tiistai 30. marraskuuta 2010

Kaltenborn: Ei muistikuvaa

Bendik Kaltenborn.
Ei muistikuvaa
(suomennos Teemu Manninen, tekstaus Benjamin Bergman)
Huuda huuda 2010
28 s.

Tämän vuoden Helsingin sarjakuvafestivaaleille Huuda huuda-kustantamo toi monta kunnianhimoisesti ja taiteellisesti tinkimättömästi sarjakuvaan suhtautuvaa pohjoismaista vierasta. Yksi heistä oli norjalainen Bendik Kaltenborn (s. 1980), viime vuosien palkituimpia norjalaisia sarjakuvataiteilijoita.

Huuda huuda julkaisi myös vieraiden töitä, Kaltenbornilta pamfletti-sarjassa Ei muistikuvaa (I don't remember, Huuda huuda 2010). Lisäksi Kaltenbornin sarjakuvia oli Helsingissä esillä kahdessakin näyttelyssä (molemmat jo loppuneet).

Kehyskertomuksessa kaksi entistä työkaverusta istuvat pubissa, miettivät suhteensa muutosta ja ovat ympäripäissään. Pitkässä takaumassa työsuhteen päättymisen syyt tulevat selviksi. Balkanin työmatka ei sujunut niin kuin piti.

Takakannessa entiset työtoverit Greg ja Gasper esitellään gryndereiksi. Ehkä parempi suomennos olisi ollut kiinteistökehittäjä? Grynderiin kasautuu kaikenlaisia historiallisia latauksia viime vuosisadalta. Kaltenbornin hahmoilla ei ole minkäänlaisia historiallisia kerrostumia, tai korkeintaan se Balkanin matka, joka on nopeasti huuhtoutumassa pois elävien mielikuvien joukosta.

Jos ei tietäisi tekijää norjalaiseksi, niin saattaisi kuvitella teosta kannanotoksi suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Höselöt kiinteistökehittäjäthän järjestelivät maahamme porvarihallituksen, mutta sitten ryssivät koko juttunsa. Entisiä työkavereita taitavat hekin olla.

Tulee mieleen myös tuoreempikin tapaus Helsingin sosiaaliviraston asiantuntijoiden tutustumismatkasta Balkanin romanitilanteeseen.

Pomo luotti Gregille ja Gasparille tehtävän. Norjalaiselta sijoittajapukilta pitäisi saada allekirjoitus soppariin. Se näyttäisi onnistuvan ihan helposti, mutta Greg ja Gaspar ovat nähneet vaivaa suunnitellessaan erilaisia taivuttelukeinoja. Pitäähän niitä käyttää, kerta on mietitty.

Homma lähtee täysin käpälästä.

Tarina on absurdi, mutta yhteydet todellisuuden kanssa saavat lukijan epäilemään, että tällaista liikemieselämä näinä aikoina on ihan universaalisti. Vai olisiko parempi sanoa: ihan globaalisti.

Ja krapula-aamun jälkeen meno jatkunee entisellään uuden työnantajan palveluksessa. Eihän näitä kansainvälisen busineksen huippuyksilöitä joka oksalla kasva.


* Bendik Kaltenborn

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuka keksi liikennevalot?

Englannin kielisessä Wikipediassa oli tälle päivälle merkitty tieto, jonka mukaan sata vuotta sitten Amerikan Illinoisista kotoisin ollut Earnest Sirrine olisi saanut Yhdysvalloissa patentin (no 976,939) liikennevaloille. Tieto oli irrallinen, eikä lisäselvitystä nettitietosanakirja tarjonnut.

Yleensähän kunnia liikennevalojen keksimisestä annetaan yhdysvaltalaiselle Garrett A. Morganille (1875-1963). Keksintöön liittyy myös opettavainen tarina yrittelijäästä mustasta keksijästä, joka joutui luovimaan aikansa rasistisia asenteita vastaan. Tarina kerrotaan esimerkiksi lasten äidinkielen lukemistossa Ympäri linnunrataa (Salainen lukemisto 5-6, WSOY 2000).

Morganin ensimmäinen keksintö oli kaasunaamari (no 1,113,675). Keksintö palkittiin, mutta aivan oikein Morgan arveli etteivät palokunnat hankkisi sitä savusukeltajilleen keksijän syntyperän vuoksi. Kun keksijän henkilöllisyys paljastui, tilauksia alettiin perua ja naamarin käytännön hyödyistä saivat kunnian kerätä muut.

Liikennevalot ovat tarpeeseen syntynyt keksintö. Kaupunkien autoistuessa tarvittiin luotettavaa liikenteenohjausjärjestelmää. Sitä oli tarvittu jo hevosajoneuvojen aikana, Lontoossa oli toteutettukin 1869 kaasulla toimivat liikennevalot. Ne kuitenkin osoittautuivat epäluotettaviksi, ja räjähtivät vieden mukanaan valoja ohjanneen poliisin hengen.

Turvallisempaa oli palkata liikennepoliiseja.

Ratkaisua mietittiin monella taholla. Earnest Sirrine ehdotti mekaanista laitetta, jossa olisi ollut "Stop" ja "Proceed" -kyltit. Pari vuotta myöhemmin 1912 Lester Wire Salt Lake Citystä kehitti punaiseen ja vihreään valoon perustuvat liikennevalot - Lontoon kaasuvaloissakin oli ollut samat värit. James Hoge patentoi (no 1,251,666) käsin ohjattavat valot 1913 (oli käytössä Clevelandissa). Hogen sähkövaloissa loistivat sanat "stop" ja "move".

Ehkä ensimmäiset automaattiset valot patentoi William Ghiglieri San Franciscosta 1917. Detroitilainen poliisi William Potts kehitti vuoden 1920 tienoilla nelivaloista automaattista järjestelmää.

Clevelandissa asunut Garrett A. Morgan keksi omat valonsa vuonna 1923 (no 1,475,024). Eivät nekään vielä tuntemiamme valoja muistuttaneet. Yksi etu niillä kuitenkin oli automaattisuutensa lisäksi: hänen valonsa olivat edulliset toteuttaa.

Kaasunaamareista oppimansa kautta hän ymmärsi, ettei hänen patentillaan olisi itse markkinoituna suurtakaan merkitystä. Niinpä hän möi oikeudet General Electricille, tunnetulle suuryritykselle. GE:n myymän tavaran keksijöiden taustoilla ei niin väliä ollut.

Morganin työlle GE pohjasi oman kehittämisensä ja pikku hiljaa tuntemamme valot syntyivät. Jos suurissa tutkimusyksiköissä tehdylle kehitystyölle pitää yksi keksijä nimetä, niin se on Garrett A. Morgan, jonka luonnosteluista työ sai alkunsa.

Kolmas Morganin suuri tunnettu keksintö oli hiusten suoristusrauta. Mutta siitä joskus toiste.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ivan Turgenev: Joulutarina



Ivan Turgenevin (1818-1883) kirjoittama lyhyt joulutarina pulpahti jostakin esille suomalaiseen sanomalehdistöön jouluksi 1888. Teemaltaan se sopi joulunvieton lopetteluun, turkulainen Aura julkaisi novellin ensin Nuutin päivänä 13. tammikuuta 1889, ja pikauusintana kahden päivän kuluttua. Reilun viikon päästä myös sortavalalainen Laatokka tarttui tarinaan.

Olkoon juttu nyt ensimmäisenä adventtina etukäteismuistutus.

Joulutarina. Ivan Turgenjev on kirjoittanut seuraavan pienen joulutarinan: Kaksi tai kolme päivää ennen joulua piti Jumala pidot sinisessä palatsissaan. Kaikki hyveet olivat sinne kutsutut, mutta ainoastaan nais-hyveet. Ei yhtään miestä, ainoastaan naisia. Siellä nähtiin paljon hyveitä yhdessä, suuria ja pieniä. Pienet olivat miellyttävämmät ja somemmat kuin suuret, mutta kaikki näyttivät olevan hyvin tuttuja ja ystävällisiä keskenään. Mutta äkkiä näki Jumala kaksi kaunista naista, jotka eivät toisiansa tunteneet. Jumala vei heidät toistensa luokse ja esitti. — »Hyväntekeväisyys» sanoi hän katsoen toiseen. — »Kiitollisuus», jatkoi hän, osoittaen toista. Molemmat hyveet kummastuivat suuresti. Maailman luomisesta saakka kohtasivat he toisensa ensi kerran.

Aura no 3 13.1.1889.


Lisää vanhoissa suomalaisissa sanomalehdissä julkaistuja joulutarinoita linkin takana.



Kerrottakoon myös, että Jatkokertomuksissa on nyt kokonaisuudessaan luettavissa Arthur Conan Doylen Cloomber Hallin salaisuus.

Tarjolla on myös Anatole Francen lyhyitä tarinoita: Adrienne Buquet, Ihmisen erehdykset, Jean Marteau, Kymen laulaja ja Maalla.

Lisäksi luettavissa on Selma Lagerlöfin Veljekset. Aikaisemmin tässä blogissa on julkaistu Lagerlöfin joulun tapahtumia sivuava tarina Viisaitten miesten kaivo, jonka lukijalle pitää antaa ennakkovaroitus rasistisista asenteista.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Viluisen linnun Musteklubi

 
Perjantai-iltana Huutomerkki järjesti Musteklubin, jonka pääteemoina olivat sarjakuva ja V.A. Koskenniemi. Nuclear Nightklubiin oli kokoontunut mukavasti väkeä nauttimaan runoudesta, pikaperformansseista ja musiikista.

Illan aloitti Pauliina Vanhatalo haastattelemalla sarjakuvataiteilija Lauri Ahtista. Molemmat kuuluvat lokakuussa perustetun Oulun kirjailijat ry:n hallitukseen, ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen mainostaakseen uutta järjestöä ja sen tulevia tilaisuuksia (8.12.2010 Uusien kirjojen ilta pääkirjaston Pakkala-salissa).

Lauri Ahtinen kertoi toisen teoksensa 15 minuutin yksinäisyys (WSOY 2010) synnystä. Koska ensimmäinen teos oli syntynyt vain omia tarpeita ajatellen, kynnys toisen tekemisessä oli lukijakunnan oletetut odotukset. Tekeminen oli vapautunut vasta "tee nyt vaan, toisesta kirjasta tulee kuitenkin paska" -ohjeistuksen myötä. Toisesta tulikin paksumpi kuin entisestä, ja kolmas on jo tekeillä.

Sanoilla on Ahtisen sarjakuvissa suurempi painoarvo kuin kuvilla, eikä tekijä miellä itseään leimallisesti sarjakuvaihmiseksi. Kolmanteen teokseen Ahtinen pohti tyylilajin muutosta kysymällä: "Mikä on se kirjallisuuden laji, jossa kirjan sivuilla on vain kirjaimia?"

Illan sarjakuvateemaa täydensivät Antti Kairakari ja Antti Kaarlela (kuva yllä) esittämällä pikaperformansseja Pertti Jarlan Fingerpori-strippien pohjalta. Räväkimmät naurut yleisöstä irroittivat Jarlan kommentit käytyyn homoilta-keskusteluun. "Älkää maatko miesten kanssa niin kuin naisten." - "Totisesti. Se on tehtävä aivan toisin."

Illan runo-osuuksista vastasivat Tommi Parkko ja Tuomas Kerätär. Parkon harkittuja ja loppuun asti viimeisteltyjä runoja yleisö hiljentyi kuuntelemaan keskittyneesti.

Tuomas Kerätär on syksyn aikana esiintynyt Oulussa usein. Rap-taustainen Kerätär esiintyy ilman papereita, sanat piirtyivät kuultavaksi ulkomuistista. Kerättären tapa esittää runoja on kehittynyt nopeasti, nyt sanojen ympärille jäi mainiosti ilmaa, ilmaisussa oli painoa. Esitetyt runotkin olivat tuoreita, ainakin Kerättären blogista päätellen.

Illan viimeisenä esiintyjänä oli Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen. Hänen V.A. Koskenniemen runoihin säveltämiä lauluja on Oulussa kuultu aikaisemminkin, mutta minulle kerta oli ensimmäinen.


Koskenniemea on juhlavuonna Oulussa muistettu, lähinnä virallisten tahojen myötä. Korhonen kertoi laulujen syntyneen vähintäänkin puolivirallisesta yhteydenotosta: Koskenniemen elämäkerturi Martti Häikiö oli lähestynyt sähköpostitse, että miten Te aiotte ottaa osaa juhlavuoteen.

Korhonen oli valikoinut sävellettävikseen lähinnä Pohjois-Pohjanmaan luontoa kuvaavia runoja. Kaakkuri jäi näistä viluisine lintuineen parhaiten mieleen soimaan. Malliksi oli myös isänmaallista paatosta säilineen ja hurmeineen ja kuoleman kaveruutta.

Tosi tieto: 11. huhtikuuta 1954 oli tylsin päivä

Cambridgen yliopiston tutkija William Tunstall-Pedoe on selvittänyt, että vuosina 1900-2010 tylsin päivä oli 11. huhtikuuta 1954. Tunstall-Pedoe on kehittänyt Tosi tieto (True Knowledge) -ohjelmiston, johon on syötetty 300 miljoonaa tietoa ihmisistä, tapahtumista, paikoista ja taloudesta. Erinäisten monimutkaisten logaritmien avulla Tosi tieto laski, että objektiivisesti ottaen vähiten historian kannalta tärkeää tapahtui tuona 1950-luvun alkupuolen kevätpäivänä.

Tutkimustuloksen välitti julkisuuteen eilen brittiläinen The Daily Telegraph.

Ei kuitenkaan päivää ilman elämää.

Paradoksaalisesti, kuten Tunstall-Pedoe itsekin huomauttaa, tutkimustuloksen julkistaminen tekee heti päivästä kiinnostavan ja siten kumoaa saavutetun tuloksen. Näin myöhempi tapahtuma - Tosi tiedon laskutoimitus - muuttaa laskentahetken arvoasetelmia.

Tästä päästään kehään, jolloin tutkimustuloksen tarkastaminen aina muuttaa tutkimustulosta. Mikä on tyypillistä ylipäätään humanistiselle tutkimukselle laajemminkin.

Tämä ei päde ainoastaan tutkimusjärjestelyihin.

Huhtikuun 11. päivä 1954 syntyneitä ihmisiä on vielä koko joukko elossa. Tunstall-Pedoe mainitsee tuona päivänä syntyneistä turkkilaisen professori Abdullah Atalarin, joka syynää insinööritieteilijänä mikroskooppisia koneita Bilkentin yliopistossa.

Samana päivänä ovat syntyneet myös virolainen jalkapallovalmentaja Tarmo Rüütli ja brittiläinen astronautti Piers Sellers.

Jos Atalar tekee tutkimuksissaan läpimurron, ja löytö mullistaa kotien viihdekeskukset, tai jos Rüütli valmentaa maajoukkueen MM-kisojen mitalipeleihin, tai jos Sellers on ensimmäinen ihminen Marsperällä, niin 11. huhtikuuta 1954 muuttuukin paljon merkittävämmäksi päiväksi.

Eikä historian kulku pysähdy ihmisten olemassaoloon. Ajateltakoon vaikka 2500-luvun Intiaa, jossa on meneillään verinen sisällissota. Jonkin taistelevan osapuolen esikuvaksi saattaa nousta Yanamin vallankumous, jolla ranskalainen siirtomaaherra ajettiin pois maasta 11. huhtikuuta 1954.

Ei mitenkään poissuljettu ajatus. Onhan viime vuosikymmeninä Balkanilla kaiveltu keskiajan historiasta merkkipäiviä juhlittavaksi.

William Tunstall-Pedoe kertookin, ettei Tosi tietoa ole luotu tylsimmän päivän laskemista varten. "Tämä oli vain sivupolku", tiivistää Tunstall-Pedoe. Ohjelmisto on tarkoitettu internetin sisältämän tiedon älykkäämpään hyödyntämiseen.

Ehkä joku päivä meillä onkin aloitussivunamme Googlen sijaan www.trueknowledge.com? Osoitteessa on hakukone jo nyt. What would you like to know? siellä kysytään.


* The Most Boring Day in History - April 11 1954

perjantai 26. marraskuuta 2010

Raimo Törhösen kaamosmasennus

Lattialla Suljettu virta, 2010.


Oulun pääkirjaston näyttelytilassa on esillä Raimo Törhösen (s. 1960) esineveistoksia. Näyttelypaikan valintaan lienee vaikuttanut teosten esineet: kuudesta työstä viisi on tehty kirjoista.

Kirjastoa ja kirjan ystäviä on ajateltu teoksia tehdessäkin. Materiaaliksi on valikoitu sellaisia kirjoja, joiden lukukelvottomaksi tekeminen tuskin herättää katselijoissa suurta harmia. Kirjojahan kunnioitetaan, takavuosilta on jäänyt mieleen Jussi Heikkilän näyttely Jyväskylän taidemuseossa. Monet kävijät voivottelivat Heikkilän veistosten osiksi päätyneiden kirjojen kohtaloa.

Törhösen näyttelyssä saa keskittyä taiteeseen, yhtä teosta lukuunottamatta nimeketiedot on poistettu.


Ex Libris Liu Xiaobo, 2010

Ex Libris J.A. Gagarin, 2010.

Raimo Törhösen kaamosmasennus, 2010 (yksityiskohta).

torstai 25. marraskuuta 2010

Scalarini: Ilmapallopatentti

Der Patent-Luftballon
Fliegende Blätter no 3340 (1910)











Ilmeisesti italialaisen Giuseppi Scalarinin (1873-1948) tekemä sarjakuva saksalaisesta pilalehdestä Fliegende Blätter vuodelta 1910 (koko lehti on digitoitu Heidelbergin yliopiston sivuille).

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kolmen rivin novelleja Félix Fénéonin hengessä

Tampereen poliisi kaipaa muutamaa mustiin pukeutunutta miestä, jotka liekittelivät ravintolan keittiössä Hämeenkadulla. Kolme kuoli, vielä useampi kärisi savussa.


Kävelysillat ovat varmaankin jalankulkijoista mukavia, pohti pakettiauton kuljettaja Helsingissä. Pääsee kätevästi vilkkaiden teiden ylitse, jatkoi hän ajatustaan kun silta romahti auton päälle.


Viime maaliskuussa Raahessa konsertoinut tangokuningas Jari Sillanpää havaitsi, että pikkukaupungissa tuulee navakasti. Koska hänen kotipaikallaan Vihdissä ei tuullut edes pienvoimalan tarpeiksi, nousee nyt Raaheen Sillanpäälle 1,5 megawatin tuulivoimala.


Porissa viime viikolla vieraillut viestintäministeri Suvi Lindén kauhisteli toimittajien ammattitaidon puutetta. Lehteen oli painettu sellaistakin, jota ministeri ei ollut virallisessa haastattelussa sanonut. Lindén harkitsee kantelua Julkisen sanan neuvostoon tuosta kelvottomasta.


Kempeleessä tykätään asfalttiteistä niin paljon, ettei niiden rakentaja Lemminkäiseltä haeta Korkeimman hallinto-oikeuden vahvistamia kilpailunrajoituslain mukaisia vahingonkorvauksia. Asfalttia olla pitää, tuumitaan kunnanhallituksessa, hintaan mihin tahansa.


Oulun Niittyaroon kokoontui koko joukko poliisipartioita ihastelemaan kymmenvuotiaan koululaisen jääkiekkoharjoituksia. Poliisit tulivat paikalle, koska naapuri katsoi ettei ole hänen asiansa puuttua toisten penskojen tekemisiin. Nassikka läimi niin kovaa, että tuntui kuin luodit olisivat viuhuneet, kehui naapuri poliisin välityksellä.


Oulun Kaakkurin, Perävainion, Kiviniemen, Metsokankaan ja Pikkaralan kaupunginosiin on odotettavissa vauvabuumi yhdeksän kuukauden kuluttua. Kaupunginosista oli eilen sähköt poikki kymmenen minuutin ajan 7 938:sta kotitaloudesta.


Sosiaali- ja terveysalan valvontaviranomaiset ovat kehottaneet juomavalmistaja Hartwallia lopettamaan lonkoromainonnan, jossa käytetään sanoja flirtti, taikavoimat ja villieläimet. Hartwallin mukaan kampanja päättyi jo heinäkuussa.


Moni kipeä on myös köyhä, todetaan uudessa Maailman terveysjärjestön tutkimuksessa. Järjestön pääjohtaja on huolissaan, koska nykyisin sairaus köyhdyttää, eikä pelkästään päinvastoin niin kuin ennen.


Sunnuntaiaamuna eräällä oululaisella oli tulipalokiire lentokentälle. Koska oma auto oli huollossa ja taksia ei kuulunut, otti kiireinen naapurin 50 000 euron arvoisen menopelin alleen. Luulisi vauhtia irtoavan, ajatteli kiireinen. Poliisi löysi auton tulessa lentokentän viereiseltä soramontulta.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Billy The Kid - Pikku nappula

Egmont on julkaissut syksyllä uusintapainoksen klassisesta Lucky Luke -seikkailusta Billy The Kid - Pikku nappula. Lucky Luke seikkailee Yhdysvaltain villissä lännessä melkoisella aikahaitarilla (n. 1850-1914) ja setvii asiat laillisen yhteiskunnan kannalta parhain päin. Billy The Kidin tapauksessa ollaan ajallisesti ja mytologisesti villin lännen sydämessä. Mutta Goscinnyn käsikirjoitus ei ratko asioita villille lännelle tyypillisesti.

Lucky Luke -albumisarja on todella pitkä, suomeksi on julkaistu 73 seikkailua. Ja sarja jatkuu edelleen vaikka Morris (1923-2001) ei ole enää piirtämässä. Lucky Luken uusia seikkailuja on suomeksi tullut kolme.

Billy The Kidin tarinan kertova René Goscinnyn (1926-1977) käsikirjoittama Pikku nappula (ransk. 1962, suom. Otava 1973) ilmestyi Suomessa seitsemäntenä albumina, ja se osaltaan oli luomassa Lucky Luken mainetta - niin maailmalla kuin Suomessakin.

Goscinny pureutui myytinmuodostuksen ytimeen. Paha sankari oli paha jo vauvana, tutin sijasta pieni Billy imi revolveria. Kliseet kasataan ja deterministinen ihmiskuva viedään äärimmilleen. Toisaalta jälkisanoissa tehdään selväksi, että tässä kirjassa ja laajemmin populaarijulkisuudessa "totuutta" on tuskin siteeksikään.

Jälkisanoissa arvellaan, että Billy The Kidin (oik. William Harrington Bonney, 1859-1881) maineen synnytti hänen ampujansa sheriffi Pat Garrett ja hänen motiivinaan oli ollut itsensä korottaminen. Mitä vaarallisempi rikollinen, sitä suurempi sankari.

Lucky Lukessa Billy The Kidiä ei ammuta. Hänet vietiin oikeuden eteen ja vankilaan. Tarinan ydin on toisaalla.

Tapahtumat sijoittuvat Fort Weaklingin kaupunkiin, jota nuori pyssysankari terrorisoi. Kansalaiset vapisevat kuin haavanlehdet Billyn edessä. Roiston maine oli levinnyt median liioittelemana ja pelko perustuu tiedotusvälineiden luomaan kuvaan. Sitä ei kukaan uskalla haastaa, ei edes Lucky Luken avustamana.

Oli siis kansalaiskasvatuksen aika. Lucky Luke opetti kantapään kautta, ettei median luomia kuvia kannata kumartaa. Oppi menikin perille ja seuraavan roiston, Jesse Jamesin, saapuessa Fort Weaklingiin vastaanottona oli terva ja höyhenet.

Egmontin uusintapainos Billy The Kidistä on viides. Neljä aikaisempaa on julkaissut Otava (1973, 1977, 1984, 2001). Egmont on käännättänyt albumin uudelleen, uusi suomennos on Anssi Rauhalan.

Uusintapainos on paikallaan. Työ kuuluu Morrisin ja Goscinnyn yhteistyön parhaimmistoon.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Fred: Filemon


Facebookissa kierteli meemi, joka kehotti vaihtamaan oman profiilikuvan lapsuuden suosikkisarjakuvahahmoon. Aika moni vaihtoikin, myös sarjakuvapiirien ulkopuolelta.

Itse vaihdoin Filemoniin. Ranskalaisen Fredin sarjakuvaa on Suomessa julkaistu neljä albumia, Otava kolme 1970-luvulla ja WSOY kaksi 1990-luvun alussa. Yksi nimekkeistä (A:n haaksirikkoinen) on sama, suomennos kuitenkin eri.

Kreikkalaisemigranttien lapsi Frédéric Othon Théodore Aristidès (s. 1931) eli Fred aloitti sarjakuvauransa Zérossa vuonna 1954. Hän oli 1960 perustamassa satiirista Hara-Kiria, joka saavutti suurimman suosionsa 1960-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin Fred laati ensimmäisen Filemon-käsikirjoituksen. Se kulkeutui René Goscinnyn käsiin, joka pestasi Fredin Piloteen.

Yhden ehdon Fred asetti: hän itse piirtäisi. Näin sovittiin ja uusi sarjakuvasankari oli syntynyt. Ensimmäinen tarina on julkaistu suomeksikin, Kolmen pöllön aukean salaisuus (WSOY 1992). Alussa Filemon on kujeileva maalaisnuori, joka esittäytyy heittämällä kermakakun isänsä naamaan. Kujeilu muuttuu muutamassa sivussa outojen arvoitusten selvittämiseksi, kun Filemon kohtaa kotikylänsä joessa uidessaan krokotiilin!

Myöhemmissä seikkailuissa Filemon on enemmän sivustaseuraaja kuin aktiivinen toimija. Tokihan Filemonille sattuu ja tapahtuu, mutta tapahtumien virta vie yleensä mennessään.

Fred piirtää siirtymät monesti vedessä tapahtuviksi. A:n haaksirikkoisessa (Otava 1974; WSOY 1993) mielikuvitusmaailmoihin siirrytään kaivon kautta. Filemon alkaa selvittää kaivon pohjalle ilmestyneen pullopostin arvoitusta. Kaivon pohjalta virta tempaisee hänet mukaansa ja pian häntä vastaan ui hai.

Filemon päätyy Atlantin valtameren ensimmäiselle A:lle ja tapaa siellä kaivonkaivaja Bartolomeuksen. Hänestä tulee Filemonille kumppani moniin seikkailuihin, joista monet tapahtuvat Atlantin valtameren kirjaimilla. Villissä pianossa (Otava 1975) I:n pisteellä ollaan melkoisen kafkamaisissa tunnelmissa.

Mutta mikä A? Sitä Bartolomeus joutuu Filemonille selvittämään:

- Tässä on maapallon kartta. Minä en osaa piirtää, mutta suunnilleen tällainen se on. Tässä on Amerikka, tuossa Eurooppa ja mantereiden välissä on Atlantin valtameri. No, me olemme tässä, A:lla.
- Tarkoitatteko, että tämä saari on A:n muotoinen?
- Ei se ole A:n muotoinen. Se on A!
- Mutta... Tuota... Ei niitä kirjaimia ole olemassa... Ne ovat kartalla vain...
- Aivan niin. Ohhoh jaa jaa aivan niin. Niitä kirjaimia ei ole olemassa, mutta kuitenkin olemme yhdellä niistä. Entä sitten?
- Mutta sehän on mahdotonta.
- Mahdotonta ja mahdotonta! Sitä minä olen toistellut neljänkymmenen vuoden ajan...

Kaikkiaan Fred on tehnyt viisitoista Filemon-albumia. Mielellään noita lisääkin suomennettavan näkisi. Viimeisin on tosin vuodelta 1987, mutta Yle Teemalla esitetyn Ammatti: Sarjakuvantekijä -haastattelusarjan mukaan uuttakin olisi tarkoitus tehdä. Jos vain terveys sallisi.

Jos suomennostoiveen esittäisin, niin kärkisijalle asettaisin Simbabbad de Batbad -albumin vuodelta 1974. Se ainakin selventäisi Filemonin verkkosivujen batbad.com arvoitusta.

Albumien lisäksi Frediltä on suomennettu lyhyempiä tarinoita Tapiiriin ja yksi Jysäykseen (Lakoman sivuilla näistä listaus). Tapiirin jutuista parhaiten mieleen on jäänyt Koe-esiintyminen vasemmalle kädelle (1/1986). Vuosikausien työ menee hukkaan kun vasen käsi alkaa vikuroimaan kesken koe-esiintymisen.


* batbad.com
* Kimmo Lakoman Filemon-sivu


Suomeksi julkaistut Filemonit:

Fred
Philémon et la naufragé du "A"
Filemon ja A:n haaksirikkoinen / Fred ; suom. Jorma Kapari.
Helsinki : Otava, 1974 (Keuruu)
48 s. : kuv. ; 4:o.

Fred
Philémon et la château suspendu
Filemon ja riippuva linna / [kirj.] Fred ; suom. Jukka Kemppinen.
Helsinki : Otava, 1975 (Keuruu)
48 s. : kuv. ; 4:o.

Fred
Philémon et la sauvage
Filemon ja villi piano / [kirj.] Fred ; suom. Jorma Kapari.
Helsinki : Otava, 1975 (Keuruu)
47, [1] s. : kuv. ; 4:o.

Fred
Le mystére de la clairière des trois hiboux
Kolmen pöllön aukean arvoitus / Fred ; [suomennos: Jukka Heiskanen].
Porvoo ; Helsinki ; Juva : WSOY, 1992.
46 s. : kuv. ; 30 cm.
Dargaud esittää - Filemon; 1

Fred
Philémon et le naufragé du "A"
A:n haaksirikkoinen / Fred ; [suomennos: Jukka Heiskanen].
Porvoo ; Helsinki ; Juva : WSOY, 1993.
47, [1] s. : kuv. ; 30 cm.
Dargaud esittää - Filemon; 2

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Suomitietous Yhdysvaltain kirjastoissa 1800-luvulla

1800-luvulla muutamat suuret Yhdysvaltain kirjastot ja pienemmätkin erikoiskirjastot julkaisivat luetteloita kokoelmistaan kirjoina. Näitä kirjoja on sittemmin digitoitu siinä missä muutakin ajan kirjallisuutta.

Eilen iltapäivällä innostuin Making of Americasta katselemaan millaista tietoa Suomesta amerikkalaiset kirjastot välittivät luetteloidensa mukaan.

Vanhin löytämäni kirjastoluettelo, jossa Suomi oli jokin teoksen nimekkeessä mainittu, oli Mercantile Library New Yorkissa. Vuonna 1850 painetun luettelon mukaan sen kokoelmiin kuului Jos. Acerbin Travels in Sweden, Finland, and Lapland, 1798-99 (London 1802). Muuta ei ollutkaan.

Italialaisen tutkimusmatkailijan Giuseppi Acerbin matkakirja oli hakujeni perusteella yleisin Suomea käsittelevä kirja vielä 1870-luvullakin. Seitsemässä yhdysvaltalaisessa kirjastossa oli teoksia, joiden nimeen Suomi oli nostettu. Viidessä niistä oli Acerbin Travels.

Sittemmin Suomessa Acerbin välittämää Suomikuvaa on tutkittukin, ja hän Lapin matkaansa on aika ajoin muistettu. Lapin kirjastot ovat tehneet retkestä oman sivustonsa: Giuseppe Acerbin matka Lappiin. Se on osa Lapinkävijät -kokonaisuutta.

Acerbin kirja kuului myös Kongressin kirjaston, Bostonin yleisen kirjaston, New Yorkin osavaltion kirjaston kokoelmiin ja Henry B. Humphreyn yksityiseen kirjastoon.

Mercantile Libraryn kokoelma täydentyi 1850-luvun mittaan. Vuonna 1856 julkaistun suplementin mukaan Suomi-nimekkeelliset teokset lisääntyivät kahdella. Hankittu oli John Barrow Jr:n Handbook for Northern Europe, jonka toinen osa oli alaotsikoitu Finland and Russia (London 1849), ja kenraali Monteithin toimittama Narrative of the Conquest of Finland (London 1854).

John Barrow vanhempi ja nuorempi julkaisivat laajaa valikoimaa käsikirjoja eri puolilta maailmaa. Kongressin kirjastossa oli myös juniorin kirjoittama Excursions in the North of Europe, through parts of Russia, Finland, Sweden, Denmark, and Norway (London 1835).

Maailman eri osia käsittelevien käsikirjojen julkaisutoiminta muuttui 1860-luvulle tultaessa tekijättömäksi, John Murray -kustantamon uusia laitoksia hankittiin ja niin Bostonissa oli Handbook for Russia, Poland, and Finland ensimmäisenä painoksena vuodelta 1865 ja toisena, korjattuna vuodelta 1868.

Kongressin kirjastossa Suomi-teoksia oli 1860-luvulla neljä. Acerbin, Barrow Juniorin ja Monteithin toimituksen lisäksi kokoelmiin kuului George Matthew Jonesin Travels on Norway, Sweden, Finland, Russia, and Turkey; also, on the coasts of the Sea of Azof and of the Black Sea (London 1827). Kenraali Monteithin teoksen alaotsake kerrotaan luettelossa, jolloin sen koko nimeksi saadaan Narrative of the Conquest of Finland by the Russians in 1808-9; from an unpublished work by a Russian officer. Ei siis suomalaisen kirjoittamaa näkökulmaa tässäkään.

Kaivostoiminnan, eli ajan termein vuoriteollisuuden, opinahjon Columbia Collegen kirjastoon kuului vuonna 1875 Moritz von Englehardtin Geognostic Umriss von Finland (Berlin 1820).

Helpoiten Suomi-tietoutta oli löydettävissä Bostonin yleisen kirjaston aiheenmukaisten luetteloiden avulla. Erittäin laajassa Boston athenaueum -luettelossa (julkaistu 1874-1882) "Finland" -termin alle on saatu kahdeksan merkintää. Kokoelmiin kuului mainituista Acerbi, käsikirja vuodelta 1865 ja Monteithin toimitus. Lisäksi oli tietopuolisista teoksista R. Bairdin Visit to northern Europe (New York 1841), ja muutamia nimettyjä suomalaisia käsitteleviä artikkeleita tieteellisistä lehdistä (mm. A. J. Sjögrenin Pietarin alueen suomalaisasutuksesta vuodelta 1834). Muutakin olisi löytynyt ("various articles on the Finnish language"), mutta tarkempia tietoja niistä olisi varmaan pitänyt kirjastonhoitajilta kysyä.

Bostonissa suomalaiset pääsevät itsekin kertomaan. Kokoelmiin kuului Kalevala, tosin saksaksi: Kalewala, das National-Epos der Finnen (Helsingfors 1852). "Finland" -hakutermin lopuksi kehotetaan 'see also Kullervo' - joka sisälsi yhden artikkelimaininnan, W. Schottin berliiniläisessä aikakauskirjassa 1852 julkaiseman tutkielman Kullervosta.

Acerbin näkemys oli laajalle levinnyt ja tunnettu vielä yli puolivuosisataa myöhemmin. Olihan hän ensimmäinen "länsimainen" ihminen, joka kulki matkan Torniosta Nordkappiin. Muutoinkin Suomesta tarjottu tieto oli pääasiassa Keski-Euroopassa ja Brittein saarilla tuotettua.

Amerikkalaisten kaunokirjallisten teosten nimekkeistä Suomi löytyi vain kerran. Rouva Susan Peyton Cornwall oli 1854 julkaissut teoksen The Finland Family or Fancies Taken for Facts (New York). Nimekkeestä päätellen teoksessa suomalaisille irvaillaan ykstotisuutensa vuoksi, ehkä tähän on vanhan Suomikuvan tutkailijan sopiva lopettaa tehtävänsä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Tämä -alkuisia lauseita Michel Foucaultin Tiedon arkeologiasta

Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino 2005.

tämä tämän tätä tänä täksi tässä tästä tähän tällä tältä tälle -


s.

17 Tällä on useita seurauksia.

23 Tähän on syynsä.

45 Tämä selittää de facto -etuoikeuden, jonka olen myöntänyt diskursseille, jotka määrittelevät hyvin kaavamaisesti sanottuna "ihmistieteet".

52 Tällaisen yrityksen pohjalta päädytään kuitenkin kahteen vastakkaiseen ja toisiaan täydentävään toteamukseen.

55 Tämän läpi on nyt kuljettava.

60 Tällainen kuvaus ei itsessään vielä riitä.

63 Tästä seuraa eräitä huomautuksia ja johtopäätöksiä.

102 Tässä suhteessa diskursiivisten muodostelmien analyysi on ristiriidassa monien tavallisten kuvausten kanssa.

108 Tällainen on siis tämänhetkinen tehtävä: on mentävä lausuman määritelmän juurille ja katsottava, onko se todella otettu käyttöön edeltävissä kuvauksissa.

112 Tällainen vastaavuus ei kuitenkaan kestä tarkastelua.

117 Tätä funktiota on nyt kuvattava sellaisenaan: sen toimintaa, sen ehtoja, sitä hallitsevia sääntöjä sekä kenttää jolla se toimii.

123 Eikö tämä lauseen ulkopuolinen subjekti ole yksinkertaisesti se todellinen yksilö, joka on artikuloinut tai kirjoittanut lauseen?

138 Tässäkään ei ole kyse lausuman yksilöimiskriteeristä, vaan pikemminkin sen muuntumisperiaatteesta.

154 Tämän pohjalta voidaan esittää eräitä väitteitä, jotka ovat kaikkien näiden analyysien ytimessä.

164 Tällainen analyysi edellyttää lausumille ominaisen pysyvyyden tarkastelemista.

197 Tämän työn päätteeksi jäävät jäljelle ainoastaan ylijäämäristiriidat - sattumat, virheet ja puutteet - tai sitten esiin päinvastoin tulee perustava ristiriita, ikään kuin koko analyysi olisi äänettömästi ja vastentahtoisesti johtanut siihen: perustavana ristiriitana toimivat heti järjestelmän alkuperässä käyttöön otetut yhteensopimattomat postulaatit, sovittamattomat risteävät vaikutteet, halun ensimmäinen taittuminen tai taloudelliset ja poliittiset konfliktit, jotka kääntävät yhteiskunnan itseään vastaan.

233 Tästä riippumatta, vakiintuneen oppialan puuttumisesta huolimatta, toiminnassa oli diskursiivinen käytäntö, jolla oli oma säännöllisyytensä ja pysyvyytensä.

233 Tässäkin vastauksen on oltava kielteinen.

236 Tällaista diskursiivisessa käytännössä muodostunutta elementtien kokonaisuutta, joka on välttämätön tieteen perustamiseksi, vaikka tieteen perustaminen ei välttämättä olekaan ollut tarkoituksena, voidaan kutsua tiedoksi.

239 Tämä avaa kaksi ongelmien sarjaa: mikä paikka ja rooli tieteellisyyden alueella voi olla arkeologisella territoriollaan?

241 Tämä mahdollistaa tiettyjen väitteiden esittämisen.

246 Tämä on toistuma-analyysia, jota voidaan tehdä vain muodostuneen tieteen sisällä, kun sen formalisoinnin kynnys on kerran ylitetty.

271 Tämä kirja on tehty ainoastaan muutamien alustavien vaikeuksien voittamiseksi.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Valon ahneus


[Valokuvatorstain 185. haaste: ahneus]

Oulussa päivä on lyhentynyt alle kuusituntiseksi, valoa on siis rajatusti tarjolla. Kuvaaja kameroineen on jäänyt aurinkoisempiin aikoihin ja otokset toinen toisensa jälkeen tuntuvat jäävän ihan liian tummiksi.

Osallistunkin syksyisin kuvin. Joku sipseille ahne on päässyt noin sata metriä kauppaliikkeestä, ja oli jo pussi tyhjä lehtien sekaan heitettäväksi.



torstai 18. marraskuuta 2010

Lassi ja Leevi 25 vuotta


Bill Wattersonin (s. 1958) Lassi ja Leevi (Calvin ja Hobbes) -sarjakuvastrippi alkoi ilmestyä tänään vuonna 1985. Kuusivuotias poika Lassi (Calvin) ja hänen sarkastinen lemmikkitiikerinsä Leevi (Hobbes) saivat nimensä menneiden vuosisatojen auktoreilta, ranskalaiselta teologi, uskonpuhdistaja Jean Calvinilta (1509-1564) ja englantilaiselta filosofilta Thomas Hobbesilta (1588-1679). Nimien suomennoksessa korostetaan ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta nimeämällä molemmat Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) mukaan.

Huimissa arjen mielikuvitusmaailmoissa seikkaileva pari sai nopeasti suosiota, ja pian kaverusten elämää saattoi seurata noin 2400 sanomalehdestä ympäri maailman. Määrä on jotakuinkin maksimi, minkä strippisarjakuva pystyy saavuttamaan. Samoissa lukemissa ovat pyörineet Tenavat ja Karvinen. Jälkimmäinen mainitaan Guinnesin ennätysten kirjassa levinneimpänä 2580 lehdellä.

Lassi ja Leevi on siitä poikkeuksellinen sanomalehtistrippi, että Watterson ei suostunut elämään sarjakuvansa ehdoilla niin kuin muiden suursuosikkien tekijöille oli käynyt. Lassi ja Leevi ilmestyy edelleen lukuisissa lehdissä ympäri maailman, myös oululaisessa Kalevassa. Mutta uusia strippejä ei ole syntynyt sitten vuoden 1995.

Joulukuun 1995 lopussa ilmestyi viimeinen Lassi ja Leevi. Sarjakuva oli tuolloin edelleen suosionsa huipulla, Wattersonin ratkaisusta ei syndikaatti (Universal Press) tykännyt. Mutta ratkaisu oli odotettu, Watterson oli ennen tätä ennennäkemättömästi laittanut Lassi ja Leevi lomalle kahteen otteeseen. Ensin 1991-1992 ja uudelleen 1994. Tavallisestihan sanomalehden lukija ei tiedä milloin sarjakuvantekijä pitää vapaata, sillä varastoon tehdyt jaksot täyttävät tämän ajan.

Watterson on puhunut paljon sanomalehtistripin omasta, itsenäisestä asemasta sarjakuvataiteessa. Hän ei myöskään ole pitänyt oheistuotemarkkinoista, koska ne hämärtävät edellistä tavoitetta.

Sarjakuva-albumeina, erilaisina juhlakirjoina ja koottuina teoksina Lassi ja Leevin on kuitenkin saatavilla. Suomeksi on julkaistu yhdeksän toista albumia, kahdeksan juhlakirjaa ja kymmenkunta muuta teosta (ks. Kimmo Lakoman Lassi ja Leevi-sivu). Suuren osan niistä on suomentanut Juhani Valli.

Viidentoista vuoden tauko ei ole saanut Wattersonia kääntämään päätään. Alukuvuodesta hän haastattelussa kertoi, etteivät hahmot enää palaa uusissa seikkailuissa.

Mutta onhan meillä uusinnat. Eilen Kalevassa Lassi ja Leevi pohtivat äidin lääkärissä käynnin syytä. Lassi suhtautui asiaan välinpitämättömästi kunnes Leevi muistuttaa käynnin mahdollisista seuraumuksista.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Rummuttaja Puntarissa


Alkuviikosta on lanseerattu kaksi uutta kulttuuriportaalia. Yleisradio kertoi uudesta Puntarista, johon yhtiön monien eri toimitusten tuottamat kulttuurijutut tullaan kokoamaan. Oulussa kulttuuriasiankeskus kertoi Rummuttajasta, joka kokoaa Oulun seudun kulttuuri-instituutioiden ja tapahtumien tiedotuksen yhteen.

Molemmissa siis ideana on toimia yhden luukun periaatteella, tarjota yhdestä osoitteesta kaikki alaan liittyvä.

Ylen Puntari on heti sisällöltään runsas. Elokuvat on nostettu etusivulla ylimmäksi, ehkä tässä tapahtunee vaihtelua kulloisenkin kysynnän mukaan. Rummutuksessa ollaan vielä käynnistysvaiheessa, tiedot Oulun taidenäyttelyistä ovat tarjolla, muutoin tietoa tai uutisia on vielä niukalti. Anti laajennee eri laitosten ja organisaatioiden vastuuhenkilöiden ottautuessa ilmoittamaan tapahtumistaan.

Molemmat portaalit luottavat nettisivustojen laatimisen nykyiseen perusajatukseen: käyttäjille on tarjottava paljon erilaisia reittejä sisältöihin. On sivupalkkia ja hakemistoa, hierarkinen rakenne on piilotettu taustalle ja erilaisiin lähestymisapoihin tottuneille ihmisille on kullekin tarjolla omat tutut keinonsa. Ketään ei haluta karkoittaa sivuilta sillä, että pitäisi opetella uusi logiikka selata sivuja.

Puntarin käyttöä helpottaa yhteinen yleisilme koko yhtiön uutissivustojen kanssa, Rummuttajassa on jotain samaa Kulttuuritalo Valveen sivujen kanssa.

En tiedä onko portaaleille enää tarvetta tässä maailmassa. Sosiaalinen media (lue Facebook) hoitaa tapahtumatiedotusta mallikkaasti, mutta se kyllä edellyttää oikeiden ihmisten tuntemista (tai ainakin facebookkaveruutta) ja erilaisiin ryhmiin liittymistä. Ja onhan Kalevallakin oma tapahtumakalenterinsa.

Lopulta Rummuttaja nousee tai kaatuu sen mukaan, miten sinne innostutaan tapahtumista ja uutisista ilmoittamaan.

Yleisredion kulttuuripalveluihin monilla on jo omat lähestymistapansa, suosikkeja katsotaan ja kuunnellaan. Netti poistaa monien ohjelmien osalta aikarajoitteet, tekee seuraamisen vapaammaksi. Mutta tämähän tapahtui jo Areenan perustamisen aikoihin.

Puntarin pontimena on halu muistuttaa, että "Yleisradiossa on Suomen suurin kulttuuritoimitus, kun laskemme yhteen kaikki televisio- ja radio-ohjelmamme, nettisivustomme ja mobiilipalvelut." Totta.

"On aika kääntää kulttuurin tekemisessä uusi sivu. Julkaisemme toimittajiemme tekemiä kritiikkejä myös täällä netissä. Palvelun nimi on Puntari", jatkaa kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen. Ehkä monien ansioikkaiden toimittajien ja kriitikkojen työ on ymmärretty liikaa valistukseksi ja tiedotukseksi, koska Yleisradio ei julkaise sanoma- tai aikakauslehteä?

Ainakaan vielä Puntarissa ei ole ollut uutista Rummuttajasta.


* Puntari
* Rummuttaja

tiistai 16. marraskuuta 2010

Vihreä kaupunki?


YLE TV1 esitti kaksiosaisen Vihreä kaupunki -dokumentin, jossa Pasi Toiviainen etsi täydellistä ekotaloa ja suuntaviivoja kestävälle ekologiselle arkkitehtuurille. Toiviainen on Yleisradion toimittajia (älkää sotkeko Ajankohtaisen kakkosen Pasi Toivaseen), koulutukseltaan arkkitehti. Dokumentin aluksi hän kertoi omia taustojaan. Talot ovat jääneet suunnittelematta, koska Toiviainen uskoo toimittajana voivansa paremmin vaikuttaa ympäristötietoisuuteen.

Toiviaisen valintoja ymmärtää. Rakennusteollisuus vaikuttaa sellaiselta konservatiivisuuden ja suuren rahan salamyhkäisyyden saarekkeelta, josta ei ulkoapäin kunnolla ota selvää. Eikä muutoksen rakentaminen sisältäpäin vaikuta vaihtoehdolta.

Ensimmäisessä osassa Toiviainen esitteli suomalaisia ja saksalaisia ekotaloja, omakotitaloja, joita pääasiassa arkkitehdit olivat koerakennuksina kodeikseen toteuttaneet. Oli hyvin teknisiä ratkaisuja, ja vanhasta ammentavia luonnonmateriaalien nimeen vannovia ratkaisuja.

Toisessa osassa oltiin vihreän kaupunkirakentamisen äärellä. Samat teknisistä ja luonnonmukaisista materiaaleista olivat esillä, nyt rivi- ja kerrostaloratkaisuina. Vehreyden lisääminen seinäpinnoille tuntuisi olevan tuleva trendi.

Vaikutti siltä, että erilaisia ratkaisuja energiatehokkuuteen ja hiilijalanjäljen pienentämiseen olisi, mutta eri keinojen yhdistäminen ei vielä ole edennyt. Yhdessä kohteessa oli yksi malli, toisessa toinen. Huonoja puolia jäi jokaiseen. Jos ei muuten, niin grynderi vaati ettei puusta rakennettu kerrostalo saa mitenkään ulkonäöltään erota tavallisesta teräsbetonitalosta. Tai kasvien peittämän uimahallin huolto (kastelu ja lannoitus) nostivat kuluja ja kulutusta entisestään.

Vaikka Toiviainen sanoi, ettei ole arkkitehdin tointa harjoittanut ja on pitkään ollut toimittajana, dokumentin ilmiasu oli arkkitehdin käsialaa.

Toiviainen kuvasi rakennuksia pitkään ja hartaudella, antoi arkkitehtuurin kielen puhua. Toisen osan lopussa, manifestinsa päätöksessä, hän korosti, että arkkitehtuurille on annettava merkitys, arkkitehtuurin sanoilla olisi oltava tarkoitus.

Yllä on kuva käsitetaiteilija Noomi Ljungnellin Oulun Rantagalleriassa olevasta näyttelystä He rakensivat talonsa toisten talojen kaltaisiksi yhdestä työstä. Kuva kerrostalomaisemasta muodostuu kokonaisuudessaan sanapareista "en tiedä".

Uskoisin, että Pasi Toiviainen pitäisi Ljungnellin teoksesta. Kaupungit ja talot pitäisi saada syntymään joistakin ihan muista sanoista. Kokonaiskuvakin silloin muuttuisi.


* Pasi Toiviainen: Vihreä kaupunki
* Noomi Ljungdell. He rakensivat talonsa toisten talojen kaltaisiksi. Rantagalleria

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kössi Kaatra on kuollut

Tänään 15. marraskuuta vuonna 1928 Kössi Kaatra kuoli. Marrakuun kuudes 1882 Lohjalla syntynyt työläisrunoilija tapasi kuoleman Huddingessa Ruotsissa. Parikymmentä vuotta aiemmin Kaatra joutui kuitenkin käsittelemään omaa kuolemaansa yllättävässä yhteydessä. Työmiehen (6.7.1908) pikku-uutinen kertoo:

-- Kaatra oli "kuollut". Kirjailija Kössi Kaatra meni vaalipaikkaansa äänestämään. Mutta suureksi lensivät hänen silmänsä, kun lautakunnan puheenjohtaja ilmoitti, ettei hän voi äänestää, koska hän on kuollut. Kaatra koetti kyllä selittää, ettei hän oman tietonsa mukaan ole vielä kuollut ja todisteeksi esitti ruumiillisen minänsä, mutta lautakunta pysyi vaan "Tuomaana", eikä antanut äänestää, koska kerran papereissa seisoi hänen nimen perässä "kuollut". Herroilla näet pitää olla mustaa valkoisen päällä, ennenkuin he jotakin uskovat. Ja meni Kössiltä äänioikeus, kun ei ollut ennen käynyt katsomassa vaaliluetteloa, että olisi tiennyt "kuolemastaan" valittaa.

Tampereen porvareilla oli keinonsa rajata vasemmiston äänimäärän karttumista...

Kirjallisuushistorian kannalta on hyvä, ettei Kaatra vielä 1908 ollut kuollut. Hänen tuotantonsa jakautuu kahteen osaan, aktiivinen runoilija hän oli 1903-1906, sen jälkeen muut toimet, muun muassa Markan kirjaston kustantaminen ja Hämeen kirjakaupan pito veivät hänen aikansa.

Uudelleen runosuoni alkoi sykkiä talvella 1917-1918. Ouluun muuttanut Kaatra innostui kirjoittamisesta uudelleen maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Valkoisten vallattua kaupungin hän piileskeli talonsa vintillä, ja kirjoitti, nämä julkaistiin myöhemmin kokoelmana Alhaisolauluja 1922.

Oulusta keväällä 1918 Kaatra pakeni Tornion kautta Ruotsiin ja asettui Tukholmaan asumaan. Siellä syntyi nimimerkillä Henkipatto teos Punaiset ja valkoiset : kuvaus Suomen luokkasodasta (1919), varhainen suomalainen montaasiromaani.

Yleensä kollaasin on ajateltu tulleen suomalaiseen kirjallisuuteen vasta 1960-luvulla. Keväällä 2003 Kari Aronpuro tutustui Henkipaton teokseen, ja havaitsi sen alan varhaiseksi edeltäjäksi.

Aronpuron essee Montaasiromaani Henkipatto Punaiset ja valkoiset on luettavissa nokturno.orgissa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Mikki Hiiri helvetissä, ja monia muitakin Danten innoittamia sarjakuvia

Valvegalleriassa on esillä näyttely Dante sarjakuvassa, joka liittyy pian alkaavaan Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaaliin. Ajatuksena lienee, että elokuvien alkua odotellessa ja näytöstauoilla olisi jotakin kiintoisaa katseltavaa.

Näyttely on järjestetty yhteistyössä Italian kulttuuri-instituutin, Riminin Cartoon Club -festivaalin ja Oulun Dante-seuran kanssa. Järjestäjistä juontuen esillä on Italiassa tehtyä tai julkaistua sarjakuvaa.

Näyttelyn päätähdet ovat Mikki Hiiri ja Aku Ankka. Italiassahan tehdään paljon sarjakuvia amerikkalaisilla lisensseillä, kotoinen Aku Ankan taskukirjahan perustuu pitkälle italialaiseen tuotantoon. Myös Italiassa tehtyjä Marvelin supersankarisarjiksia on näytteillä.

Dante Alighieri (1265-1321) on tunnettu Jumalaisesta näytelmästään, ja varsinkin sen helvetin kuvauksesta. Vuonna 1949 Guido Martina on käsikirjoitti koko teoksen Mikki Hiiri -sarjakuvaksi, ja puhekuplissa kulkevat 958 värssyä riimitettyinä (kuva yllä). Akukin mukana seikkailee, mutta kuten näyttelystä selviää, hän on vieraillut helvetissä omassakin seikkailussaan.


Stan Leen supersankaritallista on esillä Devil, jolle helvetin kauheudet ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita. Danten teos on antanut aihetta myös Boris Karloff Tales of Mystery -lehden tekijöille.

Humoristisemman ja satiirisemman näkökulman helvettiin antaa Marcello Toninellin Toskanalainen näytelmä, sanomalehtistrippi, jossa vuodesta 1969 lähtien sarjakuvahahmo Dante on kommentoinut maailmanmenoa. Marcellon Dante on valittu näyttelyn tunnukseksi.

Näyttelyn kahdessa salissa oli lisäksi esillä koko joukko erilaisia näytteitä kansikuvista ja sarjakuvasivuista joissa Dante ja/tai helvetti on esiintynyt. Kokonaisvaikutelma jäi hieman hajanaiseksi, mutta osaltaan sekin kuvastanee sitä miten monenlaisissa yhteyksissä Jumalaiseen näytelmää käytetään tai siihen viitataan.


* Dante sarjakuvassa -näyttely 25.11. saakka Valvegalleriassa.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Vahva-Jussi ja Vahva-Jussin paluu

Tuoreessa Aku Ankassa lukijoille tarjotaan rinnan luettavaksi mestari Carl Barksin Vahva-Jussi vuodelta 1949 (WDC 107) ja oppipoika Don Rosan sarjakuvalle tekemä jatko-osa (tai pikemminkin toisinto) Vahva-Jussin paluu (1992). Toimitus esittelee useampiakin Barksin ja Rosan tuotannon yhtymäkohtia, joten tulevaisuudessa vastaavia yhdistelmiä lehdessä tultaneen näkemään.

Olen pitkään lukenut Vahva-Jussia Barksin kommenttina sarjakuvista huolestuneille vanhemmille, siis että tuo lukemistolaji olisi aivoja jäytävä ja selkäytimen surkastuttava. Ongelmana on kuitenkin ollut, että sarjakuvien vastainen huoli heräsi laajaan mittaan vasta 1950-luvulla. Tuolloin se ainakin levisi Suomeenkin saakka.

Keväällä Tekno-Kekko oli kuitenkin paneutunut aiheeseen tarkemmin ja löytänyt New York Timesista kesäkuulta 1909 uutisen ”eettisen kulturistin” Percival Chubbin luennosta kolmellesadalle lastentarhanopettajalle. Sarjakuvat olivat syynä lorujen ja kaiken muun kauniin lastenkulttuurin katoamiseen. Sarjakuvia ei siis lapsille tulisi lukea tai antaa.

Ilmiö oli siis ollut olemassa jo vuosikymmeniä ennen kuin Barks teki Vahvan-Jussin.

Jaha! Taasko te luette? Ja mitä roskaa tällä kertaa? Vahva-Jussi! Siis satuja jostakin ihmeellisestä heppulista, joka loikkii jättimäisten rakennusten yli, murskaa tiilimuureja paljain nyrkein ja kaataa kokonaisia armeijoita yhdellä puhalluksella. Pah! Pitäisihän teidän ymmärtää, ettei kukaan voi olla niin vahva. Miksette kuluta aikaanne johonkin hyödyllisempään?
Tarinan alussa Aku vuodattaa Tupun, Hupun ja Lupun niskaan vatsakipunsa tuoman ärtymyksen ja komentaa pojat hakemaan närästyslääkettä. Kuuliaat pojat lähtevätkin matkaan, ja kesken reissun päättävät auttaa vanhaa ja raihnaista lähettiä.

Varsinainen asia pääsi pojilta unohtumaan. He jättävät Kosmisen Energian Tutkimuslaboratoriolle tarkoitettu aineen kotiin pöydälle odottamaan hetkeksi, jotta setä saataisi lääkittyä ennen sen vientiä lopulliseen osoitteeseen. Ja Aku luulee sitä lääkkeekseen.

Outo aine antaa Akulle Vahvan-Jussin voimat. Hän testaa kaikki supersankarin temput, ja poikien palattua yrittää esittää niitä heille. Supervoimat ovat jo kuluneet loppuun, mutta Aku ajattelee saavansa uusia pullosta. Nyt pöydällä onkin jo närästyslääke. Akun älytön esitys saa pojat hämilleen ja pohtimaan:

Lasten ei koskaan pitäisi jättää seikkailukertomuksia lojumaan sellaisiin paikkoihin, joista tasapainottomat aikuiset voivat saada ne hyppysiinsä.

Vahva-Jussi oli yksi ensimmäisistä Ankka-tarinoista, joita Don Rosa koskaan muistaa lukeneensa. Siksi tarina on ollut hänelle tärkeä. Barksin tarinan lopussa Aku menettää muistinsa tapahtuneesta, joten toisinnon kirjoittaminen sopii Ankkauniversumin lakeihin.

Rosan tarinassa keskitytään osoittamaan supersankareiden teot fyysisesti mahdottomiksi. Ilmaan nostettu vuori murenee, laivan runko taittuu yhdestä kohdasta nostettuna.

Jälleen pojat jäävät tietämättömiksi voimista ja Akukin ne unohtaa. Loppu on kasvatti-isän arvostuksen osoitus. Eipä 1990-luvun alussa enää samanlainen loppuvitsi olisi toiminut. Lienee niin, että 1940-luvun lopulla sarjakuvien vastainen liike oli vasta nousussa, koska sille sopi vitsailla. Sen vahvistuttua 1950-luvulla, kukaan ei sitä avoimesti uskaltanut uhmata, ainakaan lapsille suunnatuissa julkaisuissa.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Uusipaavalniemi persuihin

Päivän puheenaiheena on ollut Markku Uusipaavalniemen loikka Keskustasta Perussuomalaisiin. Erityisesti on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka nolosti Keskustan kannatuksen lasku heijastuu eduskuntaankin. Viime vaaleissa Keskusta sai täpärästi yhden paikan enemmän kuin Kokoomus, ja Merikukka Forsiuksen loikattua aikaisemmin vihreistä kokoomukseen, niin nyt Kokoomus on parlamentin suurin puolue.

Loikkausten seurauksena muuttuneita puolueiden välisiä keskinäisiä suhteita ei ole Suomessa tavattu ottaa huomioon eduskunnan toiminnassa. Ei sellaista nytkään tapahtune.

Se on kuitenkin merkittävää, että loikkauksen myötä perussuomalaiset saavat oletettavimmin uuden kannattajaryhmän.

Markku Uusipaavalniemi edellisessä kampanjassaan ja koko edustajan toimensa ajan on pitänyt esillä talousdemokratiaksi nimettyä ajatussuuntaa. Netissä talousdemokraatit ovat olleet esillä esittelemällä rahan syntymekanismia, ja sitä miten pankit toimivat.

Talousdemokraatit näyttäisivät vastustavan sitä, että valtio on ulkoistanut rahan luomisen pankeille. Valtio voisi itsekin painaa rahaa, ja käyttää sitä yhteiskuntaa hyödyttävämmällä tavalla kuin yksityiset pankkiirit tekevät.

Uusipaavalniemi on puhunut asiasta eduskunnassa, ja äänestänyt useasti hallituksen edityksiä vastaan. Tosin Uusipaavalniemen puheet ovat viime aikoina olleet lyhyitä töksädyksiä, "minä olen tästä jo monesti puhunut", joista kuvastuu lähinnä turhautuminen.

Talousdemokraatit ovat puuhanneet omaa puoluetta ja kannatuskorttien kerääminen on käynnissä. Niitä ei taida kuitenkaan tarpeeksi ennen vaaleja kertyä. Näin Uusipaavalniemi tuo Perussuomalaisille uusia äänestäjiä.

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu siis vetää puoleensa ja puolueesta alkaa laajemminkin syntyä erilaisten, pääasiassa oikeistolaisten ajatussuuntien kattoliike.


* talousdemokratia.fi
* Suomen Talousdemokraattinen Puolue

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Juba: Frank viettelysten vaunussa


Juba
Frank viettelysten vaunussa
WSOY 2010
56 s.

Sanomalehtistrippi Viivista ja Wagnerista parhaiten tunnettu Juba on kokeillut miten pitkä sarjakuvailmaisu häneltä luontuisi. Aikaisemmin Juba on tehnyt pääasiassa strippejä tai korkeintaan muutaman sivun mittaisia sarjakuvia, joista on myöhemmin koottu koko joukko albumeja. Kokeilun tuloksena on syntynyt varsin mainio Frank viettelysten vaunussa (WSOY 2010).

Nimiösivulta käy ilmi, että teoksen nimi on viittaus Elia Kazanin tunnettuun elokuvaan Viettelyksen vaunu vuodelta 1951. Sivulla on nimittäin junanvaunu, puoliksi rantahiekkaan hautautuneena. Viime vuosikymmenet erinäiset kauppamiehet ovat yrittäneet siirtää tätä nimeä yhdelle jos toisellekin automerkille, näyttävimmin googlen hakutuloksissa tätä kirjoittaessa on esillä Audi R8 Spyder, mutta kiskoilla kulkeva väline viettelysten vaunu oikeasti on.

Myöhemmin tarinan mittaan yhteys elokuvaan varmistuu, epävarmuutta, valheita ja petoksia sisältyy sarjakuvahahmojenkin elämään, tosin ei yhtä vakavamielisessä merkityksessä kuin Kazanilla.

Tarina avautuu sivuhenkilön esittelyllä. Suuhygienisti Frank esitellään vasta toisella sivulla. Hammaskiven poisto ei suju mallikkaasti ja johtaja kutsuu Frankin puheilleen. Frank osaa pelätä potkuja, oikeastaan toivookin niitä, mutta itse asiassa käy vielä pahemmin: firman kaikki muut suuhygienistit irtisanotaan ja kaikkien viiden työt tulevat Frankin tehtäviksi aikaisempaa pienemmällä palkalla.

Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lappu vaimolta, hän on mennyt. Kun lisäksi ilmenee, ettei raha-asioista huolehtinut vaimo ole maksanut vuokraa puoleen vuoteen, ei Frankin elämässä ole kiinnekohtia, jotka estäisivät seikkailemasta.

Tarinassa on kaikuja Viivi ja Wagner -strippien pidemmistä jatkumoista, mutta albumin mittaisessa kokonaisuudessa kertomus on vietävä loppuun saakka, eikä sitä voi jättää ilmaan roikkumaan.

Juban ratkaisuna on viedä absurdius vielä pidemmälle, ja lopputuloksesta tulee mieleen Fredin Filemon. Kummalliset käänteet seuraavat toisiaan, mutta kokoajan tarinan kehyksessä pidetään kiinni sen omista lainalaisuuksista. Frank jää Filemonin tavoin ihmettelemään, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Päähenkilöt sopeutuvat pelaamaan annetuilla säännöillä, vaikka ajoittain ihmetellen.


Ja mikäpä siinä jos mukavasti menee. Frank tuntuu olevan oikein tyytyväinen. Yrittää olla ovelakin, etenkin Viettelysten vaunun konduktöörin tavatessaan.

Lopussa Frank on takaisin Suomessa, rahattomana, seikkailun lähtötilanteessa. Mielellään tällaista absurdia toimintaa toisenkin albumillisen lukisi.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Tere Vadén: Kaksijalkainen ympäristövallankumous


Tere Vadén on julkaissut pamflettina ajatuksensa kapitalismin jälkeen tulevasta ympäristövallankumouksesta. Vadén on nimennyt julistuksensa Kaksijalkaiseksi ympäristövallankumoukseksi (Rohkean reunaan 2010) ja alaotsikko pamfletti synnyistä selventää sisältöä.

Kapitalismi tulee tuhoutumaan omaan mahdottomuuteensa. Viimeisen vuosisadan olemme rakentaneet syömällä fossiiliset energiasäästömme, ja niiden loputtua talouskasvuun perustuva talous on mahdoton, vaikka kuinka paljon palvelujen tuotantoon jatkoa perustaisimme.

"Vallankumous tulee - kukaan ei huomaa", Vadén lausuu teoksensa motoksi.

Ympäristövallankumouskaan ei tapahdu automaattisesti. Sekin on tehtävä, ja pitäisi Vadénin mukaan tehdä siinäkin tapauksessa, että teknologiat pystyisivät ratkaisemaan kaikki nykyiset ongelmamme. Liikevoiton ja talouskasvun tavoittelu ovat nakertaneet ihmisten elämän edellytyksiä, ja jos siten jatketaan, tuhoutuu luonto lopullisesti.

Tietoisen näsäviisaasti Vadén nappaa ajatuksen Margaret Thatcheriltä, joka joskus sivalsi: "ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä". Pamfletisti muokkaa sitä hieman: "ei ole olemassa talousjärjestelmää, vain viljelmiä, ruokaa, taloja, työkaluja, tehtaita ja toimistoja, tekijöitä".

Kapitalismin jälkeinen maailma on (osin) samanlainen kuin se oli ennen kapitalismia. Mummonne tai isomummonne tietää miten elää sellaisessa maailmassa, Vadén kertoo maltillisemmin.

Tähän liittyvät synnyt. Kestävä elämantapa ei kuluta luontoa, ja suomalaiset myöhään teollistuneena ja kapitalisoituneena maana vielä muistavat nuo ajat, suomalaisilta ei ole katkennut yhteys sanoiksi pukemattomaan "metsän kieleen".

Kapitalistinen talousjärjestelmä on ollut "talon kieli", talon säännöt, joita voidaan muuttaa hakemalla uusi lähtökohta metsästä.

Vadén kartoittaa suomalaista syntytietoa kirjallisuudesta: Kalevala, Seitsemän veljestä ja eräkirjallisuus ovat osoituksia luontoyhteydestä, syntytietojen hallinnasta. Alkuperäiskansoilla nämä ovat edelleen arkikäytössä, he elävät sopusoinnussa luonnon kanssa kuormittamatta sitä liikaa.

Ympäristövallankumouksessa muuttukaamme kaikki alkuperäiskansalaisiksi, julistaa Vadén. Ajatellen vaikka nykyistä saamelaismääritelmäkeskustelua alkuperäiskansaistumisen vaade kuullostaa erikoiselta. Eikö asiaa kuulu syntymän kautta saatu jäsenyys?

Ei kuulu, sanoo Vadén, ja todistaa väitteensä viittaamalla useampiin tutkimuksiin eri puolilta maailmaa. Himalajan alkuperäisväestöt ovat syntyneet kolonisoidusta maasta paenneista, Pohjois-Amerikassa syntyi karanneista orjista mustien intiaaniheimoja. Amerikoissa skandinaavit ja erityisesti suomalaiset olivat alttiitta loikkaamaan luonnonehdoilla asuvien puolelle. Suomen Lapistakin vastaavia esimerkkejä löytyy, puolin ja toisin. Inarin historiassa esimerkiksi kerrotaan.

Henkinen itsenäisyys ja luonnon tuhoamattomuus ovat mahdolliset yhtä aikaa, siitä on historiallisia todisteita. Mutta onko joskus ollut kestävä länsimainen elämäntapa? Kestävä teollinen elämäntapa? Vadén vastaa ykskantaan: "Ei." Ainoaksi toteutuneeksi ja koetelluksi tavaksi jää siis alkuperäiskansaistuminen. Suomalaiset synnyt ovat olleet ja ovat uudelleen löydettävissä, uskoo Vadén.


* Tere Vadén on keskiviikkona 10.11.2010 Oulussa Tervasoihdussa puhumassa klo 19 alkaen.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Martti Anttilan Intia

Gangesin rannalla. Näyttelyn avauskuva.

Oulun taidemuseolla on esillä Martti Anttilan (s. 1954) valokuvanäyttely Pyhiinvaeltajan päiväkirja. Oululainen Anttila on pitkään ollut Intian ja itämaisen filosofian ystävä, ensimmäisen kerran hän patikoi maassa jo vuonna 1972.

Jopa vuosikausia kestäneet matkat jalan ja vaatimattomissa oloissa näyttivät Anttilalle kaikenlaista kiinnostavaa, ja ajatus sen dokumentoimisesta valokuviin heräsi.

Anttila opetteli tekniikkaa ja tuli perustaneeksi vuonna 1981 ensimmäisen Helsingin ulkopuolisen yksityisen valokuvagallerian Oulun Rantakadulle, Rantagallerian.

Ensimmäisen kuvausretken Intiaan ja Sri Lankalle Anttila teki 1986. Noitakin kuvia on nyt esillä.

Valokuvista välittyy lämmin suhde maahan ja levollinen läsnäolo. Intian pyhät joet, niiden varsilla pyhiinvaeltavat ja elävät kohtaavat heitä kunnioittavan kuvaajan.

Joidenkin kuvien taustaa on selvennetty kertomalla niihin liittyvä tarina. Kapeiden teiden risteyksestä kulman takaa kurkistava lehmä on vähän aikaisemmin varastunut rypäleitä katukauppiaalta. Kauppias oli rynnännyt varkaan perään ja saanut pelastettua vain osan saaliista. Anttila arvelee hänen menettäneen päiväansionsa. Kuvan kohteeksi ei kuitenkaan valikoitunut pettyneen kauppiaan kasvot vaan ilkikurisen eläimen.

Näyttely päättyy kuviin Narmadajoen laaksosta. Näitä kuvia säestää ääninauhalta pyhiinvaeltajien hengellinen resitointi. Narmada on yksi Intian pyhistä joista, muttei niin pyhä ettei sitä voisi valjastaa energian tuotantoon. Kuvatut kylät peittyvät suunnitelmien toteutuessa veden alle ja asukkaat joutuvat muuttamaan toisaalle.

Martti Anttilan kuvia ei ole otettu kiireessä. Kohteiden kanssa on otettu kontaktia, juteltu ja joissakin tapauksissa kuvattava on suunnitellut millainen valokuvasta tulisi. Anttila on antanut kuvattaville aikaa ja tilaa.

Koko näyttelyn ajallinen perspektiivi ansaitsee kunnioituksen. Ajatuksesta näyttelyyn on kulunut vuosikymmeniä, ensin on oppipoikana opeteltu taito, luotu kotikaupunkiin edellytykset valokuvataiteen olemassaololle ja sitten on lähdetty pitkille kuvaamaan. Ei mikään länsimainen pikavisiitti, tämä.


Oulun taidemuseo on tuottanut Pyhiinvaeltajan päiväkirja yhteistyössä Helinä Rautavaaran museon kanssa. Se on esillä Oulun taidemuseossa 2.1.2011 saakka, jonka jälkeen Helinä Rautavaaran museossa 24.3.-7.8.2011.