Kalixin kirkko

Kalixin kirkko on Ruotsin pohjoisin myöhäiskeskiaikainen kivikirkko. Kirkkoa arvellaan ryhdytyn rakentamaan 1400-luvun alkupuolella, ensimmäinen maininta asiakirjoissa siitä on vuodelta 1472. Markus Hiekkanen saattaisi nuorentaa rakennusta, kuten Pohjanlahden itärannikolla monin paikoin on tehnyt.

Ilta-auringossa etelästä päin tullessa kirkko oli joentörmällä vaikuttava näky. Valitettavasti ruotsalaisella valtatiellä ei noin vain pysähdytä kuvaamaan hienoja maisemia, joten jouduin tyytymään lähikuvien ottamiseen.

Keskusteleva julkinen taide

[Skellefteåsta: Matkaraportti, Bonnstan, julkinen taide, Lejonströmsbro ja kirjoituksia]

Skellefteåssa tapasin hyvän esimerkin siitä, miten julkinen taide keskustelee keskenään. Nygatanin alapäässä, pienellä aukiolla oli yllä oleva itävaltalaisen Ferdinand Welzin (1915-2008) Lepäävä nainen (Vilande kvinna) vuodelta 1956. Samaisella aukiolla oli myös pieni Suomen lippu osoituksena siellä olleen henkisen elämän myymälän kielitaidosta.

Lepäävä nainen oli herättänyt näkijänsä myös muokkaamaan näkemäänsä, lisäämään sille kainalokarvoja. Häveliäämpiin paikkoihin ei oltu kajottu.

Muutamia kortteleita yläjuoksulle päin on Skellefteån tori. Suomenkin toreilla erilaiset fallokset ovat tuttu näky. Skellefteån torilla on Bo Holmlundin (s. 1935) veistoskokonaisuus Nostetta - ankkalampi kehittyy (Lyftet - en ankdamm i utveckling) vuodelta 1993.

Julkistakin taidetta voidaan kytkeä toisiinsa, vaikkapa näin yksinkertaisella tavalla. Että kulkijalle ja katsojalle niiden rinnakkaisesta sijainnista jotakin ajatusta välittyisi. Ehkä näin selkeän osoitteleva keskusteluyhteyden tarvitse olla.

Bonnstan, elävä kirkkokaupunki

[Skellefteåsta: Matkaraportti, Bonnstan, julkinen taide, Lejonströmsbro ja kirjoituksia]

Puran Skellefteån matkan kuvia. Pohjois-Ruotsissa maalaisten oli tapana rakentaa kaupungin tuntumaan lähelle kirkkoa erityinen kirkkokaupunki. Näin tehtiin Skellefteåssakin, joka muinoin oli pinta-alaltaan suuri pitäjä. Tuo kaupunki on säilynyt 1840-luvun asussaan aina tähän päivään saakka. Bonnstan, Böndernas Stad, Talonpoikain kaupunki juontuu aina 1600-luvulle saakka, 1681 määrättiin kustakin talosta kirkossa sunnuntaisin käymään. Poisjäänti tuotti ensimmäisellä kerralla taalarin sakon, toisella kahden jne.

Alkuperäisessä tarkoituksessaan Bonnstan oli aina 1940-luvulle saakka. Liikenneyhteyksien paranemisen myötä kaupunkiyösijat alkoivat menettää merkitystään. Sakkojakaan kirkosta poisjäännistä ei enää saanut.

Vuonna 1970 sattunut tulipalo herätteli muitakin maaseurakuntaa toivomaan Bonnstanille tulevaisuutta. Palon tuhoamat kaksi mökkiä korjattiin entiselleen, ja paikallisen museon avustuksella 1971 aloitettiin erityiset kirkko- ja markkinapyhät. Ne jatkuvat edelleen vanhan ajan malliin. Lauantaisin myydään omia tuotteita, sunnuntaisin käydään jumalanpalveluksessa.

* Bonnstan – böndernas stad i Skellefteå

Kaikkien aikojen lämpöennätys

Vuosi sitten tänään mitattiin Suomen korkein lämpötila. Joensuun lentokentällä Liperissä Ilmatieteen laitoksen mittalaitteet noteerasivat 37,2 asteen lämpötilan. Edellisenä päivänä 28.7.2010 oli Lahdessa mitattu 35,6 astetta, ja sitä oli jo hehkutettu. Yhtä suuriin pluslukuihin oli edellisen kerran päästy kuuluina 1930-luvun lämpiminä kesinä, Lieksassa 1934.

Iltapäivälehdet aloittivat lämpöennätyksen ennustamisen jo alkukuusta. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi jo 4. heinäkuuta: "Tänään saatetaan rikkoa lämpöennätys lähes sadan vuoden takaa". Vasta loppukuusta se vasta rikkoutui.

Edellinen lämpöennätys oli pitkäikäinen. Turussa 9. heinäkuuta 1914 mitattu 35,9 astetta piti pintansa mainitun lähes vuosisadan. Heinäkuu 1914 oli poikkeuksellisen lämmin, Inarissakin mitattiin tuolloin 35 asteen lämpötila. Helsingissä sen sijaan jäätiin 31,1 asteeseen.

Tänään ei ainakaan ennusteiden mukaan lämpöennätyksiä lyödä. Päivän korkeimmat luvut jäävät kymmenen astetta ennätyksestä. Joensuun lentokentällä eilen mitattu korkein lämpötila oli aavistuksen yli 27, tänään jäätäneen 25 asteeseen. Hellerajaa (25,1) kuitenkin hätyytellään.

Viime vuosi oli muuallakin maapallolla lämpöennätysten vuosi (Ilmastotieto). Heti tammikuussa meni rikki Kolumbian ennätys, uusiksi lukemiksi kirjattiin 42,3. Elokuun loppuun mennessä uusiksi meni kaikkiaan 18 maan ennätykset. Touko-heinäkuussa Arabian niemimaalla ja Lähi-idässä mitattiin uudet yli viidenkymmen asteen ennätykset.

Alkuvuodesta paljon Suomea päiväntasaajaa lähempänä olevilla Salomonsaarilla Tyynessämeressä ja Ascensionilla Atlantissa tehtiin myös uudet ennätykset (36,1 ja 34,9). Luvut jäivät Suomen ennätyksen alle, joten sijainti ei ole kaikki kaikessa lämpötilojen suhteen.

Maapallon lämpöennätys on mitattu vuonna 1922 Libyassa Al-Azizyahissa viitisenkymmentä kilometriä Tripolista sisämaahan. Mittari asettui tuolloin syyskuun 13. päivä 57,8 asteeseen. Amerikan Yhdysvalloissa Kalifornian Kuolemanlaaksossa ollaan päästy aika lähelle. Heinäkuussa 1913 siellä mitattiin 56,7 astetta.

Koko maapallolle ei siis viime vuonna uutta ennätystä saatu.

Viime kesältä jäi mieleen, että arktinen suomalainenkin lämpöön tottuu. Pitkän hellejakson jälkeen lämpötilan laskiessa kahdenkymmenen tuntumaan tuntui siltä, että takkia pitäisi päälle saada.

Disneyn Liisa 60 vuotta Ihmemaassa

Tänään 60 vuotta sitten sai Yhdysvaltain ensi-iltansa Walt Disneyn kokoillan piirretty Liisa Ihmemaassa (Yhdysvallat 1951). Maailman ensi-ilta oli ollut pari päivää aikaisemmin Lontoossa. Lewis Carrollin teoksiin perustuva filmi oli Disneyn kolmastoista "klassikko", laajassa levityksessä ollut kokoillantuotanto. Liisa-filmiä edelsi Tuhkimo (1950) ja seurasi Peter Pan (1953).

Liisa Ihmemaassa ehti vielä samana vuonna ensi-iltaan Suomessakin. 21. joulukuuta 1951 animaatio esitettiin Kino-Palatsissa Helsingissä.

Walt Disneyn tuottajana luoma kuva Lewis Carrollin hahmoista oli pitkäikäinen ja dominoiva aikoinaan. Kun elokuva tuli uusintakierrokselle 1970-luvun alkupuolella, oli vaikea kuvitella muunlaista Liisaa tai Irvikissaa. Kaikki Carrollin teosten kuvituksetkin vertautuivat elokuvaa varten luotuihin hahmoihin.

Oli Liisa-elokuvalle merkitty peräti kolme ohjaajaa (Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske) ja vielä pidempi liuta käsikirjoittajia, mutta julkisuudessa työ oli yksin Walt Disneyn aikaansaannosta. Kuten muukin tuotanto aina voimahahmon kuolemaan saakka.

Suomen uusintaensi-ilta oli maaliskuun 21. päivä 1975. Elokuvateatterilevitystä vauhditti Aku Ankka -lehden erikoisnumerona julkaistu Liisa Ihmemaassa -erikoislehti. Kun pari vuotta myöhemmin 1977 ensi-iltaan tuli Disney-versio A. A. Milnen Nalle Puhista, silloin viimeistään lehahti keskustelu amerikkalaisten kulttuuri-imperialismista lastenkulttuurissa.

Nalle Puhin 1970-luvun sukupolvi oli oppinut tuntemaan toisennäköisenä hahmona. Senkin suhteen Disney-version hyväksyntä ja mielikuvallinen dominointi otti samat pari kymmentä vuotta.

Animoitu Liisa Ihmemaassa osoittaa, että samat luodut mielikuvat eivät kestä ikuisesti. Nyttemmin Walt Disneyn johdolla luodut hahmot ovat väistyneet etualalta taaemmaksi, yhdeksi näkemykseksi toisten kuvitusten joukkoon.

Tämä on tuttua Disney-yhtiöissäkin. Vuonna 2010 ne tuottivat uuden, näytellyn elokuvan Alice in Wonderland, suomeksi myös Liisa Ihmemaassa. Sen ohjasi Tim Burton ja tähdittivät Mia Wasikowska (Liisa) ja Johnny Depp (Hullu Hatuntekijä).

Ajat, kulttuurit ja käsitykset muuttuvat. Pahimmat pelot (hyvänäkin pidetyn) massakulttuurin pysyvästä dominoinnista ovat osoittautuneet vääriksi. Aikansa kutakin.

Herää, unikeko!

Suomalaisista vuotuisjuhlista unikeonpäivä tuntui lapsena inhottavalta perinteeltä. Aamu-unisena kun tapasin lähes aina jäädä unikeoksi. Ei perheessä tai suvussa mitään keljuja jäyniä harrastettu, mutta silti ylimääräinen huomio ärsytti.

Unikeonpäivä on suomalaisen kalenterin vanhin maallinen merkkipäivä. 1720-luvulta lähtien sitä on vietetty heinäkuun 27. päivä. Sitä ennen kuukautta aikaisemmin, ties mistä lähtien.

Unikeonpäiväkin on alkujaan uskonnollinen juhla. Monissa muissa maissa nimenä on edelleen seitsemän nukkujan päivä. 200-luvulla Efesossa seitsemän kristittyä miestä pakeni luolaan keisari Deciuksen (hallitsi 249-251) vainoja. Uskonveljet panivat maate, ja heräsivät läheisen kylän asukkaiden hämmästykseksi reippaat kaksisataa vuotta myöhemmin 448.

Keisari Decius oli oman aikansa perusroomalainen. Hän halusi palauttaa valtakunnan loiston ja perinteisen uskon. Roomassa roomalaisin tavoin. Ensimmäisenä hallitsijavuonnaan Decius määräsi, että jokaisen Rooman kansalaisen tuli hankkia tiettyyn määräaikaan mennessä todistus roomalaisten jumalien palvonnasta. Mikäli sellaista ei hankkinut, ja määräajan jälkeen viranomaisille pyydettäessä esittänyt, rangaistuksena oli vankeutta tai jopa kuolemantuomio.

Deciuksen omasta mielestä hän edellytti kaikilta alamaisiltaan samanlaista kuuliaisuutta. Kaikki kansalaiset asetettiin samalle viivalle. Ei hän kristinuskoa ollut kieltämässä, vaan vaati oman maan perinteiden kunnioittamista. Jos joku halusi lisäksi Jeesusta kunnioittaa, hän oli siihen täysin vapaa.

Luolaan paenneet Johannes, Constantinus, Maximianus, Malchus, Martianus, Dionysius ja Serapion halusivat kuitenkin noudattaa Raamatun ensimmäistä käskyä. Varjelus venäytti heidän untaan huomattavasti ohi Deciuksen hallituskautta. Myöhemmin kirkko julisti kaikki seitsemän pyhimyksiksi.

Seitsemän nukkujan tarina tunnetaan parhaiten Koraanista, suurasta 18, Luolan suurasta. Nimiä ei Koraani mainitse, ne on muistiinmerkinnut Gregorius Toursilainen (n. 538–594), piispa ja pyhimyshistorioitsija.

Vielä 1900-luvun alussa julkaistut myyttejä ja kansanuskomuksia käsittelevät teokset, ja myös ajan tietosanakirjat, mainitsevat seitsemän nukkujan eläneen heräämisensä jälkeen vain hetken. He olivat turvassa ja saattoivat oikeassa uskossa kuolla.

Tarinoiden mukaan ruumiit kuljetettiin Marseillehin, ja -- ainakin 1900-luvun alussa -- siellä ne edelleen Pyhän Viktorin kirkossa oli suuressa kiviarkussa kirkkokansan ihmetykseksi. Tuoreempi turisti-info ei ainakaan mainosta kivikirstun siellä edelleen 2000-luvulla olevan.

Legendaa tutkineet huomauttavat, että Efesos ennen kristinuskoa oli merkittävä Dianan (kreikk. Artemiin) palvontapaikka. Yksi roomalaisen Diana-jumalan tehtävistä oli valvoa unta ja uneksuntaa. Seitsemän nukkujan tarina saattoi siis olla oiva apu kristillisen tai islamilaisen uskon sovittamisessa paikallisiin perinteisiin.

Tai sitten näille seitsemälle kävi samoin kuin 500-luvulla eKr runoilija Epimenideelle. Yhdeksi seitsemästä kreikkalaisesta viisaasta noteerattu runoilija poikkesi kotisaarellaan Kreetalla Zeukselle omistettuun luolaan, ja nokoset siellä kestivät ainakin 57 vuotta, eräiden tarinaversioiden mukaan jopa pari sataa vuotta.

Epimenideen tarina ja teokset olivat Paavalille todistetusti tutut. Pari kertaa niihin Uudessa Testamentissa viitataan.

Monen kulttuurin ja uskonnon tarina siis. Ja miksei siis sitten maallinen, yhteistä perintöä.

Matkalla Skellefteåssa

[Skellefteåsta: Matkaraportti, Bonnstan, julkinen taide, Lejonströmsbro ja kirjoituksia]

Teimme muutaman päivän kesäretken Ruotsiin, vastarannalle Skellefteåån. Pohjanlahden kaupungeista luetellaan yleensä Sundsvall, Uumaja, Luulaja ja Haaparanta, keskimmäisten väliin Västerbottenin läänin rannikon pohjoisosassa oleva Skellefteå jää usein mainitsematta, vaikka kaupungissa on asukkaitakin yli 70 000, vain aavistuksen vähemmän kuin Luulajassa. Ruotsin kolmenkymmenen suurimman kunnan joukkoon kuuluu Skellefteåkin, sijalle 28.

Vakiintunutta suomenkielistä nimeä kaupungilla ei ole, Wikipedia mainitsee vanhan suomennoksen Heletti, joka elää paremmin kaupungin halki virtaavan joen nimenä (Helettijoki, ruotsiksi Skellefte). Kaupungin nimi on kieltämättä hankalasti suuhun istuva. Kaupunginmuseon perusnäyttelyyn oli koottu pitkä lista eriaikoina asiakirjoissa käytetyistä nimen kirjoitusmuodoista. Ei siis helppo ruotsalaisillekaan.

Nimen alkuperästä näyttelytaulu kertoo useammankin teorian. Vanhastaan sen on ajateltu tulevan skelett (luuranko) tai skäl (kuten sanassa vägskäl, risteys) sanoista. Uudempi tutkimus hakee selitystä kauempaa historiasta. Skellefteån -eå loppu viittaisi kielihistorialliseen aikaan ennen ruotsin kieltä, muinaispohjoismaiseen kieleen. Sitä kautta tarkastellen merkitys olisikin skilja, erottaa. Tälle teorialle löytyy tukea Ruotsin historiastakin, Helettijoki oli pitkään Ruotsin ja Lapin rajajoki, asetelma muuttui vasta Suomen sodan myötä.

Matkailumainonnassa Skeffelteåta markkinointiin Lapin porttina. Västerbottenin lääniä mainostettiin kulta-alueeksi, sellaisena maakunta on historiallisesti tunnettu. Edelleenkin kaivostoiminta on tärkeimpiä elinkeinoja, New Boliden on suurimpia työllistäjiä. Katukuvassa näkyvän sponsoroinnin perusteella energiateollisuus, vesivoima, Skellefteå Kraft on myöskin merkittävä.

Ruotsalaiseksi kaupungiksi Skellefteå oli rakennuksiltaan nuori. Ydinkeskustassa pääosa rakennuksista oli rakennettu 1960-luvun jälkeen. Joitakin vanhempia rakennuksia oli siellä täällä. Asemakaava oli rakennusten uusimisesta huolimatta pidetty pääosin entisellään, rakennukset olivat pääosin kaksi- ja kolmekerroksisia. 1990-luvulla ja sen jälkeen rakennuskorkeutta on nostettu, etenkin lähinnä jokea olevassa rinteessä. Kaupunkia joen suuntaisesti halkova Nygatan oli muutettu kävelykaduksi.

Ruotsissakin tavalliset ruokakaupat ovat muuttaneet pois keskustoista. Kävelykadun varrella oli yksi ICA, osana kauppakeskusta. Muutoin kaupat olivat kaupungista pois vievien teiden varsilla. Uusin kauppa-alue oli pohjoisessa, Solbacken.

Vastarannalta katsottuna ydinkeskusta vaikutti tasapaksulta. Rannan korkeammat rakennukset peittivät matalammat taakseen. Ideaali välimerellisestä kalastajakylästä jäi toteutumatta, sellaista Skellefteåssakin ihaillaan, ainakin Nygatanin hienostoravintolan portaiden kuvassa.

On Skellefteåssa säilytetty paljon vanhaakin. Hienoin kohde on Bonnstan, kirkkokaupunki maaseurakunnan kirkon ja kulttuurikeskus Nordanån välissä. Pohjois-Ruotsissa oli talollisilla tapana rakentaa oma majapaikka kirkkomatkoja varten. Näin vältyttiin pitkältä yölliseltä matkalta jumalanpalvelukseen.

Bonnstanin hirsimökit ovat edelleen yksityisessä omistuksessa, yksi olisi ollut myynnissäkin. Aluetta vaalitaan perinteiden mukaan, ja se on edelleen sähköistämätön. Alueen oma kaivo oli viime viikolla ahkerassa käytössä, sillä kaupungin vesijohtovesi oli juontikiellossa. Kesälauantaisin alueelle pidetään käsityömarkkinoita.

Kirkkokaupungin ja Nordanån välissä oli vanha kullanhuuhdontalaitos, muistuttaen kaivosteollisuuden pitkistä juurista.

Maaseurakunnan kirkolle johti Euroopan vanhin käytössäoleva puusilta, 1700-luvun lopulla rakennettu Lejonströmsbron. Sillan puuosia uusittiin parhaillaan, joten rakennustelineiden keskellä oli vaikea eläytyä Suomen sodan aikaisen taistelun tunnelmiin. Vanhat hautausmaat haravoituine kivikäytävineen molemmin puolin siltaa rauhoittivat myös kovasti tunnelmaa.

Kulttuurikeskus Nordanåssa oli saman katon alla useampi museo, taidehalli ja arkisto. Taidehallin kesänäyttelynä oli En bildvärld för stora och små, lastenkirjakuvituksia päätähtinään Peppi-kuvittaja Ingrid Vang Nyman ja Tove Jansson. Jälkimmäiseltä oli esillä Vaarallinen matka -kirjan alkuperäispiirustuksia.

Kulttuurikeskuksen alueella järjestettiin viime viikon lopulla myös Trästockfestivalen, nyt kahdettakymmenettä kertaa. Pohjoisessa Pohjanlahden toisellakin puolella tunnuttiin pidettävän eniten raskaammasta musiikkipoljennosta. Paikallisen elävän musiikinyhdistyksen kaupungin kulttuuritoimen ja sponsorien tuella järjestämä ilmaisfestivaali halusi antaa kotikutoisen ja läheisen kuvan. Suomalaisen silmin turvallisuusjärjestelyt olivat kuitenkin viimeisen päälle, ja järjestysmiehet ja poliisi pitivät juhlakansasta hyvää huolta. Yleisö pääsi Trästockissa kuitenkin lähemmäksi bändejä kuin monilla muilla festivaaleilla.

Turvallisuus tuntui muutenkin olevan läsnä. Paikallislehti Norran kertoikin pikku-uutisessa, että Västerbottenin läänissä on vähiten rikollisuutta koko maassa. Matkailijan silmään poikkeukset vahvistivat sääntöä. Pyromaani oli kahdessa paikassa yrittänyt sytyttää paloa, mutta palonalut oli saatu haltuun nopeasti. Festivaalialueella Piraattipuolueen koju oli kärsinyt yön aikana lievästä ilkivallasta.

Mukava reissu. Taannoin meri on yhdistänyt Väster- ja Österbottenia, nykyisin se tuntuu olevan tutustumisen rajoite. Kaleva on pitänyt yllä haavetta Oulusta länsipuolelle menevistä laivalinjoista, mutta eipä sellaisia näytetä saavan aikaan. Perinteinen Vaasa-Uumaja-linjakin kun on pahasti tappiollinen verovapaan viinan poistuttua EU:n myötä laivamatkan eduista.

Kesäsarja: Tavarajuna 10/10

(edellinen)

Loppu.

Utøyan kriisihoitoa

Eilinen iltapäivä ajettiin Pohjois-Ruotsin rannikkoa Eurooppa nelosta kohti Haaparantaa. Matkalla sai hyvän kuvan ruotsalaisesta mediasta kriisitilanteessa, Ruotsissa otettiin Oslossa ja Utøyan saarella tapahtunut lähes kuin se olisi ollut kotimaan asia. Muistettiin kuitenkin sanoa, ettei tämä tapahtunut Ruotsissa.

Johtuuko sitten kielestä vai tavasta puhua, Ruotsin yleisradion kanavilla vaikutti ilmaisu pehmeämmältä. Ruotsin puolella puhuttiin "poliisina esiintyneestä", Kemissä Suomen Yleisradion "poliisiksi pukeutunut" antoi heti ankaramman kuvan tapahtuneesta.

Ruotsin yleisradiossa iltapäivällä tapahtumia käsiteltiin parhaimmillaan kahdella kanavalla yhtäaikaa. Toisella kerrottiin reaktioita tapahtuneeseen, ja toimittajakaksikko niitä setvi. Välillä otettiin yhteyttä Oslon kirjeenvaihtajaan, ja tiedusteltiin onko mitään uutta kerrottavaa. Pidennetty uutislähetys siis.

Suomessa ei Matti Röngän voisi ajatella tiedustelevan haastateltavalta, että mikä on ollut ihmisiä eniten liikkuttanut kohtalo. Mikä on nostanut eniten tunteita pintaan? Näin Ruotsissa kuitenkin tehtiin.

Toisella radiokanavalla annettiin yleisölle mahdollisuus kysyä ja kommentoida. Rauhallisella äänellä puhuvat toimittajat vastasivat tekstiviestein ja netin kautta lähetettyihin kysymyksiin.

Soitettiinpa psykologian professorillekin. Tässä ajatuksena oli, että miten lapsille luotettavan univormun turvin tehdyn selittäisi. Psykologin vastaus oli tietenkin "prata, prata och prata". Aikuisillekin praatattiin, puhuttiin ja juteltiin.

Erityisesti korostettiin Norjan pääministeri Jens Stoltenbergin lausumaa: "tarvitsemme enemmän demokratiaa".

Kansankoti tarrautui tähän ajatukseen. Toimittajat nostivat Stoltenbergin lausuman rinnalle George W. Bushin lausunnon syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. "We're going to hunt them down one at a time..."

Hyvin erilaisina suhtautumistapoina pidettiin näitä lausuntoja. Ja tietenkin Stoltenbergin katsantokantaa paljon kannatettavampana.

Haaparannassa näkyi konkreettisestikin ruotsalaisten osanotto. Ikean lippurivistöstä Norjan lippu oli laskettu puolisalkoon.

Kohti auringonlaskua

Ravintola Hilla, Mikkeli.

Tosca, Lohengrin ja Savonlinna

Minna Lindgren on tarkkasilmäisesti havainnoinut, että vaikka ooppera on pitkälti kunnollisten keski-ikäisten naisten suosima taiteenlaji, niin itse oopperoissa kunnollisille naisille yleensä käy huonosti. Ei voitane siis sanoa, että tämä keskeinen kulttuurinkuluttajakunta pyrkisi valinnoillaan vaikuttamaan sisältöihin siten, että oma viiteryhmä tulisi positiivisesti korostettua ja ylistettyä.

Tänä kesänä oli Olavinlinnassa ilo seurata kahta oopperaesitystä, Giacomo Puccinin Toscaa ja Richard Wagnerin Lohengrinia. Jälkimmäisestä on kiittäminen anoppien liigaa, joka järjesteli asiat suotuisasti vävyn kannalta. Vanhempien keski-ikäisten naisten kanssa kannattaa pitää hyvät välit.

Toscassa rakkaustarina kiertyy päähenkilö Floria Toscan ympärille. Muita naisia ei keskeisissä rooleissa ole, mutta silti mustasukkaisuus pääsee lehahtamaan. Taidemaalarisulho Cavaradossin piirtämä Maria Magdalena kun muistuttaa kovasti erästä toista. Tosca ottautuu kuitenkin pelastamaan mielitiettynsä, tosin Toscaa liehittelevän poliisipäällikö Scarpian petollisuus johtaa siihen, että rakastavaiset saavat toisensa vasta kuolemassa.

Claudio Sgura Scarpiana oli roolinsa mukaisesti karmea, mutta samalla lipevän ihastuttava. Hänet yleisö palkitsi suurimmin aplodein.

Wagnerin oopperat tunnetaan kestostaan. Alustavassa ohjelmassa Lohengrinin pituudeksi väliaikoineen ilmoitettiin viisi tuntia. Lopulta esitys oli puolta tuntia lyhyempi eli lavalla oltiin kolme ja puoli tuntia. Roman Hovenbitzerin ohjaus kuljetti tarinan napakasti, tyhjiä hetkiä ei ollut.

Sydänkeskiaikaan alunpitäen sijoitettu tarina oli näyttämöllä muutettu fantasiaksi, jossa käytettiin myös nykyaikaisia dataprojektorikankaita ja konekiväärejä.

Alun asetelmat ovat selvät. Elsa ja Friedrich menisivät naimisiin, ja hallitsijan tyttären naidessaan Friedrich saisi merkittävän aseman Brabantin herttuakunnassa. Kavala Wotanin ja Freijan nimiin vannova Ortrud kuitenkin noitakonsteillaan saa Friedrichin uskomaan muuta. Että Ortrudin naiminen takaisi paremmin tulevan herttuan paikan.

Tupakoiva, villakankaiseen jakkupukuun sonnustautunut Ortrud oli tehnyt pitkällisiä suunnitelmia hallitsijan vaimoksi päästäkseen. Graalin kuningas oli sydämistynyt suunnitelmista ja lähetti Lohengrinin Elsan avuksi.

Lohengrinin juonta pystyi muista oopperoista poiketen seuraamaan lähes ilman librettoa. Nimiroolin Richard Crawley hoiti hienosti, Jaakko Ryhänen patsasteli mainiosti koko maan kuninkaana.

Kuolemassa Elsakin vasta tavoitti lapsuudenmenetyksensä. Nämäkin kaksi esitystä siis osoittivat oikeaksi Lindgrenin sanoman. Ei asiat käänny onnellisiksi oopperoiden lopuksi.

Albert Edefeltin Ahomansikoita

Tähän aikaan vuotta Albert Edefeltin syntymäpäivänä (s. 1854, k. 1905) sopii hyvin esiteltäväksi Ahomansikoita (Smultron, 1890) - teoksen suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut Mansikoita (Jordgubbar). Ensimmäistä kertaa taulu oli esillä Pariisissa, Galerie Georges Petitissä joulukuussa 1890, siellä nimellä Les fraises (Mansikoita).

Kuvastakin tunnistettavaisti samoissa maisemissa Edefelt maalasi saman vuoden alkusyksystä Kantelettaren innoittaman, tunnetumman Kristuksen ja Mataleenan.

Paikka on Edelfeltin Haikon ateljeen tuntumasta. Ateljee valmistui 1883 ja siellä Suomen kesä ikuistui kankaille. Talvisin Edelfelt oli maailmalla, erityisesti Pariisissa.

Samana vuonna ateljeen kanssa valmistui Virginie, nyttemmin Anna Kortelaisen saman nimisen teoksen (Tammi 2002) myötä tarkoin taustoitettu maalaus. Maailman metropoleissakin oli viehkot puolensa.

Maaliskuussa Edelfelt ja pohjoismainen taide oli saanut kehuja Ranskan Sociétè Nationale des Beaux-Artsin puheenjohtaja Meissonier'lta. Edelfelt oli seuran jäsen, ja kehut perustuivat "akateemisten, vuosisataisten konventioiden" puutteeseen. Pohjolan taiteilija oli vapaampi, vilpittömämpi ilmaisemaan kuin keski-eurooppalainen kollegansa.

Mansikoiden aikaan pysyvä asuminen Pariisissa alkoi olla lopuillaan, tosin ateljeestaan siellä Edefelt ei koskaan luopunut. Vaimo Ellan de la Chapellen (pariskunta vihittiin 1888) toivoi elämää Suomessa, jonne pysyvämmin palattiin 1891.

Näinä heinäkuun päivinä ahomansikat ovat parhaimmillaan. Lienevätköhän Meissonier'n maaliskuussa lausumat sanat vaikuttaneet humoristiseen aihevalintaan.

William Cosmo Monkhousen limerikkejä

Tänään on kulunut satakymmenen vuotta William Cosmo Monkhousen (1840-1901) kuolemasta. Muistolle muutama limerikkisuomennos.

Olipa nuori nainen nimeltä Laura
jonka matkakohteena oli vuoristokylä Maura
   Hän palasi selässä jakin
   pitäen yllään kauniin takin
Ja mukanaan huomioita jos toisiakin.



Olipa kerran vanha mies Espalla
joka nai kolme vaimoa kerralla
   Kun kysyttiin: miksi naida trio?
   vastasi hän: yksi olisi absurdio.
Ja olisi rikollista naida kaksi kerralla!



Olipa kerran vanha munkki Valamosta
Hänen salaattinsa olivat kuin Elannosta.
   Hän tunnusti koskien pohjetta
   Nebukadnessarin ohjetta
Oli hän seurannut puutarhan hoidosta.



Oli kerran tyttö Laitilasta
saaden elantonsa maatilasta.
   Ja mikähän oli se puoli
   jolta tarjottiin tuoli
Hän pohti ottaen tukea lattiasta.

Katso myös Edward Lear: Täyttä hölynpölyä.

Kesäsarja: Tavarajuna 9/10

(edellinen)

(jatkuu)

Adam Smith ja näkyvä käsi

Eilen 1790 kuoli Adam Smith (s. 1723), nykyaikaisen taloustieteen isänä pidetty ja taloutta ohjaavan näkymättömän käden lanseerannut skotlantilainen moraalifilosofi. Ajatuksineen Smith ei ollut yksin, samantyyppisesti kirjoitti moni muukin, muun muassa kokkolalainen pappi Anders Chydenius jo ennen Smithiä.

Adam Smithin pääteos oli Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776), suomeksi klassikko ilmestyi 1933 Toivo T. Kailan toimittamana ja suomentamana.

Klassikoita lukee harva. The Wealth of Nations on teos, josta lähinnä tarkistetaan onko joku siihen viitannut oikein. Näin itsekin olen teosta kohdellut.

Onneksi on ihmisiä, jotka lukevat klassikoita uusiksi. Esimerkiksi Kari Saastamoinen, joka on perehtynyt Smithin kirjoituksiin. Hänen lukemisensa tuloksia on luettavissa esimerkiksi Risto Heiskalan ja Akseli Virtasen kokooman Talous ja yhteiskuntateoria I (Gaudeamus 2011) artikkelissa Adam Smith ja näkymätön käsi.

Saastamoisen artikkelia lukiessa silmiin piirtyy aivan toisenlainen Adam Smith kuin taloustieteen oppikirjoista. Toki oli niin, että Smith arvosteli aikansa monopoleja suosivaa merkantilistista talouspolitiikkaa, antoipa hän nimenkin tuolle talouspoliittiselle suuntaukselle.

Mutta Smith ei suinkaan halunnut valtiota pois talouselämästä. Valtion roolina hän näki markkinoiden toimivuuden varmistamisen, ja tähän kuului koko joukko talouden toimijoita koskevia säädöksiä. Näkymättömän käden toimipiiriä ympäröi valtion suojelevat näkyvät kädet.

Smithin mielestä intressiristiriidoissa valtion tuli aina asettua tavallisen palkkatyöläisen puolelle. Se olisi paras tapa edistää kansakunnan kokonaisvaurauden kasvua.

Suurliikemiesten edut olivat kansakunnan kokonaisedun vastaisia. Yrittäjien saamista voitoista saattoi Smithin mukaan nähdä suoraan kansakunnan talouden tilan. Yrittäjien tulot olisivat matalat rikkaissa maissa ja korkeimmat siellä, missä maa oli nopeimmin menossa raunioiksi.

Politiikassa jo tuolloin suurliikemiesten ääni kuului kuuluvana. Smithin mielestä poliitikkojen piti ummistaa korvansa noilta ääniltä. Voittojensa pienuutta valittavat liikemiehen yrittävät uskotella heidän etunsa olevan koko kansan etu. Smithin mukaan voittojen pienuus oli tosiasiallisesti osoitus toimivasta kilpailusta ja talouspolitiikasta.

Smith olisi sallinut ammattiyhdistysliikkeen, kannatti korkokattoja ja progressiivista verotusta. Korko- ja osinkotuloja piti verottaa aina enemmän kuin tuotannollisesta toiminnasta saatavia tuloja.

Osakeyhtiötä Smith piti sopivana ainoastaan pankki- ja vakuutusalalle. Näitä valtion tulisi säädellä ankarasti. Muutoin taloudellisen toiminnan pitäisi olla yksityisyrittäjien vastuulla, ei firmojen, joiden palkkajohtajat käyttivät toimissaan vain toisten rahoja.

Aimo annos idealismia siis talousnäkemyksissä oli. Oma raha ja oma, täysi vastuu takaisi suosiollisimman lopputuloksen. Oikein hankittu vauraus myös ilmenisi suurina, kauniina ja jaloina nautintoina.

Lisäksi Smith katsoi, että rahan hankkiminen oli yksinkertaisin ja siksi suosituin keino tavoitella yhteiskunnallista asemaa. Toisten arvostusta voi tavoitella myös toisin, viisauden ja hyveen avulla. Joskus tämä näkyy palkassakin (lääkäri, juristi), mutta ei aina (filosofi, runoilija).

Smith ei todellakaan ollut, kuten Saastamoinen artikkelinsa lopuksi tiivistää, shareholder valuen varhainen puolestapuhuja.