Palsamia haavoille

[Kuva Valokuvatorstain 99. haaste Iho. Ihoa enemmän paljastavat asusteet olivat jo heinäkuussa alennuksessa, koulujen alkaessa uimarannoilla oli jo tyhjää, pilvistä oli kuvauspäivänäkin. Toivottavasti tulisi muutamia intiaanikesäpäiviä palsamiksi haavoille. Tekstinä kansanperinteellisiä tietoja kasveista ihonhoidossa.]

Eläinten turkkeihin ja ihmisten hiuksiin ja vaatteisiin tarttumalla leviävällä takiaisella on vanhan kansan tietojen mukaan ihoa parantavia ominaisuuksia. Etenkin ihon vaivojen. Keskiajalla kasvia tiedetään kutsutun rupiyrtiksi, antiikin aikana takiaisen juurimehua suositeltiin haavojen hoitoon.

Elias Lönnrot suositteli kasvin lehtiä mätähaavoille. Juurta ja siemeniä hän suositti muun muassa ruusuun ja syyhyyn.

Terveihoisen on kuitenkin syytä olla varovainen kasvin suhteen: takiaisen koskettaminen voi aiheuttaa ihottumaa.

Jos takiaisen lehdet eivät haavoja parantaneet, Lönnrot suositti jatkohoidoksi syyläjuurta.

Rohtumiin, maitorupeen ja psoriasiin on käytetty keto-orvokkia sisäisesti, joko juomana tai rieskaan leivottuna. Lönnrot varoittaa orvokin laksatiivisista vaikutuksista ja sanoo sopivan annostuksen lapsille olevan teelusikoissa mitattavan.

Iholle tulleiden naarmujen ja haavojen hoitoon paras keino on tietenkin palsami. Palsamia haavoille, kuten sanonta kertoo.

Kyseessä ei ole kuitenkaan Suomessakin tuttu koristekasvi palsami, vaan Keski-Amerikkassa kasvava puu, perunpalsami. 18-35 metriseksi kasvavasta trooppisesta puusta valutettava palsami sai harhaanjohtavan nimensä muinaisten espanjalaisten toimien seurauksena.

1500-luvulla espanjalaiset veivät valutettua palsamia Peruun ja rahtasivat sen sieltä Eurooppaan. Kotimaassa luultiin puun olevan myös sieltä, ja niin ihan väärään ympäristöön viittaava nimi syntyi. Yleisin puu on El Salvadorissa.

Katolinen kirkko havaitsi pian palsamin erinomaiset ominaisuudet niin haavojen hoidoissa kuin suitsukkeenakin. Paavi määräsi 1562 palsamipuut suojelukseensa ja kielsi niiden tuhoamisen. Varmemmaksi vakuudeksi paavi uudisti suojelumääräyksensä 1571.

Palsamilla on edelleen arvovaltaisia suojelijoita. Saksan lääkelaitoksen mukaan palsamia voidaan käyttää haavojen, palovammojen ja peräpukamien hoitoon.

Fry

Stephen Fryn loistavia roolisuorituksia Jeevesinä on saatu seurata taasen kerran. Sarja kestää ja kestää, ei sitä saata olla katsomatta vaikka ties monettako kertaa se tulee. Hiljan olemme saaneet seurata miten Fry Peter Kingdomina on suojellut sukulaisiaan ja Hugh Laurien kanssa vetänyt sketsisarjaa. Hugh Lauriehan oli myös Bertie Wooster.

Illalla Fry ilmaantui ruutuun jälleen, täysin odottamattomassa paikassa.

Bonesissa Seeley Boothilla ja Temperance Brennanilla oli suhdeongelmia. Työsuhdeongelmia. Paino sanalla työ, kaiken tieteellisyyden nimissä. Etsivä Booth patisti luurankojen tunnistaja antropologinsa terapeutilleen, koska yhteistyö ei sujunut.

Ja terapeutti on Stephen Fry.

Terapeuttitohtori Gordon Wyatt esiintyy IMDB:n mukaan kolmessa Bonesin jaksossa. Eilen esitetty jakso Pappi hautausmaalla oli niistä viimeinen.

En tiedä miten Fry Gordon Wyattin roolissa on aikaisemmin suoriutunut, mutta tässä jaksossa hän tekee sen mitä pitää. Boothin ja Brennanin suhde on lähentynyt liikaa ja FBI:n (ja tv-sarjan tulevaisuuden) kannalta jonkun pitää sanoa se ääneen.

Samalla terapian ja terapeuttien rooli esitetään kauniisti, joskin lopun tarkoitushakuisuuden ilmapiiri vie siltä ilmaa. Mutta se oli välttämätön tv-sarjan jatkumiselle.

Jännite. Sitä pitää olla.

Ottokarin valtikka

[Tänään Tintti-albumi Ottokarin valtikan (Otavalla Kuningas Ottokarin valtikka) esittely. Nimet ovat Aimo Sakarin suomennoksen mukaiset]

Tintti - belgialaisen taiteilija-kertoja Hergén kuvakertomussarjan sankari - on urhea, pystytukkainen ja järkkymättömän hyväntuulinen nuorukainen, jonka riemastuttavat seikkailuretket ulottuvat maailman kaikkiin kolkkiin. Muutamien vuosien kuluessa Tintti-kirjat ovat saavuttaneet Euroopassa ainoalaatuisen maineen: kerrotaan Ranskan presidentin lukevan niitä englanniksi ja Englannin pääministerin ranskaksi, ja kaikki vaateliaat kirjalliset lehdet - The Times Literary Supplementista alkaen - ovat julkaisseet niistä laajoja kiittäviä arvosteluja. Todella: Hergén mielikuvitus kantautuu yli kaikkien kansallisuus- ja luokkarajojen; on vaikea kuvitella ketään yli 8-vuotiasta, joka ei nauttisi näiden kirjojen huumorista ja jännityksestä, vaikka niiden hieno satiiri jäisikin häneltä huomaamatta. (Time and Tide, Lontoo)

Näillä sanoilla esitellään Tintti suomalaisille kuluttajille vuonna 1961 julkaistujen Ottokarin valtikan ja Ihmeellisen tähden takakansissa. Ottokarin valtikka oli alkujaan vuonna 1939 Le Petit Vingtièmessä julkaistu Tintin kahdeksas seikkailu. Le Petit Vingtième oli katolinen nuortenlehti, jossa Tintti oli aloittanut seikkailunsa vuonna 1929 ja jatkoi niitä aina toiseen maailmansotaan saakka. Ottokarin valtikka siis jää viimeiseksi seikkailuksi Le Petit Vingtièmessä. WSOY:n muut suomeksi julkaisemat albumit Ihmeellinen tähti, “Sarviaisen” salaisuus ja Merirosvon aarre, ovat Tintin kymmenes, yhdestoista ja kahdestoista seikkailu. Merirosvon aarre on jatkoa “Sarviaisen” salaisuudelle.

Aloite Tinttien suomentamisesta oli tullut ranskalaiselta kustantajalta, Castermanilta. Se myös valitsi mitä albumeita käännettäväksi tarjottiin, ainakin päätellen siitä, että edellä mainitut albumit julkaistiin samoihin aikoihin monissa eri maissa.

Ottokarin valtikan ja Ihmeellisen tähden välissä ilmestyneessä Kultasaksisessa ravussa esiintyy ensimmäistä kertaa kapteeni Capu (tai captaine Haddock). Tosin Haddockin ensiesiintyminen on sen verran humalainen ja haparoiva, että häneen ja hänen omalaatuiseen haukkumasanastoonsa tutustutaan paljon paremmin Ihmeellisessä tähdessä. Täyteen kukoistukseen hahmo puhkeaa “Sarviaisen” salaisuudessa.

Alkujaan 106-sivuinen Ottokarin valtikka julkaistiin värillisenä, uudelleenpiirrettynä vuonna 1947. Tarina alkaa Brysselistä puistosta, josta Tintti löytää salkun. Hän palauttaa salkun omistajalleen professori Tislainille. Käy ilmi, että Tislain on lähdössä Syldaviaan tutkimaan sikäläisiä sinettejä ja tarvitsee matkalle avukseen sihteerin.

Tintti unohtaa oman kirjansa Tislainin luo. Palatessaan sitä hakemaan Tintti havaitsee eräiden henkilöiden olevan kovin kiinnostuneita hänestä ja professori Tislainista. Johtolanka johdattaa tutkivan journalistimme syldavialaiseen ravintola Klowiin, jossa hän kietoutuu peruuttamattomasti osaksi alkavaa seikkailua.

Syldavia on Hergén Balkanille sijoittama, keskiajalla syntynyt “mustan pelikaanin” kuningaskunta. Ottokarin valtikassa Tintti tutustuu valtioon ensimmäisen kerran, myöhemmin hän palaa sinne useampaan otteeseen. Aikaisemmissa seikkailuissaan Tintti oli vieraillut vain todellisissa maissa: Neuvostoliitossa, Kongossa, Yhdysvalloissa, Egyptissä, Kiinassa ja Etelä-Amerikassa. Karttapallolla olisi ollut vielä runsaastikin kohteita, jonne Tintti olisi voinut retkensä suunnata, mutta vuoden 1939 kireä maailmanpoliittinen tilanne sai Hergén tuomaan Tintin lähemmäksi kotimaisemiaan, Eurooppaan.

Ottokarin valtikan kansallissosialistien arvostelu olisi tuskin ollut poliittisesti mahdollista mikäli Hergé olisi sijoittanut tarinan olemassa olevaan maahan. Mutta on sanottu, että Syldavia on “Balkanille siirretetty Belgia”. Ottokarin valtikka on myös tarina epäonnistuneesta Anschlussista, Itävallan liittämisestä osaksi Saksaa. Muutamaa kuukautta ennen kuin Hergé aloitti Ottokarin valtikan piirtämisen, Hitler ja Saksa olivat aloittaneet ankaran painostuksen, ja Itävallassa oli tarkoitus järjestää kansanäänestys maan liittymisestä osaksi Saksaa. Maaliskuussa 1938, päivää ennen kansanäänestystä, Saksan joukot marssivat johtajansa synnyinmaahan ja liittivät sen Kolmannen Valtakunnan maakunnaksi. Nimi ‘Ottokar’ puolestaan viittaa keskiaikaiseen Ottokarin itävaltalaiseen riimikronikkaan. Hergén tarinassa rajanaapuri Borduria havitteli Syldavian liittämistä itseensä.

Tintin tutustuessa Syldavian historiaan ja kulttuuriin, eräs syldaavi soittaa ja tahtoo tavata Tintin. Ennen tapaamista salaperäinen vieras kuitenkin kolkataan ja hän menettää muistinsa. Tintti jää epätietoisuuteen ja pestautuu professori Tislainin sihteeriksi päästäkseen Syldaviaan selvittämään tapahtumia.

Salaperäisen syldaavivieraan jälkeen Tintin luokse tulevat kylään Surêten rikospoliisit Dupond ja Dupont. Poliisit, joiksi heidät esitellään vasta myöhemmin tarinan kuluessa, tulevat yllätysvierailulle:

- Hänhän on sanonut, että hänen ovensa on aina avoinna meille, perustelee Dupont vierailua.

Poliisit, jotka eivät ole veljeksiä tai muutenkaan mitenkään sukua, erottaa toisistaan viiksistä. Dupondin viikset ovat suorat, Dupontin viikset taipuvat aavistuksen ulospäin.

Dupondteihin Tintti tutustui tarinassa Faaraon sikarit. Alkujaan vuoden 1934 mustavalkoisessa jatkoseikkailussa oli mukana agentit X33 ja X33bis, jotka tulevat pidättämään Tintin huumekaupasta epäiltynä. Hergé piirsi myöhemmin Dupondtit mukaan Tintti Afrikassa -albumin värillisen version ensimmäiseen ruutuun, joten “ensiesiintyminen” aikaistui. Ottokarin valtikassa poliisien epäilykset kohdistuvat jälleen Tinttiin. Dupondtien mielestä todisteet osoittivat ilmiselvästi, että Tintti on pahoinpidellyt tuntemattoman syldaavin. Tällä kertaa Tintin syyttömyys selviää huomattavasti nopeammin kuin Egyptissä, ja oikeiden syyllisten jahti voi alkaa. Belgiassa heitä ei vielä kuitenkaan napata.

Tintti lentää professori Tislainin - tai ainakin häntä muistuttavan henkilön - kanssa Syldaviaan Frankfurtin ja Prahan kautta. Brysselistä Prahaan matka taittuu reittikoneella ja Prahasta matka jatkuu pienemmällä, Syldavian hallituksen yksimoottorisella potkurikoneella. Lentoreitin perusteella Syldavia on lähellä Tsekkiä: voisi hyvin kuvitella matkan suuntautuvan Itävaltaan. Syldavialainen lentäjä ilmoittaa jo kolmen ruudun kuluttua saapumisesta kotimaahansa. Välimatkat Brysselistä Frankfurtiin ja Frankfurtista Prahaan ovat huomattavasti pidemmät.

Syldavian kuninkuuden merkillä, Ottokarin valtikalla, on esikuva samalla suunnalla. Unkarin hallitsijoiden tunnuksena on ollut jo tuhatluvulta lähtien Pyhän Tapanin kruunu. Maatahan hallitsi pitkään Itävälta-Unkarin kaksoismonarkki.

Tinttiä kuljettaneen koneen lentäjä ja ensimmäiset Tintin tapaamat syldaavisantarmit ovat Teräskaartin (Zyldav Zentral Revolutsionär Komitsät ZZRK), Syldavian Borduriaan liittämistä kannattavan järjestön jäseniä. Syldavian kuninkaan valta perustuu Ottokarin valtikkaan. Mikäli kuningas menettäisi valtikan hän menettäisi myös asemansa. Teräskaarti aikoo varastaa valtikan. Tästä Tinttikin on päässyt perille ja hänellä on nyt kiire Klowiin, Syldavian pääkaupunkiin, varoittamaan kuningasta.

Matkalla Tintti tapaa Milanon La Scala-oopperan kuulun laulajan, Bianca Castafioren ja hänen säestäjänsä Igor Wagnerin, ensimmäisen kerran. Castafiore viihdyttää Tinttiä ja Millaa matkalla laulamalla bravuurinsa Faustin koruaarian, joka sittemmin on kuultu monta kertaa uudelleen. Tintti jää onnekseen Castafioren kyydistä pois jo ennen Zlipiä - toista laulua hän ei enää olisi jaksanut kuulla.

Syldavian poliisi ja armeijan teräskaartilaiset tekevät kaikkensa, jottei Tintti pääsisi kuningas Muskar XII:n puheille. Viimeisenä esteenä on kovasti SS-univormua muistuttavaan asuun pukeutunut kuninkaan adjutantti, myös teräskaartilainen. Kun Tintti lopulta pääsee kuninkaan tykö, on Ottokarin valtikka jo ehditty varastaa, mutta miten? Sitä tulevat myös Dupondtit ratkaisemaan.

Tintti lähtee etsimään valtikkaa. Se on hukassa myös teräskaartilaisilta, jotka hekään eivät ole sitä vielä löytäneet. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen Ottokarin valtikka saadaan kuin saadaankin oikeisiin käsiin ajoissa. ZZRK johtajan Müsstlerin (nimi on yhdistelmä Mussolinista ja Hitleristä) suunnitelmat paljastuvat. Syldaviassa eli huomattava borduurivähemmistö, jonka ‘suojelemiseksi’ maiden yhteenliittäminen olisi tapahtunut. Itävallan Anschlussin jälkeen huhtikuussa 1938 Saksa esitti, että Tsekkoslovakian niin sanottujen sudeettisaksalaisten tulisi saada oikeus päättää itse siitä, mihin valtioon he haluavat kuulua. Kansainvälinen yhteisö antoikin Tsekkoslovakian saksalaisille oikeuden kansanäänestykseen syyskuussa 1938, ja lokakuussa Saksa miehitti Sudeettimaan. Kansanäänestystä ei Tsekkoslovakian sudeettisaksalaistenkaan keskuudessa koskaan järjestetty. Hergé siis seurasi Tintin seikkailuja tehdessään maailmantapahtumia ja käytti niitä hyväkseen juonenkehittelyssä.

Borduria ei miehittänyt Syldaviaa, siitä kiitos Tintille ja Millalle. Muskar XII ei eronnut kuten Itävallan liittokansleri. Pyhän Vladimirin päivän juhlavastaanotolla Tintti saa Kultaisen pelikaanin kunniamerkin, ja tapausta ovat juhlistamassa sivulla 59 viimeisessä ruudussa myös Hergé Germaine-vaimoineen ja Studios Hergén piirtäjät Edgar P. Jacobs ja Jacques van Melkebeke. Hergé ja Jacobs seuraavat tapahtumien kulkua myös sivun 38 viimeisessä ruudussa.

Tämän seikkailun perusteella aika ajoin esiinnousevat syytökset Hergén natsisympatioista tuntuvat kohtuuttomilta. Niitä on yritetty kumota, mutta kerran alkunsa saaneina ne tuntuvat elävän mediassa omaa elämäänsä.

Kuka on keskituloinen?

Hallitus sittenkin päätti "painottaa" veronkevennykset pienituloisille, ainakin omassa retoriikassaan. Uutisten mukaan vähän hankkivat saavat 1,4 prosentin kevennykset, rikkaat sen aikaisemmin luvatun prosentin. Koska veronkevennysvara pitikin käyttää köyhien hyväksi, aiottua summaa kasvatettiin 870 miljoonaan. Aikaisemminhan oli arveltu muutosten vuoksi verokertymän pienentyvän 800 miljoonalla.

Tuo 70 miljoonaako muka siirtää painopistettä niin, että 870 miljoonasta suurin osa menee pienituloisten hyväksi? Ei siirrä, eikä mene.

Ensimmäisissä kommenteissa on hallitusta kuitenkin kiitelty, ettei se "jyrkkää" progressiota entisestään kiristä.

Tuoreessa Le Monde Diplomatiquen suomalaisessa numerossa (VII) käsitellään rikkaita ja jyrkkiä progressioita.

Toisin kuin annetaan usein ymmärtää, useimmissa länsimaisissa sivistysvaltioissa kansalaisten tuloverotus perustuu progressioon. Se, joka enemmän hankkii, voi suuremman osan tuloistaan valtion toiminnan tukemiseksi antaa.

Pierre Rimbert kirjoittaa Diplossa, että jyrkästä progressiosta ei enää voida puhua. Sellaista ei ole. 1930-luvun lamasta aina 1980-luvulle kansainvälisesti tarkastellen suurimmat veroprosentit olivat suuria: vuonna 1964 Yhdysvalloissa rikkaimmilta meni veroa 91, Ranskassa 1980 80 ja Margaret Thatcher valtaannoustessa 1979 Briteissä 83 prosenttia, vielä Thatcherin itse sen tuohon lukemaan nostamana.

The Beatles laulussaan kertoi 'one for you, nineteen for me'.

Suomessa korkein veroprosentti on ollut 80, Ruotsissa kattoa ei oltu määritelty. Tarinat kertovat eräiden ruotsalaisten maksaneen tuloveroa 103 prosenttia.

Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain korkeimmat veroprosentit tätä nykyä ovat 35-40 prosenttia, Suomessa 45.

Eli karkeasti 'two for you, one for me'.

Historiallisesti emme siis voi puhua jyrkästä progressiosta.

Juttunsa liitteenä Rimbert esittää kaavion miljardöörien määrästä. Kymmenen vuotta sitten heitä oli 209 koko maapallolla, nyt 1125.

Kasvua 538 prosenttia.

Samassa aikakauskirjassa Hervé Kempf kertoo, miten rikkaat käyttävät rahojaan. Aivan kuin Thorstein Veblen 1900-luvun alussa havainnoi: kerskakuluttavat. Sellainen miljoonien purjevene voi koitua miljonäärin kohtaloksikin, kuten lööpit muutama päivä sitten kertoivat.

Kempfin kirjoituksen Kuinka rikkaat tuhoavat maailman tarkoituksena on kertoa, miten rikkaat kerskakulutuksellaan ja esimerkillään estävät ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun onnistumisen.

Ihmisten halut eivät ole itsestä nousevia, ne ovat opittuja, ulkoa annettuja. Elokuvat ja aikakauslehdet esittelvät rikkaiden elämää ja keskituloisten ja köyhienkin pitää saada jotain samanlaista. Kun halu mainosten saattelemana on herätetty ja opetettu.

Rimbert puhuu ihmisten halusta erottautua. Maailman tuhanneksi rikkain ei tunne olevansa rikas, hän kokee olevansa 'keskituloinen'. Maailma on laaja keskituloisten joukko, joista kukin haluaa nousta jäseneksi jättiomaisuuksia hallitsevaan pieneen kerhoon.

Kysymyksiä taiteesta taiteessa

Tuiran S-marketin erkkerin alla on taiteellisessa asennossa purettuja betoniseinän palasia. Eilen noihin veistoselementteihin oli ilmaantunut kysymyksiä. Mikä tämä pala betonia on? Mitä sinulle tulee näistä mieleen?

Suorastaan nerokkaita kysymyksiä! Niitäpä olen pohtinut vuosien varrella ohi kulkiessa ja päätynyt olettamaan niiden olevan ehkäpä prosenttitaiteena toteutettu, 1980-luvun alussa väistyneen vanhan puutuiran muisto.

Sitä mitä teoksen eri osa edustavat en ole aikaisemmin tullut pohtineeksi. Siinäpä miettimistä tuleville kauppareissuille.

Rudolf Steiner kansantaloustieteilijänä

Yksi yllättävimmistä kirjalöydöistäni on ollut Rudolf Steinerin Kansantalouskurssin (Kirjokanta 2000) sattuminen käsiini. Ajatus siitä, että niin henkisen antroposofian ja oman pedagogiikkansa kehittäjä olisi perehtynyt vakavissaan kansantalouden peruskysymyksiin, huvitti niin, että hankin kirjan.

Kirjan esitteleminen on hymyilyttänyt ja hämmästyttänyt.

Teos perustuu Steinerin Dornachissa (kuvassa) kesällä 1922 pitämään luentosarjaan. Teoksen mukaan Steiner on luennoinut kansantaloustieteen opiskelijoiden pyynnöstä, ajatuksena kai on ollut tarjota suuren gurun ajatuksia tältäkin elämänsaralta. Tuskin lienee kyltereiden jäynästä kyse, vaan Saksan jättiläismaisestä inflaatiosta johon haettiin apua antroposofiltakin.

Steinerin kansantaloudellista ajattelua en ole nähnyt arvioitavan missään.

Kansantalouksien historian Steiner näkee lyhyenä, vasta 1800-luvulla syntyneenä asiana. Sitä ennen talous on perustunut pääasiassa vaihdantaan, jossa raha on vaihtamisen helpottamisen väline ja korko toiselle luovutettua vaihtoarvoa. Steiner pyörittelee luontoa, työtä ja pääomaa jatkuvaksi kiertoliikkeeksi, jossa pääoma vastaa henkeä, työn organisoijaa. Henki lahjoittaa kertymänsä takaisin luonnolle, jotta kiertoliike pystyy jatkumaan.

Tässä kohtaa tulee esiin yksi Steinerin luomuksista: biodynaaminen viljely.

Kansantalousteoriansa pohjalta Steiner tulee määritelleeksi, mistä yhteiskuntien erilaisuus johtuu. Yhteiskunnan rakenteen määrää sen käytettävissä olevan (viljely)pinta-alan suhde väestömäärään.

Steiner toivoo, että jokainen saisi syntymälahjanaan väestömäärään suhteutetun osuuden kansan maa-alasta. Näin toimien voitaisiin palata vaihdantatalouteen, jossa vaihtoarvot olisivat itsestään selvät. Tulevaisuuden seteleissä hän haaveilee lukevan paljonko arvoinen se on vehnässä.

Samaa varmaan toivoivat 1920-luvun alun saksalaiset.

Televisiossa on juuri meneillään Ulkolinjan ohjelma yhdysvaltalaisesta Montanso -maataloustuottajayrityksestä. Sen pääomien/hengen käyttö ei vaikuta olevan steinerilaisittain arvoja takaisin luontoon palauttavaa.

Rakennuskaari ja Hinkkasen talo

Olen muutamia kertoja siteerannut tänne edelleen ajantasaiseen lainsäädäntöön kuuluvaa rakennuskaarta vuodelta 1734.
Rakennuskaaressa kuvastuu 1700-luvun Ruotsin halu mahdollisimman suureen taloudelliseen omavaraisuuteen ja mahdollisimman pieneen riippuvuuteen tuontitavaroista.

Sukututkijan loppuvuodessa on blogimerkintäni huomattu ja Kaisa Kyläkoski siteeraa toisen luvun ohjeistusta talon rakentamisesta. Se kertoo ajan ihanteista, ollen samalla myös ajantasaista lainsäädäntöä. Tässä yhteydessä velvoitetaan talon omistaja pitämään omaisuutensa hyvässä kunnossa:

3§
Kun talonpoika on rakentanut huoneet niin, kuin on sanottu, pitäköön ne kunnossa. Jos on jotakin puutteellista hoidossa tahi rakentamisessa, niin korjatkoon ja vetäköön sakkoa niinkuin 27 luvussa säädetään.

Lappeenrannassa on käyty pitkällistä kiistaa Hinkkasen talon suojelusta. Kaupunki ja talon omistaja Ossi Vilhu haluaisivat purkaa 1852 rakennetun "rotiskon", mutta Ympäristökeskuksen suojelumääräys on pitävä, Korkeinta hallinto-oikeutta myöten päteväksi todettu.

Viime viikolla Etelä-Saimaa kertoi, että omistaja Ossi Vilhulla ei ole aikeita korjata rakennusta. Etelä-Saimaan mukaan kiinteistön omistaja on päätöksestä "tuohtunut". Ympäristökeskus kertoo korjauksen olevan omistajan vastuulla.

Hinkkasen talo on ollut tyhjillään vuoden 2007 alusta. "Rapistumassa", kuten Etelä-Saimaa taannoin arvioi.

Muistutettakoon Vilhua ja muita suojelutaloja tyhjillään pitäviä edellä siteeratusta rakennuskaaren kunnossapitovelvollisuudesta. Jos antaa talonsa rapistua, rakennuskaaren 27 luvun mukaisesti omistajalle tulee sakkoja:

2§
... Jos huoneessa ... tavataan vika, vetäköön sakkoa rappiosta; yhdestä hirrestä kaksi äyriä, toisesta ja kolmannesta neljä äyriä; useammasta, ja pilalle lahonneesta harjahirrestä ja alushirrestä kuusi markkaa sekä kelpaamattomasta ja rappeutuneesta huoneesta kaksi talaria. Jos huoneen räystäs on paljaana, vetäköön sakkoa kuusi äyriä. Jos vesi juoksee katon, seinän tahi lattian läpi, taikka jos lahoa on räystäässä, vetäköön sakkoa kolme markkaa; kelpaamattomasta ovesta markan ja savupiipusta kaksi talaria.

Saman luvun viidennen pykälän mukaan sakkojen maksu ei korjausten tekemisestä vapauta. Korjaukset on tehtävä ennen kuin omistaja kiinteistöstään luopuu.

Nämä rakennuskaaren pykälät eivät ole hakasulkeissa, kuten esimerkiksi humalan kasvatusta koskevat. Siis ihan varteen otettavat taloudellisessa toiminnassa.

Jouni Petron blogissa on kuva talon nykytilasta. Sen perusteella talareita ja markkoja sakoiksi kertyisi melkoinen keko.

Omaisuutta ei Suomessa saa miten tahansa kohdella. Siitä on paljon esimerkkejä tuoreemmassakin lainsäädännössä, tunnetuin esimerkki lienee metsälaki vuodelta 1996.

Koskitie 25a

Tällaisia korjauskohteita soisi Oulussa enemmän näkevän. Tuiran Koskitiellä olevaan entistä Oulun Osuuskaupan kiinteistöä korjataan, perinteisin menetelmin, vanhaa kunnioittaen.

Samalle pienelle tontille tulee myöhemmin myös uusi kerrostalo, sen kaupunki antoi palkkioksi vanhan korjaamisesta. Tässä kohtaa maailmankulkua se lienee sopiva hinta.

Tosin pidätän oikeuteni mielipiteen muuttamiseen, kunnes uudisrakennuksen näen.

Lisätietoa rakennuksen historiasta Salla Palviaisen selvityksestä.

Kuka on Pauli Kohelo?

Kuka on Pauli Kohelo? Aamulehden Seppo Roth arvelee, että Pauli Kohelon oikean henkilöllisyyden selvittämisestä tulee syksyn kirjallinen kysymys. Kyseessä on ensiviikolla toimintansa aloittavan Kustannusosakeyhtiö Siltalan yksi ensimmäisistä kirjoista, Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni.

Seppo Roth arveli Kohelon olevan nimimerkin (Paulo Coelho muunnos) ja sen takaa löytyvän Kari Hotakaisen. Hänhän siirtyi monien muiden mukana Siltalan kirjailijaksi, mutta ei uutta julkaise syksyllä. Hotakainen kiistää, kertoo kirjoittaneensa näytelmää viime ajat.

Roth miettii voisiko taustalla olla Pirkko Saisio, joka aikaisemminkin on salanimiä käyttänyt. Mutta Saisiolta tulee kirja omalla nimellä, Kohtuuttomuus, sekin siis Siltalan julkaisemana.

Kustantaja Siltala kertoo Pauli Kohelon olevan ristijärveläinen metsuri, esikoiskirjailija.

Helsingin Sanomien Esa Mäkinen selvitti Kohelon taustaa Väestörekisterikeskuksesta. Sen mukaan kukaan Suomessa ei kanna moista sukunimeä.

Salanimi siis.

Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogissa joku näyttää arvioineen kirjailijan ammatin arvostusta "Pauli Kohelo" nimimerkillä. Samaa nimimerkkiä käyttävä on Kalevassa arvostellut Raahen uutta Urho Kekkosen näköispatsasta.

Kohelon mukaan Matti Peltokankaan pronssisessa teoksessa on tyylivirhe. Hänen mukaansa Kekkonen ei koskaan pitänyt kättä housuntaskussa ja opetti tätä tapaa Paavo Väyrysellekin.

Kustantajan esittelyn mukaan Kohelon Ohessa tilinumeroni on "hienovireinen sekoitus mietelmää, omaelämäkertaa ja filosofista pohdintaa".

Tekijä selvinnee aikanaan.


(Kuvassa mänty, jonka juuret ovat paljastuneet. Koitelin Sahasaaresta)

Lisäys 8.10.

Papinniemi veikkailee Touko Siltalaa itseään.

Täydellinen sanankäyttäjä

Eräs uudempi kiinalainen sananlasku kertoo, ettei sillä ole väliä minkä värinen kissa on, kunhan se pyytää hiiriä. Uudemmat kiinalaiset sananlaskut ovat melko tuntemattomia, ellei peräti harvinaisia. Tämän kerrotun sananlaskun keksijä, kotimaassaan arvostettu valtiomies, vietti sananlaskun keksittyään useamman vuoden tavallisen tehdastyöläisen elämää pääkaupunkiseudun ulkopuolisessa pikkukaupungissa.

Sananlaskujen synnyttäminen on perin kaksitahoinen juttu. Kyllähän baarin pöydässä istuva joukkio hyvinkin keksii illan mittaan pari, ellei peräti kymmenenkin sanontapläjäystä, mutta niiden laajempi lanseeraaminen on vaarallista.

Viitasaarella puhutaankin niin sanotusta toivottavasti unohduksiin jäävästä kansanperinteestä.

Tällaisen toiveen saattelemana en uskalla siteerata yhtään. Toivomushan oli, että ne unohtuisivat. Ehkä sitten kuolinvuoteella saatan pohjois-keskisuomalaisen unhoon jääneen kansanperinteen kerääjälle salani paljastaa, sillä ehdolla, että kassakaappiin keruun tulokset saatetaan.

Tämä kiinalainenkin sananlaskun keksijä viimein kirjoitti kirjeen, että arvoisa toveri Mao unohtaisi hänen keksimänsä. Ja unohtihan hän, vanha mies. Dementia kun saattaa olla ystäväkin näissä sananlaskuasioissa.

Jos meillä idässä ei tykätä sananlaskujen keksijä-muistajista, niin Länsi-Euroopan läntisessä saaristossa asiat ovat toisin. Gordon Brown on hyvän vuoden, kaksi ollut pääministerinä, eikä ole briteille yhtään uutta sananpläjäystä keksinyt toisteltavaksi.

Brittien ylväs väestö, tuo oscarwildejä ja bernardshawta tuottanut sanallisten sukkeluuksien mahtimaa, ei sulata pääministeriltään surkeaa virkakieltä. Ei ole nahkurinorsia tai sokeitareettoja Brown puheissaan viljellyt, ja siksi suosio matelee jo liberaalien alapuolella.

Edeltäjänsä Winston Churchill sai sanallisesta räiskinnästään ihan kirjallisuuden Nobelin.

Onneksi meillä on Matti Vanhanen, tuo kielen ja tunteiden mestari. Sanansäilä pääministeri Matin avioeron ympärillä viuhui niin, että ihan kirjassa kirjoitettiin, että "kuudes helmikuuta 2005 saattaa jäädä historiaan toisenlaisena merkkipäivänä. Merja Vanhanen antoi silloin STT:lle tiedotteen, jossa kerrottiin pääministeripariskunnan avioerosta".

En minä omasta avioerosta STT:n tiedotteen kautta haluaisi tietää. Vaikka se kuinka täydellisin sanamuodoin olisi kirjoitettu.


[tämmöisiä äidyin Olympiakajoa luettuani kirjoittelemaan. Ettekö usko? On se Kajo. Joillekin yksityisesti lupailin valokuvia Oulun taiteidenyöstä, mutta valitettavasti kameran akku purki virtansa ennen kuin tapahtumista laajemmalti ennätin kuvia ottamaan. Ja mietin uskaltautuisinko pakinaperjantaihin tämän kokeilun laittamaan? Kai sitä?]

Tiilikatto kierrätystiilistä

[Kuva Valokuvatorstain 98. haaste, keskeneräinen. Tekstinä havaintoja kierrätystiilien käyttämisestä rakentamisessa]

Kesähommina olen tutustunut rakentamisen maailmaan, Onkiveden rannalle on rauhallisen hidasta vauhtia syntynyt katettu laituri (tai venevaja, kummin vain). Joka siis on vielä keskeneräinen. Kolme riviä kattotiiliä on paikoillaan, kymmenen odottaa latomistaan.

Rakennelmaa on tehty kaikenlaisista varastoihin kertyneistä ja omalta tontilta saaduista materiaaleista. Ostettu on vain kyllästettyä lautaa lattioiksi ja nauloja. Vanhaa lankkuakin olisi löytynyt, mutta kyllästämättömänä se ei veden läheisyydessä olisi paria vuotta kauemmin kestänyt ja lahotessaan olisi vaaratilanteita aiheuttanut.

Katemateriaaliksi löytyi metsänreunasta kuusten juurelta kattotiilet. Aikoinaan talon katteena olleet tiilet oli korvattu kokonaan uusilla, peruskorjattuun taloon haluttiin uusi ilme myös kruunuksi.

Kattotiili on kestävä materiaali, tiilikatto kestää vuosikymmenniä ja -satoja. Ongelmana on kuitenkin yksittäisen tiilen hauraus, se menee helposti rikki esimerkiksi katolla kävellessä. Yksittäinen tiili on helppo vaihtaa, jos on vaihtokappaleita.

Vaihtotiilien saatavuus voi olla ongelma. Useiden vanhojen tiilityyppien valmistus on lopetettu ja uusia ei ole saatavilla. Uuden tiilikaton hankkijaa valistetaankin, että omaan varastoon tulisi hankkia katon koosta riippuva sopiva määrä varatiiliä.

Vanhoihin varastoihin tukeutuva ei voi ostaa lisää tiiliä, niinpä oli ensin huolella laskettava paljonko tiiliä kattoon tarvitaan ja paljonko niitä olisi tarjolla. Kuusenjuurisäilytyksessä olleissa pinoissa oletettiin olevan melko paljon "säilytyksen" aikana rikkoutuneita.

Tiiliä vaikutti olevan riittävästi, myös varatiiliksi, joten kate oli löytynyt.

Periaatteessa ennen uudelleenkäyttöä kattotiilet olisi pitänyt huolellisesti puhdistaa. Tässä tapauksessa valmiiksi sammaleisten tiilten ajateltiin sopeuttavan uuden rakennelman rantamaisemaan nopeammin. Tiilten päällekkäin menevät osat oli kuitenkin puhdistettava, etteivät tiilet sammalen kasvaessa alkaisi liikkua ja pullistella.

Kuten kuvastakin näkyy, ladonta on vasta alussa, keskeneräinen. Räystäästä se aloitetaan ja joskus loppukesän tai syksyn mittaan sen pitäisi päätyä harjalle. Erillisiä harjatiiliä tähän ei tarvita, koska ei harjaakaan ole.

Ohjeita:

* Korjauskortisto: Tiilikaton korjaus
* Rakennusperintö.fi: Vesikattoa kannattaa huoltaa

Abdulista Autuaaseen salamaan

[Tänään on vuorossa A-kirjaimella alkavien Tintin seikkailujen hahmojen esittely. Hahmot Bab el Ehristä Hans Böhmiin, Caesarista Czarlitziin ja Dauodista Dupontiin ovat linkkien takana, muilla kirjaimilla alkavat hahmot löytyvät teoksesta Pablo, Tuhatkauno, Ludwig XIV ja muita Tintin sivuhahmoja (2007). Saatavana linkin takaa tai Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta]


Abdul - palvelija professori Smithin (eli tohtori J.W. Müllerin) palatsissa Khemedin pääkaupungissa Wadesdahissa. Kuunteli mielenkiinnolla kauppias Oliveira da Figueiran tarinointia kunnes Müller käskee hänet talon alaiseen bunkkeriin avuksi nappaamaan Tintin. Onneksi Haddock apujoukkoineen saapui ajoissa paikalle. Da Figuera kutsuu Abdulia erheellisesti Muradiksi, mutta Abdul ei ehdi korjata puheliaan kauppiaan virhettä. Ensiesiintyminen: Mustan kullan maa, sivu 43, ruutu 6.

Abdullah - Khemedin prinssi, emiiri Ben Kalish Ezabin poika. Isä kutsui rakasta, hemmoteltua poikaansa mm. pikku karitsaksi, sokerilinnuksi, gasellinpojaksi, hunajaleivokseksi, kermapalleroksi, enkeliksi, paratiisilintuparaksi, sokeriaarteeksi, sokerikaritsaksi, suklaa-aarteeksi, sokeriruusulinnuksi, penteleeksi, viheliääksi lieroksi, pirulaiseksi ja rakkariksi. Kapteeni Haddock kutsuu häntä kärsäkuoriaiseksi. Abdullah sen sijaan nimeää kapteenini Tyrskyntärskyksi. Emiiri Ben Kalish Ezab lähetti Abdullahin turvaan Moulinsartiin vallankumousuhan alla (Seikkailu Punaisella merellä, 5:1). Onnistui tekemään kepposen suorassa tv-lähetyksessäkin, kun emiiri-isää haastateltiin (Tintti ja aakkostaide, 10). Abdullahin esikuvana Hergé käytti Irakin viimeisestä kuninkaasta Feisal II:sta (1935-1958) kuusivuotiaana otettua valokuvaa. Ensiesiintyminen: Mustan kullan maa, sivu 49, ruutu 10. Uusi Kuvalehti 1961: Abdallah.

Abu-Bekhr, Ibn - arabialainen kersantti, joka saattoi liikekannallepanon alkaessa Tintin värväystoimistoon. Tintti kirjautui Beh-Behr nimellä ja hänet määrättiin Ibn Abu-Bekhrin alaisuuteen. Hergé on saattanut luoda hahmon katalaani vakoilija-kirjailija-seikkailija Ali Beyn (oik. Doménec Badia i Leblich, 1767-1822) mukaan. Ensiesiintyminen: Faaraon sikarit, sivu 25, ruutu 12.

Adonis - kreikkalaisen mytologian liian aikaisin kuollut nuorukainen. Kuumatkalla Haddockista oli tulla Adonis -asteroidin kuu. Tuhatkauno oli valmis raportoimaan maahan havaintonsa tästä uudesta Haddock-nimisestä taivaankappaleesta. Suostuu kuitenkin Tintin ehdotukseen kapteenin pelastamiseksi. Mainitaan: Tintti kuun kamaralla, sivu 7, ruutu 5.

Ahmed - emiiri Ben Kalish Ezabin palvelija. Ensiesiintyminen: Seikkailu Punaisella merellä: sivu 29, ruutu 3.

Ahmed - Müllerin apulaisia Khemedissä. Tintti nappaa hänen vaatteensa ja hevosensa. Ensiesiintyminen: Mustan kullan maa, sivu 24, ruutu 14.

Ahmed - yksi luutnantti Delcourtin miehistä. Tarjoilee viskiä ja kivennäisvettä. Ensiesiintyminen: Kultasaksinen rapu, sivu 33, ruutu 1.

Ahmed, eversti - Sheikki Bab el Ehrin alaisia ilmavoimissa. Ymmärsi väärin Mull Paššan hänelle antaman käskyn ja tuli tuhonneeksi kaksi omaa panssariautoa. Ensiesiintyminen: Seikkailu Punaisella merellä, sivu 27, ruutu 8.

Aiešša - Khemedin emiirin lemmikkigepardi. Ensiesiintyminen: Seikkailu Punaisella merellä, sivu 30, ruutu 5.

Akass, Endaddin - katso Rastapopoulos.

Alcazar, kenraali - San Theodorosin kapinallisten johtaja, myöhemmin maan hallitsija. Alcazar nimittää Tintin everstiksi ja adjutantikseen. Ystävystyvät shakkia pelaten. Myöhemmin kenraali Tapiocan vastavallankumouksen jälkeen Alcazar pakeni Eurooppaan ja hankki elantonsa veitsenheittäjänä. Käytti taiteilijanimenään Ramon Zaratea (Seitsemän kristallipalloa 9:10). Palasi Etelä-Amerikkaan Chiquito -avustajan kadottua. Palasi kuitenkin Eurooppaan järjestelemään asekauppoja (Seikkailu Punaisella merellä 1:9), joiden ansiosta nousi jälleen San Theodorosin johtoon. Bordurian Plekszy-Gladzin tuella kenraali Tapioca syöksi hänet hetkeksi takaisin sissipäälliköksi (Tintti ja picarot). Nimi tulee espanjan linnaa tarkoittavasta alcazar -sanasta. Arabiasta tullutta lainasanaa käytetään erityisesti arabityylisistä eteläespanjalaisista linnoista. Espanjassa on toinenkin linnaa (tarkemmin kelttiläistyylistä linnoitettua kylää) tarkoittava castro, laina latinasta. Maailma on sattumuksia täynnä! Ensiesiintyminen: Särkynyt korva, sivu 22, ruutu 2.

Alcazar, Peggy - kenraali Alcazarin vaimo. Kenraali itse kuvasi vaimoaan, että ensivaikutelma voi olla vähän raju, mutta hän on luonteeltaan kovin avoin. Professori Tuhatkauno sen sijaan piti rouva Alcazaria viehättävänä, sulokkaana ja naisellisena. Ensiesiintyminen: Tintti ja picarot, sivu 41, ruutu 1.

Alfred - Moulinsartissa käyneen televisioryhmän äänittäjä. Ohjaaja joutui huomauttamaan hänelle siitä, että mikki näkyi ruudussa. Mikki Hiiri näkyy Tintti ja picarot -albumin ruudussa 7 sivulla 54. Mainitaan: Castafioren korut, sivu 31, ruutu 8.

Ali, Mohammed Ben - elintarvikekauppias Baggharissa, Marokon rannikolla olevassa huomattavassa satamakaupungissa. Hänen valikoimiinsa kuului muun muassa rapusäilykkeet. Ensiesiintyminen: Kultasaksinen rapu, sivu 48, ruutu 1.

Almaszut, paroni - Syldavian hallitsijana Ottokar I. Johti vuonna 1275 alkanutta syldaavien kapinaa Borduriaa vastaan. Julistettiin Syldavian kuninkaaksi vuonna 1277. Mainitaan: Kuningas Ottokarin valtikka, sivu 7, ruutu 9. WSOY: Almasout / Almazout.

Alonzo - Pachacamacin, perulaisen laivan, miehistöä. Ensiesiintyminen: Auringon temppeli: sivu 8, ruutu 10.

Alphonse - van Dammen ystävä, joka oli paukulla ravintola Ankkurissa Brysselin satamassa. Ensiesiintyminen: Rakham Punaisen aarre: sivu 1, ruutu 3. WSOY: Henri.

Alvarez, eversti - Kenraali Tapiocan adjutantti. Oli vastaanottamassa Haddockia, joka saapui Santeoron lennolla Tapiocapolisiin. Alvarez nimitti Haddockia kommodoriksi, mutta Archibald korjasi heti olevansa vain kapteeni. Alvarez jatkoi imartelua kertomalla, että Haddockin kaltainen ihminen olisi San Theodorosissa jo amiraali. Ensiesiintyminen: Tintti ja picarot, sivu 12, ruutu 6.

Alvaro - Senor Oliveira da Figueiran Tintille keksimä hahmo, jonka turvin sankarimme pääsi tohtori Müllerin paikkoja nuuskimaan. Ensiesiintyminen: Mustan kullan maa, sivu 43, ruutu 6.

André - televisio-ohjaaja. Ohjasi Moulinsartin linnassa tehdyn nauhoitetun lähetyksen Bianca Castafioresta. Hahmon esikuvana oli Belgian television Jacques Cogniaux. Michael Farr (2001, 175) on löytänyt Hergén arkistoista valokuvan, jonka sarjakuvataitelija on melko suoraan kopioinut Castafioren korujen sivun 32 kuudenneksi ruuduksi. Ensiesiintyminen: Castafioren korut, sivu 31, ruutu 7.

[Anubis] - muinaisegyptiläinen kuoleman ja pimeyden jumala. Ensiesiintyminen patsaana: Faaraon sikarit, sivu 8, ruutu 4, Tintin unessa sivu 9, ruutu 7.

Arumbajat - intiaaniheimo San Theodorosin Gran Chapon alueella. Paikalliset pitivät arumbajoja koko Etelä-Amerikan julmimpina intiaaneina. Tähän oli syynä arumbajojen pyhän kiven (blinksthin) varastaminen. Arumbajat luulivat Ch. J. Walkerin retkikunnan varastaneen kiven. He lähtivät ajamaan takaa sitä ja tappoivat melkein kaikki. Vain Walkerin ja mestitsi Lopezin onnistui paeta. Ennen varkautta arumbajat olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Walkerille he lahjoittivat fetissin ystävyyden merkiksi. Tutkija Ridgewellin kuitenkin onnistui voittamaan heidän luottamuksensa. Myöhemmin arumbajat sallivat kenraali Alcazarin ja hänen picarojensa asettua asumaan mailleen. Heimo joutui kuitenkin pahaan vaaraan kenraali Tapiocan heille ja picaroille ilmateitse lahjoittaman Loch Lomondin seurauksena. Arumbajojen kulttuuriin ei kuulunut viskin siemailu. Professori Tuhatkauno sydämistyi arumbajojen tilasta ja keksimillään stopalcohol -pillereilla pakkoraitisti kansan (Tintti ja picarot 32:2-). Ensiesiintyminen: Särkynyt korva, sivu 50, ruutu 10.

Auringon poika - Quichua -intiaanien päällikkö. Tuomitsee Tintin, Haddockin ja Zorrinon kuolemaan pyhäinhäväistyksestä, Auringon temppeliin tunkeutumisesta. Kuultuaan Tintin jalosta toiminnasta Zorrinon hyväksi antaa tuomituille yhden suosionosoituksen: he saavat itse valita päivän ja hetken, jona pyhän tähden säteet sytyttävät heidän rovionsa. Aiheutti Sanders-Hardmuthin retkikunnan seitsemälle jäsenelle sairauden vahanukkien avulla. Tintin käytettyä auringonpimennystä hyväkseen Auringon poika armahti Tintin, Haddockin, Tuhatkaunon ja tiedemiehet. Ensiesiintyminen: Auringon temppeli, sivu 48, ruutu 12.

Autuas Salama - lamamunkki, joka näki usein näkyjä ilmaan kohoten. Tintin ja kumppaneiden onneksi hän näki heidän jääneen lumivyöryn alle. Nimitti Tinttiä Puhtaaksi Sydämeksi, Haddockia Jyriseväksi Ukkoseksi ja Milouta Aamun Lumeksi. Näki näyssä myös Tšangin olevan kuumeisena, mutta elossa migun (eli jetin) luona. Ensiesiintyminen: Tintti Tiibetissä, sivu 44, ruutu 2.


Katso myös: Bab el Ehristä Hans Böhmiin, Caesarista Czarlitziin ja Dauodista Dupontiin.

Kokoomus: Joukot vetäytyvät perjantaihin mennessä

Julkaistu: 00:05

Hevosmiesten tietotoimisto (HTT)

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on ilmoittanut Kokoomuksen joukkojen vetäytyvän Kaukasian kriisiä edeltäneisiin Nato-kantoihin perjantaihin mennessä.

Jo aiemmin tänään eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi ilmoitti, että pieni joukko etelä-suomalaisia kokoomuksen kansanedustajia on vetäytynyt liittoutumispuheistaan. Ravi sanoi toimittajille eduskunnan kahviossa, että vajaasta kymmenestä kansanedustajasta koostuva yksikkö on matkalla Nato-optioon ja sieltä takaisin Nato-vastaisuuteen.

"Voimme sanoa, että prosessi on alkanut", hän totesi uutistoimisto HTT:lle.

Kokoomuksen vetäytymislupauksiin on suhtauduttu muissa puolueissa epäilevästi. Keskustan Nato-mission päällikön Matti Vanhasen mukaan Kokoomuksen joukot eivät ole vetäytyneet lainkaan. Vanhasen mukaan Kokoomus on ennemminkin selvästi vahvistanut kantaansa Natoon liittymiseksi.

Myöskään Etelärannan mukaan Kokoomuksen joukot eivät ole vetäytyneet "merkittävässä määrin".

"Me emme näe suurtakaan muutosta siellä olevissa joukoissa", EK:n tiedottaja Viitakorpi kertoi.


(Vrt. HS)
(Kuva Kokoomuksen mediamateriaaleista)

Omakuva ja omakuva

Kun Privaattidosentti ihmettelee omia liikennevirtojaan, niin pitää minunkin jakaa oma ihmetykseni. Viikonloppuna laitoin kaksi omaa kuvaani blogimerkintään, niin sivulle alkoi kertyi heti runsaasti kävijöitä.

Niinkö kiinnostuneita kasvonpiirteistäni ollaan? Vai taide ja taidehistoriako kiinnostaa?

Ei sentään. Ns. aikuisten "kansalaisjournalistien" ottamista omakuvista oli kyse, valkeni juuri äsken.

Laajarinteen "Polyfemoksen uhri" hakuihin en osaa kuin arvailla. Jossakin ristikossa/tietovisassa ollut kysymys?

Ja olisiko vielä pyydetty, ettei googlattaisi vastauksia niinkuin Rokkiusauksessa?

Päätelkää itse!

Hyllyjä Ikeasta

Posti toi eilen Ikean uuden kuvaston. Joku kapakassa heitti väitteen, että Ikean kuvastot olisivat jo maailman levinnein julkaisu painosmääriltään, mutta tuskin Raamatun valta-asemaa tässä suhteessa yksityinen yritys kykenee koskaan kampeamaan.

Kuvastoilla on jännä vaikutus. Muiden mainosten tapaan ei tuollaista paksua liimasidottua painotuotetta osaa suoraan paperinkeräykseen viedä, sitä pitää ainakin muutama päivä olohuoneen pöydällä säilyttää. Sama on pätenyt Bilteman tai Clas Ohlsonin kuvastoihin.

Jos vaikka vaimo haluaa niitä katsoa, olen itselleni perustellut.

Bilteman osalta ainakin perustelu ontuu, ja leimallisesti Clas Ohlsonkin on "miesten Tiimari".

Kunnioitus kuvastoja kohtaan tulee varmaan suvun naisten Anttilan kuvaston kohtelusta. Sitä piti pienenä kohdella kuin kirjaa, sitä säilytettiin koko vuosi ja uuden ilmestyttyä saatettiin jopa vertailla hintojen nousua.

Viimeksi Anttilan kuvaston olen nähnyt Anttilassa kaupan. Siitä pyydettiin hintaa, jonka olisi toki saanut takaisin tilauksen yhteydessä.

Kun Ikean kuvasto tuli pöydälle kannettua, niin tulihan sitä selattua. Vahtauksen kohteena olivat, kuinkas muutenkaan, kirjahyllyt. Vaikka niitä on kuinka paljon ennestään, tarvetta uusille olisi.

Ikean kuvastossa oli useita kiintoisia hyllyratkaisuja. Jo alkusivuilta löytyi Bestå-säilytyskokonaisuus, korkeus 256 cm. Muutama sivu eteenpäin, Billy-kirjahylly, korkeus 237 cm.

Mikä tuska ja vaiva taannoin on ollut löytää edes kaksimetrisiä mappihyllyjä, kun on varansa mieluimmin sijoittanut hyllyjen sisältöön kuin Billnäs-puitteisiin. Ongelma kun on seinien leveyden puute ja korkeudessa yli kahden metrin on päässyt ainoastaan puusepäntaitoisten sukulaisten avulla.

Ruotsalaiset ovat näköjään markkinaraon löytäneet.

Tarkempi selaus eteenpäin sivulle 75 kertoo, että kyseessä on kirjastohyllyjärjestelmä. Korkein tarjolla oleva hylly on 202 senttiä, oikeat osat valikoimasta valiten ja seinilleen järjestellen saisi tuon 256 tai 237 sentin korkeuden käyttöönsä.

Ei sittenkään ihan niin yksinkertaista.


* Billy -kirjahyllyjärjestelmä
* Bestå -säilytyskokonaisuus

Humala

Humala (Humulus lupulus) on perinteinen suomalaisilla maatiloilla kasvatettu kasvi. Nykyisin se on pääasiassa koristekasvi, vaikka edelleenkin sen kukintoja käytetään oluen valmistuksessa. Humala antaa oluelle tuoksun ja maun.

Aikoinaan 1700-luvulla tämän hamppukasvin kasvatusta pidettiin niin tärkeänä, että vuoden 1734 rakennuskaaressa omistettiin kokonainen luku humaliston hoidolle (luku 7):

[Miten humalisto on istutettava ja kunnossa pidettävä]

1 §
[Jokaisessa talossa pitää olla humalisto, ja istuttakoon talonpoika joka vuosi hyviä juuria neljänkymmenen salon varalle, kunnes näitä tulee kaksisataa kokonaiseen taloon. Joka ei sitä tee, vetäköön sakkoa kultakin vuodelta [talarin], ja istuttakoon kuitenkin niinkuin on sanottu, jollei havaita, että humalistoa ei voi siihen istuttaa taikka siinä voimassa pitää.]

2 §
[Nimismies pankoon syyskäräjissä syytteenalaiseksi sen, joka ei ole humalistoa näin istuttanut, ja ottakoon sakon ulos ennen Tuomaanpäivää. Jos nimismies sen laiminlyö, maksakoon itse sen sakon.]

3 §
[Jos talonpojalla jo on kaksisatasalkoinen humalisto, pitäköön sen voimassa, ja enentäköön sitä, jos voipi. Jos hän laskee humaliston rappiolle, vetäköön sakkoa [talarin] kustakin neljästäkymmenestä salosta. Jos hän sen ihan autioksi jättää, vetäköön sakkoa [kymmenen talaria] ja tehköön humaliston uudestaan.]

Rakennuskaari on edelleen ajantasaista lainsäädäntöä, mutta koko luku seitsemän on laitettu sittemmin hakasulkeisiin, eli sen noudattamista ei enää valvota/edellytetä. Saman lain 12. luku on edelleen lainkuuliaisuuden nimissä huomioon otettava.

Pari kymmentä vuotta myöhemmin Israel Reinius laati kirjoituksen nimeltä Yxikertaiset Kysymyxet Juopumisesta (1755), jota pidetään suomalaisen raittiusvalistuksen ensimmäisenä painotuotteena.

En tiedä onko tapauksilla ollut vaikutusta toisiinsa.

Kuvan humalisto on päättänyt itse lisätä salkojensa määrää. Suikertanut maata pitkin, kunnes on löytänyt parempaa varastointia odottavat putkenpätkät. Niitä myöten on päässyt hyvin ylöspäin, aina pajan naulakkoon saakka ja myös takaisin valoisalle seinustalle.

Omakuva

[Ns. aikuisten omakuvat ovat omakuva.orgissa. Omakuvapostimerkit Itellan sivuilla]

Yksi suosituimmista maalaustaiteen kuvauskohteista ovat taitelijoiden itsestään tekemät kuvat. Jeanne Ivyn mukaan omakuvien tekemisen syyt ovat moninaiset, taiteilija saattaa kokeilla uusia tekniikoita tai mallin puutteessa maalata sitä mitä peilissä näkee. Joka tapauksessa omakuvan tekeminen asettaa tekijän oman persoonallisuutensa pohtimiseen sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Alla on kaksi bloginpitäjästä otettua valokuvaa. Tunnistan niistä itseni, mutta tunnistan myös kuvaajien antaman panoksen. Ylemmän kuvan on ottanut valokuvauksen jatkokurssilla Ilona Reiners ja jälkimmäisen Petri Korpimäki ravintola Alvarissa.



Kuvaparin voisi nimetä myös yliopisto-opiskelun vaikutuksiksi nuoreen mieheen, koska ensimmäinen kuva on otettu syksyllä 1987 toisen opiskeluvuoden alkupuolella ja toinen 1992 tai 1993 opintojen loppuvaiheessa.

Omakuva itsestä noina aikoina poikkeaisi huomattavasti toisten muotokuvauksista. Omakuva kuuluisi aika ajoin tehdä, jotta muistaisi miten on itsensä milloinkin ajatellut.

Lisäys:

Sain tehtyä tällaisen omakuvan.

Jeanne Ivy: The Exploration of Self: What Artists Find When They Search in the Mirror

Kokoelma taiteilijoiden omakuvia wikimediassa.

Ristiriitaisia tietoja

Näinä olympian aikoina media, niin Suomessa kuin maailmallakin, on aloittanut kertomaan kahta uutistarinaa. Median kannaltahan parhaita ovat lukijat/katsojat koukuttavat jatkokertomukset, jotka kulkevat tietyn hallitun tarinakaavan mukaisesti. Niissä on hyvä ja paha, ja tarinan lopuksi paha saa palkkansa. Näiden kahden aloitetun tarinan nimet ovat Tiibet ja Etelä-Ossetia.

Tiibet tarina alkoi jo hyvissä ajoin ennen Pekingin kisoja. Soihtukulkuetta ympäri maailman piti suojata. Etelä-Ossetiassa alkoi tapahtua avajaispäivänä. Pahan viitat asetettiin olympiaisäntä Kiinan ja pientä Georgiaa alistavan Venäjän harteille.

Tarinoilla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Kunhan uutisvirta vain pysyy kiinnostavana, katharsiksen tuottavana.

Toisaalta tässä esitetty kritiikki voi olla, kuten hyvä ystäväni taannoin muotoili, samanlaista kuin journalismin tutkijain kritiikki Keski-Maan mediaa kohtaan, koska se on demonisoinut Sarumonin.

Nähdäkseni Etelä-Ossetian tapahtumista on Wikipediaan koostettu kelvollinen artikkeli. Georgia hyökkäsi, sen uuslibaralistinen johtaja Saakashvili laski väärin. (Aiheesta kirjoittaa myös Immanuel Wallerstein: Geopolitical Chess: Background to a Mini-war in the Caucasus.)

Tämän paljastuminen vei pohjan mediassa aloitetulta tarinalta. Georgilaisten vetoaminen Talvisotaan on laajalti uutisoitu, mutta samaisissa julisteissa mainittu Venäjän pahat teot Suomessa 1921-22 ovat jääneet uutiskuvan varaan. Mitä pahaa Venäjä Suomessa 1921-22 tekikään? Ajoi pois Itä-Karjalasta sinne kansannousua tekemään eksyneet suomalaiset heimosoturit.

Tilanteen rauhoituttua Etelä-Ossetian tarinaa on yritetty jatkaa "tulitauon rakoiluna" tai "ristiriitaisina tietoina" alueelta. Wikipedian mukaan kriisi on alkanut jo 1989.

Tiibetin puolesta kerrottava tarina ei ole edennyt yhtä hengästyttävään tahtiin kuin Etelä-Ossetian. On voitu hyvinkin jättää tarinaan sopimattomia uutistapahtumia kertomatta.

London Review of Booksin kirjepalstalle Tiibetin tarinasta on kirjoittanut otsakkeella No Shangri-La kulttuurintutkija-filosofi Slavoj Žižek. Hänen mukaansa median tarina kertoo, että hiljaisesti olemme hyväksyneet taloudellisen käytännöllisyyden nimissä Kiinan julmuudet Tiibetissä.

Mutta mikä on tuo Tiibet? Žižek kirjoituksessaan muistuttaa, että Kiinalla ja Tiibetilla on monimutkainen yhteinen historia. Useimpina aikoina Tiibet on ollut vähintään Kiinan "suojeluksessa". Tiibet ei ollut ennen Kiinan kansantasavaltaan liittämistä 1949 ollut oikeastaan itsenäinen valtio ja tuo kuviteltu rauhan tyyssija, jossa keskimääräinen eliniän odotus oli nippanappa yli 30 vuotta, oli sisällissodassa vielä niinkin myöhään kuin 1948. Ei siis mikään Tralla La.

Žižekin mukaan Kiinan viime vuosien politiikkana on ollut tehdä tiibetiläisistä (Pohjois-Amerikan) alkuperäiskansojen kaltaisia. Tällaisessa asemassa länsimaat eivät enää olisi kykeneväisiä arvostelemaan, puolustamaan "demokratiaa".

Löytyykö lännestäkään kohta demokratian puolustajia. Kommunismin ja kapitalismin liittoutuma näyttää toimivan Kiinassa niin hienosti, että pitäneekö meidänkin seurata samaa tietä?

Following this path, the Chinese used unencumbered authoritarian state power to control the social costs of the transition to capitalism. The weird combination of capitalism and Communist rule proved not to be a ridiculous paradox, but a blessing. China has developed so fast not in spite of authoritarian Communist rule, but because of it.

There is a further paradox at work here. What if the promised second stage, the democracy that follows the authoritarian vale of tears, never arrives? This, perhaps, is what is so unsettling about China today: the suspicion that its authoritarian capitalism is not merely a reminder of our past – of the process of capitalist accumulation which, in Europe, took place from the 16th to the 18th century – but a sign of our future? What if the combination of the Asian knout and the European stock market proves economically more efficient than liberal capitalism? What if democracy, as we understand it, is no longer the condition and motor of economic development, but an obstacle to it?

Mitä jos demokratia aletaankin nähdä taloudellisen kehityksen esteenä täällä lännessäkin Kiinan taloudellisen kasvun innoittamana?


(Kuva: venäläinen juliste vuodelta 1922, wikipediasta)

Kaasi, Cavazzano ja Rankku Kanuuna

Posti toi tänään Sanomalta paksun kuoren, joka sisälsi arpajaisvoiton. Tilaaja-arvonnoissa tuuri oli sattunut kohdalleni ja palkinnoksi sain Ankantekijät -sarjan kahdeksannen osan, Giorgio Cavazzanon Menetetyn muistin tapauksen. Ankantekijät -sarjaa en ole kerännyt, vaikka monet Sanoman Ankka-julkaisuista hyllyihini säännöllisesti kertyvät. Aikaisemmista osista tuttu on vain Kari Korhosta esittelevä Naurettavat naapurit, joka tuli hankittua Korhosen nimikirjoituskiertueen ulotuttua Ouluun asti.

Tässä tapauksessa lahjahevosen suuhun saanee kurkistaa.

Giorgio Cavazzano (s. 1947) Timo Ronkaisen esittelyn mukaan on se ”toinen venetsialainen” ankantekijä. Ensimmäinenhän on jo edesmennyt Romano Scarpa (1927-2005), jonka töitä on viimeksi laajemmin julkaistu Aku Ankan taskukirjan teemanumerossa 17 Kelmien kerho.

Scarpa oli jo tunnustettu Topolino -lehden piirtäjä-käsikirjoittaja, kun Cavazzanolta uhkasi pudota serkkunsa tekemä sarjakuva erääseen Venetsian lukuisista kanaaleista. Hänen onnekseen Scarpan vaimo Sandra Zanard sattui pelastamaan paperinipun tuholta. Hetken mielijohteesta Cavazzano sanoi sarjakuvan olevan omansa, tätä valhetta hän sai katua nopeasti Zanardin esiteltyä itsensä.

Joka tapauksessa Scarpa otti nuoren Giorgion suojiinsa ja oppiinsa. Erityisesti Cavazzanon italialaishahmoissa oppi-isän vaikutuksen näkee edelleen.

Cavazzanon luomia hahmoja ovat muun muassa Rankku Kanuuna ja avaruusankka P.T. Taikaviitan naispuolinen vastine Iineksen alter ego Viitatar on myös hänen keksintöään. Cavazzano käyttää muita useammin seikkailujensa päähahmona etsivä Kaasia ja Mustakaapua (ilman naaman peittävää huppua). Myös Heluna esiintyy hänen töissään paljon.

Menetetyn muistin tapauksessa on mukana kaksi Kaasi -tarinaa. Nimitarinassa seikkailee Rankku Kanuuna. Näiden kahden hahmon yhtäläisyydet ovat Cavazzanon käsittelyssä suuret, molemmat ovat jutuistaan pihalla kuin puutarhatontut, mutta erinäisten käänteiden kautta päätyvät kuitenkin ratkaisemaan tapauksensa. Suorastaan holistisella otteella.

Cavazzanon Mustakaapu sortuu omaan näppäryyteensä. Heluna sen sijaan on ajantasalla toisten epäilyksistä huolimatta. Lisäksi opuksessa Basil Hiiri ratkaisee Korr-i-doorin tapauksen.

Humprey Bogartin kaltainen dekkarihahmo on Cavazzanolle tärkeä. Ronkainen kertoo, että Cavazzanon tehtyä oman muunnelmansa Casablancasta Hiiri-hahmoilla (suomeksi Roope-sedässä), itse Frederico Fellini otti yhteyttä. Tuloksena syntyi Hiiri-versio La Stradasta.

Koska kyse on venetsialaisesta tekijästä, ei Venetsia voi olla poissa Cavazzanon nimikkoteoksesta. Roope Ankka saa myytyä venetsialaisille ajatuksen kaupungin nostamisesta ilmapatjoille. Kuinka ollakaan, Karhukopla sotkee afäärit.

Teos tarjoaa kuvaavan otoksen Giorgio Cavazzanon töistä ja sen lukijalle nimi ja kädenjälki yhdistynevät jatkossa. Kirjan kahdeksasta tarinasta viisi on aikaisemmin suomeksi näkemättömiä. Suomentajien (pitkä liuta heitä mainitaan) työ näkyy Menetetyn muistin tapauksessakin. Roope kauppaa tavaroitaan jättimäisessä Ideamarketissa ja häntä uhkaa kahden sadan miljoonan korvausvaatimus tekijänoikeuksien rikkomisesta.

Olympiavoittoja

Kun Satu Mäkelä-Nummela ampui trapin finaalisarjaansa, Yleisradion selostaja Mikko Hannula innostui muistelemaan aikaisempia suomalaisia naisia, jotka ovat olympiakultaa voittaneet. Joukko ei ole suuren suuri, ja kaikista voittajista Hannula useimmin mainitsi Aale Tynnin (1913-1997).

Aale Tynni voitti Lontoon olympialaisissa 1948 lyriikkakirjallisuuden kultaa runollaan Hellaan laakeri. Sopii Mäkelä-Nummelalle mahtipontisia laakereita ojentaa:

Oi Hellaan laakeri ylhäinen,
sinä ylistetty puu!
Sinun korkeuttasi katsoen
sydän alati huikaistuu

Samoissa Lontoon kisoissa 60 vuotta sitten Suomi sai kaksi muutakin taidekilpailumitalia. Molemmat tulivat asemakaava-arkkitehtuurista (tai kaupunkisuunnittelusta, molempia nimityksiä tulosluetteloissa näkee).

Kultaa arkkitehdeistämme sai Yrjö Lindegren Varkauden urheilukeskuksen suunnitelmastaan ja pronssia otti Ilmari Niemeläinen Kemin urheilukeskuksen suunnitelmista.

Arkkitehtien laajat, monet eri lajit huomiovat suunnitelmat eivät kokonaisuudessaan toteutuneet kummassakaan kaupungissa. Varkaudessa koko Kämärin kattaneista suunnitelmista toteutettiin vain urheilukenttä talkoilla, jonka yhteyteen 1957 arkkitehtitoimisto Ström-Tuomisto suunnitteli katsomon ja muut rakennukset. Maratonrata ja uimala toteutettiin Magnus Malmbergin viimeistelemänä.

A. Ahlströmin Lindegreniltä tilaamissa suunnitelmissa oli kaikkiaan 45 eri suorituspaikkaa.

Ilmari Niemeläisellä olisi ollut Lontoossa mahdollisuus harvinaiseen yhdistelmään: voittaa mitali sekä hengen että ruumiin kilvoittelussa. Niemeläinen nimittäin osallistui Lontoon urheilukisoihin uimahyppääjänä: kerroshypyissä hän sijoittui 19. tilalle.

Henki vei voiton.


(Kuvassa Lindegrenin voitokas Varkauden urheilukeskussuunnitelma)

Vääpeli Lassila – suomalainen ajajasankari

Nykyisin suomalaiset tunnetaan maailmalla erinomaisina autourheilijoina. Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen, Tommi Mäkinen ja Marcus Grönholm ovat kansainvälisesti tunnettuja nimiä. Mutta mistä suomalaisten maine erinomaisina autoilijoina on saanut alkunsa? Yksi varhainen, kansainvälistä kuuluisuutta saanut huimapää auton ratissa oli vääpeli Lassila. Hänen jäähurjastelunsa tuli maailman kuuluksi englantilaisen eversti Burtonin kertomusten myötä.

Mutta mitä vääpeli Lassila teki arvostuksen saadakseen? Samuli Paulaharju kertoo teoksessaan Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava, 1923) jääteiden rakentamisesta Pohjois-Suomessa. Samassa yhteydessä hän kertoo kuinka lokakuussa 1919 rajakomendantti Willamo ja eversti Burton palasivat Kuolajärveltä (luovutetusta Sallasta) kuulustelemasta Muurmanin legioonalaisia. Kiireinen virkamatka tehtiin autolla ja paluumatka oli pysähtyä Kemijärven itäpuolelle.

Kemijärven yli kuljettiin pitkään kesäisin lossilla ja talvisin jäätietä pitkin. Lossimatka Kemijärven ylitse oli Pohjois-Suomen pisin. Lokakuussa 1919 Willamon ja Burtonin paluumatkalla kumpikaan keino ei ollut käytettävissä: jäät estivät lossin käytön mutta eivät vielä kuitenkaan kestäneet auton painoa.

Rajakomendantti Burton muisti kuuluisan Belttien sotaretken, jossa tavoite (vihollisen lyöminen) oli saavutettu menemällä uhkarohkeasti vastajäätyneiden salmien ylitse. Kunnon strategin tavoin Burton otti historian opetukset käyttöön. Kemijärven jäälle levitettiin olkia ja niiden päälle kannettiin avannosta vettä. Valmis maapohja hyödynnettiin myös vetämällä jäätien linja yhden saaren kautta. Pakkanen teki pian tehtävänsä ja jonkinlainen jäätie oli valmis. Kaikkiaan jäätie oli kahden kilometrin pituinen.

Upseerien henkeä ei asetettu nopeasti kyhätyn jäätien varaan. Auton yli viejäksi lupautui vääpeli Lassila. Suunnitelman mukaan Lassila ajaisi auton ensin saarelle ja siellä päätettäisiin jatkosta. Paulaharju selostaa ajon parhaaseen urheilutyyliin, joten annetaan puheenvuoro hänelle:

Lassila ajoi täydellä vauhdilla, yhdeksänkymmenenkahden kilometrin tuntinopeudella. Jää oli vielä siksi heikkoa, että se painui tuntuvasti raskaan koneen alla. Se säröili moneen ristiin, ritisi ja paukkui, ja järven kansi vonkui kauttaaltaan. Auton painamasta syvänteestä pakeneva vesi pakkautui eteen ja nousi jääpeitteiseksi aalloksi, joka kiiti kilpaa vaunun kanssa. Toinen aalto seurasi jäljessä maininkina. Vesi pusertui suihkuina ylös kasteluavannoista ja imeytyi niihin kuristen takaisin, pyrkiessään tasapainoon vaunun ohi kuljettua. Noudattaen annettua määräystä ajaja hiljensi vauhtia saaren kohdalla. Hän huomasi tällöin, että kone ei totellut ohjausta, vaan uhkasi tehdä liukkaalla jäällä monenkertaisen kuperkeikan. Mies painoi vivut jälleen auki ja antoi mennä saarenkärjen yli yhtämittaa. Matkan toinen osa lennettiin samalla vauhdilla ja yhtä äänekkäästi ja näkyisästi kuin ensimmäinenkin. Rannoille kokoontuneet katselijat ehtivät vähin selvitä hämmästyksestään ja alkoivat antaa merkkejä mielenkiinnostaan lopputaipaleen kestäessä. Naiset kirkuivat ja siunasivat, mutta miehet seurasivat auton kulkua henkeään pidättäen ja puhumaan kykenemättöminä. Asioita ymmärtävillä oli syytä pelätä, että näytelmä saisi rajun lopun. Ne, jotka tunsivat jääkuoren heikkouden, tiesivät, että sen puhjetessa jäisi hurjasta vääpelistä jäljelle vain joitakin kiereskeleviä univormunnappeja.

Rohkea autonajaja saavutti rannan onnellisesti ja korjasi osan tekonsa tuottamasta kunniasta heti paikan päällä. Läsnäolleet jätkät tunnustivat empimättä sotilassäädyn etevyyden jäällä matkustettaessa. Eversti Burton ei voinut pidättää ihastunutta kirousta ja vakuutti, ettei Kanadassakaan olisi oltu urheampia. Tapauksen maine on hänen mukanaan jo kulkenut suureen maailmaan.

Kirjoitus aikaisemmin julkaistu Pohjoisessa autokirjassa (Osk. Jyväs-Ainola 2003, loppuunmyyty).

Kyseessä lienee vääpeli Helge Lassila, joka sittemmin yleni kapteeniksi ja toimi autoalalla toisen maailmansodan jälkeen.

Då hördes ett hemskt ljud…

Viime vuonna 60-vuotismuiston kunniaksi julkaistiin omana julkaisunaan Tove Janssonin ensimmäinen Muumi-sarjakuva. Sarjakuvan käsikirjoitus perustui löyhästi Muumipeikko ja pyrstötähti kirjaan ja sen julkaisi ruotsinkielisen vasemmiston Ny Tid –lehti. Sarjakuvan Jansson teki ystävänsä, päätoimittaja Atos Wirtasen toivomuksesta.

Suomalaisen Maailmanloppu tulee! nimen saanut Mumintrollet och jordens undergång ilmestyi Ny Tidin lastenpalstalla. Kaikkiaan ilmestyi 26 kaksirivistä strippiä, jotka tuoreessa julkaisussa on jaettu eri sivuille. Tarinalla on erilainen loppu kuin kirjassa, Muumiperhe ystävineen päätyy klassisen absurdin sarjakuvan kaavojen mukaisesti muun muassa valaskalan hampaisiin (!).

Tässä 3.10.1947-2.4.1948 julkaistussa tarinassa sarjakuvailmaisu hakee vielä muotoaan, mutta ilmaisu on erittäin nautittavaa näinkin. Sarjakuva on mukana alkuperäisen ruotsinkielisen tekstauksen (ja kaunokirjoituksen) kera. Juhani Tolvasen suomennos kulkee ladottuna sivun alalaidassa.

Teokseen liitetyssä haastattelussa Jansson muistelee tällä sarjakuvalla olleen suuren vaikutuksen siihen, että hän viitisen vuotta myöhemmin teki pitkän, seitsenvuotisen sopimuksen Muumi-sarjakuvasta The Evening Postin kanssa.

Hän kertoo myös, että Nuuskamuikkunen sai vaikutteita Wirtasesta. Ei tosin samassa mielessä kuin Muumimamma Janssonin äidistä tai Tuutikki Tuulikki Pietilästä. Pitkillä kävelyretkillä Wirtasen kanssa syntyi idea piisamirotasta. Wirtanen puhui usein, että kävelypaikoilla elelisi piisameita, mutta koskaan pari ei niitä nähnyt.

Janssonin haastattelun lisäksi teoksessa on Henrika Ringbomin muistelma haastattelun synnystä, Tove Janssonin oma kirjoitus Atoksesta, Juhani Tolvasen ja Trygve Söderlingin jutut sarjakuvan vaiheista.

Jansson kertoo Muumin saaneen poliittista vastustusta ja siksi sarjakuva loppui. Söderling epäilee tätä motiivia ja arvelee loppumisen syyksi – tai ainakin osasyyksi – Toven keväällä alkaneen Italian maalausmatkan. Ehkä hän halusi sarjan loppuun ennen etelään lähtöä?

Mikä lie merkitys Janssonin tutustumisella Vivica Bandleriin, tässä sarjakuvassa esiintyvät ensikertaa Tiuhti ja Viuhti joiden esikuvana olivat touhukkaat ja vastarakastuneet Jansson ja Bandler.

Joka tapauksessa vaihtoehtoinen loppu antaa Ny Tidiin tehdylle sarjalle oman erityisen arvonsa, oli se syntynyt kiireen tai vastalauseiden vuoksi.

Alku- ja jälkisanoissa ihmetellään tarinan ”aikuismaista” otetta. Itse en tällaista tuomiota antaisi. Sillä kuka muu kuin lapsi (tai lapsenmielinen) voisi todeta: ”kaikki olivat omituisen janoisia, vaikka he olivat juoneet koko yön”.

Koitelinkoski

Metsähallitus ja Kiimingin kunta ovat tehneet Kiiminkijoen Koitelinkoskesta mitä mainioimman retkeilypaikan. Eilen käytiin jokea ja koskea ihastelemassa, samalla Sahasaaressa paistettiin nuotiolla makkarat.

Tällaisista maisemista Kiiminkijoki on kuuluisa. Oikea melojien paratiisi.

Ei Koiteli ole iät ajat vapaana virrannut. Paikalla oli 1783-1913 saha, joka sai käyttövoimansa koskesta. Sahan perustivat oululaiset kauppiaat, sen viimeiseksi omistajaksi jäi Uleå Ab. Kun käyttövoimaa saatiin muualtakin kuin virtaavista vesistä, oli edullisempaa uittaa puutavara jokisuulle asti ja sahata vasta sitten. Lautoja ja lankkuja kun ei enää voinut uittaa.

Lisätietoja: www.koiteli.fi (sivuihin tutustujalle annettakoon ennakkovaroitus huomattavasta tuotteistamisesta ja Koiteli -tuoteperheistä)

Lyhyt neitsytpurjehdus

Tänään 1628 Tukholman satamasta lähti neitsytmatkalleen Kustaa II Aadolfin Ruotsi-Suomen suuruuden kunniaksi rakennuttama Vasa-laiva. Alus lipui satamalaiturista, jossa se oli yli kaksi vuotta odottanut ensimmäistä matkaansa, noin vartin verran kunnes se kaatui ja upposi. Vasa neitsytmatkallaan pääsi kilometrin ja reippaan neljänneksen päälle laituristaan.

Alushan oli tietenkin aikansa suurimpia.

Ruotsi-Suomen suurvallan sotilaallisen suuruuden viimeiset hetket alkoivat olla käsillä. Ruotsi-Suomi yhtenä ja erillisinä valtioina voittivat viimeisimmän kerran sodan 1650-luvulla. (1670-luvulla Ruotsi voitti erään rajakahakan, mutta ilkeääkö sitä edes sodaksi laskea.)

Kustaa II Aadolfin tarkoitus oli tehdä Ruotsista myös merimahti. Vasan oli tarkoitus olla armadan lippulaiva, mutta onnettomien suunnitteluvirheiden vuoksi aluksen painopiste oli aivan liian korkealla. Tuulenpuuska riitti kaatamaan uljaan aluksen.

Tavoitteiden painopiste oli aivan liian korkealla.

Kustaan olisi pitänyt ottaa oppia historiasta. Jos suurvalta haluaa rakentaa voittamattoman armadan voittamattoman lippulaivan se tulee sijoittaa oikein. Caligula sijoitti valtavan suuruutensa tunnuskuvan sisäjärveen, Nemijärvelle noin 30 kilometrin päähän Roomasta.

Tukholmassa olisi järviä ollut lähempänä, ihan kaupungin alueellakin. Järveen makeaan veteen sijoittamisessa olisi ollut sekin hyöty, ettei nykyisten ruotsalaisten laivakonservaattoreiden tarvitsisi taistella hylyssä syntyvää rikkihappoa vastaan.

Esteettinen huippunumero tai groteski farssi

Maagisella päivämäärällä ja kellonajalla käynnistyivät Pekingin olympialaisten avajaiset. Olihan avajaisissa esinumeroita ja jalkapalloa pelattiin jo eilen, mutta silti. Kiinan kisaisännyys herättää tunteita, ja huomisen lehdissä esitettäneen otsikon molempien osien mukaisia arvioita juhlallisuuksista.

Tässä kirjoituksessa otsikko viittaa kuitenkin kaunoluistelun kuninkaaseen Jackson Hainesiin (1838-1875), koko lajin huomattavaan kehittäjään ja erinomaiseen taitajaan. Euroopassa ja Amerikassa vuosikymmenen ajan kiertäneen mestarin esitykset sisälsivät Sven Hirnin mukaan näitä molempia: "varsinaista nerokkuutta osoitti Haines kehittäessään intohimoisella tarkkuudella sekä esteettisiä huippunumeroita ja groteskeja farsseja".

Hirnin artikkelikokoelmaan Kaunotar ja hirviöitä (Yliopistopaino 2004) esiteltäväksi Jackson Haines on valikoitunut kuolemalla Kokkolassa. Keuhkotauti uuvutti mestarin juhannusaaton aamuna. Suomeen Haines tuli tammi- tai maaliskuussa Pietarista, Kokkolan esitys oli tarkoitus olla 9. toukokuuta, mutta se peruuntui.

Vierailu Suomessa ei ollut ensimmäinen. Se oli jo neljäs, kerroista on kiittäminen Pietarin sijaintia Suomenlahden pohjukassa. Viipuri-Turku linjaa pohjoisemmaksi Haines ei kuitenkaan aikaisemmin ollut uskaltautunut. Helsingissä 1872 Haines esitti sellaisia numeroita kuin Naamiaisten jälkeen tai Jääkarhupolkka.

Kiertueella oleva kaunoluistelija ei voinut luottaa paikallisiin jääolosuhteisiin. Niinpä Haines oli kehittänyt erityiset rullaluistimet, joiden jäännökset ovat Kokkolan museossa.

Sittemmin kaunoluistelusta tuli olympialaji, jo ajalla ennen kuin erillisten talviolympialaisten järjestämistä katsottiin tarpeelliseksi. Urheilussa estetiikka on hyvin tärkeää. Joskus kuitenkin pitää turvautua groteskiin farssiin, että saa yleisön puolelleen.


(Kuva Hirnin teoksesta, kuva otettu Hainesin vieraillessa Moskovassa)


***

Pitää kiittää Lurkeria, joka menneisyysikkunassaan esitteli parin parin päivän takaiset nonsense suomennosyritykseni, jopa nostaen yhden esille. Taannoin yritin kyseisestä limerikistä tehdä myös kalliomäki -versiota, mutta ei Kalliomäellä enää ministerin takkia tai lakkia ole.