Constablen maisemia

Tänään 1837 kuoli John Constable, 1776 syntynyt englantilainen maalari. Hänet tunnetaan ja muistetaan parhaiten maisemistaan, ja monet hänen maalaamansa maaseutumaisemat on sittemmin suojeltu. Yksi tunnetuimpia Constablen maalauksia on Deadham Vale (1802), jonka kohde on sittemmin suojeltu suuren luonnonkauneutensa vuoksi.

Aiheesta voi kysyä, onko alueen arvo syntynyt Constablen maalauksen myötä, onko taulun saama myönteinen vastaanotto suojellut myös luonnon? Luultavimmin näin on käynyt. Taiteilijan kuvaama todellisuus on haluttu säilöä myös "oikeassa" todellisuudessa. Ei kuitenkaan pöllömpi syy luonnonarvojen säilyttämiseen.

Vuosipäivän kunniaksi kuitenkin kuvauksia ohimenevimmistä luonnonilmiöistä.

Ohi Lepikon torpan

[Pia Pesosen Urho Kekkonen Strassen (Teos 2011) myötä on useammassa yhteydessä puhuttu, että nyt on tullut kaunokirjailijoiden vuoro käsitellä Kekkosta. Onhan Kekkonen ollut aikaisemminkin kirjallinen hahmo, mutta uutta tulkintaa tarkoitettaneen tässä yhteydessä. Sellaisiakin on jo tehty, esimerkiksi Hallauksen numero 6 (2007) oli Kekkonen-teemanumero. Siihen kirjoitin oheisen novellin. -- kuvia torpasta]




Oli ajettava vaikka pää kainalossa. Olin polkupyörällä viemässä tyhjiä pulloja Pielaveden Alkoon. Maaningalla ei ole viinakauppaa, lähin sellainen oli parin kymmenen kilometrin päässä Pielavedellä. Ahneuksissa olin tunkenut toisen muovikassin liian täyteen ja puolimatkassa se repesi.

Hänen politiikkansa oli kyseenalaistavaa ja kritisoivaa, mutta päinvastoin kuin Kekkosen pää, hän pyrki myös ymmärtämään Suomen ulkopolitiikan aiempia ratkaisuja. Olisi pitänyt olla malttia vaurastua, kiroilin mielessäni. Pitäisikö tehdä jemma tien poskeen pohdin, mutta päätän pärjätä revenneen kassin kanssa vaikka se on vaikeaa. Kassihan oli revennyt, eikä siinä olisi vähempi pullomäärä sen paremmin pysynyt kuin iso.

Ja pää oli autio ja tyhjä. Lepikon torppa näkyi, vielä olisi kylänraittia pari kilometriä Alkon luo. Kello alkaa uhkaavasti lähestyä viittä. Kiire.

Siruista hahmottuu Kekkosen pää, kun väsymys ja kiire painavat ja yksi pulloista läjähtää asfaltille. Kekkonen ei totea mitään.

Kekkonen istuu pää painuneena kirkon penkissä. Hän katsoo alaspäin, metaforisessa mielessä mahdollisesti hautaan, menneisyyteen, omaan sisimpäänsä. Olin tullut Alkoon pari minuuttia ennen sulkemisaikaa, mutta myyjä tylysti totesi, ettei tässä enää ehditä mitään pulloja laskemaan.

Kekkonen murskasi Fagerholmin pään. Pulloja en takaisin Maaningalle vie. Etsin hyvän kätkön, josta toisella kertaa voisin pullot hakea. Kirkonkylä ei tuntunut siihen sopivalta paikalta. Ajoin pullojen kanssa takaisin ortodoksikirkon luo ja päätin piilottaa kassit kirkon viereiseen metsään.

Kekkonen oli hyvä Hruštšovin ystävä ja tämä ei ollut pään lyömistä tiiliseinään. En jaksanut lähteä takaisin kylälle linja-autoaseman baariin. Poikkeuksellisesti menin Lepikon torpan kahvioon. Outo kahvio. A-oikeuksinen. Terävien tarjoilun vuoksi siellä oli usein rähäkkää, ei sellaista leppoisaa kuin keskikaljabaareissa.

Kekkonen oli myös päämies. Kun päämies täyttää tasavuosia, häntä muistetaan postimerkein. 1980 postimerkki julkistettiin Pielaveden postissa. Pyöräilin tilaisuuteen. Postissa oli hyvin virallinen ja jäykkä tunnelma. Jonotuksen jälkeen sain ensipäiväkuoren leimoineen.

Kekkonen oli se, joka kätki päänsä Paasikiven linjan taakse. Kirkon luokse kätkemäni pullot oli joku toinen löytänyt ja vienyt. Joku toinen vaurastui kustannuksellani.

Kekkonen pelasi jo täyttä päätä. Menin linja-autoaseman baariin. Join pullon keltaista jaffaa ja pelasin flipperiä. Joku lohdutuksen enkeli oli paikalla: sain pompoteltua palloa ennätystulokseen.

Kenen pää oli vähällä pudota jatkosodan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä? Toivoton homma olisi ollut ryhtyä jäljittämään kuka pullot oli vienyt. Eikä sellaiseen jahtiin mielestäni olisi ollut mitään syytä. Löytäjä saa pitää.

Kun pää on ikään kuin avattu, on ehkä hyvä sanoa: keiden nykypäättäjien pää ja moraali eivät paineita kestä? Mulla on iso pää, mutta vähän empatiaa, hei. Myös sosialidemokraattien johtaja Paasiota ja hänen päätään murjottiin.

Niin on jos siltä näyttää. Parempi kuin vappu, ei tule pää kipeäksi vaan mieli. Pää auki. Etsivä saa pitää.

Pää ei kuitenkaan kestänyt sellaista salajuonittelua. Kekkonen menetti malttinsa ulkopolitiikan takia ennen muuta Ahti Karjalaisen kanssa. Kotimatkalla ensipäiväkuori rutistui hieman. Olisi pitänyt ottaa jokin vahvike mukaan.

Pää olisi tullut vetävän käteen. Pää siis meni lähemmäs. Rikki oli mieluummin herran oma pää, joka sairastui valtaan.

Selvisimme Kekkosen ja Sorsan tapaisten valtiomiesten ansiosta kunnialla kylmästä sodasta ja voimme kulkea pää pystyssä tämän päivän. Siinä ei ole päätä eikä häntää! Tanner näki toveri Iljitsin elävänä, mutta "tällä oli silloin kyllä suurempi pää" kuin balsamoidulla.

Tunnilla pistää 7-luokkalaisen nopeusjuoksija U. Kekkosen pää kuudennen luokan ovesta. Hengästyneenä ei hän saa sanaa suustaan. Tälle ajalle periytyy myös Kekkosen ja hänen päänkannattajan ristiriita.

Kekkonen hoiti Vallan.




Julkaistu aikaisemmin Hallaus-lehden numerossa 6 2007.

Valokaasuplaneetat

Magog vai Thuiskon?

Tänään kello 18 Oulun tuomiokirkossa Kaisu Mikkola ja Matti Rossi johdattelevat Johannes Messeniuksen (1580-1636) muotokuvan saloihin. Sakariston oven yläpuolellä oleva öljymaalaus on vuodelta 1611, ja tiettävästi vanhin suomalainen muotokuva jonka mallin nimi tiedetään.

Ruotsalainen oppinut ja Uppsalan professori päätyi valtakunnan laidoille Kajaanin linnaan suorittamaan vankeustuomiota luterilaisen uskonrauhan häiritsemisestä katolisten mielipiteidensä vuoksi. Tuomio alkoi 1616 ja päättyi parikymmentä vuotta myöhemmin. Kajaanista vapauduttuaan Messenius muutti Ouluun, mutta ehti tänne vain kuolemaan ja haudattavaksi.

Messeniuksella oli Uppsalan aikoinaan valtio-opin ja historian oppituoli. Lisäksi hän oli valtionarkiston johtaja. Edustusmuotokuva syntyi virkaprotokollan mukaan, esittelytilaisuuden ennakkomainoksen mukaan taulun tekijä on nyt viimein saatu selville: hän oli hovimaalari Cornelius Arendtz.

Nykyisin Messenius on tunnettu lähinnä suomalaisten juurien selvittelyistään. Emämaassa ollessaan Messenius muiden ajan goottilaisten historiankirjoittajien tavoin ajatteli suomalaisten kansojen syntyneen Nooan pojanpojan Magogin jälkeläisistä.

Kajaanissa maailmanhistoria alkoi näyttäytyä hänelle aivan toisin. Scondia illustrata -teoksessa (julkaistiin vasta 1700-05) Messenius hylkäsi yleisesti hyväksytyn Magog-teorian. Teorian juuret olivat ajanlaskun alkuaikoina vaikuttaneessa Josefuksessa (n. 37-100), joka Raamatussa mainittujen Nooan kolmen pojan mukaan jakoi maailman kansat seemiläisiin (Seem, Aasian kansojen isä), haamilaisiin (Haam, Afrikka) ja jafetilaisiin (Jafet, Eurooppa). Magog oli Jafetin poikia, suomalaiset kansat siis tätä eurooppalaista perua.

Ilmeisesti kainuulaiset saivat Messeniuksen vakuuttuneeksi, etteivät näillä nurkilla asuvat mitään tavallisia eurooppalaisia ole. Scondiassa Messenius esittää, että suomalaiset kansat ovat Nooan neljännen pojan Thuiskonin jälkeläisiä.

Tulkinnalta puuttuu arvovaltainen lähde, eli Raamattu. Sen mukaan Nooalla oli vain kolme poikaa. Thuiskon (tai Thuiscon) mainitaan kuitenkin muiden vanhojen auktoreiden kirjoituksissa. Esimerkiksi babylonialainen Berossus (200-luku eKr) mainitsee Thuiskonin Nooan poikana, ja titaanien, jättiläisten yms. esi-isänä. Muitakin myöhempiä teorioita Thuiskonin jälkeläisistä on, häntä on pidetty myös teutoonien eli hollantilaisten kantaisänä.

Ruotsin suurvaltakausi oli otollinen suurille selityksille historiasta. Messenius ei ollut ainoa valtavirran tulkinnoista poikkeaja valtakunnassa. Kaisa Kyläkoski taannoin muistutti Olaus Rudbeckistä ja hänen Atlantica-teoksestaan...


* Johannes Messeniuksen muotokuva. Oulun ev.lut. seurakunnat. (kuva yllä täältä)

Vasili Viikatemies

Mustavalkomaanantaissa kysellään perintökalleuksia. Sellaisena haluaisin esitellä setäni 1970-luvulla pulteista ja muusta pikkutavarasta hitsaileman Vasilin, viikatemiehen.

Pienen patsaan nimestä voisi päätellä siihen sisältyvän jotakin itänaapuriin liittyvää, mutta sen alkuperäinen sijoituspaikka auton kojelaudan koristeena kertoo enemmän. Vasili oli mustaa huumoria, jonkinlainen kannanotto aikansa autoliikenteeseen.

1970-luvulla kuoli nykyistä paljon enemmän ihmisiä liikenteessä, kuolonkolareita oli määrällisesti enemmän kuin nyt vaikka liikenteessä oli vähemmän autoja. Oli erilaisia kampanjoita, television napsauttavat sormetkin muistuttelivat toisten paremmasta huomioon ottamisesta ja matalammista tilannenopeuksista.

Viikatemies herätti liikennevaloissa kanssaliikkujoiden huomion. Sedän autoa lainatessa sain minäkin sen nähdä.

Sittemmin Vasili palveli vanhainkodissa sedän huoneessa television päällä. Tosin hoitajat pitivät sitä liian rajuna ympäristöönsä, ja vaivihkaa patsas oli siirtynyt kaappiin piipunnysien viereen.

Caran d'Ache: Ihme (1889)

Caran d’Ache. «Miracle», Album Caran d’Ache, Plon, 1889, p. 38-39.

via Töpfferiana

Katso myös Välttämätön paha

Ongelmanmuotoilemisetuoikeus

Ruotsalainen Lars Gustafsson suomennetussa teoksessaan Merkillinen vapaus (Loki 2001) käsittelee kansalaisyhteiskuntaan olennaisesti liittyvää yhdyssanahirviötä ongelmanmuotoilemisetuoikeus. Nykyiset ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että tämä etuoikeus on siirtynyt markkinoiden käsiin.

Avoin julkisuus syntyi porvarillis-liberaalin kehityksen myötä ja Euroopan laajuisen läpimurron se teki Hulluna vuonna 1848. Tämän myötä kaikille tuli oikeus lukea, kuulla, katsoa, ylipäätään vastaanottaa kaikkia julkisuuden piiriin kuuluvaa informaatiota (informaatioetuoikeus). Muutoksen myötä romaanikirjallisuuden suosio kasvoi siinä määrin, että kukkahattutädit alkoivat olla huolissaan nuorison lukuähkystä.

Oltiin huolissaan, koska erityisryhmien ei uskottu osaavan itse säädellä vastaanottamansa informaation määrää.

Sanomalehdistö ja romaani vakiintuivat kuitenkin, ja vastaanottovapaus jäi kriisiaikoja lukuunottamatta pysyväksi normiksi.

Tiedon, informaation lähettämisoikeus, ts. kenellä oli oikeus saattaa yhteiseen julkisuuteen viestejä, pysyi rajoitettuna aina Internetin tuloon saakka. Gustafsson puhuu lähettäjäjulkisuudesta.

Internetistä huolimatta korkea vastaanottajajulkisuus (suuret seuraajamäärät) on sellaisilla tahoilla, joilla on matala lähettäjäjulkisuus (korkea uutiskynnys).

Asia näyttäisi olevan muuttumassa. Informaatioetuoikeuteen olemme tottuneet pitkän kehityksen ja pohjoismaisen avoimen hallinnon (kaikki asiakirjat ovat julkisia, jollei perustellusta syystä toisin määrätä) myötä.

Muuttumassa on lähettäjäpuoli. Kenellä on oikeus määritellä yhteiskunnan kipupisteet, kenellä on hallussaan ongelmanmuotoilemisetuoikeus?

Hyvinvointivaltiossa ongelmat määrittyivät pitkälti virkakoneiston ja kansanedustuksen tuottamina. Erilaisten väliinputoajaryhmien ongelmat tulivat esille byrokraattien arjessa tai yhteydenottoina kansanedustajiin. Eturyhmät toivat niitä pontevammin esiin.

Vuonna 1980 kirjoittamassaan artikkelissa Gustafsson mainitsee esimerkiksi työttömyyden. Silloin taannoin kaikki pitivät sitä ongelmana, joskin eri ryhmittymillä oli erilainen käsitys mikä olisi parhain keino vaikuttaa sen vähentämiseksi (työpaikkojen lisääminen, ansiotulojen pienempi verotus).

Olipa vastaus mikä tahansa, perinteiset tiedotusvälineet korostavat julkisen sektorin tarjoamaa vaihtoehtoa. Näin Gustafssonin mukaan siksi, että perinteinen media kykenee kohentamaan asemaansa vain vaatimalla poliitikoilta jotakin. Yksityiseen sektoriin vetoaminen ei paljoa arvovaltaa kasvata, kuten esimerkiksi Kalevan Nuorten työttömyys -hanke osoittaa. Vielä ei ole yhtään juttua esimerkillisistä nuorten työllistäjistä päästy kirjoittamaan -- toimituksessa tehty pohja tällaisille jutuille on ainakin kerran jakeluun livahtanut. Yrittäjät eivät luovuta medialle mitään (koska se on liikesalaisuus).

Julkinen sektori antaa. Median arvovalta kasvaa kun ongelma ratkaistaan esimerkiksi lisäämällä kilpailutusta hoitavien viranhaltijoiden tai palveluita ostavien toimialajohtajien määrää. Median ja julkisen vallan toistensa pönkitys on melkeinpä symbioottista.

Tällainen tilanne ei tietenkään ole kansalaiselle mieluinen. Kansa, kaikesta tyhmyydestään ja tietämättömyydestään huolimatta, haluaa tietää vaihtoehtoisista mahdollisuuksista, oikeista todellisuuskuvista.

Mutta voisiko vastaus olla sosiaalinen media? Voi ollakin, ainakin jos on kyse surkeista hotellihuoneista tai älyttömistä vuokrauskohteista. Mutta haastetaanko sillä markkinoille siirtynyt ongelmanmuotoilemisetuoikeus?

Patsaan matka

Sarkozyn sarastus ja rusko

Kansainvälisellä ihmisoikeustyöllä on uusi rintama Pohjois-Afrikassa. Gaddafi ehti jo melkein kukistaa Libyan kansannousun ennen kuin kapinalliset saivat tukea lännestä. Hieman haiskahtaa väliintulossa Ranskan sisäpolitiikka. Sikäläisen presidentin ja ministerien saama kestitys ruhtinailta ja sulttaaneilta nousi ikävään valoon, ja johti ainakin yhden ministerin eroon. Tere Vadén tiivisti heräämisen kuvaan ja otsikkoon "Sarko meinaa tulla valituksi uudestaan".

Presidenttigallupien mukaan Sarkozyllä ei olisi vaaleissa asiaa edes toiselle kierrokselle. Jotain siis oli tehtävä. Operaation pikaisuutta ja sekavuutta kuvastaa norjalaisten tekemä asiallinen kysymys: kuka tätä johtaa? Norjan Hornetit jäivät kentälle, koska kysymykseen ei osattu vastata.

Ihastuttavaa tiimityöskentelyä! Kunnian voitosta voi ottaa, mutta tappion voi sysätä muiden syyksi.

Ranskalaiselle johtajalle pään lyöminen Saharan palmuun ei ole loppujen lopuksi häpeällistä. Pääasia on, että on yritetty. Niin moni muukin ranskalainen johtaja on päänsä siihen lyönyt.

Gummerus julkaisi 2008 näytelmäkirjailija Yasmina Rezan teoksen Sarastus - vuosi Nicolas Sarkozyn kanssa. Intellektuelli pääsi seuraamaan Sarkozyn vaalikampanjaa vuonna 2007, kurkistamaan ja seuraamaan mitä kulisseissa tapahtuu.

Teos oli menestys Ranskassa, ja käännettiin toiselle kymmenelle kielelle.

Reza sai ainoana luvan seurata kampanjaa niin läheltä. Terävän, paljon näkevän ja sen paperille taitavasti ilmaisevan Rezan valinta raportoijaksi oli kaksisuuntainen viesti. Kirjaa voi lukea kahdella tavalla, Sarkozyn poliittisen onttouden paljastajana tai hänen äärimmäisen tarkasti viritetyn vallankäyttöinstumenttinsa, esiintymisen, näytöksi.

Sarastus koostuu tarkasti kirjoitetuista episodeista ja havainnoista kampanjan ajalta. Reza havainnoi, että Sarkozy sanoi itselleen "haurauden ansiosta vahvuus on siedettävää". Sarkozy oli "epämiellyttävän aito".

Sarkozyn vallankäytöstä Reza kirjasi: "osaan päättää yksin" ja "teen mitä kunakin päivänä täytyy tehdä".

Toisaalta sinne tänne väleihin Reza on kirjoittanut yleisiä havaintoja maailmasta.

Käynti. Merkillinen sana, josta tulee mieleen astunta tai kulkuväylä.

Ja toden totta Reza kirjasi ylös Sarkozyn suuhun: "haluaisin olla syntynyt Pohjois-Afrikassa". Nimenomaan syntynyt, sieltä tullut. Ei siis missään tapauksessa olla pohjoisafrikkalainen.

Pohjois-Afrikka, erityisesti Algeria, on menetetty Karjala. Siitä haaveilu ja sen vuoksi äkseeraaminen on sisäpoliittisesti eduksi.

Richard Vossin Amata

Jatkokertomuksiin olen jo viime syyskuun lopulta lähtien puhtaaksikirjoittanut vanhoissa suomalaisissa sanomalehdissä julkaistuja kirjoja ja novelleja. Etenkin 1900-luvun vaihteessa kaunokirjallisuutta lehdissä julkaistiin paljon. Kotimaisten kirjoittajien lisäksi maailmankirjallisuuden suuruuksien, sittemmin klassikoiksi muodostuneita teoksia.

Tuolloin reilut sata vuotta sitten tavallinen sanomalehdenlukija oli nykyistä kollegaansa paljon paremmin perillä maailmankirjallisuuden uusista tuulista. Venäläiset ja ranskalaiset kirjalliset virtaukset esimerkein tulivat suomalaisten tietoisuuteen ilman eri ponnisteluja ja kirjallisia harrasteita.

Nelisivuisten lehtien novellipaikka oli yleensä toisen sivun alalaidassa. Kokonaisia romaaneja julkaistiin neljä sivua kerrallaan kolmannella ja neljännellä sivulla siten, että sivut olivat vastakkain. Lukija saattoi leikata ja sittemmin sidotuttaa leikkeistään valmiin kirjan.

Olin ajatellut, että painoladelmia käytettiin kirjan julkaisemisen jälkeen uudelleen sanomalehdessä. Että samaa työtä hyödynnettiin kahdesti eri paikoissa.

Asia olikin toisinpäin. Ensin sanomalehdessä kokeiltiin, että onko jollekin kirjailijalle tai kirjallisuustyypille kysyntää. Ladelmat tehtiin lehtiä varten, ja jos oli onnistuttu kiinnostusta herättämään, niin painettiin myös kirjana. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes seikkaili ensin Porilaisessa 1894 (Neljän merkit, Wikiaineisto), ja kun salapoliisi kiehtoi ja kiinnosti, seuraavat ilmestyivät suoraan kirjoina.

Osa sanomalehdissä julkaistuista romaaneista jäi kokonaan varsinaisina kirjoina julkaisematta. Yksi sellainen oli saksalaisen Richard Vossin (Voß, 1851-1918) Amata. Aavetaru. Ainakaan Kansallisbibliografia ei sitä tunne. Jatkokertomuksissa sen uudelleenjulkaisin tammikuussa.

Amata ilmestyi Mikkeli -lehdessä 1901-02, saksaksi kirja ilmestyi 1901. Tammikuussa yrittäessäni etsiä teoksesta lisätietoja niitä ei tuntunut netissä lainkaan olevan. Viikon, parin välein olen kokeillut, ja tuntuu kuin olisin saanut jotakin selville hakukoneenkin toimintatavoista. Mitä etsitään, sitä laitetaan tarjolle. Ja pienetkin kyselyvirrat huomioidaan.

Ensin ystäväni Berliinistä vahvisti teoksen "olemassaolon", kappaletta oli kaupiteltu Saksan Ebayssa. Sitten teos löytyi kokotekstinä Amerikoista englanniksi. Oli käännetty tuoreeltaan, kuten suomeksikin.

Maaliskuun alkupuolella Amata on lisätty englanninkieliseen wikipedian Richard Voss -artikkeliin.

Richard Voss oli Italiaan muuttaneita saksalaisia. Monet hänen teoksistaan sijoittuivat uuteen kotiseutuun, kuten Amatakin.

Vossin Amata voisi olla lisä varhaiseen suomennettuun spekulatiiviseen fiktioon. Kirja ei tosin parin ensimmäisen luvun perusteella sellaiselta vaikuta, mutta jonkin matkaa edettyään se tekee käännöksen. Alkulukujen tapahtumiin ei edes lopussa palata.

Sirokossa ja mielenkuohuissa rasittunut päähenkilö saa kontaktin vuosituhansien taakse Neron Roomaan. Tällä momentilla uskaltaisin romaania spekulatiiviseksi fiktioksi nimittää.

* Richard Voss. Amata. Aavetaru. Jatkokertomuksia.

Odotetut valot

Visioita 1900-luvun naisesta

Naisasialiike oli 1800-luvun loppupuolella nostanut päätään niin, että uuden vuosisadan lähestyessä journalistit katsoivat aiheelliseksi tiedustella aikansa merkkihenkilöiltä millainen on nainen 1900-luvulla. Suomalaisetkin lehdet uutisoivat kyselyiden tuloksista, muun muassa Uusi Savo tammikuun 7. päivä 1898.

Kuten arvata saattaa, kaikki haastatellut merkkihenkilöt olivat miehiä. Otetaan ne arvattavat töräykset ensin: saksalainen professori Mommsen totesi, että jo 1800-luvun naisista oli hänelle riittävästi päänvaivaa. Ranskalainen kriitikko Jules Lemaître totesi, ettei lähellä ole lyhyttä vastausta ja pidempään hänellä ei riitä rohkeus.

Pääosa vastauksista oli kuitenkin asiallisia ja 1800-luvun ongelmiin ratkaisua lupaavia. Tanskalainen oppinut Georg Brandes uskoi avioliittolainsäädännön tuovan helpotusta naisten elämään. Tulevaisuudessa juoppo mies ei enää voisi vaimonsa varoja ja omaisuutta tuhlata ja tärvätä. Lisäksi hän uskoi naimattomien äitien häpeällisen maineen katoavan.

Brandes heittää lausuntonsa lopuksi pessimistisen kuvan ihmisen "tyhmentymisestä" ja sen seurauksena "luulevammaksi" ja "pikkumaisemmaksi" tulemisesta -- se voi viedä edistykseltä kaikki mahdollisuudet. Mutta Brandes ei antanut epäilystensä estää haaveilua.

Italialainen antropologi Paolo Mantegazza tarkasteli tulevaa avioliittoa parisuhteena. 1900-luvu nainen ei enää ole tietämätön ja teeskentelevä nainen, vaan tietävä ja tiedostava nainen, jolla on suhteessa samat velvollisuudet ja oikeudet kuin miehellänsäkin.

Naisten yhteiskunnallista asemaa pohtivat saksalaiset kirjalija Ernst von Wildenbruch ja kuvanveistäjä Reinhold Begas. Von Wildenbruch ihmetteli, ettei 1800-luvun mittaan merkittävissä valtiollisissa asemissa ollut ollut naisia vaikka kaikkina aikaisempina vuosisatoina oli ollut. Hänestä oli siis väistämätöntä, että 1900-luku toisi vallasnaisia. Ylipäätään hän uskoi yhä useampien ammattien taas avautuvan naisille. Ehkäpä naisia olisi jopa salapoliiseina?

Begas puolestaan näki 1900-luvun naiset äänestäjinä ja lainsäätäjinä.

Ranskalainen runoilija, tuleva ensimmäisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja Sully Prudhomme uskoi tulevan vuosisadan olevan ammattitaidon. Von Wildenbruchin tapaan hän uskoi taitojen, ei sukupuolen määrittävän ihmisten asemaa. Prudhomme on kuitenkin huolissaan siitä mitä näin menetetään: naiskauneus. Prudhomme on huolissaan Begasin ja hänen tulevien kollegoidensa puolesta:

Tuleva aika kuuluu ammattitaidolle. Naiskauneus ei tämän vuoksi tietysti häviä, vaan ihanteet painuvat alemmalle. Kauniit tytöt ja viehättävät rouvat kyllä ottavat osaa teollisuuspyrintöihin, vaan kuvanveistäjillä, jos sitä lajia ihmisiä silloin enää löytyykään, on suuri vaikeus hakiessa täydellistä mallia.

Prudhomme näki runouden muuttuvan, ja hän haikaili kauniin, loppusointuisen, rytmillisen runouden perään:

Sanomattomalla surulla käännän katseeni tulevaa aikaa kohti. Minä tunnen himmeän heimolaisuuden näiden tuhatjalkaisten loppusoinnuttomien ja poljentaa puuttuvien runojen suhteen, jotka sotivat kaikkia taiteen sääntöjä vastaan. Ihmisen "kehitys" yhä enempään rumuuteen tuntuu minusta niin pahalle, kuin jos jumaluuden kuvasin olisi vaarassa joutua haudattavaksi katujemme kivitykseen.

Hän näki muutoksen omalla alallaan, mutta ei osannut sitä myös veistotaiteeseen kuvitella.

Caran d'Ache: Välttämätön paha

1. Kyllä, hyvät herrat! Sota on välttämätön paha!

2. Kansat, jotka eivät sodi, rappeutuvat... kuihtuvat, pienenevät olemattomiin...

3. Se uudistaa kansan verta, että riveihin tulee rakoja, sota nopeuttaa kehitystä...

4. Kyllä herrat! Sota on välttämätön! Kyllä, herrat! Sota on jotain suurta, kaunista, pyhää!

5. Ja uhrit? kysytte... Mutta loppujen lopuksi tärkeää ei ole joidenkin miljoonien yksilöiden katoaminen vaan se, että toiminnan tarkoitus on hyvä ja kasvattava!...

6. Vanha päällikkö: Kerro minulle, tarjoilija, tiedättekö onko tuo sotaan taipuvainen herrasmies, onko hän runoilija?
Tarjoilija: Ei, hän on ortopedi. Hän myy puujalkoja...

Tohtori Ferris, heikkojen miesten sankari

Sitä on pitänyt pienten sinisten pillereiden kauppiaita internet-ajan vitsauksena. Sähköpostilaatikko on useinkin hyvin pullollaan. Riesaa pääasiassa viesteistä on, tosin vuosi sitten runoilijalle lähetetyt uudenlaiset filtterin läpäisevät erikoiskieliset viestit lupaa kysymättä kierrättyivät kokoelmaksi Biwiuk yxalor (Nokturno.org 2010). Sähköpostiosoitteita keräillään ja arvaillaan, lisäksi ilmaisilla näytteillä ja lahjoilla houkutellaan niiden antamiseen mainostarkoituksiin.

Mutta on erikoiseliksiirien kauppiailla ennen internetiäkin ollut tapansa. Loppuvuodesta 1902 Tohtori Ferrisillä oli laaja mainoskampaja oululaisessa Louhi-sanomalehdessä. Kuukausien ajan lähes joka numeron takasivulla vaivaisia kehotettiin kirjoittamaan rapakon taakse State Medical Instituteen Fort Wayneen, Indianaan. Kirjoittajille ja tahi heidän apua tarvitseville ystävilleen, joiden nimi ja osoite lähetettiin tohtori Ferrisille, luvattiin koepaketti "vapaasti postissa".

Ihmelääkkeen voima oli mahtava. Ferris lupailee apua moneen muuhunkin kuin menetettyyn miehuuteen:

Epäilemättä kaikki taudit voidaan parantaa hänen ihmeellisellä keksinnöllä. Hän on pikaisesti parantanut henkilöitä joita on vaivannut Rheumaltismi, Katarri, Halvaus, Diabetee eli vastuksia vedenheitossa, menetetty miehuus, hermostonheikkous, naisen heikkous ja muut taudit, munuais- ja maksataudit, keuhko- ja vatsataudit, Syphilis, Umpitauti, Neuralgia, Brincliitis, Unettomuus, Verenmyrkytys, Anemia eli verettömyys, Eczema eli syyhytauti, Liocomotor Atania eli vastuksia liikunnoissa, Hengenahdistus, Epplepsi eli kaatumatauti, Hemorrhoidit, Strictnri, Kroonillinen diarrhoea, kaikki ihotaudit ja sydäntauti.

Olkoon tauti kuinka uppiniskainen ja pitkällinen tahansa eli kuinka monen lääkärin hoidon alla ollut saamatta parannusta. Heikolle ja väsyneelle naiselle hän on takaisin antanut täyden terveyden. Ennen aikaan heikontuneille miehille hän on takaisin antanut Miehuuden voiman. Hän on parantanut ja takaisin tuottanut terveyden sairaille.

State Medical Instituti lähettää vapaasti postissa koeläakkeen kaikille, jotka sitä kirjeellisesti pyytävät, mainiten taudin laadun. Jokainen sairas eli heikko henkilö tulisi käyttäytyä yllämainitun lääkärin ihmeellisestä taidosta. Tuhannet ovat pelastaneet sairaan ystävänsä hengen lähettämällä meille hänen nimen ja osoitteen. Osoittakaat kirjeet State Medical Institute, N:o 644 Elektron Building, Fort Wayne, Ind. U. S. ja kaikille kirjeille yllämainittu lääkärimme antaa persoonallisen huomionsa.

Louhi 16.12.1902

Tohtori C. Sargeant Ferris on tarjonnut palveluksiaan oman maansakin asukkaille ainakin Business, Black Cat ja Overlands -aikauslehtien välityksellä 1902-1903. Ilmoitusten perusteella Ferris on tiuhaan vaihtanut toimistohuoneistoa Elektron Buildingissa.

Vuonna 1911 lääkäreiden ammattilehti The Journal of the Indiana State Medical Association kertoi jotakin tohtori Ferrisista ja hänen lääkkeestään, mutta Google Books ei tarjoa edes katkelmanäkyä tästä lehdestä. Ehkä kertoman arvaa ilmankin.

Isomäki, tsunamit ja tupakoitsijat

Viime päivinä on useissa paikoissa nostettu kirjailija Risto Isomäkeä ennustajaksi ja näkijäksi. Eilen radiossa Ajankohtaisessa ykkösessä Isomäki itse hieman surullisesti suhtautui omaan oikeassa olemiseensa, totesi puhuneensa tsunamien vaarallisuudesta ydinvoimalle jo vuodesta 1999 ja nyt tuo väistämätön sitten sattui.

Kysymyshän on Japanin Fukushiman ydinvoimaloista ja Isomäen romaanista Saravatin hiekkaa (Tammi 2005).

Isomäki kertoi olevansa yllättynyt siitä, että onnettomuus tapahtui Japanissa, teollistuneessa maassa. Hänkin oli uskonut, ettei Japanissa tällaista voisi tapahtua.

Tätä kirjoittaessa Fukushimassa asiat tuntuisivat olevan menossa parempaan suuntaan (tai sitten ei, uutisoijasta riippuen), aikaisemmin päivällä tehtyjen "psykologiseen vaikutukseen" pyrkivien helikopteri-iskujen jälkeen.

On melkoinen paradoksi, että Isomäen tsunamikannan ja Saravatin hiekkaa-kirjan reilu vuosi sitten nosti esille europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola. Silloin ydinvoimalla meni hyvin. Teoksen kahdeksannen painoksen (2008) jälkisanoissa Isomäki oli suoraan syyttänyt Korholaa rannikoiden ydinvoimaloiden tsunami- ja hurrikaanisuojauksen riittävyyden tarkistamista koskevan aloitteen torppaamisesta.

Blogikirjoituksessaan 14. tammikuuta 2010 Korhola otti kunnian vastaan:

Muutosesitys oli mennyt läpi vielä ympäristövaliokunnan meppien seulasta, mutta täysistunnossa se kaatui. Isomäki antoi kunnian minulle, ja miksipä en ottaisi sitä vastaan.

Isomäki on asiassaan ollut aktiivinen. Asia oli esillä 2007, ja kirjailija oli Korholaan suorassa yhteydessä:

Isomäki otti minuun yhteyttä ja pyysi vielä muuttamaan kantaani. Hän vetosi maineeni menetykseen. Jos parlamentti torjuisi tällaisen turvallisuutta parantavan lausekkeen, se leviäisi isona uutisena tiedotusvälineisiin ympäri Euroopan ja muodostaisi ympäristöliikkeelle hyvän kansainvälisen mobilisointivälineen. Ydinvoimavastaisuus vain kasvaisi. Lisäksi Isomäki perusteli, että seikka vaikuttaisi huonosti omaan kannatukseeni. Jos otan "sellaisen linjan, että kaikki tämä on hölynpölyä, Suomessa on jo nyt aika paljon ihmisiä jotka eivät ehkä arvosta tällaista näkemystä".

Korhola ei muuttanut kantaansa, ja äänesti rannikoiden ydinvoimaloiden tsunami- ja hurrikaanisuojauksen riittävyyden tarkistamista vastaan.

Europarlamentin päätös olisi tietysti koskenut vain Euroopan unionia. Mutta ehkä sillä olisi ollut vaikutusta muuallekin teollistuneeseen maailmaan. Mutta nyt on turha jälkiviisastella.


Myöhemmässä romaanissaan Litium 6 (Tammi 2007) maalailee vaarallisia aikoja nykyisen kaltaisessa tilanteessa tupakoitsijoille. Seikkailujen lomassa hän esittelee teoriaa, jonka mukaan tupakoitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen lisääntyneet keuhkosyövät johtuisivat ilmakehässä lisääntyneistä minimaalisen pienistä radioaktiivisista hiukkasista.

Annetaan Isomäen romaanihenkilön pohtia:

Entä jos myös suurin osa tupakoinnin synnyttämistä syövistä ja sydänsairauksista olikin radioaktiivisen säteilyn seurausta? Ennen toista maailmansotaa lääketieteen opiskelijat ja jopa vanhemmat lääkärit, professoreja myöten, olivat tungeksineet joukolla ruumishuoneelle, kun sinne oli tuotu keuhkosyöpään kuollut potilas. Syöpien lisääntyminen ei voinut johtua pelkästään nykyaikaisista savukkeista eikä väestön ikääntymisestä, olivathan intialaisetkin polttaneet bidejään jo satojen vuosien ajan.

Entä jos poikkeuksellisen ahnaasti erilaisia hivenaineita maaperästä pyydystävät tupakkakasvit olivatkin imuroineet maaperästä aiempaa suuremman määrän radioaktiivisia hiukkasia? Ydinkokeista peräisin olevia hiukkasia, Tsernobylin ja Sellafieldin saasteita? Betonin ja tienpohjien graniittimurskaa ja niiden vapauttamaa radonia ja poloniumia? Entä jos palava savuke laski nuo hiukkaset pysyvään parkkiin keuhkorakkuloiden sisälle? Entä jos jokainen noista pikkuruisista hiukkasista altisti täsmälleen samat solut pitkäaikaiselle radioaktiiviselle pommitukselle? Vaurioitti niitä yhä uudelleen? Ehkä solut kykenivät korjaamaan vahingon niin ja niin monta kertaa, mutta lopulta jokin petti.

Entä jos radioaktiiviset pien- ja nanohiukkaset synnyttivätkin kaiken aikaa, muunlaisten mutaatioiden ohella, myös uusia syöpägeenejä? Uusia geneettisen perustan omaavia, loputtomasti sukupolvelta toiselle periytyviä syöpäsairauksia?

...

Me emme todellakaan tiedä, ajatteli Julia. Mutta onko niin, että me emme tiedä, koska totuuden selville saaminen on ollut vaikeaa? Vai onko niin, että me emme tiedä, koska me emme ole halunneet tietää? (Risto Isomäki. Litium 6, s. 225-226.)

Masentunut ja aurinkoinen Stubb

Hesarin nettisivuilla päivällä oli uutinen siitä, miten ulkoministeri Stubb kokee Suomessa käytävän maahanmuuttokeskustelun ilmapiirin ahdistavana. STT:n uutisia. Jutussa iltapäivällä oli kuvituksena Stubb, joka katseli masentuneen oloisena alavasemmalle. Nyt illalla kuvitukseksi oli vaihtunut "normaali" aurinkoinen, hammasrivistönsä esittelevä ulkoministeri.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Helsingin Sanomain nettilehden kuvitus vaihtuu. Kun itse jutusta ei sanaakaan muuteta, niin julkaisuajankohtaan "16.3.2011 15:18" ei ole mainintaa muutoksesta tehty.

Ainakin pikaisessa silmäilyssä jutun luonne kuvan vaihtamisen vuoksi vaihtuu kokonaan. Eikö kuitenkin olisi kannattanut toimituksen lisätä "päivitetty 2?:??"?

Yhteiskuntapolitiikan päätoimittaja Matti Virtanen oli viime joulukuussa havainnut omalta kohdaltaan tällaisen "kuvamanipulaation". Äkäisesti hän kirjoitti aiheesta Zeitgeist-blogiinsa.

Työkavereiden tirskumisten perusteella katsoin nettiä iltapäivällä uudelleen, ja nyt kuva olikin vaihtunut ulkona otetuksi jäännös-kuvaksi, jossa todella katson sivuun ja ylöspäin – ja näytän väsyneeltä vanhukselta (mitä 61-vuotiaana osittain tietysti olenkin).

Virtanen suivaantuneena arveli Hesarin välittävän kuvilla viestiä, vaivihkaista, sanatonta, jolla ilmaistaan kenen näkemykset ovat oikeita ja kenen eivät.

Asia ei jäänyt tähän. Hesarin Editor-in-Chief Reetta Meriläinen vastasi Virtasen kritiikkiin. Hän kiisti, että lehti "politikoisi kuvavalinnoissa".

Jos politikointia havaittaisiin kuvavalinnoissa, niihin puututtaisiin. Siksikin, että täällä kyllä tiedetään kuvan voima ja vaikutus.

Lienekö Stubbin ahdistuksesta kertovan jutun kuvavalinta ollut ensin liian politikoiva? Onko Meriläisen pitänyt puuttua alaistensa toimii? Vai mitä on tapahtunut, ihan tavallista kuvajournalismia vain?

Maaliskuun valo

vertaa Marrakuun valo.

vuotta myöhemmin