kohti taivasta, täydellistä. 42 on puoliväli kohti päämäärää. 42 on elämän tarkoitus, perisynnin pois pesu matkalla kohti täyttymystä.

Linnunradan käsikirjassa 42 oli välietappi, vastaus, johonka ei kysymystä tunnettu. Tehtaiden lakkauttaminen on vastaus, mutta mihin kysymykseen?

Toivottavasti kysymyksen etsiminen työllistää 1260 suomalaista Kemijärvellä ja Summassa seuraavien 42 kuukauden ajaksi.

Sisäänvetotuotteet

Alkavien kirja-alennusmyyntien innostamana on saatu uusintapainoksia jo loppuunmyydyistä tuotteista. Kuluttajajärjestöt ja -viranomaiset ovat tapaa moitiskelleet, että laitetaan suoraan alennushintaisena tuotteita myyntiin, onko se sellainen alennusta ollenkaan?

En oikein osaa moitiskella tapaa, koska siten kuitenkin saadaan vaikeasti saatavilla olevia teoksia markkinoille.

Aikaisempina vuosina erityisen ilahtunut olen ollut Freudin Arkielämämme psykopatologiasta (vuoden 2006 alennusmyynti -- edellinen painos oli vuodelta 1961). Nyt alennuksessa olevan Pentti Saarikosken suomentaman Runousopin edellinen painos on vuodelta 1998 ja Kai Kailan suomentaman Humanismi elämänasenteena -teoksen 1987.

Nämä kirjat nyt vitosen kappale.

Hesari kertoi, että muutoinkin pokkarimuotoiset uusintapainokset käyvät kaupaksi.

Kieltotauluja kouluille

[Tämä kirjoitus käsittelee aihetta menneen näkökulmasta. Jos etsit tupakointikylttejä omaan käyttöösi, niin niitä myy esimerkiksi Ideavintti]

Usein kuulee tupakkaa vastustettavan sanonnalla, että jos se keksittäisiin nyt niin sen myyntiä ei sallittaisi. Silloin tällöin näkee myös vanhoja tupakkamainoksia, itsekin olen niitä kirjoihini kuvitukseksi laittanut, nostalgisena muistona ajasta jolloin tupakointia ei vastustettu.

Asiat eivät kuitenkaan yleensä ole yksioikoisia.

Turun Lehti kirjoitti 21. syyskuuta 1889 saaneensa tietää, että Ranskassa oli koulujen seinille asetettu seuraava valistuskirjoitus:

Tupakka pois!
Tupakanpoltto on paha tapa.
Tupakanpoltto heikontaa ruumiinvoimia.
Tupakanpoltto synnyttää hermojen heikontumista ja vapisemista.
Tupakanpoltto synnyttää luuvaloa.
Tupakanpoltto häiritsee ruuan sulatusta.
Tupakanpoltto heikontaa muistin ja ymmärryksen.
Tupakanpoltto on ajan hukka.
Tupakanpoltto on kallis maksuinen tapa.
Tupakanpoltto viettelee itserakkauteen.
Tupakanpoltto on vaivaksi muille.
Tupakanpoltto synnyttää usein tulipaloja.

Turun Lehti ei olisi pannut pahakseen, jos kirjoitusta olisi Suomen kouluille levitetty.

Kulttuurien kohtaaminen

Kun Tähtiportti -sarjassa Yhdysvaltain armeija kartoittaa maailmaa ja taistelee universumin pahiksia vastaan, TP-1 ryhmään kuuluu antropologi, jonka tarkoituksena on auttaa toisten kulttuurien ymmärtämisessä ja kohtaamisessa. Filosofian tohtori, antropologi Daniel Jacksonia armeijan on kiittäminen siitä, että he ylipäätään ymmärsivät mikä tähtiportti on ja mitä sen takaa avautuu.

Saatuaan kutsun SGC:hen Jackson ratkaisee tähtiporttia peittäneen suojuskiven hieroglyfikirjoituksen ja saa kahdessa viikossa enemmän aikaan kuin sotatieteen aseasiantuntijat kahdessa vuodessa. Tuntemattomat merkit eivät olleetkaan kirjoitusta, vaan tähtikuvioita symboloivia navigointimerkkejä.

TP-1:n jäsenenä Jacksonin tehtävä on helpottaa kulttuurien välistä vuoropuhelua, ja yllättävän hyvin hän tässä onnistuukin vaikka TP-1 saapuukin joka paikkaan aseet tanassa.

Televisio on todellisuuden heijastin, tässäkin tapauksessa.

STT Reutersin juttuun perustuen kertoi, miten Yhdysvaltain armeija on ottanut palkkalistoilleen antropologeja auttamaan kulttuurien kohtaamisessa Irakissa. Aseasiantuntijathan ovat jo muutamia vuosia yrittäneet saada maata rauhoittumaan siinä onnistumatta.

Yksi mukaan pyydetyistä on professori, antropologi David Matsuda. Jutun mukaan everstiluutnatti Jack O'Ne.., anteeksi David Oclander kiittelee kulttuuriasiantuntijan läsnäoloa. Ilman Matsudan taitoja sotilailta olisi jäänyt ymmärtämättä, että he partioivat ubaidi -heimon asuinalueella. Amerikkalaissotilaat ovat kiitollisia Matsudan asiantuntemuksesta.

"Tämä on suuri voimavara", sanoo kersantti Dustin Brueggemann, psykologisten operaatioiden spesialisti. "Matsudan kanssa partioineet kaverit ihailevat hänen terävyyttään. Jopa alimman tason sotilaat näkevät hänen avullaan kokonaiskuvan", Brueggemann ylistää. "Jos olisin vuosi sitten tiennyt sen, mitä nyt hänen ansiostaan tiedän, olisin voinut tehdä asioita eri tavalla."

Lepakkomiehen koti

Suomalainen taajama-alueesta kertova liikennemerkki on omiaan innostamaan sen "paranteluun". Keskisuomalaisen Esa Jokinen oli havainnut, kuvannut ja raportoinut Jyväskylän maalaiskunnan Mutkaperältä oheisen.

On noita tietääkseni muualtakin Suomesta tavattu, myös täältä Oulusta.

Liikennemerkki tuo vahvasti mieleen sarjakuvailmaisun, jossa hyvin yleisesti taustalle piirretään pilvenpiirtäjärivistöä. Katsokaa vaikka Don Rosan Helsinkiin sijoittamaa Sammon salaisuutta tai Robert Crumbin sarjakuvia yleensä.

***

Kaupunkien katukuvat muuttuvat. Halo Efektin ansiosta tulin tietoiseksi mitä entisen Jyväskylän kodin naapurissa tapahtuu.

Ajatusten ilmaisu

Ylen Teeman punk-dokumenttien päin kameraa (naamaa) syljeksintä -- siitä huolimatta, että tiedän sen olevan tyylin mukainen ilmaisutapa -- herättää ilmiötä suuremman aggression. Syyt siihen ovat Kuopion kaupungin Valkeisenlammen urheilukentän luistinkopilta ajalta ennen punkkia. Sain räät naamalle, ja myöhemmin ilmiölle opin hienomman nimen, passiivinen aggressio.

Viime vuonna suomeksi saadun Simone Weilin Juurtumisessa (niin&näin -lehden julkaisusarja 23*45) Weil hahmottelee sanoilla itsensä ilmaisun jakamista kahteen eri osaan: teoiksi ja kärjistäväksi puheeksi (kolmanneksi se voi tietenkin olla täysin mitenkään mihinkään liittymätöntä höpötystä). Ensimmäinen olisi ihmisten aitoja, oikeita, virallisia mielipiteen ilmaisuja, sanoja, jotka on tarkoitettu otettavaksi vakavasti. Ehkä hieman jotakin sen suuntaista, mitä ministerit tekevät, ainakin Kimmo Kiljusen mielestä. Hänhän määritteli surullisen kuuluisan puolustuministerin puheen Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ulkopoliittiseksi teoksi.

Samanlainen ulkopoliittinen teko on ehkä myös ulkoministerin tänään nostattama huoli venäläisen majakan voimanlähteestä.

Toinen Weilin kaavailema sanomisen tapa olisi täysin vapaa: puhetta, jota ei otettaisi vakavasti, vaan se olisi puhetta puheen vuoksi, mahdollisimman kärjistettyjä ilmauksia siitä mihin jokin ajattelutapa saattaa johtaa. Tällaisen ilmaisun yhteydessä voisi täysin estottomasti sanoa mitä tahansa, vuodattaa mielin määrein. Esimerkkeinä voisi mainita nämät blogit, mainonta kaikkinaisuudessaan ja suomi24.fin kaltaiset keskustelupalstat.

Tällaisella jaottelulla ainakin kunnian loukkaamisen kynnys määrittyisi nykyisestä aivan toisin.

Weilin ajatusta siivittää kollektiivisen tajunnan tarve synnyttää kantaa ja saada tietoa yhteisestä hyvästä.

Koska meillä ei ole näitä kahta eri tapaa, osa yhteiskunnallista keskustelua todella kaipaavista asioista jää käsittelemättä. Meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tietää missä tarkoituksessa pääministeri puhuu. Smedsin Tuntematon sotilas on huono, tehtaiden lakkauttaminen StoraEnson kannalta on hyvä. Ja Nato täysi kysymysmerkki.

Jos ministerin tai etukärjestöjohtajan puhe olisi teko, siihen voisi suhtautua aivan toisin. Ja jos ministeri puhuisi epärehellisesti, 'yhteisen hyvän' vastaisesti, siitä olisi seurauksena samanlainen rangaistus kuin vastaavasta fyysisestä teosta.

Manipulointi jäisi pois. Ja se passiivinen aggressio, kun ei tiedä ketä voisi omasta, itsestä johtumattomasta onnettomuudesta syyttää. Noiden punk-dokumenttien mukaan olennaista punkin syntymiselle oli juuri tietämättömyys siitä ketä syyttää.

Suuryritysten (tai ainakin pörssi-) johtajienhan sanallinen ilmaisu on jo rajattu Weilin ajatusten suuntaisesti. Toimitusjohtajien on kerrottava julkisuudessa ja lakisääteisissä pörssitiedotteissa osakkeenomistajien ja osakkeiden ostamista tai myymistä harkitsevien kannalta olennainen tieto. Väärin valituista sanoista on tiedossa rapsut ja linna.

Ministereidenkin puheille tekovastuu. Välttyisivät turhalta naamalle räkimiseltä, sekä tekijänä että vastaanottajana.

Leninin patsaat

1990-luvun alkupuolella tutustuin erääseen, joka kertoi syntyneensä Ulan Udessa. En ollut kaupungista koskaan kuullutkaan, eikä ystäväkään osannut siitä suurempia kertoa kuin sijainnin Siperiassa lähellä Mongoliaa, ja että siellä oli maailman suurin Leninin pää (tuossa kuvassa yllä, kuva saksalaisesta wikipediasta). Se oli sattunut syntymäpaikaksi, ei kasvu-.

Paikka jäi kiinnostamaan. Karttakirjasta näin, että se oli satojentuhansien ihmisten koti, senkin vain kaupunkia kuvaavasta punaisesta karttamerkistä. Kaupunginkirjaston kuvakirjoista löysin yhden kuvan, mutta se ei kertonut juuri mitään ja olisi voinut olla hyvinkin eripuolilta maailmaa: aavikkoa ja muuli. Ei ollut silloin vielä Googlen kuvahakuja.

Ulan Ude tuli mieleeni, kun Helsingin Sanomissa kerrottiin parinkin eri retkikunnan poikkeamisesta viime vuonna Etelänapamantereen niin sanotulla luoksepääsemättömyysnavalla eli paikassa, joka on kaikkein kauimpana rannikoista.

Retkikunnat löysivät paikasta venäläisten 50 vuotta sitten rakentaman tukikohdan. Tietenkin neuvostoliittolaiset ajan tavan mukaan merkitsivät paikan Leninin patsaalla. Kun länsimaisen vapaan maailman retkikunnat viime vuonna vierailivat paikalla ensimmäistä kertaa, Moskovaan katsonut Lenin opasti heitä jo kilometrien päästä oikeaan kohteeseen.

Ulan Udessakin on edelleen Leninin patsas, ainakin jos on wikipediaa uskominen. Ettei se luoksepääsemättömyysnavalla oleva ole ainut, joka on unohtunut kaataa ja romuttaa.

Toivottavasti retkikunnat jättivät sen silleen.

Kotimaista sarjakuvaa, olkaa hyvä!

Tänään aiemmin Kulttuurintutkimuksessa 1/2006 julkaistu kirja-arvio ajantasaistettuna:

Sarjakuviin erikoistunut Asema Kustannus on julkaissut Laikku -sarjassaan antologian suomalaisista kuvasarjoista tekijäesittelyineen. Tarkoituksena on ollut kartoittaa varhaista suomalaista sarjakuvatarjontaa, käytännössä 1920-40-lukujen tuotantoa. Kukin tekijäesittelyn kirjoittaja (7 kpl) on saanut itse valita kohteensa: tästä huolimatta antologia tarjoaa kattavan katsauksen aikakauteensa.

Antologiassa Vesa Kataisto esittelee Junnun ja herra Kerhosen tekijät käsikirjoittaja Veli Giovannin (Hillari Viherjuuri, 1889-1949) ja piirtäjät Alexander Tawitzin (1879-1937) ja Gösta Thilénin (1893-1934). Ville Hänninen kertoo Helsingin Sanomiin Pulliaista tehneestä Akseli Halosesta (1890-1952), Heikki Jokinen seikkailusarjoja aikakauslehtiin tehneestä Ami Hauhiosta (1912-1955) ja Petri Kemppinen mm. Tohtori X:n luoneesta Egon Meurosesta (1922-2005). Eijo "Poika" Vesannon (1908-1950) esittelee Timo Ronkainen, Olavi Vikaisen (1915- ) Kimmo Rantanen ja sarjakuvan parhaita anarkistisuuden ja absurdiuden perinteitä vaalineen Hjalmar Löfvingin (1896-1968) Jari Lehtinen.

Antologian toimittaja Mika Lietzen pitää teoksen yhtenä tavoitteena kiinnostuksen lisäämistä vanhaa sarjakuvaa kohtaan. Merkkivuodet ovatkin ylipäätään siirtäneet katsetta menneeseen: Yhdysvalloissa sarjakuvan satavuotisjuhlia pidettiin 1996, Suomessa ensimmäisen sarjakuvakirjan julkaisusta tuli sata vuotta 2004 ja 2011 tulee samat sata vuotta täyteen ensimmäisestä suomalaisen tekemästä sarjakuvasta.

Ensimmäisen suomalaisen albumin 'Amerikalainen kuvakirja' julkaisi vuonna 1904 antikvariaatti Minerva, jonka konkurssipesä hankittiin 1910-luvulla Jyväskylän yliopistonkirjaston peruskokoelmaksi. Arktinen Banaani julkaisi Amerikalaisen kuvakirjan 2004 näköispainoksena.

Historian puoleen kääntyminen on muuttanut kuvaa menneisyydestä. Rodolphe Töpfferin ja Herra Koipeliinin (Minerva 2007) uudelleenlöytäminen on siirtänyt nykyaikaisen sarjakuvan 'syntyä' vuosikymmeniä taaksepäin.

Suomalaisen sarjakuvan historia on pääosin selvittämättä ja aktiivisellekin harrastajalle tuntematonta. Uudelleenjulkaisujen myötä antologiaan valikoiduista vain kaksi nimeä (Ami Hauhio ja Olavi Vikainen) ovat tulleet tutuiksi viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Toki muitakin piirtäjä-kirjoittajia vaikutti ennen vuotta 1945, näistä hahmoista tunnetuimmat lienevät Pekka Puupää, Rymy-Eetu ja kumppanukset Kieku ja Kaiku.

Pekka Puupäästä ja hänen tekijästään Ola Fogelbergistä on ilmestynyt elämäkerta Jukka Rislakin ja Rainer Sandellin tekemänä (Varsinainen Puupää, Tammi 2005). Kieku ja Kaiku muistetaan erityisesti Mika Waltarin käsikirjoituksista.

Antologiassa esiteltyjen osalta heidän tuotantonsa on ollut monessa tapauksessa nimenomaan kuvasarjoja -- väistymässä olevan määritelmän mukaisesti sarjakuvissa kommunikoidaan puhekuplin. Kuvasarjoissa keskustelut ovat kuvaruudun alla. Yhdysvaltalaisen Alex Raymondin tyylistä huomattavasti lainannut Ami Hauhio ja Hauhiolta oppia ottanut Egon Meuronen ovat antologian ainoat selkeät sarjakuvantekijät. Heidän tuotantonsa ajoittuukin pääosin 1940- ja 1950-luvuille.

Giovannin ja Tawitzin Junnu oli porvarillinen vaihtoehto Pekka Puupäälle. Pekkahan oli edistyksellisen osuusliikkeen palveluksessa. 1920-luvulla kuluttajavalistus oli päivän sana: Suomen Kuvalehtikään ei voinut sitä ohittaa. Nuori herrasmies Junnu syntyi vuonna 1927 Suomen Kuvalehden markkinointia varten, mutta siirtyi pian valistamaan mm. pukeutumis- ja musiikkimuotien seuraamisesta.

Akseli Halosen Helsingin Sanomissa vuodesta 1927 lähtien ilmestynyt herra Pulliainen taisteli maalta kaupunkiin muuttaneen arkielämän ongelmien parissa. Pulliainen oli Helsingin Sanomien ensimmäinen strippisarjakuva. Halonen teki Yhteishyvä -lehteen Sattuman Villeä myös vuodesta 1927 lähtien. Pulliaisen seikkailut loppuivat jo vuonna 1933, mutta Ville jatkoi aina vuoteen 1952 ja uusintajulkaisujen myötä aina 1970-luvulle saakka.

Nämä kaksi vuonna 1927 aloittanutta, Junnu ja Pulliainen, ovat siis antologian ensimmäiset esitellyt. Tässä mielessä teoksen nimen aikamääritys on harhaan johtava. Halosen Pulliainen ja Erkki Tantun Rymy-Eetu antoi Giovannille ja Thilénille idean herra Kerhosesta. Tämä pyöreä herra antoi mahdollisuuden käsitellä Junnua vanhemman porvarisedän arkea. Kerhonen seikkaili Suomen Kuvalehdessä vuosina 1930-33.

Näiden sarjojen porvarillinen, moralisoiva eleganssi on kestänyt hyvin aikaa (tai ajat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan). Sen sijaan Ami Hauhion sotapropagandistinen Ismo Lento - rajaseudun poika vuodelta 1942 ei enää kestä kriittisempää tarkastelua. Antologian lyhyiden näytteiden perusteella Reino Helismaan ja Olavi Kanervan käsikirjoittama Maan mies Marsissa Flash Gordon -pastissi on kestänyt aikaa paremmin, erityisesti vaikuttavien piirrosten ansiosta. Hauhion tuotanto on pääasiassa poikakirjamaista kerrontaa. Tekipä Hauhio myöhemmin 1950-luvulla R. L. Stevensonin Aarresaaresta sarjakuvaversion Lasten maailma -lehteen. Poikasarjoja teki myös Egon Meuronen.

Hauhio kuvasi myös perhe-elämää, tosin vahvasti taiteilijaisän näkökulmasta. Seurassa julkaistun Herrasväki Saarenheimon perheenpää tuskailee muun muassa apurahahakemusten ja juhlarunojen tilaajien kanssa. Jo Kissalan pojista (tavattiin Suomessa ensi kerran jo vuonna 1904 Amerikalaisessa kuvakirjassa) lähtienhän perhe on ollut aikakauslehtisarjojen keskeinen aihepiiri. Useampia perhesarjoja, Eskon päiväkirjaa ja Hippasen perhettä, teki Poika Vesanto. Hän aloitti uransa Viipurissa vuonna 1931 Sam Sämpylällä, mutta siirtyi Otavan mainososastolle jatkamaan Giovannin aloittamia Junnua ja herra Kerhosta Suomen Kuvalehteen. Mitkään Vesannon sarjakuvista eivät saaneet pitkää ikää ja muut kuvitus- ja mainostoimistotyöt veivät hänen mielenkiintonsa kokonaan 1940-luvun alussa.

Lapsille suunnattua sarjakuvaa antologiassa edustavat Olavi Vikaisen Kili ja possu, Nalle Nöpönenä ja Pikinokkapiski. Näiden sivun mittaisten, riimiteltyjen kuvasarjojen esikuvana oli kotimainen Kieku ja Kaiku.

Sarjakuvan anarkistisuuden ja absurdiuden perinteitä vaalinut Hjalmar Löfving teki Olli Pirteää Sirkka -lehteen vuosina 1927-1945. Tarinoiden käänteet ovat nopeita ja yllättäviä, vauhdikkaasti Olli ja hänen kaverinsa Jussi Metkanen vaihtavat sekä aikaa että paikkaa. Löfving esikuvana on ollut surrealisti Winsor McCoyn Pikku Nemo. Löfvingin sarjakuvahahmo Matti saanut samanlaisen hatun, jota Nemo ajoittain käytti.

Jos vertaa kotimaisten tekijöiden tuotantoa samanaikaiseen tuotantoon maailmalla, ei suomalaisilla ole mitään hävettävää. Monelle tekijälle sarjakuvan tekeminen on ollut sivu- tai lisätyö, pienellä kulttuurialueella ei sarjakuvalla ole kovin leveää leipää hankkinut. Useimmat tekijät siirtyivät päätoimisiksi mainosgraafikoiksi ja sarjakuvat saivat jäädä vähemmälle. Egon Meuronen keskittyi 1950-luvun puolivälistä lähtien kokonaan kuvataiteisiin.

Sarjakuvan tekemisen vaativuudesta kertoo Tove Janssonin kokemukset 1950-luvulta: elokuussa 1954 hän aloitti kepein mielin Muumipeikko -sarjakuvan tekemisen englantilaiseen The Evening Postiin. Hänenhän tarvitsisi piirtää vain kolme ruutua päivässä. Arki osoittautui toiseksi: Tove joutui tukeutumaan veljeensä Larsiin käsikirjoitusten laatimisessa, ja vuonna 1959 hän luopui kokonaan sarjakuvan tekemisestä. Lars jatkoi kokopäiväisesti Muumien parissa aina vuoteen 1975 saakka.

Vuonna 1927 monessa lehdessä yhtäaikaa päätettiin sarjakuvien julkaisemisesta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää jotakin taustaa useassa paikassa samaan aikaan heränneelle kiinnostukselle. Kirjoittajat hallitsevat hyvin sarjakuvan vaiheet, mutta lehdistön yleinen historia jää tässä antologiassa huomioimatta. Sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistujen sarjakuvien perustutkimus on tekemättä, joten henkilöesittelyjen kirjoittajilta sitä ei oikein voi vaatiakaan.

Antologian tekee hieman vaikealukuiseksi sarjakuvien vaihteleva sijoittaminen sivuille. Osa sarjoista on pysty-, osa vaakasuorassa. Syykin on ymmärrettävä: vaakaan sijoitetut sarjakuvat olisivat kärsineet koon pienentämisestä liikaa. Mika Lietzenin toiveeseen kiinnostuksen kasvusta on helppo edelleen yhtyä.

Laikku 05 Kotimaiset kuvasarjat 1900-1945 (toim. Mika Lietzen). Oulu: Asema Kustannus 2005. 124 s.

Sisätila

Eilen tuli kuluneeksi sata vuotta Simone de Beuauvoirin (1908-1986) syntymästä. Hänen Toinen sukupuoli (1949) -teoksessaan esittämä ajatus siitä, että mies sijoittaa osan itsestään ulkopuolelleen naiseen eli 'toiseen' oli taannoin hätkähdyttävä ajatus. Tarkkana saa jatkuvasti olla tuon kanssa, ettei toisien syyksi lue omasta itsestä nousevia tuntoja.

Samahan pätee laajasti ihmisiin ylipäätään. Itsessä herännyt epämieluisa hyvin herkästi lasketaan 'toisten' viaksi.

Ensilukemalla jäi mieleen myös vähemmän filosofinen, naisen ruumiillisuuteen suoraan liittyvä seikka. Hätkähdyttävä ajatus sekin. Viitteessä 77 de Beuavoir kertoo nimittäin erilaisista keinopeniksistä:

Seuraavassa luettelo esineistä, joita on viime vuosina löydetty emättimestä tai virtsarakosta, ja jotka on voitu poistaa vain kirurgisin toimenpitein: lyijykyniä, sinettilakkapuikkoja, hiusneuloja, lankarullia, luisia neuloja, piippausrautoja, neulepuikkoja, virkkuuneuloja, neulerasioita, harppeja, karahvinkorkkeja, kynttilöitä, pullonkorkkeja, pikareita, haarukoita, hammasharjoja, voidepurkkeja (Schröderin mainitsemassa tapauksessa purkissa oli turilas, joten se oli japanilaisen rinutaman korvike), kananmunia jne. Suuret esineet löytyivät, kuten oikeus ja kohtuus vaatii, aviovaimojen emättimistä. Simone de Beauvoir, Toinen sukupuoli (suomennos Annikki Suni), Kirjayhtymä 1993, 417.

Sanaselityksiä: jargong

Valittujen Palojen vuonna 1978 julkaiseman Uskomatonta mutta totta -teoksen sivulla 521 kerrotaan joitakin merkillisiä sanoja ja sanontoja. Kerrotaan esimerkiksi raamatullisen sanonnan "helpompi on kamelin käydä neulansilmästä kuin ..." perustuvan käännösvirheeseen. "Eräissä" varhaisissa käsikirjoituksissa kerrotaan kamelin (kamelos) paikalla olleenkin sanan köysi (kamilos).

Samaisen sivun 521 toisen palstan aivan lopussa alkaa jargong -sanan merkillisen alkuperän selitys, joka jatkuu seuraavalle sivulle. Jargongin kerrotaan olevan ammattikieltä, jota erityisesti tieteilijät, teknikot ja mainosväki mielellään käyttävät pyrkien näin antamaan itsestään maallikoille todellisuutta hienomman kuvan.

Uskomatonta mutta totta -teoksen kirjoittajat (ja kääntäjät) tuovat esille huvituksensa moisesta erikoissanastolla kikkailusta. "[He] olisivat ehkä vähemmän omahyväisiä, jos he tietäisivät, että jargong tulee vanhasta ranskan sanasta gargon. Se merkitsee lintujen tirskutusta ja säksätystä".

Mainittakoon vielä, että Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Kampus Kustannuksen lukuisina eri painoksina julkaisema Laura Aron toimittama Jargon -- kulttuuriantropologian englanti-suomi oppisanasto (viimeisin painos vuodelta 2002) on kustantamon yksi myydyimmistä teoksista.

Arkistoitu

Olette varmaan kuulleet jonkun pohtivan (olevan tai olemattoman) käsikirjoituksensa äärellä sen arkistoimista. Siis jos kukaan ei ottaisi sitä julkaistavaksi. Fantasiassa se lojuisi Kansanrunousarkiston uumenissa pitkiä aikoja ja viimein joku kirjallisuutta oikeasti tunteva löytäisi sen ja saattaisi maailman tietoisuuteen suurena mestariteoksena.

Kylmää kyytiä fantasioinnille antaa Katja Seutu Parnassossa (7/2007). Hänen kirjoituksensa alaotsikkona on kysymys: miksi jälkeen jääneet paperit eivät kiinnosta kirjallisuuden tutkijoita?

Seudun käsittelemät arkistot ovat lähinnä tunnettujen ja julkaistujen kirjailijoiden aineistoja. Kirjoituksesta jää kuva, ettei tallennettuun aineistoon tahdota kajota tulkintojen ts. tutkimuksen vaikeutumisen takia.

Kysymyshän on pitkälti tutkimusotteesta. Julkaistu on aina 'lopullinen' ilmaisun manifestaatio, arkistot välivaiheita. Uskoisin arkistojen tulevan käytetyiksi, kun kirjailijasta ollaan kiinnostuneita ihmisenä.

Julkaisemattomien mestaritöiden tekijöille ei siis Seudun kirjoitus anna aihetta hylätä fantasioitaan. Mitä kauemmin jokin käsikirjoitus (tai julkaistukin teksti) säilyy, sitä arvokkaammaksi se muuttuu. Ajateltakoon vaikka Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämiä ja oppeja.

Mutta joku yläraja kannattaa tekstin määrässä pitää mielessään. Lulluksen* lurituksia lienee edelleen julkaisematta.

---
* Kuvan Raymundus Lullus (1232-1315) lienee ainoita keskiaikaisia nimekkäämpiä kirjoittaja, jonka kaikkia tekstejä ei ole edelleenkään julkaistu. Hänen tuotantonsa on huomattava, ja sisältää vähintään 265 teosta. Lisäksi noin neljä sataa kirjoitusta kulkee hänen nimissään.

Sekasin ku peikko

Kevään uutuskirjoista mainostettakoon tammikuussa ilmestyvää Remusanakirjaa (Teos 2008). Tämän teoksen tekemisestä lienee usea suunnitellut ja vielä useampi haaveillut. Jukka Annala ehti kuitenkin ensimmäisenä sen paperille saamaan.

Opiskeluaikoina 1980-luvun lopulla ensimmäisen kerran kirjan ideaan olen törmännyt. Tuolloin ystäväni suositteli toiselle samanmoiselle, joka englantia luki, gradun tekemistä remuenglannista. "Saataisi viimeinkin selville mistä Get onissa lauletaan" perusteli ehdottaja esitystään.

Ehkä se ei selviä tästä Annalan kirjastakaan. Jonkinlaisen katsauksen teos ennakkomainoksen mukaan kuitekin sisältää.

Yrittihän FBI selvittää 1960-luvun puolivälissä yli kahden vuoden ajan, mitä Louie Louiessa sanotaan. Papereita ja lomakkeita kertyi 140 liuskan verran, mutta Richard Berryn (1935-1997) laulun sanoma jäi selvittämättä ja siten ratkaisematta olisiko laulun esittäminen Yhdysvaltain valtakunnallisilla kanavilla kiellettävä.

Remusanakirjasta kirjoitettua:

Teoksen julkaisutiedote 1.2.2008

Remun puheesta selvää sanakirjan avulla Yle Uutiset 17.2.2008
Remupuheet suomeksi Turun Sanomat 15.2.2008
Sanakirjassa on tsibunaa Metro Live 7/2008

”Kaiken pitää mennä vähän överiks” STT/Karjalainen

Kuudes vuorokausi

Subilla ja MTV3:lla on älyttömästi mainostettu 24:n kuudennen tuotantokauden alkavan. En aio katsoa, ei kiinnosta, varsinkaan sen jälkeen on lehdissä on kirjoitettu sarjassa annettavan positiivisen kuvan kidutuksesta ja sen avulla saatavien tietojen oikeellisuudesta. Fiktiota on moinen, ei oikeasti kiduttamalla edes saa tietoa, saa kuulla vain mitä haluaa kuulla.

Suunnattoman ärsyttäväksi moisen yhden sarjan mainonnan tekee lisäksi se, ettei ole kerrottu oikeasti minua kiinnostavien sarjojen alkamisesta. Niinkuin Tähtiportti ja Futurama. Lipsahti illan Tähtiportti ohi, Futurama alkaa huomenna.

Mitäpä meille nörteille mainostamaan. Mehän tykätään ottaa itse selvää.

Nyt Salaisten kansioiden pariin.

Maailman rikkain

Viime vuoden lopulla 60 vuotta täyttänyt ja tänä vuonna 30 vuotta omassa lehdessään seikkaillut Roope Ankka on talouslehti Forbesin mukaan maailman rikkain fiktiivinen henkilö.

Totta kai on! Forbes tosin tunnusti Carl Barksin luoman hahmon omaisuuden suuruuden vasta kolmannella julkaisemallaan rikkaiden fiktiivisten henkilöiden listalla. Toki Roope oli mukana noilla kahdella aikaisemmallakin, muttei ykkössijalla.

Toiseksi listalleen Forbes listasi joulukuussa Mongo planeetan keisari Mingin ja kolmanneksi Riku Rikkaan. Viidentoista rikkaimman listalta löytyy myös Monty Burns (6.), Bruce Wayne (8.) ja Lucius Malfoy (14.).

Roope-setä on julkaissut lyhennetyn uusintapainoksen ensimmäisestä numerostaan vuodelta 1978. Sen kannesta kuva.

Uutisvirrat

X oli kirjoittanut siihen paikalle, jossa on vuosikymmenen toista lukenut paska kaupunni sanan kopropolis. X sanoi sen olevan kreikkaa, ja tarkoittavan sitä samaa.

Ei näy yhtä kauas.

Tuo seinä on kuin uutisvirta. Sen sanotaan palautuvan paskakaupunni muotoonsa vaikka kuinka monen maalauksen jälkeen. Niin kuin uutiset. Se sama tarina meille aina vaan kerrotaan. Yllä tuo elokuva, David Byrne & Brian Eno, josta vastavat allakin, LP-levynä oli minulle huikea löytö 1980-luvun lopulla. Uutisvirta.

Uutisvirta.

Siitä nyt hetkeksi jouluna erottauduin, kun ei ollut kenelläkään uusia uutisia kertoa. Yllä ja alla elokuvan pätkissä ollaan siinä mukana, tyylillä. David Byrne ja Brian Eno ovat osanneet olennaisemman jo X vuotta sitten erottaa.

Siitä puhe

Mistä puute? Oulun palatessa eteisen lattialla odotti iso kasa sanomalehtiä. Niitä pikakelauksella luin ja tarkempaan lukuun valikoitui muun muassa Helsingin seudun kauppakamarin varatoimitusjohtaja Sampsa Saralehdon pääkirjoitussivun artikkeli innovaatioista ja tuottavuudesta (Kaleva 30.12.2007). Saralehto vahvistaa, että suomalainen tämän vuosituhannen luovuus- ja innovaatiokeskustelu on tosiaan ollut puhetta siitä, mistä on puute.

"Ongelmana on, että 2000-luvulla ei ole luotu oikeastaan mitään uutta, kerrataan vanhaa ja uskotaan ihmeisiin" kommentoi Saralehto.

Eräässä kolumnissa päiviteltiin Facebookista tehtyjä markkina-arvo arvioita. Kerrottiin niiden varovaisimmillaankin olevan suurempia kuin esimerkiksi StoraEnson pörssiarvon. Tuon nettiyhteisön kehitti pari parikymppistä opiskelijakaverusta. Vähän samoin kuin Googlen reilu vuosikymmen sitten toiset pari parikymppistä opiskelijakaverusta.

Kauppatieteissähän on hyvin usein tapana suunnata kohti tulevaisuutta nykyhetken menestystarinoiden taustakertomuksista ja synnyistä oppia ottaen. Ehkä olisi aika ottaa oppia Facebookin ja Googlen synnystä.

Saralehto kertoo, että hallitusohjelman mukaisesti parhaillaan laaditaan kansallista innovaatiostrategiaa. Ehkä tuohon strategiaan voisi ottaa mukaan, että parikymppiset opiskelijakaverukset saisivat enemmän mahdollisuuksia istua kahvion tai peräti opiskelijaravintolan pöytien ääreen keskenään innovoimaan ja kehittelemään. Istumaan iltaa. Kasvokkain. Ratkomaan ongelmia ja tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Parantamaan maailmaa.

Eli ehdotukseni on opintuen reilu nosto. Noiden esimerkkitarinoiden kautta opintotuki voitaisi hyvin nähdä osana yleistä tutkimus- ja innovointirahoitusta.

Missä raha luuraa?

Lappeenrantalainen postimies, evp Tomi Kalatiira on koonnut Meidän pankki -sivustolleen suomalaisten osuuspankkien kuvia. Kuvan Iisalmen Osuuspankki, jonka pankkiautomaatista olen viimeksi rahaa nostanut, on myös Kalatiiran sivuilta.

Kalatiira esittelee sivuaan seuraavasti: "Osuuspankki on "meidän pankki" ja tärkeä osa suomalaista elämäntapaa, kulttuuria sekä elinkeinoelämää. Olen valokuvannut maamme osuuspankkien habitusta digitaalikameroitse ja tallentanut sitä nettiin nyky- ja jälkipolvien katseltavaksi. Toivon, että nautit monimuotoisesta osuuspankkiarkkitehtuurista yhtä paljon kuin minä."

Osuuspankkien rakennusten olemuksista jää outo olo. Kuvien perusteella ei tuntuisi olevan mitään erityistä osuuspankkiarkkitehtuuria, ainakaan siinämielessä kuin S-osuuskaupoille Erkki Huttusen (1901-1956) kynästä on syntynyt.

Osuuspankit ovat sellaisia arkisia ja joukkoon sulautuvia.

Ja osuuskaupatkin ovat kiivaasti parina viime vuosikymmenenä pyrkineet eroon Huttusen luomasta, SOK:n palveluksestahan hän erosi vuonna 1941. Yhteishyvässä 1990-luvulla kiinteistöpäällikkö kertoikin Huttusen rakennusten suojelusta otetun opiksi ja jatkossa rakentamisen olevan sellaista, ettei suojeluarvoja tulevaisuudessa syntyisi. Ilmankos Prismat ja S-Marketit ovatkin perin hallimaisia.

Mutta turhaan on ajateltu tulevaisuudessa ei-suojeltavia rakennuksia tehtävän. Rakennelmia suojellaan niiden historiallisen merkittävyyden mukaan. S-ryhmän kiinteistöosastolla voitte jo alkaa totuttautua ajatukseen, että Jyväskylän Seppälänkankaan Prisman rakennus tullaan suojelemaan. Se taisi ensimmäinen laatuaan olla. Ei arkkitehtoonisin, vaan historiallisin perustein.

Analogiana kehoittaisin pohtimaan viljasiiloja, joiden ulkovaippaan ei saa puhkaista ikkunoita ja hehtaarihalleja, joiden sisätiloihin ei saa kiinteitä seiniä rakentaa.

Onpahan aina nykyisin valtionhallinnossakin suosituksi tullut yleiskäyttöisyys. Televisiossa kerrottiin, että uudet vankilatkin tulisi rakentaa tiloiltaan yleiskäyttöisiksi. Jos vaikka vangitsemisen tarve joskus Suomesta loppuisi? Seppälänkankaan kaltaisen puolen hehtaarin väliseinättömän hallinhan voi muuttaa vaikka mihin tahansa käyttöön -- vaikka vankilaksi?

Kalatiiran kuvassa Iisalmen Osuuspankin viereinen rakennus on taannoinen Helsingin Osake-Pankki. Rakennusta ei ole suunniteltu yleiskäyttöiseksi, vaan pankkikonttoriksi. HOPin, KOPin ja SYPin kuoppaamisten jälkeenkin sille on löytynyt uutta käyttöä.

Mutta on osuuspankkien sulautuvuudessa jotain kiehtovaakin.

Tomi Kalatiira: Meidän pankki

Vieraskirja

Aloitimme uuden vuoden vanhempieni luona Maaningalla. Katselin talon vieraskirjaa, täällä on usein ollut uuden vuoden vieraita, ainakin silloin kun kirjaan on muistettu kävijöiltä kirjoituksia pyytää. Toukokuusta 1946 alkaen.

50 vuotta sitten kylässä on ollut naapureita ja muitakin kyläläisiä. Eräs kävijöistä kiitteli kuluneesta vuodesta ja totesi olevansa "ensi kerran tämän vuoden aikana kylässä".

Ensi kerta tämäkin. Tänä vuonna.

(Huomenna matkapäivä kohti Oulua)