Historiankirjoituksen isoisä

Uutiset kertoivat historiantutkija Päivi Setälän (1943-2014) edesmenosta. Setälä jäi mieleen opiskeluaikoina Kristiina-instituutin johtajana ja yhtenä Historiankirjoituksen historian (Gaudeamus 1983) toimittajista. Kirja oli yksi pakollinen tentittävä, runsaasti nimiä (tekijöitä ja julkaisuja) sisältävänä hankala sellainen. Päivi Setälän kirjoitus antiikin historiankirjoituksesta aloitti teoksen.

Nykyisissä tenttivaatimuksissa näkyy olevan lähinnä ulkomaisten tutkijoiden kolmannella kotimaisella kirjoittamia kokonaisesityksiä. Uusista vastaavista suomeksi kirjoitetuista tulee mieleen ainoastaan Antero Heikkisen Historiallisen ajattelun historia (SKS 2013).

Historiankirjoituksen historiaa nyt selaillessa tulee mieleen, että se on lähinnä eri maiden ja valtapiirien menneisyyspolitiikan esittelyä. Erityisesti 1800-luvulta lähtien artikkelit on kirjoitettu vahvasti kansallisista lähtökohdista. Euroopan eri maiden (Itä-Euroopan kansandemokratiat on niputettu yhteen) lisäksi muita mantereita käsitellään kulttuuripiireinä. Lopuksi erikoisaloina käsitellään talous-, kulttuuri- ja kirkkohistoriat.

Päivi Setälän artikkelista jäi mieleen kummittelemaan ainoa varhaiseksi paikallishistorioitsijoitsijaksi ja sukututkijaksi mainittu Hekataios (eli noin 500 eKr). Hän erään teoksensa esipuheessa aikoi "kirjoittaa sen, mikä minusta tuntuu todelta". Hän tuntui tekevän selvän pesäeron Homeroksen jumaltaruihin ja vaativan todisteita kirjoittamalleen.

Muista yhteyksistä selvisi, miksi Hekataios ei kelvannut historiankirjoituksen isäksi vaikka hänen tutkimusmenetelmänsä olivat käytännössä samat kuin myöhemmin eläneen Herodotoksen. Hekataios oli kuullut monia myyttejä, muttei osannut kritisoida tai arvioida niitä lajityyppinä. Ristiriitaisista kertomuksista hän valitsi sen, mikä sopi hänen tarkoituksiinsa parhaiten.

Suuresti Hekataioksen mainetta analyyttisena tutkijana syövät hänen Genealogiassa julkaisemansa sukujohdot, joiden mukaan hän itse oli suoraan alenevassa polvessa Olympoon jumalten jälkeläinen. Herodotos ei ainakaan kirjoittanut tällaisia.

Ehkä Hekataios kävisi kuitenkin historiankirjoituksen isoisäksi.

Eino Leinon puisto, Oulu

Kotikaupunki tarjoaa ihmeteltävää. En tiennytkään, että myös Oulussa on Eino Leinon puisto. Se sijaitsee Kemintien ja Välivainion omakotitaloalueen välissä, ja maastoltaan vaikuttaa enemmän jättömaalta kuin hoidetulta puistolta. On puistossa kuitenkin urheilukenttä ja asfaltoitu parkkialue sen käyttäjiä varten. Hiljaista oli tänään iltapäivällä.

Tulossa: Erik Bruun

Ouluun Galleria 5:n on tulossa Erik Bruunin (s. 1926) kutsunäyttely. Yleisölle se avautuu huhtikuun 7. päivä. Bruun muistetaan erityisesti Jaffa- ja Norppajulisteistaan. 1950-luvulla Bruunin tekemä juliste valittiin neljä kertaa vuoden parhaaksi. Bruunin töitä on kulkenut kaikkien suomalaisten käsissä: hän on suunnitellut myös seteleitä ja postimerkkejä.

Oulun taiteilijaseuran ja PROTO Pohjois-Suomen muotoilijoiden yhdessä pitämä Galleria 5 esittelee kuvataidetta ja muotoilua. Bruunin kutsunäyttely tuo Ouluun suomalaisen muotoilun huipun.

Näyttely on avoinna 7.-27.4.2014.


* Galleria 5: Erik Bruun

Teen tuhoaminen Bostonin satamassa

Yksi Yhdysvaltain historian vaiheita kuvaavista ikonisimmista kuvista on Currier & Ivesin painokuva vuodelta 1846. Tänään 1813 syntynyt Nathaniel Currier teki litografian ja se levisi erilaisina käsin väritettyinä versioina laajasti ympäri Yhdysvaltojen.

Vuonna 1846 Yhdysvallat juhli itsenäisyysjulistuksen 70-vuotisjuhlaa. Amerikan siirtokunnat olivat vaatineet verotuksen vastineeksi edustusta emämaan Iso-Britannian parlamentissa. Siihen ei laajentuvan imperiumin keskuksessa suostuttu. Jos amerikkalaisille siirtokunnille olisi annettu parlamenttipaikkoja, niitä olisi pitänyt antaa myös monille muille siirtomaa-alueille.

Teekauppa oli tarkasti säänneltyä Isossa-Britanniassa. Tullit ja viralliset myyntiketjut nostivat hintaa huomattavasti. Siirtokunnissa nautittiinkin paljon salakuljetettua, hinnaltaan edullisempaa teetä.

Kun syksyllä 1773 kuultiin seitsemän virallisessa teelastissa olevan laivan tulossa, Bostonissa suunniteltiin kaupunkiin saapuvien lastien poliittista hyödyntämistä. Vapauden pojat, Sons of Liberty -nimen ottanut whig-puolueeseen kuulunut ryhmä päätti toimia.

Currierin kuvassa huomio kiinnittyy laivan kannella oleviin intiaaneihin. Varsinaiseen teen tuhoamiseen osallistuneet protestoijat naamioituivat intiaaneiksi. Aikaisemmissa tapahtumasta tehdyissä kuvissa lastin heittäjät on kuvattu selkeästi naamioituneina valkonaamoina.

Intiaaniksi pukeutuminen oli keino päästä rikossyytteistä ja vahingonkorvauksista. Viranomaiset saattoivat helpommin jättää asian tutkimatta ja avoimeksi, koska tekijät olivat alkuperäiskansaa. Kukapa kunnon ihminen heitä toisistaan erottaisi.

Currier piirsi kuvaansa "aitoja" intiaaneja. Alkuperäiskansojen arvostus oli alkanut nousta, tai 70-vuotisjuhlinnassa ei enää haluttu toistaa aikaisempia näennäisnaamioinnin teemoja. Se alkoi tuntua jo halpamaiselta. Siksi tämä painokuva saikin hyvän vastaanoton. Se oli sopiva itsenäisyystaistelun alun ikoniksi.

Nykyisin käytetty nimi Boston Tea Party on vielä myöhemmältä ajalta. Siihen voisi ehkä myöhemmin palata.

Kuka muumeista Tove Jansson oli?

Pitää vielä palata maanantaiseen Kuisma Korhosen luentoon Tove Janssonista. Jäi eilisessä kirjoituksessa mainitsematta eräs olennainen seikka: Korhosen mielestä Jansson oli luomistaan Muumilaakson hahmoista Hemuli.

Toki muumikirjojen kerronta kulkee niin, että useimmiten Janssonin alter egona tarinoissa on Muumipeikko. Muumimamman ja Muumipapan esikuvina olivat Janssonin vanhemmat, kuvanveistäjä Victor Jansson ja Signe "Ham" Hammarsten-Jansson. Muumipeikon tärkeä ystävä Nuuskamuikkunen sai vaikutteita Atos Wirtasesta, saman miehen filosofeeraava puoli muotoutui Piisamirotaksi.

Janssonin kirjeenvaihdon kautta kirjallisuuden tutkijoille on paljastunut, että Tiuhdin ja Viuhdin esikuvina olivat Tove itse ja Vivica Bandler. Janssonin myöhempi elämänkumppani Tuulikki Pietilä sai olla Tuutikki.

Ei liene ihmeellistä, että kirjailija sijoittaa eri puolia itsestään useisiin luomiinsa hahmoihin. Tämänhän esimerkiksi Hergé 1970-luvulla Numa Sadoulin haastatteluissa totesi.

Silti Korhonen päätyi siihen, että Jansson oli Hemuli. Tätä hän perusteli persoonalla ja työskentelytavoilla. Jansson oli tarkka ja piti kiinni sovituista aikatauluista. Hän antautui työn vietäväksi.

Muumikirjoissa ja -sarjakuvissa on useita hemuleita. Tunnetuimmat ovat postimerkkeilijä ja kasvitieteilijä. Muitakin oli. Toven veljen Lars Janssonin sarjakuvassa Viidakkoelämää on peräti kolme eri hemulia. He tulevat tutkimaan tropiikin sieministä itäneitä outoja lihansyöjiä. Nämä hemulit kiistelevät uusien olentojen luonteesta niin kiivaasti, etteivät huomaa joutuneensa vaaraan. Kaikki kolme päätyvät lihansyöjien mahoihin.

Onneksi useita taiteellisia uria luoneelle Tove Janssonille ei käynyt samoin.

Kertoja Tove Jansson

Varmaan keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että meneillään on Tove Janssonin (1914-2001) juhlavuosi. Tove 100 -logo tuntuu olevan kaikkialla, kaupoissa, posteissa ja taidemuseoiden paraatipaikalla Ateneumissa. Oulussa Janssonin synttäreitä muistetaan Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaineen, Oulun kaupunginkirjaston ja Oulun elokuvakeskuksen järjestämällä juhlaluentosarjalla Tove Jansson 100 vuotta.

Eilen illalla oli luentosarjan toinen osuus. Pakkala-sali oli lähes täysi, tyhjiä paikkoja ei ollut monta. Kirjaston henkilökunta tyytyväisenä laski paikalla olijoiden määrää.

Kuisma Korhonen puhui Tove Janssonista kertojana. Lähinnä esitys keskittyi muumikirjoihin. Korhonen muistutti Janssonin kuvataiteen monesti olevan kertovaa, ja sarjakuvat etenkin vaativat kertojanlahjoja. Mutta tällä kertaa aihe rajautui romaaneihin ja novelleihin. Sarjakuville Korhonen antoi niille kuuluvan aseman: ne miljoonine päivittäisine lukijoineen siivittivät Janssonin Muumit maailmanmaineeseen.

Vaikka Janssonilla oli perhetaustastaan lähtenyt selkeä kuvataiteilijan identiteetti hän oli aina halunnut myös kirjoittaa. Ensimmäiset säilyneet tarinat olivat seitsemän vuotiaan Toven kirjoittamia kummitusjuttuja. Niitä "Tove Förlag" julkaisi omakustanteina perhe- ja ystäväpiirissään. Viimeinen novellikokoelma Viesti ilmestyi vuonna 1998. Siihen väliin mahtui 77 kirjoittamisen vuotta.

Korhonen jakoi muumikirjat ajallisesti kolmeen jaksoon sisällön perusteella. Ensimmäisessä vaiheessa (1945-1948) Jansson kertoi satuja, tarinat olivat episodimaisia joissa palattiin suuren katastrofiuhan väistyttyä samaan alkutilanteeseen. Toisessa vaiheessa (1950-1954) Jansson leikki metafiktiivisillä kerrontakeinoilla. Muumipapan urotyöt oli parodia omaelämäkerrasta, Vaarallisen juhannuksen kelluva teatteri on todellisuuden ja fiktion rajoja hämärtävä "näytelmä näytelmässä".

Kolmannessa vaiheessa (1959-1970 (-1980)) Jansson kehitti henkilöitään, tutkaili heidän identiteettiään ja toiseuttaan. Juonikaaret muuttuivat pitkiksi, eikä Taikatalven lopussa enää palattu lähtöpisteeseen. Muumilaakso muuttui ja Muumiperhe ei enää kuulunut sen asukkaisiin. Jansson alkoi käyttää näkökulmatekniikoita, joiden avulla Muumilaakson marraskuussa pääperhe oli läsnä vain toisten ajatuksissa. Jansson katsoi, ettei hän voinut Mörön lämpenemisen (tapahtui Muumipappa ja meri -teoksessa) jälkeen enää perheestä kirjoittaa.

Muumeista ilmestyi vielä kuvakirjat 1977 ja 1980, mutta muutoin Jansson siirtyi "aikuisten" kirjallisuuteen. Tätä Kuvanveistäjän tyttärestä (1968) alkanutta kautta Korhonen kuvasi myöhäistuotannoksi. Teemat tuona aikana olivat muumikirjoista tutut: kiintymys, vapaus, metafiktio, representaation ja todellisuuden välinen suhde.

Jansson noudatti novellisteille asetettuja hyveitä: ilmaisu oli taloudellista ja niukkaa. Sen todisti Korhosen lopuksi lukema novelli Viestistä. Kevään odotus muuttui pitkäksi kevään odotukseksi.

Taidekoululaisten kasvoja

Kalle Heikkilä

Oulun pääkirjaston näyttelytilassa on kasvoja. Viiden eri oppilaitoksen eri ikäisten taideopiskelijoiden yhteisnäyttelyssä Kasvot - tunteiden ja kokemusten näyttämö on esillä klassinen, perinteinen taiteen aihe. Kuvataiteen opiskelijat ovat lähestyneet aihetta monimuotoisin tekniikoin.

Kasvot ovat samalla helppo ja vaikea aihe. Ihminen jotenkin luontaisesti etsii näkemästään kasvoja, ja usein sellaiset löytääkin. Kasvot syntyvät niin sanotusti puolihuolimattomasti. Mutta miten saada tunteet ja kokemukset välittymään juuri niin kuin haluaa? Siinä on tutkittavaa ja kokeiltavaa vaikka koko taiteilijauraksi.

Näyttely on esillä 30. maaliskuuta saakka.

Tuija Syrjäniemi

Linjoilla

Helsingin Kallion kaupunginosan tunnetuimpia katuja lienevät linjat. Fredi lauloi kulkevansa Kolmatta linjaa takaisin, Toisella linjalla asui pitkästä elokuvasarjasta tuttu Puupään perhe. Pekka, Pätkä ja talonmies Pikkarainen tosin kertoivat asuvansa Voikukankadulla, mutta talo tuli tutuksi.

On Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides linja. Ensimmäistä linjaa on turha etsiä samoista kortteleista kuin muita linjoja. Ensimmäinen linja on olemassa ainoastaan ruotsiksi, Första linjen.

Kun muut linjat ovat käytännössä Kallion halki kulkevia teitä, niin ensimmäinen on vain kahden korttelin mittainen pätkä Eläintarhanmäellä. Aikoinaan Helsinkiä kaavoitettaessa Kallion etelärantaan suunniteltiin eläintarhaa alueen huvila-asutuksen tilalle. Eläintarha sijoitettiin lopulta Korkeasaareen, mutta nimi jäi elämään, samoin kuin Eläintarhantien suuremmat huvilatontit. Nykyisin niillä on kaupungin rakennuksia: muun muassa Helsingin kaupunginteatteri ja Kallion terveysasema.

Suunnitelmiin jätettiin mahdollisuus ensimmäiselle linjalle mahdollisuus venyä täysimittaiseksi tieksi. Se jäi toteutumatta. Niinpä kadun nimikin on suomeksi typistetyssä ja yhdyssanasäännöistä piittaamattomassa muodossa Ensi linja.

Mmäinen jäi rakentumatta.

Tekniikan maailmoita ja sananheittoa

Reissussa en päässyt kunnolla koneen ääreen, hotellin aulan tietokoneen yksityisyyden suoja vaikutti kovin epäilyttävältä ja Helsingin kirjastoissa käyttöön olisi vaadittu kirjastokortti ja salasana. Niinpä päivittäiseen julkiseen kirjoittamiseen ei ollut luontevaa mahdollisutta, koska en omaan kannettavaan ole investoinut.

Mutta nyt raportointia muutamien päivien viiveellä.

Torstai-iltana käsin Cafe Mascotissa katsomassa Poetry Jameja. Millaisia runoiltamia pääkaupunkiseudulla oikein pidetään?

Harhailin Kalliossa baaria etsimässä sen verran kauan, että ensimmäinen esiintyjä Merja Virolainen oli jo lopettelemassa omaa osuuttaan kun tilaisuuteen tulin. Pian lavalla oli jo juontaja Kasper Salonen kiittämässä Virolaista ja spiikkaamassa Eino Santasta sisään.

Santanen esitti nimirunon uusimmasta kokoelmastaan Tekniikan maailmat (Teos 2014). Pitkä, yhdeksän osainen runo soveltui hyvin lavalla esitettäväksi. Santanen esitti sen kolmesta eri tasosta, aluksi istuen, lopulta tuolilta seisten.

Lopuksi Santanen kertoi seteleille kirjoittamastaan runoudesta. Hän oli kirjoittanut 20 euron seteliin uuden runon. Sen luettuaan runoilija suuntasi tiskille tilaamaan ja aikoi maksaa juuri kyseisellä rahalla. Runo lähti kiertoon.

Tauon jälkeen jatkettiin musiikkipitoisella ohjelmalla. Sanataiteellinen ulottuvuus oli näissäkin esityksissä. Bentality räppäsi englanniksi ja Laineen Kasperi suomeksi. Näiden esitysten aikaan sali täyttyi entisestään, musiikki houkuttelee ihmisiä enemmän kuin pelkkä sana. Tämä on Oulussakin monta kertaa todettu.

Laineen Kasperi reppuineen tuli lavalle kuin reissujätkä. Laine heitti riimejä sekä poetry slamin hengessä ilman taustanauhoja että niiden kanssa.

Illan päätteeksi oli mikki avoinna, eli kaikki halukkaat pääsivät lavalle. Tässä vaiheessa pitkä ajomatka etelään alkoi jo tuntua ja blogistin piti poistua unten maille.

Kirjoittajan piti vaalia mainettaan. Eihän sellainen sovi, että ravintolaan nukahtaa. Sammuminen on eri asia, kuten uutissirkus taannoin muistutti.

Toisaalle kirjoitettua

Kvaakkiin 

Onnen etsintää

Oskari Torvinen

Puute - Tarinoita onnesta

Ratamo 2013

Kaltioon

Savua keuhkoihin

J. M. Barrie

Neiti Nikotiini – tutkielma tupakoinnista

Suom. Ville-Juhani Sutinen

Savukeidas 2013

Luettavia koloja

Perjantaina iltapäivällä osallistun Helsingissä Kallion kirjastossa Nollapiste-seminaariin. Tänä vuonna on kulunut viisikymmentä vuotta Osmo Jokisen Nollapisteen (Akateeminen kustannusliike 1964) ilmestymisestä, ja Maailman runouspäivänä Tuntematon kaupunki ry haluaa muistaa tuota teosta. Puhun seminaarissa lyhyesti otsikolla Luettavia koloja.

Nollapiste on merkittävä teos. Tämä käy ilmi esimerkiksi siitä, että kirjasta on artikkeli wikipediassa eikä sitä ole sieltä poistettu. Ymmärtäkää edellinen leikillä. Nollapiste-artikkelissa kerrotaan muun muassa kulttimaineesta, jonka osoituksena on teoksen varastaminen Oulun kaupunginkirjaston pääkirjaston kokoelmista.

Seminaariesitystä olen valmistellut Oulun pääkirjastosta lainatun kappaleen avulla (nimiösivu yllä). Ehkä kirjaa on kirjaston kokoelmissa ollut useampi kappale.

Olen kirjoittanut kokoelmasta kaksi kertaa aikaisemmin. Tänään en kirjan sisältöön puutu, linkkaan vain aikaisemmin kirjoittamaani:

* Ajatuksia Nollapisteestä
* Kari Tapio latoi Nollapisteen

Seminaari siis perjantaina.

* World Poetry Day - facebook
* World Poetry Day 21.3.2014

Sarjakuvien kieli: korkkarisaksa

Korkeajännitykset ovat olleet sotasarjakuvan peruskauraa vuosikymmenet niin hyvässä kuin pahassakin. Yleensä on kyse jälkimmäisestä, sarjatuotantoisen sarjakuvan juoniin tai piirrosjälkeen ei ole suuremmin aikaa tai ajatuksia uhrattu. Syntyi tarinakaavioita ja kuvamaneereja, jotka lukijatkin heti tunnistivat.

Maneereilla on tapana muuttua campiksi, tahattoman hauskaksi. Korkeajännityksissä yksi tällainen alue on saksalaissotilaiden erilaiset huudahdukset ja kuolinkorahdukset. Vuonna 2007 Egmont julkaisi Mika Vesterisen, Moog Konttisen ja Asko Alasen kokoaman ja kirjoittaman teoksen Achtung! Korkkarisaksan sanakirja. Nyttemmin kirjan keskeinen sisältö on myös netissä luettavissa, osa M!kan ramopunk-sivustoa.

Korkkarisaksassa kirjan tekijöiden mukaan keskeistä on uskottavan lisävärin antaminen muun kieliseen tekstiin. Uskottavuus syntyy melko vaivattomasti, ilman korkeita tavoitteita. Ainakin jos rima asetetaan oletetun keskimääräisen korkeajännityksen lukijan saksan kielen taidon mukaan. Näin oikeinkirjoituksellakaan ei ole suurta väliä. Kokonaisia lauseita korkkarisaksalla ei yleensä muodosteta.

Tällainen kieli sopii Korkeajännitysten mustavalkoiseen maailmaan. Ihmisten hyvyys tai pahuus on usein kiinni kansallisuudesta. Sakut ovat pahoja, italialaiset kyvyttömiä ja pahoja, japsit hulluja ja pahoja, arabit kavalia ja pahoja... Liittoutuneiden edustajat ovat tietenkin niitä hyviä, paitsi joskus harvemmin esiintyvät kelmit britit ovat ihan sakujen veroisia pahalaisia. Aarghh!

Achtung! Donnerwetter! Zum Teufel!


* Achtung! Korkeajännityssaksan perusoppimäärä.

Satumaassa

Muhoksen takanurkalla, Kylmälänkylällä on kyläkauppa ja -baari nimeltä Satumaa.

Tuntemattomia kaupunkeja

Museovirasto pyytää yleisöltä apua. Teuvo Kanerva kuvasi 1950-luvulta 1980-luvulle saakka suomalaisia kaupunkeja ja nyttemmin kuvat ovat päätyneet viraston kuvakokoelmiin. Kanervan negatiivit ja diat on digitoitu, kaikkiaan kuvia on vajaat kuusi sataa. Ilman kuvaajan omia muistiinpanoja kaikkia kuvia ei ole pystytty tunnistamaan.

Museovirasto vetoaa yleisöön. Noin kahden ja puolen sadan kuvan kuvauspaikkaa ei ole pystytty tunnistamaan. Kanerva on kuvannut ympäri Suomen. Hän on dokumentoinut kasvavia kaupunkeja ja uusia asuinalueita. Näköalapaikoilta hän on ottanut maisemakuvia.

Jos ajattelee 1960-luvulta alkanutta rakennustapaa, niin persoonallisia, tunnistettavia piirteitä itse rakennuksissa on harvoin. Esimerkiksi yllä olevien, pellolle rakennettujen kerrostalojen sijoittaminen johonkin tiettyyn paikkaan Suomessa tuntuu liki mahdottomalta.

Suomi kaupungistui vauhdilla ja suurinpiirtein samanlaisilla piirustuksilla tehtyjä taloja nousi eri puolille. Kaupunginosia ja asuinalueita luonnehtivat piirteet syntyivät vasta ajan myötä.

On Kanervan museoviraston henkilökunnalle tuntemattomiksi jääneissä rakennuksissa ja paikoissa monia tunnistettaviakin. Itse ilmoitin palautelomakkeella tunnistaneeni Pieksämäen rautatieaseman ja Kemin kaupungintalon.

Käykää katselmassa. Jos vaikka tuttuja maisemia ja kulmakuntia kuvissa olisi.



* Museoviraston tiedote 14.3.2014. (sis. ohjeet palautteen antamiseksi)
* Teuvo Kanervan tuntemattomat kuvat

Vähenevät kunnat

Eilen valtioneuvosto päätti Kuopion kaupungin ja Maaningan kunnan yhdistymisestä. Maaningan kunta lakkaa ja yhdistyy Kuopioon 1. tammikuuta 2015. Kuntien yhdistyminen on paikallisissa päättävissä elimissä siunattu jo aikaa sitten, mutta nyt sille tuli viimeinen, virallinen vahvistus. Valtiovarainministeriö ilmoitti valtioneuvoston päätöksestä tiedotteella 43/2014 (sama ruotsiksi).

Suomen kuntien määrä on ollut laskussa useampia vuosikymmeniä. Nykyisen kaltainen kunnallishallinto syntyi 1860-luvulla, pääosa vanhoista pitäjistä muuttui kunniksi 1870-luvulla. Suurimmillaan kuntien määrä oli vuonna 1942, jolloin oli 603 kuntaa. Sodan jälkeisissä alueluovutuksissa lakkautettiin 45 kuntaa, seuraavat pari vuosikymmentä kuntia oli noin viisi ja puoli sataa.

Vuoden 2013 alussa jäljellä oli 320 kuntaa. Eniten kuntia katosi vuonna 2009, kaikkiaan 67. Suunta on ollut pitkään laskeva, jos yhdistymisten kautta syntyneitä uusia kuntia ei lasketa, viimeisin uusi kunta on syntynyt vuonna 1957.

Yhdistyvien kuntien viimeisenä toimena on usein oman historiansa kirjoituttaminen. Kaksikymmentä vuotta sitten olin saattelemassa Säynätsalon kuntaa kansien väliin, yhtenä monista. Tehtäväkseni tuli muun muassa kuntaliitoskeskustelusta kirjoittaminen. Syntyi Päivät seutuvilla Päijänteen.

Säynätsalolaisille valinta oli helppo. Kun teollisuusyhteisöllä oli valittavana tehdas tai itsenäinen kunta, edellinen voitti. Keskustelussa arvosteltiin tällaiseen valintatilanteeseen joutumista, siihen säynätsalolaiset eivät olleet voineet mitenkään vaikuttaa.

Maaningallakin on historiankirjoitus meneillään. Teoksen pitäisi ennakkotietojen mukaan ilmestyä loppuvuodesta. Mökkikuntalainen mielenkiinnolla odottaa.

Natosta eduskunnassa

Eduskunnassa keskusteltiin eilen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Pääministerin ilmoitus Ukrainan tilanteesta kääntyi ensimmäisessä, kokoomuksen Pertti Salolaisen pitämässä ryhmäpuheenvuorossa Naton jäsenyyden julkiseksi kannatukseksi. Salista kannatus herätti välihuutojen myrskyn, eikä muista puolueista jäsenyydelle sotilasliitossa lämmetty lainkaan.

Tilanteesta tuli mieleen kolmisen vuotta sitten uutisoitu wikileaksissa julkaistuihin diplomaattisähkeisiin perustuva uutinen: USA pettyi suomalaisten terrorismiasenteisiin. Yhdysvaltain suurlähetystössä oltiin kummissaan siitä, että Madridin vuoden 2004 pommi-iskun jälkeen suomalaiset eivät kuvitelleet terrori-iskun olevan mahdollinen Suomessa. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen kiitti onnea, ettei suomalaisia turisteja ollut paikalla. Yhdysvallat olisi toivonut kovasti toisenlaista reaktiota.

Tuskin suomalaiset vieläkään kovin laajasti voivat kuvitella terrorismin uhreiksi kotimaassa. Eikä kovin moni voine uskoa Suomen joutuvan Ukrainan kaltaiseen asemaan.

Eduskuntakeskustelussa Ben Zyskowicz yritti herätellä suomalaisten kriisitietoisuutta:

Onko Ukrainan kohdalla käsillä Putinin oppi? Se tarkoittaisi kai sitä, että maa, joka on kerran kuulunut Neuvostoliittoon tai ehkäpä Venäjän imperiumiin, ei voi vapaasti päättää tulevaisuudestaan, ellei se ole jo hyvän sään aikaan päässyt osaksi läntisiä instituutioita, kuten Euroopan unionia ja Natoa. Mitä tällainen oppi tarkoittaisi Suomen kannalta?

Kimmo Sasi oli suoranainen:

Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Loukattu Venäjä pyrkii palauttamaan suurvalta-asemansa ja valitettavasti myös sotilaallisin keinoin. Eurooppa on ollut ja on edelleen jaettuna lähteen ja itään. Sotilaspoliittisesti harmaalla vyöhykkeellä ovat Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi niistä maista, jotka ovat olleet Venäjän imperiumin osia. Olemme nähneet, että länsi ei kyennyt estämään Anschlussia koskien Ossetiaa Georgiassa eikä myöskään Krimillä. Euroopan jako on tosiasiassa nyt käynnissä. Tässä tilanteessa Suomella on vielä mahdollisuus tehdä itse päätös siitä, hankimmeko me läntiset turvatakeet, jotka ainoastaan Nato voi meille antaa. Mutta kysyn: kuinka kauan tämä ikkuna on meille auki? Jos kehitys menee tähän suuntaan, se ei ole kauhean pitkään välttämättä auki. Siitä syystä on tärkeätä, että me selkiytämme turvallisuuspoliittista asemaamme mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman paljon, ja sanon, että se vahvistaa myöskin Itämeren alueen turvallisuutta ja selkeyttä.

Zyskowicz jätti kysymyksen ilmaan, Sasi vaati jäsenyyden hakemista heti. Sasin mukaan mikään muu kuin Nato ei voisi Suomea pelastaa. Sasi oli Salolaista vaativampi. Salolainen odottaisi "poutapäivää" ennen hakemuksen jättämistä.

Yksi selitys Yhdysvaltain suurlähetystön reaktioille lienee se, että poliittisten arvioitsijoiden mukaan viimeinen ammatillisesti pätevä ja arvostettu diplomaatti Suomen suurlähettiläänä olisi ollut joskus Martti Ahtisaaren presidenttikauden alkupuolella. Sen jälkeen toimessa on ollut tittelinkipeitä liikemiehiä tai pätevöitymässä olevia alalle pyrkijöitä. Maan tuntemus puuttui.

Suomen niputtaminen yhdeksi pohjoismaaksi tai itä-eurooppalaiseksi maaksi ei vain toimi. Eric Hobsbawm 1900-luvun historian yleisesityksessä Äärimmäisyyksien aika (Vastapaino 1999) hämmästelee sitä miten Suomi on lähes aina poikkeus tapahtumien yleisestä kulusta.

Vieläkö Suomi on tällä vuosisadalla poikkeus jää nähtäväksi. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, ettei Suomesta tule sekä Euroopan että Euraasian unionin jäsen. Viime vuosisadalla sellainen olisi ollut todennäköistä.

Harry Harrisonin väestöräjähdys

Tänään 1925 syntyi yhdysvaltalainen tieteiskirjailija Harry Harrison (k. 2012). Hänen dystopioitaan on suomennettu kohtalaisesti, niitä tuli 1980-luvulla luettua kun oli skifistä innostunut. Nykyään puhuttaisiin spekulatiivisesta fiktiosta.

Harry Harrisonin teokset eivät olleet genrensä kärkikastia. Ruostumaton teräsrotta ja sen jatko-osat tuntuivat enemmän kioskikirjallisuudelta kuin vakavasti otettavalta luettavalta. Osaltaan kustantaja ja sen ratkaisut tekstin paketoimisessa tuotteeksi lisäsivät tätä mielikuvaa.

Harrison erottui sisällöillään. Genreen laajasti kuului positiivisen tulevaisuudenuskon luominen. Insinööritaito oli arvossaan ja ihmisen tekniseen kykyyn ratkaista ongelmansa uskottiin laajasti. Harrisonin teoksissa asiat tuntuivat menevän entistä hullummiksi vaikka lukijan mielestä kaikkien olisi pitänyt tajuta ettei tällä tiellä hyvä seuraa.

Tulevaisuuden kuva oli pessimistinen. Harrisonin päähenkilöt olivat kyynistyneet, eivät uskoneet voivansa muuttaa maailmaa. Tämä oli paljolti kioskikirjallisuuden sisältöä. Harrison vei kuitenkin jutun eri tasolle.

Tilaa! Tilaa! -teoksen ylikansoitettu, taantunut maailma oli kirjoitusajankohtana 1960-luvulla uusi avaus (alkuteos Make room! Make room! 1966). Voisi ajatella, että Harrisonin kokemukset Mexico Cityssä ja Dublinissa -- hän asui molemmissa kaupungeissa -- ovat vaikuttaneet tämän kirjan syntyyn. Rooman klubi 1970-luvun alussa kasvun rajat laajempaan keskusteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1999. Sen filmatisointi Maailma vuonna 2022 (Soylent Green, Yhdysvallat 1973) on vielä tulevaisuutta.

Pääosa Harrisonin teosten suomennoksista on 1990-luvulta. Niihin en enää jaksanut tarttua, mielenkiinto oli suuntautunut toisaalle. Tänään tuntuu siltä, että Harrisonin kirjat ovat sellaisia nuoruuden lukemistoja joihin ei ole syytä palata. Uusi lukukerta saattaisi karistaa paljon mielikuvista.

Museot kiinteistöverottomiksi

Kuopion museo.

Päivän uutiset kertoivat, että Lönnströmin taidemuseota Raumalla pitävä säätiö aikoo myydä kiinteistönsä. Syynä uutisen mukaan ovat korkeat kiinteistökustannukset, joihin museon ylläpitäjällä ei ole varaa. Museoliiton Kimmo Levä samassa yhteydessä esittää museorakennusten vapauttamista kiinteistöverosta kulttuurilaitosten toiminnan helpottamiseksi.

Kiinteistöverolaki jo nykyisellään tarjoaa useampia vaihtoehtoja kiinteistöverovapauteen. Lain mukaan veroa ei peritä "autiokirkosta, linnasta, linnoituksesta eikä luostarista" -- tällaiset rakennuksethan pääosin ovat museoituja. Kunnallisten museoiden ei tarvitse veroa maksaa jos ne toimivat kunnan omistamassa rakennuksessa. Ylipäätään "kunnan ei ole suoritettava veroa omalla alueellaan omistamastaan kiinteistöstä".

Teresia ja Rafael Lönnströmin Säätiönä kääntyisin ensimmäisena raumalaisten paikallispoliitikkojen puoleen, mikäli kiinteistövero olisi keskeinen syy kiinteistöstä luopumiseen (säätiön tiedote luopumisesta, pdf). Lain mukaan kunnanvaltuustolla on mahdollisuus poistaa kiinteistövero kokonaan yleishyödyllisiltä yhteisöiltä. Pykälän 13a mukaan:

Poiketen siitä, mitä 11 §:ssä kiinteistöveroprosentin alarajasta säädetään, kunnanvaltuusto voi määrätä tuloverolain 22 §:ssä tarkoitetun yleishyödyllisen yhteisön omistaman rakennuksen ja sen maapohjan kiinteistöveroprosentin edellä säädettyä alhaisemmaksi, jos kiinteistöllä sijaitseva rakennus on pääasiallisesti yleisessä tai yleishyödyllisessä käytössä. Tässä pykälässä tarkoitetun kiinteistön kiinteistöveroprosentiksi voidaan määrätä myös 0,00.

Yksityisten museoiden omistajat voitaneen yleisesti laskea kuuluvan yleishyödyllisiin yhteisöihin.

Pääsääntöisesti museot saavat tai voivat saada vapautuksen kiinteistöverotuksesta. Tilanne on tosin muuttumassa kun julkinen sektori on yhtiöittämässä toimintojaan ja omistuksiaan. Uudet yhtiöt eivät vapautusta verosta saa. Siksi Levä on ehdottamassa vapautusta nimenomaan museorakennuksille. Yhtiöt siirtävät maksamansa kiinteistöverot perimiinsä vuokriin ja kohonneet kustannukset ovat poissa museoiden käyttövaroista. Kustannus saattaa olla suurikin, koska museot sijaitsevat usein paikoilla joissa tonttimaa on kallista.

Toinen ratkaisu voisi olla, että julkinen sektori pitäisi kulttuurihistoriallisesti arvokkaat suoraan omassa omistuksessaan. Tästäkin asiasta voisi kääntyä paikallispoliitikkojen puoleen ja kertoa voimassa olevista laeista ja pykälistä.

F. Sergejeffin Olut-tehdas Osakeyhtiö

Verkkokauppa.com on siitä mukava nettikauppa, että siellä voi fyysisesti käydä. Valikoimat ja myytävien määrät voi katsoa netistä ja sitten ilman odotteluja käydä hakemassa tarvitsemansa heti käyttöön. Lisäksi kassojen luona on tyrkyllä mitä ihmeellisimpiä vekottimia, ehkä joskus jopa tarpeellisia.

Viimeksi liikkeessä käydessä härpättimien vierellä oli myynnissä olutta. Ei ainoastaan alkoholitonta juuriolutta (rootbeer), vaan 4,5 prosenttista keskiolutta. 70 vuoden tauon jälkeen on jälleen tarjolla F. Sergejeffin Olut-tehdas Osakeyhtiön tuotteita, kertoi lappu hyllyn reunassa. Etiketti ohjaa jeff.fi -sivulle, jossa valistettiin: "1843 Viipurissa alunperin perustettu F. Sergejeffin Olut-tehdas Osakeyhtiö kuulunee nykyään Suomen kymmenen vanhimman yrityksen joukkoon ja on yksi maan vanhimmista panimoista."

Verkkokaupan toimitusjohtaja Samuli Seppälä on vuonna 2000 merkityttänyt yritystietorekisteriin F. Sergejeffin Olut-tehdas Osakeyhtiö -nimisen yhtiön ja vuonna 2005 kaupparekisteriin sen toimialaksi on ilmoitettu "olutpanimon sekä virvoitusjuomaliikkeen harjoittaminen. Yhtiö voi harjoittaa myös liiketoimintakonsultointia sekä omistaa, hallita ja käydä kauppaa osakkeilla, kiinteistöillä sekä muilla arvopapereilla". Nimi viittaa myös kauemmas suomalaiseen taloushistoriaan, Viipurissa vuoden 1939 loppuun asti toimineeseen F. Sergejeffin Oluttehdas Osakeyhtiöön.

Teollinen panimotoiminta Viipurissa alkoi 1843. Tuolloin kaupunki myi huutokaupalla oluen, sahdin ja siman valmistusoikeudet Fredric Neufeldille. 26 vuotta myöhemmin Rosuvoin alueelle perustettiin Bavaria panimo, jonka osakkaaksi Feodor Ivanovits Sergejeff (1840-1924) tuli vuonna 1889. Seuraavalla vuosikymmenellä konkurssikypsä panimo siirtyi kokonaan Sergejeffille. Panimotoimintaa jatkettiin uudella nimellä talvisodan pommituksiin saakka. Muita toimintojaan yhtiö jatkoi vuoteen 1972 saakka.

Jeff.fin lyhyt taustakertomus jatkuu seuraavasti: "Yhtiö tuotti 1.3 miljoonaa litraa olutta vuodessa, kunnes sen tehtaat tuhottiin toisen maailman sodan ensimmäisenä päivänä neuvostopommittajien toimesta. Sodan jälkeen yhtiön tehtaan rauniot jäivät Neuvostoliiton puolelle, eikä niitä koskaan palautettu yhtiölle."

Raunioita ei tosiaan palautettu yhtiölle, mutta vuonna 1946 se sai sotakorvaukset menetetystä omaisuudesta. Yhtiöllä taitaa olla juttu meneillään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Venäjän valtiota vastaan. Se haluaisi tontin takaisin itselleen.

Seppälä ei ole aloittanut panimotoimintaa, hän on valmistuttanut olutta, jota on kaupan kolmessa Verkkokaupan myymälässä rajoitetun ajan. Valmistuspaikasta, -maasta tai myyntierän suuruudesta ei ole tietoa.

Idea on ihan hyvä. Tarinan rakentamisessa on tärkeätä, että faktat tulevat oikein ja asettuvat harmonisesti yhteen jo tiedetyn kanssa. Hieman tarkkuutta taustatyöhön! Kasper Strömmanin suunnittelema etiketti on hieno, eikä oluen maussa ollut moittimista.


* Olutverkon uutinen ja arvio
* Verkkokaupan lehdistötiedote

Luonnon lait uuteen järjestykseen!

Maria Björklund
Madonreikiä
Like 2014
120 s.


Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä tutun Planeetta Z:n strippejä koottiin pari vuotta sitten kokoelmaksi Planeetta Z (Like 2012). Uutuusalbumissa Madonreikiä (Like 2014) planeetan asukkaat saavat mahdollisuuden täyspitkän albumin sivuilla. Maria Björklundin (s. 1970) luoma maailma on hehkuvien värien ja selkeiden viivojen ilottelua.

Björklundin planeetan eläimet ovat söpöjä, muttei söpöilyllä elä. Niiden on metsästettävä, saalistettava, kasvettava ja kehityttävä kuten eläinmaailmassa yleensäkin. Luonnonkiertokulun on toimittava, vaikka ei maapallolla ollakaan. Mahdollisuuden tullen riutuneesta kissaeläimestä tulee armoton saalistaja.

Planeetta Z:n luonto vaihtelee alueittain. On aavikkoa, jäätynyttä merta ja viidakkoa. Erään oudon levitoivan olennon puolustuskeinona on siirtää ulottuvuusaukon kautta saalistajat mahdollisimman kauas. Toisten elinkaaressa kasvi- ja eläinkunnan rajat hämärtyvät.

Madonrei'issä seurataan kahden eläimen elämänkaarta. Muodonmuutokset ja selviytymiskeinot tuntuvat välillä tutuilta, toisinaan taas hämmästyttävät. Kanteen päässyt sininen olio moninaisine metamorfooseineen on erityisen kiinnostava. Molemmat seuratut jatkavat elämää seuraavassa sukupolvessa.

Päähenkilöt kohtaavat.

Björklundin toteutus on välillä kuin animaatiokäsikirjoitusta. Vaikka animaatiossa lukuisat välivaiheet on kuvattava, niin sarjakuvan lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Onneksi tämä on vain ajoittaista.

Lähinnä Madonreikiä tuo toteutukseltaan mieleen Tommi Musturin Samuelin matkassa (Huuda Huuda 2009). Aivan Musturin hiotun ja tarkasti mietityn sisällön tasolle Björklund ei yllä, mutta nautittavan lukukokemuksen se silti tarjoaa. Planeetta Z on seuraamisen arvoinen paikka.



* Madonreikiä kustantajan sivuilla.

Gettyn iso kuva-arkisto osin käytettävissä

Suuri yhdysvaltalainen kuvatoimisto Getty Images antoi viime viikolla luvan upottaa arkistokuviaan epäkaupallisia tarkoituksia varten. Kaikkiaan käytettävissä on yli 35 miljoonaa kuvaa, Suomestakin lähes kuusi tuhatta. Yllä suosituin suomalaiskuva, saunovia sotilaita vuodelta 1939.

Toki Getty Images on asettanut kuvien käytölle ehtoja. Kopioida ei saa, ainoastaan upottaa. Koodia ei saa näpelöidä niin, että kuvan alkuperä ei selviäisi.

Kuvatoimisto saa luvan antamalla varmasti enemmän näkyvyyttä netissä kuin kilpailijansa. Brändin tunnettuus kasvaa, vieläpä positiivisesti. Nieman Journalism Labissa on luettu käyttöehtoja tarkkaan. Getty Images pidättää itselleen oikeuden kerätä dataa upotetuista kuvista. Tätä tuntuvat nykyisin kaikki haluavan laitevalmistajia myöten.

Lisäksi Getty Images pidättää itsellään kuvan näyttää mainoksia tai muutoin rahastaa upotusikkunoiden avulla. Mitä tämä merkitsee, selvinnee tulevaisuudessa. NJL arvioi Getty Imagesilla olevan samanlaisen strategian kuin Youtubella.

Hakusana "Finland" tuo Getty Imagesin arkistosta 5945 kuvaa 1700-luvulta lähtien. Kaikkiaan Suomesta Gettyn sivuilla on yli 72 000 kuvaa. Joukossa on paljon sotakuvia (1918, 1939-1944), urheilutapahtumia ja urheilijoita (mm. 1952 olympialaiset, jääkiekkoilijoita, Formula 1 -kuskit), eri maiden päämiesten vierailuja Suomessa, turistikohteita (Lappi, Kemin lumilinna) ja Joulupukki poroineen moneen otteeseen. Gettyn palkkalistoilla olleet kuvaajat ovat olleet täällä silloin kuin kansainvälinen lehdistö on pyydetty tai halunnut tulla ikuistamaan huomattavia tapahtumia. Läheskään kaikkia kuvia ei pysty upottamaan omille sivuilleen.


Alla Bill Clinton tulossa G7-kokoukseen Helsinkiin maaliskuun 20. päivä 1997.

Ajankohtaista symboliikkaa

Uusimman Aku Ankka -lehden kansikuva (10/2014, yllä) hämmästytti ajankohtaisella symboliikallaan. Venäjän karhu on asettunut häilyväisen ja äkkipikaisen sinikeltaisen Ukrainan suksille. Mitään ei tapahdu ennen kuin karhu siihen suopuu.

Aku Ankkaa toimitetaan hyvin pitkällä aikataululla. Kukin numero on valmiina painoa varten useampia kuukausia ennen ilmestymistä. Kantta ei siis voi pitää tarkoituksellisena kannanottona nykytilaan. Sattuma kuitenkin joskus saattaa tuottaa tepposia.

Valtio-opin professori Kari Palosen mukaan kaikki maailman asiat ovat potentiaalisesti poliittisia. Kaikkeen ihmistoimintaan liittyy piilevänä poliittinen ulottuvuus. Useimmiten piilevä mahdollisuus ei aktivoidu.

Uuden Aku Ankan kannen poliittisuus on katsojan silmissä. Lehden kohderyhmälle kansi on varmaan vain huvittava tilanne.

Informaatiosotaa puolin ja toisin

Vanhan totuuden mukaan sodassa ensimmäisenä kuolee totuus. Usein totuuden värittämiseen riittää pelkästään sodan uhka. Tiedotusvälineet tuntuvat olevan hanakkoja palvelemaan kannattamaansa puolta, myös Suomessa.

Georgian sodan aikaan 2008 suomalainen media asettautui Georgian puolelle Venäjää vastaan. Puolen valitseminen ei sinänsä ole tuomittavaa, jos siitä kerrotaan avoimesti. Lehdistöllä voi olla kantoja kunhan uutisointi pidetään totuuden mukaisena. Aikoinaan Helsingin Sanomat asettui kannattamaan Suomen Euroopan Unioniin liittymistä. Sen jälkeen lehti tasapainotti kantaansa kertomalla jopa enemmän jäsenyyttä vastustavia tai sen kannalta kielteisiä uutisia.

Sotauutisointi sen sijaan ei mennyt nappiin. Lukijoille vyörytettiin virheellisiä tietoja ja propagandaa oikeina uutisina. Journalismikritiikin vuosikirja 2009 totesikin yksinkertaisen tiedonvälityksen perusperiaatteen unohtuneen. Totuus tapahtumista jäi kertomatta.

Meneillään olevan Ukrainan kriisin uutisoinnin arviointi jää tulevaan aikaan. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että samanlaisilta ylilyönneiltä kuin Georgian sodan tapauksessa olisi vältytty. Natohaukat eivät ole yrittäneetkään ajaa asiaansa. Pohjois-Atlantin liiton kannatus ei ole kasvanut, ainakaan jos on uskominen Yle Puheen lähetykseen soittaneita. Kestävyysvajeen myötä kriisitietoisiksi tulleet kansalaiset pitivät sotilasliiton jäsenmaksua Suomelle nykyisessä taloustilanteessa aivan liian kalliina.

Rauhoittavimmat asiantuntijalausunnot ollaan saatu Maanpuolustuskorkeakoulusta. Sotatieteilijät eivät ole paisutelleet tapahtumia ja ovat muistuttaneet lähtökohdista. Venäjä on ollut sotilaallisesti läsnä Krimillä Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien, Ukraina ja Venäjä ovat sopineet asiasta. Puolustusministeri Haglund toisti riittävän usein ettei Venäjän sotaharjoituksilla ollut yhteyttä Ukrainan tilanteeseen.

Mielelläni olisin seurannut uutisia Kiovasta pidempään. Ukrainan uuden hallituksen muodostamiselle Maidanin aukiolle kokoontuneet asettivat mielenkiintoisia ehtoja. Uudet vallanpitäjät eivät saisi olla oligarkkeja, maan sadan rikkaimman joukkoon kuuluvia. Lisäksi kansankokous olisi halunnut kuulla maan johtoon haluavia.

Vallankumouksista ja kansannousuista kiinnostuneet tullevat kirjoittamaan Maidanin aukion tapahtumista kirjan jos toisenkin. Vaatimusten esittämisen jälkeen uutisointi on kuitenkin siirtynyt Krimille, ja Ukrainan uuden hallinnon järjestäminen on jäänyt täydelliseen uutispimentoon. Sen tiedämme, että eri maiden ulkoministerit ovat tiuhaan Kiovassa vierailleet tämän viikon ajan.

Onko vallankumous syönyt lapsensa? Saadaanko korruptiolle stoppi? Saako Honkarakenne uusia tilauksia Kiovasta? Ehkä näihin kysymyksiin saadaan vielä vastauksia.

Joensuun bunkkerimuseo

Joensuun Marjalassa on viime vuosikymmenen aikana rakentuneen omakotialueen keskellä bunkkerimuseo. Se on rakentunut Salpalinjan Marjalan Salpa-aseman ympärille. Talvisin ei korsuihin rakennettuja näyttelyjä pääse katsomaan, muistutetaanpa kulkijaa jopa siitä, että korsuihin murtautuminen on kiellettyä.

Kunnostettuja (tai uudelleen rakennettuja) linnoitteita ja taistelu- ja yhteyskaivantoja voi talvellakin kierrellä. En ollut päivän ensimmäinen vieras alueella, hanki paljastaa armotta liikkujat. Täällä tuli mieleen saman kuin muissakin Salpalinjan museoiduissa kohteissa: kosteassa maassa puu lahoaa nopeasti. Näitä kohteita on uudistettava todella usein jos niiden halutaan säilyvän todistustusvoimaisina. Keväällä on luvassa ainakin yhden korsun katon uudelleen tekeminen.


* Joensuun bunkkerimuseo

Ohtaansalmen rajamerkki

Vähäluminenkaan talvi ei sovi kaikkien maastomerkkien tutkimiseen. Ohtaansalmen rantakallioon hakattu Täyssinän rauhan rajamerkki oli lumen peitossa, vain kiveen hakatun suojaksi laitettu riimu oli näkyvillä. Pieni, metallinen opaskilpi oli paikoillaan, mutta suurempi informaatiotaulu oli lähtenyt johonkin parempaan käyttöön.

Ohtaansalmi on varmaan mukava paikka meloa, tuli mieleen rauhallista vettä seuratessa. Ja vaikka rajamerkinnät jäivät näkemättä, niin tarjolla oli siltainsinöörien taidonnäytteitä.


* Tuusniemi - Täyssinän rauhan rajamerkki