maanantai 30. huhtikuuta 2012

OAMK:n sarjakuvaoriginaalikokoelma


Kemin sarjakuvapäivät lähestyvät. Ankkalinnakkeessa promottiin tulevaa Kemin näyttelyä, jossa on esillä muun muassa ankantekijä Kari Korhosen töitä. Siitä tulikin mieleen, että meillä täällä Oulussa on jatkuvasti esillä oleva valokuva- ja sarjakuvakokoelma, johon kuuluu myös Kari Korhosen originaaleja.

Oulun ammattikorkeakoulun Kulttuuri alan yksikön valokuva- ja sarjakuvakokoelma on hankittu prosenttitaiteena, ja esille se on laitettu pari vuotta sitten.

Kokoelma on tutustumisen arvoinen. Valokuvia on Kulttuuri alan yksikön seinillä kolmessa kerroksessa, sarjakuvat on sijoitettu yhdelle käytävälle toiseen kerrokseen. Lähes kaikilta merkittäviltä nykyisiltä sarjakuvataiteilijoilta on kokoelmaan saatu originaaleja.

OAMK hankki ennen prosenttitaidekokoelmaa Ville Rannalta kohun herättäneen Muhammed, pelko ja sananvapaus -sarjakuvan originaalit. Oppilaitoksen oli tarkoitus taata sen julkinen esilläolo, mutta toisin on käynyt. Tapauksesta tarkemmin Kaltioon kirjoittamassani jutussa.

Ammattikorkean sarjakuvakokoelma on jäänyt pimentoon ja harvempi sarjakuvaharrastajakaan sen olemassaolosta tietää. Se on sääli.

Matti Hagelberg: Kuuden minuutin Kekkonen.



* Missä on Ahmed Ahneen naamari? Kaltio 6/2011.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Nimimerkki Mikko Vilkastus


Aleksis Kiven Nummisuutarien (1864) henkilöhahmo Mikko Vilkastus on saanut lainata nimeään useisiin eri yhteyksiin. Tunnetuin nimen lainaajista lienee Eino Leino, joka ensin pakinoi muutaman kerran nimellä Päivälehteen 1900-luvun alussa, ja sitten päätyi kirjoittamaan omalla nimellään sarjan Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta. Pakinoissa Leino oli kirjuri, joka kertoi Vilkastuksen mietteitä suomalaisesta heräävästä kulttuurielämästä.

Leinon vielä eläessä nimimerkin otti käyttöönsä Kariston kirjallinen johtaja Väinö Hämeen-Anttila. Nimimerkki oli jäänyt vapaaksi Päivälehden lakkauttamisen yhteydessä, Helsingin Sanomissa Leino jatkoi kolumnointiaan uudella nimellä Teemu, ja paljon tiheämpään tahtiin.

Hämeen-Anttila tarvitsi nimimerkin uutta pilalehteä varten. Vuonna 1921 Karisto aloitti Piloja ja pilakuvia -nimisen lehden julkaisun. Huumorilehden toimittajaksi sopi Mikko Vilkastus paljon paremmin kuin päätoimittaja ja kustannusjohtaja Väinö Hämeen-Anttila. Humoristinen kuukausijulkaisu ilmestyi vuoteen 1939.

Tuoreempina aikoina Mikko Vilkastus on ollut muun muassa Lewis Trondheimin ja Ville Rannan Julkimoiden (WSOY 2006) päähenkilönä. Suomentaja Heikki Kaukorantaa lienee tästä kiittäminen.


Viime viikon aikana Jatkokertomuksissa julkaisin Eino Leinon Mikko Vilkastus-juttuja:

* Ensimmäinen tapaamisemme
* Emile Zola
* Syksy
* Käynti syysnäyttelyssä
* Sanomalehtemme
* Eräs juhlapuhe
* Kirjallista pakinaa
* Yleinen mielipide
* Uusi Suometar ja teatterikysymys
* Halla


Mikko Vilkastus -nimimerkillä kirjoitettuja:

* Eräällä taholla
* Tuhmuuden ylistys

Vilkastuksen mietteitä on luvassa lisää heinäkuussa.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Oulun petollinen pippeli



[Valokuva- ja runotorstaissa kehotettiin inspiroitumaan hakusanoista, joilla omaan blogiin on tultu. Ensin arastelin osallistua, kehtaako paljastaa, että yksi suosituimmista hakusanoista on ollut pippeli? Valokuvatorstaihin olisi sillä noloa osallistua. Onneksi eilisen Vappu-haut mahdollistivat osallistua oheisella kuvalla. Tuirassa vappupallokauppa alkoi jo eilen. Hakusanarunossa tämän ja Jatkokertomuksia-blogin suosituimmat haut aakkosjärjestyksessä]




      50-vuotislahja
aaro
asiakaslähtöisyys
aurinko
ennustaminen
georg
horla
ikäinen
jalas
joulutarina
kaha
         keskeltä
                       kivikasan
                                        kädestä
                                                      käteen
lapsille
maupassant
merellä
myynti
mörsky
              neljänkolmatta
                                        novaja zembla




oulun petollinen pippeli

poe
        punaisella
                             puro
rautatieasema
sam
       seikkailu
                       starbäck
terra nova




vanhat
             vanni
                     vappu
vappumarssi




vr

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Saksa on paska maa

Tänään 1962 syntyi Seppo Räty, suomalainen keihäänheittäjä. 1990-luvulla aktiivisen huippu-urheilu-uransa tehnyt yleisurheilija ei suuremmin median edessä kaunistellut sanomisiaan, oli ollut hyvä tai huono päivä. Parhaiten penkkiurheilijoiden mieliin lienee jäänyt Stuttgartin 1993 MM-finaalikarsintojen jälkeen tokaistu "Saksa on paska maa."

Sanansa mittainen mies totesi 2005 kisoja muistellessaan totesi, että "en ole käynyt Saksassa sen jälkeen eikä tarvitse käydäkään."

Aleksis Kiven Seura palkitsi Seppo Rädyn vuonna 1996 Eskon puumerkillä. Palkintoja oli jaettu vuodesta 1975 lähtien, ansioituneesta Nummisuutareiden eskomaisesta toiminnasta. Ensimmäisen puumerkin sai 1960-luvun mestarihiihtäjä Kalevi Laurila, myös sellaiset äkkiväärät kuin Kari Suomalainen, Kauko Kare, Veikko Vennamo ja Pertti Lindfors ovat tunnustuksen saaneet.

Kuultuaan tunnustuksesta Rädyn kerrotaan tokaisseen "Mikä perkeleen seura?"

Rädyn tokaisuihin pätee sama kuin Veikko Vennamonkin. Ei niitä niin paljoa ole, mutta sitäkin muistetumpia.


Suomalaisessa mediassa on annettu kuva, että Ranskan presidentinvaaleissa istuva presidentti Nicholas Sarkozy ja haastaja François Hollande kisaisivat tasaväkisesti toisella kierroksella. Ennusteiden mukaan Hollande olisi voittamassa 54-46, eli selvästi. Ranskassa Sarkozy on painunut "haastajan" asemaan.

Uutisten mukaan Hollande on kampanjoinnissaan jo suunnannut terävimmät iskunsa Saksan liittokansleri Angela Merkeliin. Euroopan talouspolitiikan arkkitehtina viime vuodet ollut Merkel ja hänen apurinsa Sarkozy ovat Hollanden mukaan johtaneet siihen missä nyt ollaan.

- Jos minut valitaan presidentiksi, Euroopan rakentamisen fokus muuttuu. Vapaista markkinoista ja rajoittamattomasta kilpailusta on saatu tarpeeksi, säästölinjaa on liikaa, raportoi Kauppalehti Hollanden sanoneen.




torstai 26. huhtikuuta 2012

Tintti on sinfonia


Ranskalais-belgialaisessa sarjakuvassa Tintistä on jo vuosia sitten muodostunut klassikko, johon itsensä kunniottavan tekijän on tavalla tai toisella viitattava.

Kemin sarjakuvafestivaaleille toukokuussa tuleva Christophe Blain ei ole poikkeus. Ulkoministeriössä (WSOY 2012) ulkoministeri käyttää puolitoista sivua sen selvittämiseen, että hyvä puhe on kuin Tintti.

Nykyisin harvemmin viitataan suoraan Hergén sarjakuvaan. Tintista keskustellaan, ja siitä on tehty erilaisia tulkintoja. Viime vuosien viittaukset ovatkin useasti tehty näihin puheenaiheisiin tai tulkintoihin.





Ulkoministeri lainaa mielellään sivistyneistöön kuuluvien ystäviensä ajatuksia. Hänen analyysinsä Tintistä on myös lainatavaraa.

Sarjakuvateoreetikko Scott McCloud käytti Tinttiä yhtenä esimerkkinään Sarjakuva - näkymätön taide (The Good Fellows 1994) tutkielmassaan. Kun sarjakuvassa on realistiset taustat ja itse hahmot ovat viitteellisiä, niin lukija pääsee seikkailuun mukaan, kohtaamaan sarjakuvan kautta maailman turvallisesti kasvoista kasvoihin.



keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Varovaista avautumista


P. Otié - Li Kunwu
Minun Kiinani 2. Puolueen aika
suom. Saara Pääkkönen
WSOY 2012
200 s.


[Isän aika] [Puolueen aika]

Kiinalaisen propagandapiirtäjän Li Kunwun elämään perustuvan trilogian toinen osa jatkuu suoraan ensimmäisen osan lopusta. Ensimmäisen osan, Isän ajan, lopussa ilmoitetaan puhemies Maon kuolemasta. Toisen osan alussa suuri osa kiinalaisista tuntui olevan toivottomia, tulevaisuuteen näköalattomasti suhtautuvia. Kunnes Puolue ottaa ohjat.

Kaikkiin kulttuurivallankumouksen epäonnistumisiin syynä oli salakavala Neljän kopla. Sähkösanoma pääkaupungista kertoi niin, ja kertoi myös tuon kansalle kokonaan tuntemattoman neljän koplan koostumuksen. Maon vaimokin oli ollut siinä mukana, kaikista pahimpana pukarina. Elämän ilo löytyi uudelleen, kansan armeijan sotilailla oli jälleen sanoma levitettävänään.

Puolueen ajassa kuljetaan Kiinan historiaa vuodesta 1976 jonnekin 1980-luvun alkupuolelle. Puhemiehenä on Hua, mutta enemmän kansalaisille ajateltavaa antoi keskussotilaskomission puheenjohtaja, toveri Deng Xiaoping. Ensin oli vapautettava ajattelu vallankumouksen voimaksi, ja sitten ei kissan värillä enää ollut väliä. Kunhan se pyysi hiiriä.

Keskushenkilö Xiao Li käy muutoksen läpi raskaimman kautta. Hän ilmoittautui karjanhoitajaksi, raskaaseen, loputtomaan työhön lehmien hoitajaksi. Li halusi tehdä isälleen kunniaa, päästä Puolueen jäseneksi. Ennen lehmienhoitourakkaa hänet hyväksyttiinkin kolmeksi viikoksi tuohon harvalukuiseen joukkoon (n. kaksi prosenttia kansalaisista oli puolueen jäseniä). Sukurasitus vei jäsenyyden.


Lin piirustustaidot muistettiin ja häntä pyydettiin mukaan uuteen propangandatuotantoon. Pari kuukautta meni ennen kuin Li sai ajatuksensa päivitettyä Maon jälkeiseen aikaan. Kun hänen piirroksensa julkaistiin Pekingin lehdessä, jäsenkirjakin järjestyi ilman nöyryyttäviä haastatteluja.

Dengin ajatusten myötä Kiinassa saattoi olla useampiakin yhtäaikaisia tavoitteita, ehkä osin ristikkäisiäkin. Vähitellen, varovaisesti Likin niihin tottui. Muut näyttivät omaksuvan häntä nopeammin.

Silti Puolueen ote oli ehdoton, aina perhesuhteisiin saakka. Uudelleenkoulutusleiriltä vapautettu isä oli jälleen tärkeä osa yhteiskuntaa ja valtakoneistoa. Pojalta kuitenkin salattiin isän vakava sairaus, vasta kuolinvuoteelle hänet päästettiin hyvästelemään. Ja isä viimeisiksi sanoikseen huolehti Puolueen parhaasta.


Li Kunwu piirtää varmalla kädellä herkkää jälkeä. Sarjakuvan lukeminen on nautinto, jota sujuva kuvakerronta siivittää.

Ensimmäinen osa päättyi Maon kuolemaan, toinen Isän kuolemaan. Osien nimet viittaisivat, että Xiao Lille Mao oli isä, ja isä oli Puolue. Miten tämä summautuukaan, selviää ensi vuonna.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Yhteisöllistä lukemista


Lukemisesta on nykyisin tullut kovin yksityinen harrastus. Kukin omissa oloissaan lukee, kirjoihin liittyvä yhteisöllinen toiminta on lähinnä keskustelua (blogeissa tai ihan kasvotusten) siitä mitä on omassa sopessa tullut luettua. Kadonneet ovat sellaiset perinteet, joissa on kokoonnuttu yhteen kuuntelemaan luentaa, tai luetaan kirjaa jollekin toiselle. Perheissä luetaan lähinnä lapsille, jotka eivät vielä itse osaa.

Ei yhteisöllisyyteen pyrkivä ääneenluku kuitenkaan aivan kokonaan ole kadonnut. Turussa Breathing popup-taidetilassa (Linnankatu 14) on Paavo J. Heinonen lukenut ja luetuttanut Tatu Vaaskiven Pyhää kevättä (WSOY 1943). Luenta jatkuu vielä tänään kello 11-18. Poiketkaa kuuntelemassa ja lukemassa jos siellä päin Suomea olette.

Eilen luennassa oli tapahtuman Facebook-sivun mukaan päästy sivulle 142, jäljellä luettavaa on 153 sivua.


Eilisen varsinainen "yhteislukutapahtuma" oli Kirjakauppaliiton järjestämä Kirjan ja ruusun päivä. Aikaisempia vuosia merkittävämmän yhteislukutilaisuuden päivästä teki eilen julkaistu ja ainoastaan eilen jaossa ollut Tuomas Kyrön Miniä (Kirjakauppaliitto 2012).

Haluaisin ajatella, että Kyrön uuden teoksen on eilen lukenut moni suomalainen, tai ainakin on aloittanut sen lukemisen. Siksi tohdin julkaisemista pitää yhteislukutilaisuutena, vaikka kukin on kirjaansa omassa sopessaan lukenut.

Miniässä Kyrö avaa yhden puolen lisää luomaansa Mielensäpahoittajaan. Kertojaminä on Mielensäpahoittajan miniä, jakkupukuinen, nelikymppinen urarouva, joka on lipumassa rauhalliseen viikonloppuvapaaseen tehdäksen maanantaina virkistyneenä suuret kiinteistökaupat venäläisten sijoittajien kanssa.

Ei ole viikonlopun rauhoittumisesta tietoakaan. Kahdeksankymppinen appiukko on kaatunut saunallaan, ja kunnan maksama taksi kiidättää häntä miniän hoiviin. Appi on Mielensäpahoittaja, sitä ei tosin sanota ennen kuin teoksen viimeisellä rivillä, ja silloinkin pienellä alkukirjaimella. Lukijalle ei kuitenkaan asia jää epäselväksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Lauantaiaamuna kello 6.15 työnantaja soittaa, että venäläiset ovat lentokentällä parin tunnin kuluttua. Nyt piti joustaa, ja järjestää vieraille viikonloppuohjelmaa.

Miniä kertoo tarinaa omalta kannaltaan. Tarinan kaari kantaa, ja loppusivuilla vuodatetaan ymmärtämystä Sysi-Suomen ja Helsingin ja sukupolvien välillä. Kyrön tarjoamassa ajatuksessa on sovittelevaa viisautta.


Viime aikoina on useammassakin yhteydessä ihasteltu miten suomella pystyy lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisemaan. Jari Tervon Minut kihlattiin kehdossa palkittiin Lause-Finlandialla viime kuussa, ja viime perjantaina suomalaisimmaksi lauseeksi valittiin Lotta Salmen ehdottama Sataa.

Kyrökin taitaa sanalla paljon sanomisen. Miniä ihastelee ensimmäisen luvun toisessa kappaleessa georgiaanista taloa. Sana hyppää lukijan silmille, pitäisi sanoa Yrjöjen aikaista! Mutta sitten tulee ymmärrys, että sanavalinnalla luonnehditaan kertojaminän henkilöä -- ja varsin mainiosti.


Minulla oli eilen mukava lukuhetki, toivottavasti monella muullakin.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Tinttiä nuorille lukijoille


Viikonloppuna maailman nettikauppojen tarjontaa selaillessa vastaan tuli Yhdysvalloissa aloitettu uusi Tintti-sarjakuvakirjasarja The Adventures of Tintin: Young Readers Edition. Teossarjaa varten albumien kansikuvat on uusittu, ja pelottavasti nettikaupassa kunkin kirjan sivumääräksi ilmoitetaan 96 sivua normaalin, Hergén tekemän 64 sivun sijaan.

Mitä ne sivistymättämät amerikkalaiset ovat menneet tekemään? Uuden Young Readers Editionin suositusiäksi ilmoitettiin 7-11 vuotta, kun Hergé itse suositti sarjakuvaansa 7-77-vuotiaille. Onko sisältö, hartaasti mietityt ja sommitellut sivutkin kansien tapaan silvottu ja häpäisty? Missä ihmeessä Moulinsartin laadunvalvojat ovat olleet näistä päätettäessä?

Kustantaja Little Brown & Company on julkaissut Yhdysvalloissa Tintti-sarjakuvia 1970-luvulta lähtien. Aikaisemmin se on eurooppalaisia sarjakuvia osannut kohdella taiteen vaatimalla kunnioituksella. Tintin in Congo -albuminkin se on julkaissut, tosin vain osana keräilijöille tarkoitettua suurempaa kokonaisuutta. Sananvapauden rajatapaukset osataan hallita.

Nettikaupan tuote-esittelyssä kerrotaan kirjojen sisältävän sarjakuvan lisäksi hahmoesittelyt ja kunkin sarjakuvan tekemisen ja tapahtumapaikkojen taustoja. Mike Pawuk School Library Journaliin kirjoittamassaan arviossa vahvistaa. Sarjakuvat ovat entisellään, niitä ei ole pilkottu tai mitenkään muutenkaan muuteltu. Lisäsivut ovat uutta aineistoa, tosin löysähkösti taitettuna.

Nuorille suunnatun uuden Tintti-sarjan koko ei ole tosin se perinteinen, amerikkalaisittain ilmaistuna 8½ x 11 tuumaa, vaan hieman pienempi 6 x 9. Tavallisestihan nuorille lukijoille tekstin kirjainkokoa suurennetaan, ja tätä taustaa vasten Pawuk pitää pienentämistä erikoisena ratkaisuna. Joissakin paljon tekstiä sisältävissä puhekuplissa käy lukeminen isommallekin hankalaksi.

Young Readers Editionin julkaisemisen Little Brown aloitti viime vuonna. Kahta aivan ensimmäistä seikkailua, Neuvostojen maata ja Kongoa ei tähän kirjasarjaan ole sisällytetty. Amerikka-seikkailukin on herättänyt keskustelua, ja joissakin yhdysvaltalaisissa kirjastoissa se on siirretty varastoihin vain tutkijoiden käytettäväksi.

1970-luvulla Hergé piirsi Amerikan osin uusiksi. Lähes kaikki mustat hahmot korvattiin vaaleampi ihoisilla. Keskustelua ovat herättäneet intiaanit, jotka on muutamia nimettyjä yksilöitä lukuunottamatta kuvattu stereotyyppisinä kansansa edustajina. Sisällöltäänhän tarina on vahvasti alkuperäisasukkaiden puolella, tuoden esiin heidän epäasianmukaisen kohtelun.

Little Brownin on tarkoitus saada uusi sarja päätökseen ensi vuonna. Nettikauppojen perusteella tähän mennessä on julkaistu kymmenen, niiden kaikkien kannet olen tähän tekstin rinnalle laittanut. Yksinkertaistetut kuva-aiheet eivät vedä vertoja alkuperäisille, yleensä paljon yksityiskohtia sisältäviä. Olettehan te ne nähneet.

Uudet kannet korostavat nimenomaan luotujen hahmojen ikonisuutta. Sama linjaus on havaittavissa muissakin uusissa Moulinsartin hyväksynnän läpikäyneissä Tintti-kirjoissa. Tosin kaikki aikaisemmat ovat olleet sarjakuvaa ja/tai Hergéä käsitteleviä tietoteoksia. Niihin kokonaisuuden purkaminen pienemmiksi osiksi myös kuvissa on luontevasti sopinut.

Siis ensimmäisenä herännyt närkästys oli tässä tapauksessa turhaa. Mutta eivät amerikkalaiset kustantajat ole vielä voittaneet sarjakuvafanien luottamusta klassikoita käsitellessään. Viime kuussa Big Planet Comicsin Jared raportoi ja näyttää esimerkkikuvin, kuinka Corto Maltese on rapakon toisella puolella silvottu taittamalla se uudestaan. How to Destroy a Comics Classic, otsikoi Jared.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Myyttiset supersankarit


Eilen Studiolla oli esitelmöimässä sarjakuvapersoona Otto Sinisalo supersankarielokuvista otsikolla Kumipukuja, nostalgiaa ja rahastusta: Miten sarjakuvafilmatisoinneista tuli Hollywoodin rahasampo? Sinisalo aloitti supersankarisarjakuvien ikonin, Teräsmiehen synnystä 1930-luvulla ja päätyi antamaan uskottavan vastauksen esittämäänsä kysymykseen.

Teräsmies päätyi nopeasti syntynsä jälkeen valkokankaalle. Kyseessä oli uudenlainen "naamiokostaja", jollaiset olivat sarjafilmeinä ja radiokuunnelmina suosittuja. Teräsmies-sarjafilmit olivat osin animoituja, osin näyteltyjä. Animaatioon turvauduttiin kun sankarin piti lentää tai tehdä jotain sellaista mihin muut tehosteet eivät taipuneet.

Aina 1970-luvun lopulle saakka supersankarielokuvat ja tv-sarjat olivat jotenkin camp-henkisiä. 1960-luvulla kolmen tuotantokauden verran tehty Batman (Lepakkomies) on jäänyt lähtemättömästi kaikkien näkijöidensä mieliin. Erikoistehosteita ei uskottavasti pystytty luomaan, käänne tapahtui Star Wars -elokuvien myötä ja sen vanavedessä Teräsmies (Superman) nosti supersankaritkin uudelleen taivaalle.

1980- ja 1990-lukujen mittaan tehtiin koko joukko supersankarielokuvia. Osa menestyi hyvin, elokuvien oheistuotekauppa kävi, mutta pysyvää tekemisperinnettä ei syntynyt. Suurten floppausten jälkeen studiot eivät useampaan vuoteen yrittäneet uutta. Yksi ajan erikoisuus oli Teinimutanttininjakilpikonnat, alkujaan supersankariparodia, joka vietiin televisioon ja elokuvateattereihin ilman huumorin häivää.

Sarjakuvista elokuviin oli siirretty hahmot, ei tarinoita. Lisäksi juonia oli kyhäilty vähän sinne päin. 1990-luvulla suuret sarjakuvalehtikustantamot -- DC ja Marvel -- olivat kuitenkin tulleet riippuvaisiksi elokuvista ja niiden oheistuotteista saatavista lisenssituloista. Sarjakuvamarkkinat olivat mennyttä, Yhdysvalloissa sarjakuvalehdet myyvät kappalemäärinä vähemmän kuin Fingerpori Suomessa, vertasi Sinisalo.

Marvel perustikin oman elokuvayhtiön, sittemmin se joidenkin floppien jälkeen on päätynyt Disney-konsernin osaksi, mutta perustaminen kertoi kustannusyhtiöiden uudesta suuntautumisesta. Sinisalo näytti malliksi Marvel-yhtiöiden toimintakuvauksen. Sarjakuvia ei siinä mainita sanallakaan. Pahimmillaan viime vuosina on julkaistu sarjakuvalehtiä vain siksi, että niiden oikeudet voitaisiin myydä eteenpäin elokuvateollisuudelle. Osin sarjakuvatkin on tehty filmikäsikirjoitus mielessä, esimerkkinä tällaisesta Sinisalo mainitsi Cowboys & Aliens -sarjakuvan.

Kvaakissa on keskusteluketju, jonka nimenä on Ihan kaikki sarjakuvat elokuviksi. Ketju alkaa viestillä, jonka mukaan vuonna 2008 oli tekeillä 84 elokuvaa sarjakuvan pohjalta. Kustantamot ovat muuttuneet hahmolisenssejä myyviksi elokuvateollisuuden alahaaraksi.

Sarjakuvien pohjalta tehtyjen elokuvien määrä on kasvanut. Mutta samalla on kasvanut myös menestysten määrä. Tähän Sinisalo piti syynä kohderyhmän vaihtamista lapsista teini-ikäisiin. Elokuvatekijät ovat myös oppineet jälleen kerran, että elokuvissa on kyse tarinan viemisestä valkokankaalle.

Useimpien supersankarien keskeisin tarina on hahmon synty. Tämä alkuperätarina voidaan kertoa uudelleen ja uudelleen, katsojien kyllästymättä. Kyse on vanhojen antiikin myyttien kaltaisten tarinoiden toistamisesta. Akilleen heikko kohta oli kantapää, Teräsmiehen kryptoniitti.

Supersankarissa kiinnostavinta on heidän inhimilliset puolensa. Kaikkivoimaistenkin on otettava muut huomioon. Batman ei voi unohtaa lapsena näkemäänsä vanhempien murhaa, Hämähäkkimies ei voi antaa itselleen anteeksi uransa alkuvaiheen ylimielisyyttä, jonka seurauksena hänen setänsä, kasvatti-isänsä kuoli. Elokuvien X-Menit allegorioita toiseudesta, vähemmistöön kuulumisesta.

Supersankareiden kautta ollaan päädytty ihmiskunnan alkuhämärien myyttisten tarinoiden rakennusaineiden äärelle. Ne ovat aina aineksina menestystarinoissa.

Tulevista filmatisoinneista Sinisalo kertoi eniten odottavansa Christopher Nolanin heinäkuussa ensi-iltaan tulevaa The Dark Knight Rises -elokuvaa. Filmi on Nolanin kolmas Batman-tuotanto, kaksi edellistä Batman Begins (2005) ja The Dark Knight (2008) ovat molemmat olleet menestyksiä. Elokuvajuliste lupaa, että tulevassa kerrotaan miten legendan taru päättyy. Sinisalo uskoi, että Nolan saisi kertoa sen tahtomallaan tavalla. Saako sankari sovituksen, rauhan?



lauantai 21. huhtikuuta 2012

Toisaalle kirjoitettua


Viikolla on ilmestynyt kaksi toisaalle kirjoittamaani juttua. Tänään siis ei muuta kuin linkitykset näihin kirjoituksiin. Hybrikseen kirjoitin arvion Freudin Kokainiista ja Walter Benjaminin Hashiksesta. Uusin Kaltio 2/2012 on sarjakuvaerikoisnumero. Siihen kirjoittamani artikkeli Vainion Professori Itikaisesta ja Töpfferin Herra Koipeliinista on myös nettilehdessä.

Huumekokeiluja / Hybris 1/2012

Vuosisata sitten lääketieteellisten kokeiden tekeminen ei ollut niin tarkasti säädeltyä kuin nykyisin. Tutkimuslupia ja eettisten toimikuntien lausuntoja ei juurikaan tarvittu ja tieteen käytännöt olivat muutenkin toiset, joten osa 1800- ja 1900-luvun alkupuolella vakavassa mielessä tehdyistä kokeista saavat nykyisin jopa koomisia piirteitä. Esimerkiksi Sigmund Freudin (1856–1939) itsellään tekemät kokaiinikokeet ovat saaneet lähes urbaanilegendan maineen.


lue koko juttu >>



Professori Itikaisen varjolla / Kaltio 2/2012


Viime vuonna juhlittu suomalaisen sarjakuvan satavuotisuus inspiroi muun muassa tämän Kaltion sarjakuvanumeron. Paljastaako Reijo Valta nyt sen todellisen iän?


lue koko juttu >>


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Gogolin Päällystakki


Toissailtana Jatkokertomuksissa julkaisin Valvojassa vuoden 1883 alussa julkaistun suomennoksen Nikolai Gogolin Päällystakista,tai Päällysviitasta, tai kuten Valvojan suomennoksen otsikko kuuluu: Viitasta.

Olen halunnut ajatella, että tällä novellilla on ollut selkeä vaikutus suomalaisen virkakunnan perustoimintaperiaatteisiin. Suomalaiset byrokraatit halusivat tehdä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa selkeä pesäeron venäläisiin kollegoihinsa, ja tuo erottautumisen peruste oli käsitellä kaikkien hakijoiden ja anojien asiat samalla tavalla ja protokollan määräämässä järjestyksessä. Tärkeisiin ihmisiin tai Arvokkaisiin henkilöihin vetoamisella ei suomalaisessa virkakoneistossa voita mitään.

Tietysti on liioittelua korostaa Gogolin novellin vaikutusta tai suomalaisen virkakunnan ehdotonta lainkirjaimen noudattamista. Venäjällä ja Neuvostoliitossa henkilökohtaiset suhteet olivat tärkeitä, viimeksi tästä on todistanut Jyrki Koulumiehen kirjoittama Risto Kangas-Ikkalan elämäkerta Kohtalona Kostamus (Siltala 2012). Kangas-Ikkalasta tehtiin Finn-Stroin toimitusjohtaja neuvostoliittolaisten sopimusneuvottelijoiden pyynnöstä. He halusivat sopimuksesta neuvotelleen myös vastaamaan sopimuksen toteuttamisesta.

Käytännön elämä suomalaisen byrokratian kanssa on osoittanut, että viranhaltijatkin ovat ihmisiä. Heilläkin on inhimilliset puolensa, ja ne saattavat heijastua työhön ja päätöksiin. Ja sitten on se "maan tapa".


Luutiissa on uudelleen herännyt keskustelu suomalaisista taideapurahoista. Järjestelmää ollaan muuttamassa, ja viime kuussa taiteilijoille annettiin mahdollisuus sanoa mielipiteensä uudesta. Kysymyskaavake on ovelasti laadittu, sen täyttäjä saattoi aavistella miten ja mihin yhteyksiin uudistusta tukevasti vastauksia käytetään.

Onneksi kaavakkeessa oli mahdollisuus avoimien perustelujen kirjoittamiseen.

Itse ehdotin, että jatkossa taideapurahoja ryhdyttäisi jakamaan ilman taiteilijoita uuvuttavia ja masentavia hakumenettelyjä. Jos ja kun Taiteen edistämiskeskuksessa on maan paras asiantuntemus ja tietämys, niin samallahan edistämiskeskuksessa on tieto siitä, kenelle apurahoja kannattaa antaa. Mihin niitä hakemuslomakkeita tarvitaan? Hylätyn anomuksen tehnyt kun ei saa tietää perusteluja, eikä siten saa palautetta miten hänen tulisi työtään kehittää saadakseen apua ja rahaa tulevaisuudessa.

Tähän lopuksi draaman kaaren mukaan minun pitäisi nokkelasti vetää yhteen Arvokkaisiin henkilöihin vetoaminen oman asiansa edistämisessä ja suomalainen taideapurahauudistus. Mutta osaatte te sen itsekin.



* Nikolai Gogol: Viitta.

torstai 19. huhtikuuta 2012

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Herra Kerhonen


Veli Giovanni
Herra Kerhonen
Otava 2011
48 s.


Viime vuonna osana suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlintaa ilmestyi uusintapainoksena muutakin kuin juhlavuoden perusteena ollut Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusmatka (WSOY 2011). Otava kaiveli omista varastoistaan Veli Giovannin Herra Kerhosen, alkujaan vuonna 1933 julkaistun sarjakuva-albumin.

Herra Kerhonen oli alkujaan Suomen Kuvalehdessä julkaistu puolen sivun sarjakuva. Kerhonen oli lähes sanaton, tilanne komiikkaan perustuva sarjakuva. Veli Giovanni, eli H. J. Viherjuuri (1889-1949) oli vastannut Kuvalehden ajanviete aineistoista vuodesta 1919 alkaen.

Uusintajulkaisuun esipuheen kirjoittanut Ville Hänninen kiittelee Viherjuurta suomalaisten sanaristikkojen isäksi. Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäiset ristikot 1925, ja nopeasti niistä tuli muidenkin lehtien vakiotavaraa.

Sarjakuvien julkaisemisen Suomen Kuvalehti aloitti vuonna 1927. Aikaisemmin samana vuonna oli alkanut ilmestyä Pekka Puupää, edistyksellisen osuustoimintaliikkeen kuluttajavalitusta varten luotu sarjakuva. Se oli saanut välittömän suosion, joten Puupään porvarilliseksi vastineeksi Suomen Kuvalehteen syntyi Junnu (1927-1934). Se oli Viherjuuren itsensä käsikirjoittama.

Junnu Kivanen sai vuonna 1930 rinnalleen Kerhosen, lupsakan ja neuvokkaan pyknikon. Suomen Kuvalehti julkaisi sarjaa vuoteen 1936. Lisäksi Kerhosta julkaistiin muissa lehdissä ja Viherjuuren toimittamissa huumori- ja sarjakuvajulkaisuissa, esimerkiksi Kalle Viksari -antologioissa ja huumoripitoisessa Joulukärpäsessä. Käsikirjoittajansa mukana Kerhonen muutti Uuteen Suomeen, jossa sarja ilmestyi aina vuoteen 1950 saakka.

Herra Kerhonen oli leimallisesti käsikirjoittajansa sarjakuva. Piirtäjiä oli vuosien varrella useita. Nyt uudelleen julkaistun kokoelman sarjakuvat on piirtänyt Gösta Thilén (1893-1934). Hänninen kiittelee ensimmäisen vuoden Kerhosten olleen erityisen kekseliäitä. Thilén antoi sarjakuvalle oman tunnelmansa.

Eivät Kerhosen myöhemmät piirtäjät hekään kehnoja olleet, vaan suomalaisen sarjakuvan rautaisia ammattilaisia: ainakin Olavi Vikainen, Poika Vesanto ja Asmo Alho. Heille Kerhonen oli kuitenkin toissijainen sivutyö.

Uusintajulkaisussa Kerhonen on nokkela ja kekseliäs. Aika ei ole juurikaan syönyt vitsejä, tosin parhaimmat ovat kierräteksen kautta tuttuja. Aikoinaan Kerhonen on ollut jokseenkin suosittu. Vaikka albumeita ilmestyi vain yksi, niin Viherjuuri saattoi kuitata lisätuloja oheistuotteista. Muun muassa Arabian valmistamista Kerhonen-säästöpossupatsaista.




tiistai 17. huhtikuuta 2012

Titanic, essee ja Guggenheim


Olen seurannut sivusta kotimaista esseekeskustelua. Ajattelin ettei minun pitäisi siihen puuttua, enkä sitä aio tehdäkään. Mutta esseen olemuksen pohtiminen on alkanut jo häiritä kirjoittamista, joten mielikuvia on päästettävä sanoiksi.

Essee on jonnekin tietokirjallisuuden ja proosan välimaastoon sijoittuva kirjallisuuden laji. Esseessä kerrottujen faktojen tulee olla oikein, tässä suhteessa lähisukulaisuus tietokirjallisuuteen. Mutta rakenteellisesti teksti jäsentyy toisin.

Jäljen äänen Penjami puhui tähden väleistä, Kuisma Korhosta lainaten. Esseen teksti ei yleensä etene suoraviivaiseksi kuten juna halki Pohjanmaan. Näppäämällä kolme asteriskia kappaleiden väliin kirjoittaja voi opastaa lukijaa, että nyt käsiteltävään asiaa lähestytään toisesta suunnasta, otetaan toinen näkökulma.

Tapa on ilmeisesti leimallisesti ranskalainen, aivan asteriskista nimensä saanut Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix on ranskalaisen elämänmenon katsomista toisesta, etäytetystä näkökulmasta.

Kolme tähteä on vain yksi mahdollisuus. Viisi vuotta sitten kustansin G.K. Chestertonin esseen Mitä on Amerikka? (Jyväs-Ainola 2007). Oikeastaan essee on johdanto Chestertonin matkakirjaan What I Saw in America (1922). Timo Hännikäinen on kertonut arvostavansa suuresti

Chesterton kuljettaa tekstiään mielleyhtymin. Matkan valmistelut alkavat vierailulla Yhdysvaltain konsulaatissa. Täällä arvon esseistiltä tiedustellaan onko hän anarkisti, tahtooko hän väkivalloin kumota Yhdysvaltain laillisen hallituksen tai onko hän moniavioinen? Anarkisteista tulee Chestertonille mieleen muun muassa filosofi Herbert Spencer ja pääri Auberon Herbert. Edellinen kuului viktoriaanisen ajan ehdottomaan kulttuurieliittiin, jälkimmäinen oli yövartijavaltiota kaavailleen samannimisen kansanedustajaisänsä ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut hävittäjälentäjä. Tällaisia ihmisiäkö amerikkalaiset eivät halunneet maahansa?

Ensimmäisenä Chestertonille tuli kysymyksistä mieleen toimittaja, pasifisti W.T. Stead, joka sai vihollisleiman esitettyään buurisodan aikana omasta mielestään retorisia kysymyksiä.

Amerikkalaisten kysymykset eivät olleet retorisia. Aikansa hauskuutettuaan brittilukijoitaan Chesterton palaa kysymyksiin ja kertoo niiden mielen valtameren toiselta puolen katsottuna. Faktat ovat kohdillaan, mutta tarinaa kuljettavat esseistin mieleen tulleet asiat ja yhteydet.

W.T. Stead oli osannut vastata kaikkiin Yhdysvaltain konsulaatin tekemiin kysymyksiin oikein. Hän oli yksi nyt viime viikkoina paljon puhutun Titanicin mukana mereen menneistä matkustajista.

Titanicista on kerrassaan mainion esseen kirjoittanut virolainen Jaan Kaplinski (Titanic, Otava 1995). Hänkään ei käytä asteriskeja, antaa mielleyhtymien kuljettaa kerrontaa. Ajatus Titanic-esseen kirjoittamisesta oli kirjailijalle syntynyt ensimmäisen kerran Kaliforniassa vuonna 1990.

Kaplinski oli ollut Berkeleyssä kirjakaupassa Venäjän historiaa käsittelevien kirjojen hyllyn edessä kun maanjäristys sotki rauhaisan kaupungin kuviot. Hyllyt olivat heiluneet, ja kirjat putoilleet lattialle. Kädessään ollutta kirjaa hän ei voinut enää laittaa takaisin paikalleen. Paikkaa ei ollut. Kaplinski vei kirjan myyntitiskille ennen poistumistaan kaupasta.

Tuolloista maailmanpoliittista tilannetta ja Baltian maita ajatellen maanjäristys oli varsin symbolinen. Varsinkin kun hävityksen keskellä Kaplinski kertoo olleensa "valpas ja tyytyväinen", "kokemusta rikkaampi".

Titanic-essee ei kuitenkaan päädy vertaamaan Titanicin ja Neuvostoliiton kohtaloa. Päinvastoin. Jälkisanoissa Kaplinski selventää: "Valtiota nimeltä Titanic ei ole ollut olemassa". Esseen valmistuttua  Kaplinski ei ollut asiasta varma. Varmuus syntyi vasta vuosi kirjoittamisen jälkeen.

"Tulevaisuus on meri ja pysyy merenä, josta ei ole olemassa karttaa."

Titanic-esseen alkupuolella Kaplinski onnistuu mielestäni hyvin määrittelemään mitä esseistiikka on:

"aloitan kuvista, kielikuvista, assosiaatioista, ja pyrin niiden kautta pääsemään ajatukseen, oivallukseen. Alussa ei ollut sana, logos, vaan kuvat, kuvitelmat. Logos, luuranko, ajatus tulee sen jälkeen. Elämä on ensin, ajatus elämästä sen jälkeen. Ehkä ajatus elämästä kestää sitten kauemmin kuin elämä. Ajatus elämästä on kuin luusto, runko, joka jää jäljelle elämän jälkeen."

Sekä Chesterton ja Kaplinski antavat myös puhtaiden sana-assosiaatioiden johdattaa mieltään. Herbert Spenceristä Auberon Herbertiin ja kylmän sodan hämähäkinverkoista oikeisiin hämähäkkeihin ja niiden lentolankoihin. Sellainen lienee esseissä lähinnä kaunokirjallisuutta.

* * *

Kaplinski mainitsee esseessään, että Titanicin ensimmäisen luokan matkustajat olivat rahamaailman kermaa. Titanicilla olleiden rikkaiden omaisuudeksi on arvioitu 120 miljoonaksi punnaksi. Viime viikkojen uutisointi on kertonut, että rikkailla oli suhteellisesti parempi mahdollisuus pelastua.

Silti Titanic vei mukanaan neljä kaikkein rikkainta, John Jacob Astorin, Benjamin Guggenheimin, Isidor Strausin ja George Widenerin. Kun Guggenheim sai kuulla, että laiva uppoaa, hän meni hyttiinsä, puki frakin ja ilmoitti kannelle tullessaan, että parhaat on päällä, ja olevansa valmis kuolemaan kuin herrasmies. ("We've dressed up in our best and are prepared to go down like gentlemen.")

Niin voisi Helsingissäkin herrasmiehinä Guggenheimin haudata.



maanantai 16. huhtikuuta 2012

Avec Harri



Taidemusiikin kriitikot ovat (pääkaupunkiseudulla) jääneet silloin tällöin kiinni kirjoittaessaan konserteista, jossa he eivät ole olleet läsnä. Mieleen on jäänyt ainakin Esa-Pekka Salosen kirjoitus 1980-luvun lopulla Uuteen Suomeen, joka paljastuessaan katkaisi hänen kriitikon uransa.

Tänä kuluvana kautena Oulun Sinfonian konserteista kirjoittaminen läsnäolematta olisi ollut riskipeliä. Ohjelman muutoksia on ollut kohtalaisen paljon, tai ainakin omalle kohdalle niitä on sattunut. Esimerkiksi eilen kamarikonsertti Avec Harri Tulindbergin salissa oli aivan toisenlainen kuin ennakolta ilmoitettu ohjelma kertoi.

Piti olla Leclerciä ja Dohnanyitä, mutta olikin Dvořákia. Aluksi esitetty Dvořákin Tertsetto C-Duuri op. 74 meni osin ohi korvien mielen luodessa odotuksia seuraaville esityksille.

Konsertille nimen antaneen sinfonian sellisti Harri Östermanin sävellyksiä toki kuultiin. Ennen väliaikaa Liturgy 5 viululle ja sellolle, ja sen jälkeen Nainen joka tappoi härän. Molemmissa soitti Österman itse.

Mikko Sorrin kanssa esitetty Liturgy 5 oli apean haikeata. Sorrin viulu pysyi klassisen musiikki-ilmaisun alueella jättäen Östermanin sellon luontaiselle soinnille hieman enemmän tilaa.

Nainen joka tappoi härän oli Essi Kummun novelliin sävelletty. Konsertissa Kummu luki ja Östermanin sello viritti tunnelmaan. Lavalle oli tuotu jalkalamppu lisäämään kirjallisen hetken tuntua.

Essi Kummu on aikaisemminkin kokeillut taiteiden rajoja ylittäviä kokoonpanoja pyrkiessään ei-tietämisen ilmaisemiseen. Kummu on tehnyt yhteistyötä kuvataiteilijoiden, tanssijoiden -- ja muusikkojen kanssa.

Nainen joka tappoi härän on leikkisä, roolit väärinpäin kääntävä. Teos on ilmeisesti tehty tulevaa Helsingin proosakonferenssia varten, jossa se esitetään osana Kokeellisia proosaesityksiä. Konferenssiohjelmassa Kummu kertoo tekstinsä syntyneen keskiaikavaikutteiden pohjalta. Roolien vaihtaminen pariinkin otteeseen tuo luetun lähelle teoksen äänimaailmaa.

Väärien kuninkaiden aikana voi sattua mitä vain.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Huhtikuun musteklubi




Perjantaina Huutomerkin Musteklubilla oli perinteisen lausunnan ja soitannon lisäksi kaksi sarjakuvanumeroa. Ensin Kari Ensio Miettunen luki Tommy Tabermannia, ja Esko Heikkilä piirsi. Tämä oli harjoitusta tulevalle: runoilijaksi vaihtui Sari Maanhalla, joka improvisoi paikan päällä kuten Heikkiläkin. Piirtäjän ja runoilijan vuorovaikutus tuntui toimivan.

Illan aloittivat runoilijat Kirsi Perttola-Ylinampa ja Miki Liukkonen. Molemmat lukivat pääasiassa syksyllä ilmestyviltä kokoelmiltaan. Perttola-Ylinampa lapsuutensa kotiympyröissä. Liukkonen puolestaan oli Pariisissa, kuten kulttuuri-ihmisen kuuluukin. Osa Pariisissa kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä oli lähes sellaisinaan päätynyt tulevaan kokoelmaan.

Pariisi ja taiteilija on melkoinen klisee. Minkä Liukkonenkin tietysti ymmärsi, mutta kliseet ovat tehty leikiteltäviksi.




Illan musiikkiesityksistä vastasivat Joose Mikkonen & Hyvät jyvät soittamalla Nick Cavea suomeksi, Anna ja Heidi kunnioittamalla Whitney Houstonin muistoa ja katusoiton Suomen mestari Juha Pekka Tapani Heikkinen innostamalla yleisöä osallistumaan mukaan kertosäkeisiin.

Iltaan kuului toinenkin sarjakuvallinen esitys. Anna Honkanen piirsi ja yleisön tuli arvata mistä laulusta oli kyse. Kaikki laulut tunnistettiin, toiset nopeammin ja toiset hitaammin, kuten alla olevan videon Perutaan häät.


lauantai 14. huhtikuuta 2012

Keskusseurakuntatalo katoaa



Oulun keskusseurakuntatalon purkamisen huomaa nyt kadullekin. Julkisivusta on jäljellä vain rippeet. Ihan aikataulussaan ei urakoitsija ole pysynyt.

Katso myös: Oulun keskusseurakuntatalo iltahämyssään.





perjantai 13. huhtikuuta 2012

Ministerin vuorosanat


Blain & Lanzac
Ulkoministeriö - diplomaattisia merkintöjä
Ensimmäinen osa
suom. Saara Pääkkönen
WSOY 2011
100 s.


Väitöskirjaa valmisteleva Arthur Vlaminck temmataan yliopistoympyröistä suoraan vallan keskipisteeseen pohtimaan maailman tulevaisuutta, sotaa, rauhaa ja muita ihmiskunnan kannalta oleellisen tärkeitä asioita. Ulkoministeri haluaa Vlaminckin neuvonantajakseen, ja hän ottaa pestin vaikka ministeri on väärästä puolueesta.

Christophe Blainin ja salanimi Abel Lanzacin yhteistyössä tekemä Ulkoministeriö on ollut menestys Ranskassa. Sarjakuvaa on verrattu muinaiseen brittien tv-sarjaan Kyllä, herra ministeri ja sitä on myyty paljon.

Ulkoministeriö päivittää kuvan maailmanrauhan vartioinnin eturintamasta. Ministerin ja virkakoneiston välit eivät ole enää 1970-luvun tv-sarjan mukaisia. Nykyisin ministeri viilettää kaikkien yläpuolella omissa maailmoissaan, ja yrittää hallita kaaosta muutamin yleispätevin iskusanoin.

Vastuu, selkeys, tehokkuus. Tai seuraavassa hetkessä: Oikeutus, selkeys, tehokkuus.

Ministeri heittäytyy, ja koneiston pitää pitää turvaverkot kunnossa. Ettei diplomaattisia selkkauksia syntyisi.

Vlaminckin tehtävänä koneistossa ovat vuorosanat. Vlaminck kirjoittaa ministerin puheet, yleensä useaan otteeseen. Diplomatiassa sanat ovat tekoja, ja Vlaminck on eturintamassa kirjoittamassa tekoja oikean mittaisiksi.

Ministerin saamat aplodit ovat puheenkirjoittajalle mieleen.

Ulkoministeriön toinen käsikirjoittaja on jättäytynyt salanimen taakse, koska hän on aikaisemmin työskennellyt ministeriössä. "Abel Lanzac" siis antaa sarjakuvalle uskottavuutta, sisäpiirin tietoa.

Aluksi Vlaminck turhautuu työssään. Vastauksia suoriin kysymyksiin ei ole. Ministeri on ihastunut lentäviin lauseisiin. Ohjenuoraksi töihin tulleessaan Vlaminck saa sitaatin Maolta: Pieni joukko päättäviä sieluja voi muuttaa historian kulkua.

Sittemmin työ tempaa mukaansa. Puheiden uudelleen ja uudelleen kirjoitus ei tuota enää tuskaa. Porvariministeri vaihtaa Maon Herakleitokseen. Antiikin Kreikan viisaan mukaan on kirjan luvutkin nimetty. "Sielulla on oma lakinsa, joka kartuttaa itse itseään." "Läsnä ollessaan he ovat poissa."

Aina ei Herakleitoksesta ole apua.

Kun Ulkoministeriö ilmestyi Ranskassa pari vuotta sitten, samoihin aikoihin europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki vetosi Herakleitokseen vetäytyessään keskustan puheenjohtajakisasta. Yhteys lienee sattumaa.

Joka tapauksessa Blain ja Lanzac onnistuvat luomaan uskottavan ja nautittavan kuvan ja kuvauksen maailmanpolitiikan huipulta. Ulkoministeriön ministerin paikalle on helppo kuvitella Aleksander Stubb. Ja mikä mukavinta, tälle on luvassa jatkoakin.