sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Farscape sunnuntai-illan ratoksi



[Vuoden 2012 alusta ohjelma katosi TV5:n ohjelmakartalta]

Television avaruussaagojen seuraajan osaa ei ole tehty helpoksi. TV Viidellä nykyisin esitettävä Farscape tulee kanavan ohjelmaoppaan mukaan perjantaisin kello 23, mutta ohjelmatiedot tietävät sen tulevan tänään 23.30. Jaksona on Koston enkeli, ja sisällöstä kerrotaan etukäteen:

D'Argon hallussa pitämä alus menee sekaisin, ja D'Argo syyttää siitä Crichtonia. Tappelun seurauksena Crichton menettää tajuntansa ja ajautuu koomaan. Alus on tuhoamassa Moyan, ja D'Argo yrittää löytää keinon, jolla estää se. Tällä välin Crichton yrittää taistella tiensä takaisin elävien kirjoihin piirrosmaailmassa.

Farscape on Rockne S. Bannonin luoma tv-sarja, jota tehtiin vuosina 1999-2003 kaikkiaan 88 jaksoa. Bannon käsikirjoitti itse jaksoista peräti 70, uransa hän aloitti 1980-luvulla käsikirjoittamalla klassista amerikkalaista Hämärän rajamailla (The Twilight Zone) ohjelmaa. Ennen Farscapea Bannon oli mukana tekemässä skifisarjoja Alien Nation ja SeaQuest 2032.

Alkuasetelmiltaan Farscape muistuttaa hieman Star Trek: Voyageria (1995–2001). Maalaisten alus sinkoutuu madonreiän kautta kauas avaruuteen. Voyagerin kapteeni Kathryn Janewaylla oli mukanaan koko miehistö ja tieto siitä mihin suuntaan lähteä päästäkseen takaisin kotiseuduille. Farscapen astronautti John Crichtonilla (Ben Browder) ei tällaisia koordinaatteja ole tiedossaan, eikä Iasan lähiavaruuskäyttöön tarkoitettu alus ("Farscape-1") voisi kaukaa kotiin selvitäkään.

Kauas tuntemattomuuteen tullessaan Chichton joutuu keskelle sotatannerta. Vahingossa hän aiheuttaa erään sota-aluksen tuhon. Sotilas kuolee ja tämän veli, sebakealainen rauhanturvaajakapteeni Bialar Crais (Lani Tupu) saa päähänsä Chichtonin olevan syyllinen. Crais janoaa kostoa, ja alkaa lähes koko sarjan jatkuva takaa-ajo.

Ensimmäisessä jaksossa sarjan tulevat asetelmat luodaan muutenkin. Madonreikämatkalla Chichtonille kertyy ja hahmottuu monenlaista tietoa kulkuväylästä. Rauhaturvaajakomentaja, sekasikiö Scorpius (Wayne Pygram) ymmärtää tiedon sotilaallisen arvon ja haluaisi viipaloida reiässä matkanneen aivot hyödyntääkseen sitä operatiivisesti.

Ensin on kuitenkin pelastettava Chichton. Paikalle saapuu sopivasti elävä avaruusalus Moya, jonka miehistönä on rauhanturvaajia pakenevia hylkiöitä, muun muassa Hynerian imperiumin syrjäytetty dominaari Rygel XVI (nukke, äänenä Jonathan Hardy).

Samassa ensimmäisessä jaksossa Moya Chictonin lisäksi ottaa mukaansa rauhanturvaajasotilaan Aeryn Sunin. Hänen Chichtonin välille kehittyy koko sarjan ajan kestävä romantillinen jännite.

Sebakealaisille rauhanturvaaminen on niin sanottua ennakkoivaa hyökkäämistä ja valtaamista. Koko yhteiskunta on sotilaallinen, käytännössä muita kuin rauhanturvaajasotilaita ei ole. Sarjan kuluessa paljastuu, että sekabealaiset ovat eidenolilaisten luomus: joskus maan kivikauden aikoihin he olivat poikenneet telluksella hakemassa geneettistä pohjaa uudelle sotilasrodulle. Tällä selittyy sebakealaisten ja ihmisten yhdennäköisyys.

Eidenolilaisten rauhanturvaamisoperaatiossa muinoin meni jotain pieleen, ja väki hävisi käytännössä sukupuuttoon. Rauhanturvaajat sen sijaan jatkavat ennakoivaa puolustusoperaatiotaan.

Näillä pääjuonilla on saatu aikaiseksi ihan kelvokas avaruussaaga. Lisäväriä on saatu mukaan Moyan "teknisistä" ominaisuuksista, vierailtujen planeettojen esittelyistä ja sivuhahmojen syventämisestä.



Kaikissa 88 tehdyssä jaksossa esiintyvät Chictonin ja Sunin lisäksi vain Ka D'Argo (Anthony Simcoe), luxilainen sotilas (muunnelma startrekin klingoneista, tai hatarammin Tintin seikkailujen kapteeni Haddockiin, kuten aikaisemmin kirjoitin - Ka D'Argo, avaruuden kapteeni Haddock).

Moyalla on lisäksi delvialainen pappi, Pa'u Zotoh Zhaan (Virginia Hey), joka hominidimuodostaan huolimatta ei ole nisäkäs vaan kasvi.

Myöhemmin joukkoon tulleista nörttien suosiossa on ollut erityisesti nebari Chiana (Gigi Edgley). "Pip" ei ole tarkka tavarasta, omastaan tai omistussuhteiltaan muille kuuluvasta.

Neljän 1999-2003 tehdyn tuotantokauden lisäksi on tehty kaksiosainen minisarja Farscape: The Peacekeeper Wars (2004). Jo kolmatta, neljättä vuotta on ollut suunnitteilla sarjan jatkaminen netissä hieman L-koodin tapaan 3-6 minuuttisilla episodeilla. Toistaiseksi rahoitusta ei ole järjestynyt.

Tanskalainen scifi.dk-sivusto on antanut Farscapelle kouluarvosanaksi 7. Star Trek Voyager saa samalta arvioitsijalta 9½.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Kaltion Muhammed-kohu helmikuussa 2006



[Tanskalaiset Muhammed-pilapiirrokset ovat jälleen esillä Politikenin pyydettyä anteeksi niiden julkaisemista. Näinä päivinä neljä vuotta sitten Suomessa kohuttiin Kaltiosta ja päätoimittaja Jussi Vilkuna sai kenkää. Tänään blogissa muistellaan mitä Oulussa tuolloin tapahtuikaan.]

Suomi sai oman Muhammed-kohunsa helmikuun 2006 lopulla, kun Ville Rannan (s. 1978) tekemä Tanskan pilakuvakohua kommentoiva sarjakuva julkaistiin oululaisen kulttuurilehti Kaltion verkkosivuilla. Kalevan (28.2.2006) “tamperelaiseksi mediahörhöksi” nimeämä henkilö käynnisti sähköpostikampanjan Kaltiota ja sen yhteistyökumppaneita vastaan keskiviikkona 22. helmikuuta ja perjantaina 24. päivä kansainvälinen mediakohu oli valmis. Suurelta osin päätoimittaja Jussi Vilkunan (s. 1960) erottamiseen johtanut kuohunta oli kotikutoinen, ylireagointia ylivirittyneessä tilanteessa. Ylireagointiin syyllistyi niin Kaltion hallitus kuin suurten finanssitavaratalojen viestintäosastotkin.

Kaltion sarjakuvataiteilija Ville Ranta teki ajankohtaisen islamilaista maailmaa ja länsimaista sananvapautta koskevan sarjakuvan Muhammed, pelko ja sananvapaus 17. helmikuuta, koko sarjakuva syntyi tuona päivänä. Sarjakuvaa käsiteltiin Kaltion toimituskokouksessa ja muutosten jälkeen se julkaistiin Kaltion nettisivuilla “lauantaiyönä”, olletikin sunnuntain 19. helmikuuta 2006 puolella.

Aktiivisesti Kaltion verkkosivuja seuraavat löysivät Rannan uuden sarjakuvan varmaan jo sunnuntaina, mutta näitä lukijoita ei liene monta. Oleellista vastaanoton kannalta on se, milloin uusien sivujen olemassaolo rekisteröityi hakukoneiden (Googlen) tietokantoihin. Hakukoneiden tekniset ratkaisut ja toimintaperiaatteet ovat niitä ylläpitävien yhtiöiden liikesalaisuuksia. Käytännön kokemuksen perusteella voisi arvioida, että koneiden niin sanotut kiertävät hakuagentit lukevat ja rekisteröivät tietokantoihin uutispalvelujen sivut parin tunnin ja normaalit internetsivut muutamien päivien välein.

Ville Rannan sarjakuvan nimeen sisältyy kaksi hakutermiä (“Muhammed” ja “sananvapaus”), joita Tanskasta alkaneesta pilakuvakohusta kiinnostuneet ovat oletettavasti käyttäneet. Niinpä tiistaina tai viimeistään keskiviikkona kohusta tietoja etsineet saivat hakukoneensa tulosjoukkoon myös Kaltiossa julkaistun sarjakuvan.

Yksi länsimaisen demokratian kulmakivistä on sanan- ja mielipiteen ilmaisun vapaus. Yksinkertaisimmillaan se on oikeus sanoa oma kantansa kenelle tahansa, vastapuolen henkilökohtaisia oikeuksia kunnioittaen. Useimmat organisaatiot pitävät arvokkaana ja tähdellisenä sitä, että heidän asiakkaansa ilmaisevat mielipiteensä heille suoraan. Lähes kaikkien organisaatioiden kotisivuilta löytyy yhteystiedot tai palautelomake, jota kautta mielipiteensä voi ilmaista myös sähköpostitse.

Kaltion päätoimittajan ja toimituksen yhteystiedot sähköpostiopasteineen löytyvät sen verkkosivuilta. Kaltion verkkosivujen ilmoittajien kotisivuilta löytyy vastaavasti sekä yhteystietoja että palautelomake.

Kaltion verkkosivuillaan julkaisema Ville Rannan sarjakuva alkoi saada paljon lukijoita viimeistään kun hakukoneet tiesivät sarjakuvan olemassaolosta. Tuolloin alkoi tulla palautetta sekä Kaltioon että sen sivuilla ilmoittaneisiin yrityksiin. Yksi mielensä ilmaisseista oli viestin perusteella huonosti suomea osaava islaminuskoinen. Päätoimittajan saamassa viestissä oli lisäksi peitelty uhkaileva sävy (HS 5.3.2006). Mielipiteenilmaisujen johdosta ryhdyttiin toimiin Kaltiossa ja kolmessa ilmoittaneessa organisaatiossa, finanssikonserneissa Sampo, Pohjola ja Tapiola.

Kaltiossa oli sarjakuvan ensimmäiselle sivulle lisätty jo huomautus, että tarina on kaikkiaan viisi sivua pitkä. Päätoimittaja Vilkuna pyysi Ville Rantaa tekemään sarjakuvasta englanninkielisen käännöksen, että sen sanoma avautuisi vielä huonosti suomenkieltä osaaville kotimaisen muslimiyhteisön jäsenillekin (K-Rappu). Käännös julkaistiin verkkosivuilla torstai-iltana 23. helmikuuta (Kaleva 25.2. 2006).
“Islaminuskoisen” mielipiteeseen suhtauduttiin finanssikonserneissa järein asein. “Islaminuskoisen” viesteissä näet annettiin ymmärtää, että Kaltio olisi julkaissut arabimaailmassa tuote- ja yritysboikotteihin johtaneet Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvat. Peitenimen taakse kätkeytynyt kysyi, miksi yritykset haluavat tukea islaminvastaista lehteä laittamalla siihen ilmoituksia. Pohjola, Tapiola ja Sampo eivät halunneet uskonnonvastaista leimaa ja pikaisesti käskivät Kaltiota poistamaan mainoksensa sen verkkosivuilta. Samalla yhtiöt irtisanoivat yhteistyösopimuksensa kulttuurilehden kanssa (Kaleva 24.2.2006).
Yhteistyönsä irtisanoneilla yrityksillä on erilliset viestintäosastot, jotka vaalivat yritystensä julkista kuvaa. Muilla Kaltion yhteistyökumppaneilla ja ilmoittajilla ei sellaisia ollut.

Päätoimittaja irtisanotaan

Kaltiota julkaisee Kaltiolehti ry. Kaltio ei ole yhdistyksen jäsenlehti, vaan yhdistyksen tarkoitus on julkaista tilattavaa pohjoista kulttuuri- ja mielipidelehteä. Yhdistystä johtaa hallitus, jossa oli puheenjohtajan lisäksi seitsemän jäsentä. “Islaminuskoinen” on luultavasti ilmaissut mielipiteensä myös osalle hallituksen jäseniä. Monien heidän sähköpostiosoite on helposti netistä löydettävissä. Viimeistään torstaina 23. päivä helmikuuta hallituskin tuli tietoiseksi sunnuntaina julkaistusta sarjakuvasta ja sen saamasta palautteesta (Kaleva 27.2.2006).

Suomalaiseen (ja monen muunkin länsimaan) kansalaisoikeuksiin kuuluu niin sanottu positiivinen sananvapaus: valtio tukee erilaisten ryhmien ja ihmisten oikeutta tuoda julki mielipiteensä. Tätä tarkoitusta varten valtion budjetissa on varattu määräraha mielipidelehtien tukemiseen. Tämä mielipidelehtituki onkin ollut huomattavin osa Kaltion toimintamenojen peittämisessä (Kaleva 27.2.2006).

Sammon, Tapiolan ja Pohjolan mainosten poistaminen Kaltion verkkosivuilta merkitsi noin kolmen sadan euron menetyksiä lehdelle (Keskiviikko 1.3.2006).

Ensimmäisessä vaiheessa tiedotusvälineet (Kalevan ja Helsingin Sanomien verkkosivut illalla 23.2.2006) uutisoivat Kaltion joutuneen taloudellisen painostuksen kohteeksi. Pikaisesti joillakin keskustelupalstoilla ja blogeissa alettiin suunnitella tukitilauskampanjoita, jotta Kaltion taloudelliset menetykset saataisiin korvattua.

Totuus oli kuitenkin toinen. Kaltion toimituskunnalta oli mennyt hallituksen luottamus: “Hänen [pt. Vilkunan] ja hallituksen kannat ovat nyt vastakkain” kertoi puheenjohtaja Harri Kynnös Kalevan toimittajalle (Kaleva 24.2.2006). Kynnöksellä kuitenkaan itsellään ei ollut osuutta Tapiolan vetäytymiseen, vaikka hän sen palveluksessa Pohjois-Suomen alueen myyntipäällikkönä olikin.Finanssitavaratalojen strateginen vetäytyminen suunniteltiin pääkonttoreissa (STT 24.2.2006).

Suomen lainsäädännön mukaan julkaistavien lehtien sisällöstä vastaa päätoimittaja. Omistajilla tai hallinnoijilla tällaista vastuuta ei ole. Mikäli sarjakuva olisi aiheuttanut jotakin oikeudellisia toimia, niin niiden kohteeksi olisivat tulleet päätoimittaja Vilkuna ja sarjakuvataiteilija Ranta. Toimituksen tukijoukkona oleva hallitus ei tuntunut ymmärtävän myöskään “uusien” medioiden teknisiä toimintatapoja: hallituksessa epäiltiin, että taustalla on Vilkunan oma halu “hätkähdyttää tai herättää laajaa pahennusta”. Mistä tukijat olivat voineet saada niin pian tiedon “loukkaavasta” sarjakuvasta? (Kaleva 27.2.2006).

Torstain kuluessa puheenjohtaja Kynnös kehotti päätoimittaja Vilkunaa poistamaan sarjakuvan nettisivuilta, useaan kertaan. Tätä Vilkuna ei kuitenkaan suostunut tekemään (Kaleva 25.2.2006). Päätoimittajan asema on turvattu, hänen ei tarvitse suostua julkaisun omistajan tai omistajan edustajan vaatimuksiin lehden sisällön suhteen. Tätä järjestelyä yleensä pidetään sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen kannalta elintärkeänä.

Perjantaina aamupäivällä pidetyssä Kaltio-lehti ry:n hallituksen puhelinkokouksessa päätettiin erottaa päätoimittaja Vilkuna (Kaleva 25.2.2006; HS 24.2.2006; STT 24.2.2006). Myyntipäällikkö Kynnöksen näkökulmasta hänen alaisensa oli kieltäytynyt toistuvasti hänelle määrätyistä työtehtävistä, joten irtisanominen mahdollistui. Lisäksi Kynnöksen mukaan Vilkuna oli toiminut ehdoin tahdoin työnantajaa vastaan julkaisemalla Ville Rannan sarjakuvan torstai-iltana myös englanninkielisenä (Kaleva 25.2.2006).

Niinpä Kynnöksen mukaan hallitukselle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin — kuten myyntipäällikkö Kynnös asian mediaseksikkäästi ilmaisi — “vapauttaa” Vilkuna tehtävistään välittömästi (Kaleva 25.2.2006). Päätöksessä unohtui täysin omistajan ja päätoimittajan välinen erityislaatuinen suhde — eikä työnantaja lain mukaan saisi kohdella työntekijöitään näin missään muussakaan tapauksessa. Journalistiliitto olisi halunnut selvityttää potkujen antamisen perinpohjin jo periaatteellisista syistä, mutta Vilkuna ei itse halunnut riitauttaa tilannetta (Kaleva 28.2.2006).

Perjantaina aamupäivällä Kaltiolehti ry:n hallitukseen kuului puheenjohtajan lisäksi kuusi jäsentä. Heistä mediatuottamisen yliopettaja Heikki Tunkkari kirjautti pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, hänen mielestään Vilkunaa ei olisi pitänyt erottaa (Kaleva 25.2. 2006).

Arkistopäällikkö Eero Ylitalo kertoi äänestäneensä asiassa tyhjää (Kaleva 27.2.2006). Kultaseppä Mikko Keisu oli matkoilla (Kaleva 28.2.2006), ja hän sai tiedon tapahtumista vasta maanantaina 27. päivä. Myös lehtori Tytti Isohookana-Asunmaa kertoi vastustaneensa Vilkunan erottamista, mutta “pattitilanne piti ratkaista jotenkin” (HS 5.3.2006).

Erottamisen puolesta hallituksessa äänestivät siis Kynnöksen lisäksi kirjastonhoitaja Irma Kyrki, toimitusjohtaja Sakari Aine ja mahdollisesti myös Isohookana-Asunmaa (vai mitä pattitilanteen ratkaisu oikein tarkoittaa?)

Samaan aikaan toisaalla — kuten sarjakuvissa usein on tapana ilmaista — kokoontui Oulun opetusviraston alainen Snellman-työryhmä, jonka tehtävänä on koota ja julkaista J. V. Snellmanin 200-juhlavuoden kunniaksi kirja Oulun kouluja varten. Työryhmään kuului jäsenenä muun muassa Kaltion hallituksesta edellisenä päivänä eronnut tutkija-kirjailija Kaarina Niskala (Kalevan viikkoliite Peto 2.3. 2006). Aikaisemmin kirjaan oli tilattu kuvitus Ville Rannalta ja perjantaisessa kokoukses-saan työryhmä päätti perua tekemänsä tilauksen (Kaleva 26.2.2006). Myöhemmin Oulun kaupunkikin tarkisti kantaansa. Rantaa pyydettiin takaisin kirjasen kuvittajaksi (Kaleva 2.3.2006). Osaltaan tähän vaikutti se, että toiset oululaiset sarjakuvapiirtäjät kieltäytyivät ottamasta vastaan heille tarjottua kuvitustyötä (Kvaak.fi aihe 5787 viesti 104).

Mikäli Kaltiolehden hallitus toimillaan halusi vaientaa Kaltion, islamilaisuuden ja sananvapauden ympärille kiertyvän keskustelun alkuunsa, valittu keino oli hätäinen ja erittäin taitamattomasti valittu. Journalistit ovat lojaaleja toisilleen: erotettu päätoimittaja on suurempi uutinen kuin moni muu. Jo perjantaina illalla news.google.com -haun mukaan Vilkunan potkuista kerrottiin yli kymmenen eri maan lehtien verkkosivuilla. Uutinen noteerattiin myös Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä kello 20.30. Viikonlopun aikana monet arvostetut sanomalehdet maailmalla asettuivat vastustamaan tällaista sananvapauden loukkaamista (Kaleva 26.2.2006; Kaleva 1.3.2006).

Hallituksen toimista Saska Snellman sai aiheen Helsingin Sanomien verkkolehteen (24.2.2006) kirjoittamansa kommentin otsikkoon: “He tekivät sen itse”.

Taitamattomuus ja asiantuntemuksen puute näkyy seuraavissakin toimissa: kun kello 14.00 puheenjohtaja Kynnös oli saanut ilmoitettua Vilkunalle tämän tulleen erotetuksi, hän suljetutti Kaltion verkkosivut kokonaan noin kello 14.30. Nykyisin verkkosivujen sulkeminen ei lopeta tiedonkulun virtaa, sillä kerran verkossa ollut ei ole enää pelkästään julkaisijansa hallittavissa (ja vapaasti muunneltavissa). Netistä pois otetut sivut löytää helpoiten Googlen välimuistista — tämän aineiston olemassaoloon viittasi esimerkiksi Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi blogissaan 25. helmikuuta.

Kaltion verkkosivujen sulkemisen jälkeen Ville Rannan “Muhammed, pelko ja sanan-vapaus” sarjakuva julkaistiin nopeasti monilla muilla internetsivuilla. Hallituksen toiminnasta suivaantuneet henkilöt ilmaisivat henkilökohtaisen mielipiteensä suoraan Harri Kynnökselle ja ilmoituksensa pois vetäneille finanssitaloille. Kynnös ja Tapiola saivat ilmeisen paljon palautetta Vilkunan irtisanomisesta, koska Tapiolan palvelusivutkin poistettiin netistä (Kvaak.fi aihe 5787, viestit 175 ja 178).

Rannan puolesta sensuuria vastaan vetosivat muun muassa Suomen Sarjakuvaseura ja Mikko Ronkaisen johdolla kolmekymmentä muuta oululaista taiteilijaa (Kaleva 27.2. 2006). Suomen Sarjakuvaseuran julkaiseman Sarjainfon päätoimittaja Vesa Kataisto ilmoitti julkaisevansa kiistanalaisen sarjakuvan lehdessään, mikä tapahtuikin. Oulun taiteilijaseura vetosi, että Rannalle tulisi antaa työskentelyrauha (Kaleva 4.3.2006).

Nyt joutuivat Sammon, Pohjolan ja Tapiolan viestintäpalvelut tosiaan töihin. Kaltiokohusta mielipiteensä ilmaisseille lähetettiin vakiovastauksia, esimerkiksi Sammosta muun muassa näin: “Emme halua esiintyä lainkaan sellaisissa yhteyksissä, jotka voisivat loukata joitakin asiakkaitamme uskonnollisia, poliittisia tai muita henkilökohtaisia vakaumuksia. Sananvapaus on meille erittäin tärkeä perusarvo. Sananvapauteen kuuluu myös se, että yhtiöllä on oikeus ilmoittaa ja olla ilmoittamatta medioissa parhaaksi katsomallaan tavalla.”

Sarjakuvataiteilija Rantaa ei Kaltiosta erotettu, vaan hän erosi itse. Eronsa jälkeen hän piirsi vielä kaksi ilmaisumuodon mahdollisuuksia kartoittavaa ja mediakohua käsittelevää sarjakuvaa: voimakkain vedoin piirretyn antiikin hylätyn sankarin Thersiteen tarinan (Kaltio 3/2006) ja kristillisestä kuvaperinteestä innoituista hakeneen marttyyri Jussi Vilkunan elämän (Kaltio 2/2006). Marttyyri Vilkuna pääsi myös tuon Kaltion numeron kanteen.

Kohun alkaessa laantua yrityselämän puolesta kirjoitti Kalevan taloustoimittaja Arja Mikkola (Kaleva 5.3.2006). Hänen ja siteeraamansa talousmaantieteen professori Richard Floridan mukaan toimiva, uutta luova talous tarvitsee teknologiaa, talenttia ja toleranssia. Olisi talouselämänkin kannalta todella surku, jos Ouluun syntyisi “kulttuurivaikuttajien lietsoma ahdas pelon ilmapiiri”.

Richard Florida tuskin pitäisi myyntipäällikköä, autokauppiasta, kirjastonhoitajaa ja lehtoria kulttuurivaikuttajina.

“Islaminuskoinen”

Tässä välissä heräsi myös kiinnostus siihen, mistä koko kohu oli saanut alkunsa. Kaikki netissä tapahtuvahan jättää jälkensä. Peitenimellä operoineen huonoa suomea kirjoittaneen “islaminuskoisen” taustalta paljastui tavallinen suomalainen nuori mies, jonka Kaleva (28.2.2006) nimesi “tamperelaiseksi mediahörhöksi”. Muutamalla lähettämällään viestillä hän sai aikaan melkoisen mekkalan.

Sananvapauteen ja mielipiteen vapaaseen ilmaisemiseen kuuluu, että mielipide kerrotaan rehellisesti omalla nimellä. Jos “mediahörhö” olisi esiintynyt omalla nimellään, niin reaktiot Kaltion toimituksessa, hallituksessa ja finanssitavarataloissa olisivat olleet aivan toiset. Mihinkään toimiin ei hänen mielipiteensä suhteen olisi ryhdytty. Tämä “mediahörhö” oli se Eero Ylitalon (Kaleva 27.2.2006) peräänkuuluttama “sylttytehdas”.

Vaikuttaisi siltä, että suurten yhtiöiden viestintäpalveluissa olisi varauduttu Jyllands-Postenin Muhammed -pilakuvien julkaisemiseen. Valtiovalta oli toivonut, ettei suomalainen lehdistö niitä julkaisisi. Sananvapauden nimissä mikään valtiollinen taho ei kuitenkaan voinut kieltoa asiasta antaa, koska se olisi ollut sensuuria ja lehdistön ilmaisuvapauden loukkaamista.

Koska oli olemassa mahdollisuus, että joku lehti, jossa organisaatio on ilmoittajana tai tukijana mukana, viestintäpalveluissa varauduttiin Muhammed -pilakuvien julkaisemiseen ja oman organisaation julkiskuvan säilyttämiseen. Mutta Kaltion julkaisema Rannan “Muhammed, pelko ja sananvapaus” ei ollutkaan sama asia kuin tanskalaiset pilapiirrokset ja närkästynyt “islaminuskoinen” ei ollut sitä mitä väitti.

Liipasinsormi oli liian herkkä. Ensin olisi pitänyt ottaa selvää, mistä on todella kyse ja kuka islaminuskon loukkaamisesta oli kirjoittanut. Kaltiolehti ry:n hallituksen olisi pitänyt luottaa media-asiantuntijansa arvioon asiasta ja ilmoittajien viestintäosastojen olisi pitänyt lukea julkaistu sarjakuva.

Käsiteltävässä tapauksessa oli kyse kulttuuri- ja mielipidelehden yhteistyökumppanuudesta. Tällöin ilmoittajan pitäisi muistaa, etteivät kaikki lehdessä esitetyt mielipiteet miellytä kaikkia.

Sunnuntaina 5. maaliskuuta Kaltiota lähellä oleva Merikoskikerho järjesti keskustelutilaisuuden, johon osallistuivat muun muassa Ranta, Tytti Isohookana-Asunmaa ja Pohjois-Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Abdul Mannan. Tilaisuudessa keskustelu lainehti villisti, ja osoitti, että monilta olivat menneet Rannan sarjakuva ja tanskalaiset pilapiirrokset pahasti sekaisin (Kaleva 6.3.2006).

Uskontokuntien joustettava

Kaltiokohu sai vielä jälkinäytöksen, kun Journalismikritiikin vuosikirjaan (Tiedotustutkimus -lehden vuoden ensimmäinen numero) tilattiin Ville Rannalta tapahtumia kommentoiva sarjakuva. Sekin jätettiin julkaisematta Muhammedin kuvaamisen vuoksi.

Keväällä 2007 Yleisradio julkisti hylätyn sarjakuvan kahteenkin kertaan, ensin A-Studiossa ja sitten Pressiklubi -ohjelman verkkosivuilla. Ranta kritisoi keskustelun vaikeutta tilanteessa, jossa vastustavan tai eriävän mielipiteen esittäjä ei ole tutustunut hänen mielipiteeseensä ja estää sen ilmitulon.

Tanskalaisista pilapiirroksista alkanut sananvapauskeskustelu päätyi Euroopan neuvostoonkin, vuonna 1949 perustettuun poliittiseen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestöön. Vuosina 2006 ja 2007 Euroopan neuvoston yleiskokous on useampaankin otteeseen katsonut, että myös uskonnollisten ryhmien on siedettävä keskustelua. Ilmaisunvapautta ei voi rajoittaa uskonnon varjolla. Vihanlietsontaa tai väkivaltaan yllyttämistä ei kuitenkaan tule sallia.

Viimeksi kesäkuun lopulla 2007 Strasbourgissa kokoontunut yleiskokous muistutti kulttuurien ja uskontojen välisen vuoropuhelun jatkuvasta tarpeesta. Vain kommunikaatiossa ihmiset saavat enemmän tietoa toistensa vakaumuksista.

Euroopan neuvostoon nojautuen Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldtin puolustikin syksyllä 2007 Lars Vilksin sananvapautta.

Arktinen hysteria

Mitä tästä Kaltiokohusta voisi ottaa opiksi? Ainakin sen mitä sananlaskukin teroittaa: ensin pitää tutkia, sitten vasta hutkia. Jos aseet onkin viritetty valmiiksi, ei niillä ole pakko ampua. Kiihkoislamistien pelko otti vallan toimijoista, aivan kuten Ville Ranta sarjakuvassaan ytimekkäästi kuvaa. Monet Kaltiolehden hallituksen jäsenet kuvailivat vallinnutta ilmapiiriä asian käsittelylle sopimattomaksi. Puheenjohtaja Harri Kynnöksen mukaan “näin kantaa ottavaa juttua ei olisi pitänyt laittaa julkisuuteen ollenkaan” (Kaleva 6.3.2006). Eero Ylitalo kertoi, että “maamme on vallannut hysteerisen pelon ilmapiiri” (Kaleva 27.2. 2006) ja Tytti Isohookana-Asunmaa kertoi aistineensa “epämääräisiä aggressioita” (HS 5.3.2006).

Omia — saati toisten — ajatuksia ei voi kontrolloida. Tekojansa sen sijaan voi. On tärkeää, että tiedostaa tekojensa motiivit. Sarjakuvien avulla voi tutkailla omaa sisintään, turvallisesti tarkastella myös pimeitä puoliaan.

Maaliskuun alussa muutaman päivän mietinnän jälkeen asiat alkoivat normalisoitua. Kaltion verkkosivut ajettiin ylös keskiviikkoaamuna 1. maaliskuuta. Sarjakuvaa ei enää sivuilla ollut, ei suomeksi eikä englanniksi, ja toimituskunnasta oli poistettu päätoimittaja Jussi Vilkuna. Noussut kohu osoitti, että Ranta onnistui sarjakuvassaan tavoittamaan “sielujen maanalaisia kerrostumia”.


* Muhammed, Kaltio ja mediastrategit. Osuuskunta Jyväs-Ainola 2007.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Raharikkaat Morgan, Wahlroos ja Ankka


Sanoma Mazazines on palkannut sarjakuvakirjojensa esipuheiden kirjoittajiksi eri alojen asiantuntijoita jo lähemmäs parikymmentä vuotta. Ensimmäinen taisi olla filosofi Esa Saarinen vuosien 1951-1952 Aku Ankan näköispainoksessa. Saarinen tosin rehellisesti kertoi, ettei jaksa sarjakuvista innostua.

Useimmat eri elämänaloilta pyydetyt kirjoittajat ovat yleensä kehuneet, erityisesti Carl Barksia. Ankalliskirjaston 9. osan Suuret setelit (2009) esipuheen kirjoittaja taloustoimittaja Juhana Rossi (s. 1973) ikäpolvensa kasvattina antaa arvon ja kaikki ylisanat Barksin sarjakuville.

Ja vielä enemmän. Äkkiseltään hän sanoo osaavansa nimetä kolme raharikasta, J.P. Morganin, Björn Wahlroosin ja Roope Ankan.

Monille kapitalistishenkisesti ajatteleville Roope Ankan rahasäiliö on kauhistus. Eihän rahaa noin saa käyttää! Juhana Rossi ei ole poikkeus. Esipuheessa hän pohtii inflaatiota, sehän syö omaisuuden arvoa koko ajan, käteisen arvo laskee joka hetki.

Vielä kauhistuttavampaa on se, että Suuriin seteleihin kootuista Barksin tarinoista peräti kaksi osoittaa inflaation olevan Roopelle (ja Barksille) ihan tuttu ilmiö.

Siitä huolimatta setelit ja kolikot makaavat rakennus-, ylläpito- ja turvallisuuskuluiltaan kalliissa säiliössä vuodesta toiseen.

Selitykseksi rahan makuuttamiselle tuottamattomana Rossi ei keksi kuin Barksin halun konkretisoida Roopen rikkaus.

Samainen asia lienee pohdituttanut Don Rosaakin. Hänen tarinoissaan rahan säiliössä olemiselle selityksenä ovat muistot. Roope Ankka on hankkinut rahansa omalla työllään, kultaa Klondykessa kaivaen jne. Jokaiseen kolikkoon liittyy tarina, muisto. Jokainen myntti on Roopella muistona menneistä seikkailuista ja teoista.

Harri Römpötti on myös pohtinut Roopea ja rahaa (Ankkalinnassa uskotaan individualismiin. Ylioppilaslehti 16/2001). Roope edustaa puhtaaksiviljeltyä kuvaa kapitalismista. Vallitseva (talous)järjestys on johdettu modernista ihmiskäsityksestä, jossa yksityisyrittämisen vapaus rinnastuu individualismiin ja yksilön vapauteen.

Vallitsevassa järjestelmässä kukin saa toteuttaa itseään niin kuin haluaa, omilla rahoillaan. Jos Roope haluaa makuuttaa rahojaan säiliössään, niin hänellä on siihen täysi oikeus. Vaikka se Rossin ja muiden mielestä miten mieletöntä tahansa olisi.

Aikaisemmin länsimaisissa yhteiskunnissa oli voimakkaita houkuttimia siihen, että raha saataisiin pyörimään tuottavassa toiminnassa. Yksi tällainen kannustin oli omaisuusverot.

Ankkalinnan verovirkailijat pyrkivät saamaan tietoonsa Roopen omaisuuden tarkan määrän ja himoitsevat pääsevänsä verottamaan täysimääräisesti -- huolimatta siitä, että Roope on hankkinut rahansa kapitalismin aidoimmalla, ideologisesti oikeimmalla tavalla: omalla työllä ja uurastuksella.

Kaikesta tästä yhteiseksi hyväksi toimimisen patistamisesta huolimatta Roope jääräpäisesti pitää rahansa säiliössä. Hänellä on siihen oikeus. Raa'an työn tuloksista piti saada nauttia aivan niin kuin tekijä itse halusi. Sellaiset unelmathan olivat omaisuuksien hankkimiseen kannustaneet.

Römpötti pohtii hetken, millaisia Tupu, Hupu ja Lupu olisivat, jos Ankkalinnan kehitys ei olisi pysähtynyt 1950-luvulle. Globalisaation vastustajia joka tapauksessa.

Mutta millainen olisi meidän aikojemme Roope? Siihen Römpötti ei ota kantaa. Ainakaan hänen ei verottajaa tarvitsisi yhtä paljon pelätä kuin puolivuosisataa sitten.

torstai 25. helmikuuta 2010

Poroja torilla



Valokuvatorstaissa on aiheena rykelmä. Palaan sen myötä vielä parin viikon takaiseen Poroferiaan, jolloin Oulun torilla oli tavallisuudesta poikkeavia rakennelmia ja eläimiä.

Lehtihoroskoopit 80 vuotta


Kuluvaa vuotta pidetään maailmalla lehtihoroskooppien läpimurron 80-vuotisjuhlana, vaikka aikaisemminkin tähtienasennoista katsominen oli kansalle laajasti tuttua. Vuonna 1930 tapahtunut salli astrologien kertoa sanottavansa normaalin toimituksellisen aineiston tapaan ilman, että heti kiirehdittiin irtisanoutumaan moisista pakanallisista hapatuksista.

Suomalaisissakin lehdissä horoskoopit tunnettiin jo 1800-luvun puolella. Kuva yllä on turkulaisesta Suomi-lehdestä 28. marraskuuta 1891 (ilmestyi Turun Lehden liitteenä, jos Historiallisesta sanomalehtikirjastosta haluatte etsiä). Tähti- eli eläinrata Turun horisontin mukaan -sarja oli ennen muuta humoristinen.

Elokuussa 1930 syntyi Englannin kuningashuoneeseen prinsessa Margaret (k. 2002). Lehdet käsittelivät aihetta kaikista mahdollisista näkökulmista.

Sunday Expressin toimituksessa kuumeisesti mietittiin ja mietittiin jotakin poikkeavaa lähestymistapaa. Päätoimittaja tiedusteli nimeä saaneelta astrologi Cheirolta, josko tämä tekisi lehteä varten Margaretin syntymätähtikartan ja sen tulkinnan.

Cheiro ei aavistanutkaan millaista mahdollisuutta hänelle tarjottiin. Hän totesi olevansa kovin kiireinen, ja ehkä assistenttinsa R. H. Naylorin joutavan tekemään sellaisen.

Naylorhan teki. Juttu julkaistiin kolme päivää syntymän jälkeen 24. elokuuta 1930. Prinsessasta arvioitiin luonteenpiirteiltään tulevan lojaalin, ylpeän ja viehätysvoimaisen.

Kun Naylor muisti jutussa mainita, että kaikilla muillakin samana päivänä syntyneillä, vuodesta riippumatta, on samat luonteenominaisuudet, hänen tulevaisuutensa oli taattu.

Sunday Expressiin alkoi tulvia kirjeitä kysymyksineen. Naylor palkattiin vakiokolumnistiksi vastaamaan astrologisiin kysymyksiin.

Seuraavan juttunsa Naylor otsikoi: "Oletko syntynyt syyskuussa?"

Ja jälleen lukijakunta kehui, kiitteli oikeaan osuneista sanoista ja pyysi lisää. Lokakuussa Naylor palkattiin kirjoittamaan viikoittain, eli lehden joka numeroon.

Mitä yleisemmin kirjoitti, sitä useampi tuntui löytävän itseensä sopivan ennustuksen. Naylorin kirjoitukset toimivat mallina monille Euroopassa ja Atlantin takanakin. Näistä nopeassa tahdissa syntyi tuntemamme lehtihoroskooppien kirjoitustapa.

Prinsessa Margaretin syntymähoroskooppi ei jälkikäteen tarkastellen kovin osunut ollut. Nuorempana hänet tunnettiin hovin kapinallisena, hän olisi halunnut naida arvolleen sopimattoman miehen. Elämäntavat eivät ylpeydestä suuremmin kielineet ja ainakaan keltainen lehdistö ei suuresti hänen viehätysvoimaansa arvostanut.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Mitkit Maksim ja Fjodor


Palladium Kirjat on julkaissut pienen kirjan Mitkit - Elämä Zenin mukaan, jossa pietarilaistaiteilijat perestroikan hengessä löytävät kotikaupunkinsa kirjallistaiteellisen 1920-luvun. Daniil Harmsin hengessä on luonnosteltu rento slaavilaistyyppi mitki, josta väläyksiä on rajan tällekin puolelle tullut.

Mitki syntyi taiteilija Vladimir Shinkarjovin kynästä, tekstejä on kirjoittanut myös Oleg Grigorjev. Kuvituksen ja omalaatuisia sarjakuveja ovat tehneet Aleksandr Florenski ja Olga Florenskaja. Suomennos Tiina Makkosen ja Tanja Puskelmannin.

Palladiumin nettisivuilla teos on lajiteltu tietokirjaksi (!).

Jukka Mallisen esipuheen jälkeen Shinkarjov aloittaa johdatuksen mitkiläisyyteen. "Ottaisin mieluimmin vähän vodkaa...", kuuluu mitkin vakiofraaseihin.

Venäjäksi vuonna 1990 ilmestyneen teoksen esilehdillä luvataan, että teoksen tuotto käytetään lyhentämättömänä Stolitsnaja-vodkaan.

Teos jakaantuu useisiin osastoihin, joissa Maksim ja Fjodor seikkailevat. Välillä on mukana Pjotr, joka ei kuitenkaan koskaan mitkiläisyyden ydintä tavoita, vaikka yrittää kovasti.

Teokselle nimen antaneessa zen-buddhalainen osuudessa Pjotr jää oppipojaksi Maksimin ja Fjodorin ollessa valaistuneita.

Kokiessaan valaistuksensa Fjodor ilahtui niin että huusi. Naapurit moittivat häntä usein metelöinnistä ja tekivät kerran valituksen asuntotoimistoon. Sieltä tuli kutsu raastupaan. Fjodor tiedusteli Maksimilta, mitä kutsulle pitäisi tehdä.

- Pyyhi sillä vaikka perseesi, vastasi Maksim.

Fjodor teki niin.

Kivipuisto-osuudessa tutustutaan japanilaiseen kulttuuriin (sakeen). Usein ollaan viemässä pulloja keräykseen. Mitkien epiikka vaatii lisähöystöä, ts. tarinan kommentointia ja selittelyä.

Ajoittain väläykset ovat mainioita ja viinanjuontihan on hauskaa. Sen seuraukset myös. Krapulaista irtonaisuutta ja humalan nousujohteisuutta on teksteistä löydettävissä. 1920-luvun henkeä tekemisessä on. Mutta jotain tuntuu uupuvan. Ehkä Pjotr ei vain tajua.

Lopun sarjakuvaosuuden kuvat olisivat voineet olla isompiakin. Nyt niiden käännösteksti korostuu ja kuvallisuus jää taka-alalle.

Hilpeitä veikkoja nämä mitkit. Pietarissa tyypeillä on galleria, lähellä Nevski prospektia, osoitteessa ul. Marata 36-38.

Huomattuaan Maksimin juovan ilman palanpainiketta Fjodor tiedusteli, ei kai se vain johdu siitä, että Maksim ajattelee suupalojen molekyyli- ja atomirakennetta.

Maksim pudisti ylpeänä päätään ja sanoi:

- Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Korvauksia VR:lle


Mediassa on viime päivinä kuultu jos jonkinlaista VR:n moitintaa. Suomessa on ollut talvi ja pakkasia ja raiteiden vaihteet eivät ole toimineet. Junat ovat olleet myöhässä tuntikausia ja toimittajat ovat päivystäneet Helsingin rautatieasemalla saadakseen kiukkuisten ihmisten lausuntoja.

Oulussa viikonloppuna Japanin tv:tä esitellyt Tekno-Kekko (kuvassa) tiivisti blogissaan tunnelmia: selvisin todella vähällä.

Ylen tv-uutisten toimittaja sentään muisti, että ratojen kunnossapito kuuluu tätä nykyä ratahallinnolle, ei VR:lle. Aamulehdessä puhuttiin väylävirastosta.

Yritys hyvä, mutta tavallisen toimittajan vaikea pysyä hallinnollisten muutosten perässä. 1.1.2010 lähtien rataverkosta on vastannut Liikenneministeriön alainen Liikennevirasto. Sen uusi ylijohtaja Juhani Tervala muistettaneen ehkä viime viikkoisesta "vain vesiselvänä liikenteeseen" -ehdotuksestaan, jos muistetaan.

Liikenneviraston lisäksi rataverkosta vastaa Liikenneturvallisuusvirasto Trafi. Se koordinoi liikenneväylien turvallisuutta ja myöntää muun muassa veturinkuljetuskortit.

Liikenteenohjaus kuuluu Rataliikennekeskukselle, joka on nykyisin Liikenneviraston alainen. Tosin viime päivinä ohjaaminen on ollut tavallista helpompaa, kun vähemmän junia on ollut liikenteessä.

Jos raiteet ovat tukossa tai vaihteet eivät toimi, syy on Liikennevirastossa. Tai Trafissa, joka on olettanut ettei Suomessa yli 20 asteen pakkasia olisi.

Mutta se tiedotus. Kai VR on asiakkaidensa ajantasalla pitämisessä epäonnistunut?

Ei ole. Liikenneviraston nettisivuilla kerrotaan, että "[a]semilla annettava matkustajainformaatio on osa rautatieinfrastruktuuria ja siten Liikenneviraston vastuulla." Entä tiedotustaulujen pimahtaminen? "Liikennevirasto vastaa sähköisistä, asemilla ja laiturialueilla olevista informaatiojärjestelmistä, joihin kuuluvat aikataulunäytöt sekä kuulutusjärjestelmät."

Ei VR:n syytä sekään. Ja jos Liikennevirasto ei ole kyennyt liikennettä takaamaan, valtio on velvollinen maksamaan korvauksia rataoperaattorille, eli VR:lle.

Taitaa Suomen raideliikenne olla valmis yksityistettäväksi. Valitettavasti näilläkään ehdoilla ei ylijohtaja Tervalan arvion mukaan ainakaan kymmeneen vuoteen halukkaita ole tulossa.

Siksipä onkin meneillään selvitykset, että jos valtio ostaisi junakalustotkin. Vuokraisi sitten niitä sopivaan huutokauppahintaan, jos joku yrittäjäriskillä junaliikennettä Suomessa tahtoisi kokeilla.

Ei taida sittenkään. Mutta jos ilmastonmuutos lumet ja pakkaset kymmenessä vuodessa poistaisi...

maanantai 22. helmikuuta 2010

Talvinen taivas



Kovilla pakkasilla ei suuremmin pilviä näe.

Mitä joskus joitakin haukkoja.



sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Notre Ankan kirkontornit


Sanoma Magazines muistutti suoramainonnalla Aku Ankan näköispainoksen 1968 olevan kaupan. Mainosmateriaalissa muistutetaan vuoden parhaista tarinoista, erityisesti Carl Barksin Kirkontornin huilunsoittaja -jatkosarjasta.

Barksin myöhäistuotantoon kuuluva The Phantom of Notre Duck (1965) julkaistiin kolmiosaisena sarjana vuoden 1968 numeroissa 43-45. Sittemmin tarina on Aku Ankassa ollut kaksikin kertaa, 1986 ja 1996. Viimeisin julkaistiin nimellä Notre Ankan huilunsoittaja.

Ken on hankkinut Carl Barksin kootut hyllyynsä, voi kaivaa esille sarja 27:n osan (2008) ja lukea tarinan heti. Kootuissa Roope ja kammottava kummitus tosin soittavat huilulla "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat..."

Laulun säveleen on vaikea virittäytyä, koska mielessä alkaa soida lapsuudessa muistiin jäänyt: "Pieni nokipoika vaan..."

Koottujen suomennos on tarkka. Barks laittoi Roopen ja Notre Ankan kummituksen soittamaan "My Bonnie lies over the ocean..."

Tarinassa Roope on hankkinut uuden, musikaalisen lukon rahasäiliöönsä. Hän haluaa saada avaimena toimivalle huilulle suojauksen huonoa onnea vastaan Notren Ankan katedraalin toivomuslähteestä.

Kaivon pohjalla lymyilee kummitus, joka nappaa huilun. Ankat seikkailevat kirkon huimissa korkeuksissa, kunnes salat paljastuvat. Apuna jäljityksessä on kenraali Nuuh.

Ankkalinnan Notre Ankan kirkon esikuvana ajattelisi olleen Pariisin Notre Damen. Sitä Notre Ankka kovasti muistuttaa, mutta tarkemmin rakennushistoriaa tuntevat ovat havainneet kirkkojen olevan erilaiset. Kirkkojen tornien ryhmittely on erilainen.

Satunnainen lukija ajattelisi Barksin piirtäneen sinnepäin, mutta barksistit eivät ole ongelmaa jättäneet ratkaisematta.

Ernst Horstin selvitysten mukaan Barksilla on mallinaan ollut Reimsin Notre Dame. Eikä edes sen toteutettu muoto, vaan Eugène Viollet-le-Ducin suunnitelmat Reimsin kirkon entistämiseksi.

Suurien katedraalien ja kirkkojen rakentaminen venyi ja suunnitelmat muuttuivat rakentamisen edetessä. Viollet-le-Ducin suunnitelmassa Reimsin Notre Dame oli tarkoitus saattaa "alkuperäiseen" muotoonsa, johon se jäi rakentamatta 1200-luvun lopulla. Pariisin Notre Dame on saman aikakauden tuote. Reimsin Notre Dame on nykyisin Unescon maailmanperintökohde.

Vajaat sata vuotta sitten 1919 aloitettiin Reimsissä edelleen jatkuva restaurointi. Työn mahdollisti Rockefellerien öljysuvun huomattava lahjoitus, sillä Reimsin Notre Dame lienee ollut paljon esillä uudella mantereellakin entistämissuunnitelmineen. Pääarkkitehtinä työssä oli Henri Deneux, ja yleisölle kirkko avattiin juhlallisesti 1938.

Rockefellerin miljoonien lahjoitus oli "kirkon katon korjaamiseksi". Sillä Reimsin Notre Dame lienee päätynyt Barksin piirustuspöydälle malliksi ja Notre Ankan esikuvaksi.

Onpa Notre Ankan huilunsoittaja julkaistu kerran Koottujen ja Aku Ankan vuoden 1968 näköispainoksen välissäkin. Se oli viimeinen tarina Kuuden miljoonan dollarin papukaijassa (Ankalliskirjasto 10, 2009).

lauantai 20. helmikuuta 2010

Uudet jäsenet esittäytyvät



Kuun loppuun on Valvegalleriassa esillä Oulun taiteilijaseuran uusien jäsenien näyttely. Parin vuoden välein järjestelyllä näyttelyllä alkaa olla jo perinteitä.

Seuran jäsenvaatimukset ovat kovat, joten kelpaa tulokkaiden töitä esitellä. Näyttelylle olisi voinut keksiä paremman nimen. "Oulun taiteilijaseuran uudet jäsenet" kelpaisi alaotsikoksi, mutta vaivannäkö pääotsikon keksimisessä olisi arvostanut esillä olevia töitä paremmin.




perjantai 19. helmikuuta 2010

Maolaiset Suomen taide-elämän kurjistajina


Kiasman johtajan valinta on viime viikkoina herättänyt taidekeskustelun, jossa taidepuheen kautta yritettiin vaikuttaa henkilövalintaan. Johtajan tultua valittua Teemu Mäki summaa keskustelua avoimessa kirjeessä Berndt Arellille, Janne Gallen-Kallela-Sirénille ja Osmo Rauhalalle. Viimeksi mainittu valitti MTV3:ssa neljän koplan terrorisoivan nykytaidetta Suomessa. Siksi Mäen kirje olikin "kolmen koplalle".

Professori Mäen kirje lienee päätepiste keskustelulle tällä kertaa. Intohimot noussevat tavoiteltavan avainviran tullessa seuraavan kerran auki.

Kiintoisaa keskustelussa on ollut Rauhalan käyttämät "neljän kopla" ja "maolaisuus". Rauhalan mukaan nimenomaan Suomen maolaisten "valtaklikki" on vuosikymmenet hallinnut taidekenttää ja haitannut muun muassa Rauhalan rahoitusta ja palkitsemista.

Suomen maolaiset?

Lähes vuosikymmen sitten Pirkko-Liisa Kastari väitteli Jyväskylän yliopistossa suomalaisesta maolaisuudesta järkälemäisellä opuksella Mao, missä sä oot? (SKS 2001).

Maolaisuus Suomessa oli Kastarin mukaan marginaalin marginaalinen ilmiö. Maon ajatuksista keskusteltiin ja kannatettiin kolmessa opintopiirissä, joista yksi jäi hyvin lyhytikäiseksi. Kiinan kulttuurivallankumous (1966-69) herätti kiinnostusta Pohjolan perukoillakin Punaista kirjaa kohtaan. Kaikkiaan opintopiireissä maolaisuudesta kävi kuulemassa ja keskustelemassa satakunta kiinnostunutta. Muutamassa mielenosoituksessa vähäinen väki esiintyi maolaisena ryhmänä.

Julkisuudessa olleista henkilöistä kuuluisin, joka noissa keskusteluilloissa kävi oli Jaakko Laakso. Hänen nimensä mainitseminen tässä yhteydessä on oikeastaan turhaa, sillä pian maolaiset saivat hänestä vastustajan.

Maolaisuus jäi Suomessa enemmän vastustetuksi kuin kannatetuksi liikkeeksi. Neuvostoliitolla ja Kiinalla oli rajariitoja, jotka Venäjä on sittemmin perinyt. Jos porvarit (tai ajan termiä käyttäen ei-sosialistit) ja sosialidemokraatit suhtautuivat nuivasti kommunistisen diktaattorin sisäpoliittisiin puhdistuksiin, niin vielä jyrkemmän kannan niihin otti SKP.

Kastarin mukaan maolaiset jäivät kaikkien puolueorganisaatioiden ja lehdistön huomion ulkopuolelle.

Miten tällaisesta joukosta nousisi "valtaklikki", kulttuurivallankumousta johtava neljän kopla tuhoamaan Suomen taiteen?

Ei noussutkaan.

Kastari paksu väitös on alaotsikoltaan Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa. Kulttuurivallankumouksesta keskusteltiin paljon ja "maolaisiksi" ei-sosialistisissa piireissä alettiin nimittää kaikkia jonkinlaiseen vallankumoukseen pyrkiviä.

Vaikkapa kumouksellisten taidekäsitysten esittäjiä.

Osmo Rauhalan "maolaiset" ovat siis vanhojen, hyvien, kauniiden ja esteettisten taidearvojen uudistajia, muuttajia. Puoluekannalla tai maailmankatsomuksella ei tässä ole merkitystä.

Osmo Rauhala oli toinen Tyrvään keskiaikaisen kirkon uusien kirkkomaalausten tekijöistä. Töitä on esitelty laajasti, ja mielihyvää niiden katselemisesta olen saanut.

Perinteitä on kunnioitettu, mutta myös uudistettu. Keskiaikaisessa taiteessahan oli normina, että perspektiivit heittävät noin 30 asteen/prosentin verran. Sitä ajan taideteoreetikot pitivät hyvänä, kauniina ja esteettisyyden luojana.

Rauhalan Tyrvään kirkkoon tekemissä maalauksissa perspektiivit eivät heitä. Onkohan pieni "maolaisuus" päässyt kaikesta puheesta huolimatta Rauhalankin taiteen tekemiseen vaikuttamaan?

torstai 18. helmikuuta 2010

Kapteeni Haddockin piippu


Eilen uutiset kertoivat, että turkkilainen TV8-kanava oli saanut 24 000 euron sakot näytettyään Ellipsen Tintin seikkailut -animaatiosarjaa televisiossa. Meilläkinhän tuo sarja on useampaan kertaan televisiossa näytetty. Suomalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan ole sakkoja Yleisradiolle tai Mainostelevisiolle esittämisestä lätkäisseet.

Sakkojen taustalla on kapteeni Haddockin piippu. Turkin televisiota ja radiota valvova lautakunta katsoi sen esittämisen rikkovan lakia tupakoinnin haittojen ehkäisystä.

Yksi lautakunnan jäsenistä jätti päätökseen eriävän mielipiteen. Hänestä tupakointi sopii "kelmihahmolle".

Kapteeni Haddock ei ole ensimmäistä kertaa sensuurin kynsissä päihderiippuvuuksineen. Aikaisemmin tosin on kiinnitetty huomiota kapteenin juomatapoihin.

Aikana ennen videoita ja tietokonepelejä sarjakuvat olivat lasten parasta ajattelevien silmätikkuina. Etenkin Yhdysvalloissa. Kun 1960-luvulla Tintin maine levisi myös ranskankielisen maailman ulkopuolelle, yhdysvaltalaiset sensorit kiinnittivät huomiota Haddockin pullon kallisteluun.

Ajan käsitysten mukaan juominen ja humaltuminen eivät sinänsä olleet pahasta näyttää. Sellaistahan maailmassa tapahtui, myös lasten kokemuspiirissä. Mutta mallia pahaan tapaan ei saanut näyttää.

Siksi sarjakuvissa olikin suoraan pullon suusta juominen kielletty.

Kultasaksisen ravun (1941) ranskalaisessa alkuteoksessa kapteeni ottaa ryypyn ja toisenkin suoraan rommipullosta.

Yhdysvaltalaisen kustantajansa pyynnöstä Hergé kuuliaisesti vaihtoi nuo kaksi pientä ruutua sivulta 19 toisiin. Tarinaan ei muutosta tullut. Lukija edelleen ymmärtää Haddockin tyhjentäneen kolmenneljänneksen rommin kahdella kulauksella.

Laajemminkin Hergé suostui ulkomaisten kustantajiensa pyyntöihin muuttaa sarjakuvaa, sikäli kun ne olivat helposti tehtävissä. Haddockin piipulla on tarinoissa monta juonenkäänteiden kannalta tärkeää osaa, joten sitä hän ei varmaankaan kokonaan olisi alkanut pyyhkimään.

Jos tupakointiin olisi Tintin seikkailujen aikaan suhtauduttu toisin, Hergé olisi ehkä rakentanut samantyyppisen kaksinaismoralistisen kuvion kuin viinankin suhteen. Salaperäisessä tähdessä kapteeni Haddock esitellään Antialkoholistimerimiesunionin (A.A.M.U.) puheenjohtajaksi.


* Turkissa sakot kapteeni Haddockin tupakoinnista. YLE Uutiset 17.2.2010.
* Suomalaisissa laitoksissa ei Haddockin pullonsuusta juomista ole nähty. Kuva Benoît Peetersin Tintin juhlakirjasta (Otava 1988).

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Ladottu Ottokarin valtikka


Reissulla kolusin entisen elämän vinttikamaria. Sieltäpä löytyi kasa Ruutu- ja Zoom-lehtiä. Päällimmäisenä kasassa oli Zoom 36/1974, se, jonka kannessa Tintti kumauttaa eversti Borisia, Muskar XII:n adjutanttia turpaan.

Zoomin kaikki sarjakuvat olivat Aku Ankan tapaan ladotut. Ei siis Tintissäkään ollut muilta julkaisijoilta tuttua tekstausta.

Tintin latoja on joutunut puhekuplien sanarikkauden vuoksi ongelmiin. Tuon tuosta hän on joutunut pienempiä kirjakkeita etsimään. Taitavaa ammattilaista työ on vaatinut.

Tietokoneavusteisuus ja erilaiset sanankäsittelyohjelmistot syntyivät kirjapainoalalla jo 1960-luvulla. 1970-luvun mittaan niitä otettiin käyttöön Suomessakin, ensin sanomalehtipainoissa. Vuonna 1975 alkanut maakuntalehtien kehitysyhteistyö oli tässä suhteessa merkittävä. 1980-luvulla käsin- ja konelatojien työ viimeistään muuttui kokonaan.

Kirjatyöntekijöiden liiton historiankirjoittaja Simo Laaksovirta on selvitellyt tätä laajasti Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton historian neljännessä osassa (1997). Kirjoitusajankohtana tietokoneiden käyttö viimeistään läpäisi koko työelämän, ja Laaksovirta yritti 1970-luvun kokemuksista kaivaa esiin jotain silloiseen nykyhetkeen auttavaa.

Mutta ei viisasten kiveä asiaan ollut. 1970-luvulla muutoksen sujuvuuden ratkaisi työnantajan ja työntekijöiden saumaton yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus. Sellaisia 1990-luvulla ei enää ollut. Ja vielä vähemmän nyt.


Mary A. Wuorion päätoimittamat ja Sanoman julkaisemat Zoomit on mitä luultavimmin vielä vanhoilla tekniikoilla tehty.

Zoomin Ottokarin valtikan suomennos on Heikki ja Soile Kaukorannan. Sanasta sanaan teksti on Zoomissa sama kuin Otavan kolme vuotta myöhemmin julkaisemassa Kuningas Ottokarin valtikassa.

Mahdollisia ladontavirheitä ja otsikkoa lukuunottamatta.

Tintin Zoomin suomennos osoittaa 1970-luvusta yhden nykyaikana mahdottoman kuvion. Nimittäin Soile Kaukoranta oli Zoomin pahimman kilpailijan Ruudun päätoimittaja.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Kansanuskomukset vahvassa


Sukututkimuksen tuottamat tiedot muuttavat tapaa katsella maailmaa. Ajatellaanpa vaikka Soinia, pientä kuntaa Pohjanmaan Järviseudulla. Enpä alueesta juurikaan piitannut, kunnes selvisi, että eräs esi-isä, Soini Lapveteläinen (s. n. 1540-l, k. 1606 jälkeen), oli sen ensimmäinen asukas. Luultavimmin Savon Joroisilta hän lähti ja talonsa rakensi metsäkorpeen, ja tuli nimenneeksi seudun etunimellään.

Valtakunnallisiin uutisiin Soini pääsee parisen kertaa vuodessa. Ei liian usein, että sukutarina lakkaisi siihen liittymästä.

Tänään Soinista kerrottiin, että parin vuoden takainen Vanhan Pesolan palo on selviämässä (YLE Pohjanmaa 16.2.2010). Neljä miestä oli kapakkaillan päätteeksi päättänyt tehdä lopun taloon liittyneistä kummitusjutuista.

Pari viikkoa sitten kirjoitin Kati Lampelan toimittamasta Pienestä kummituskirjasta (Kotimaista kummittelua). Taloja ja muita rakennuksia hylättiin ja jätettiin autioiksi kummittelun vuoksi.

Vanha kansa suhtautui kummitteluun luonnollisena ilmiönä. Sen aiheuttajasta ei oltu kiinnostuneita, vaan kokija ja yhteisö pohtivat omaa elämäänsä. Oliko tullut tehtyä jotain sopimatonta tai mikä kummituksen näkijässä mahtoi olla vialla. Eräässä vanhassa käräjätalossa kerrotaan kummitelleen väärien tuomioiden vuoksi. Yhteisön huono omatunto taisi monen aaveen takana olla.

En tunne Vanhaan Pesolaan liittyviä tarinoita tai uskomuksia. Ylen uutinen painottaa laajaa mainetta:

Kyseiseen Pesolan kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen kiinteistöön on paikkakunnalla sekä lähikunnissakin liittynyt huhu, jonka mukaan talossa yöllä kummittelee. Esimerkiksi naapurikunnassa Alajärvellä tästä talosta on nuorison ja vanhempienkin kesken käytetty nimitystä "kummitustalo".

Vahvana vanhan kansan uskomukset vaikuttaisivat kuitenkin edelleen elävän. Etenkin herkistyneessä tilassa. Polttaminen ei oikea ratkaisu ollut. Teko alkoi polttajien arkeen jo tunkeutua.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Nelostie muuttuu puolitunneliksi


Oulusta etelään kulkiessa saa pitkään ajella lakeuksien keskellä. Maisema muuttuu kohta metsäiseksi, mäntykankaita on tovin, kunnes mäkisempään Keski-Suomeen saapuu. Isoja mäkiä, vielä suurempia kallioleikkauksia.

Sitten Jyväskylän lähestyessä tie putoaa jonkinlaiseen puolitunneliin. Maisemista saa ajoittain korkeammalla käydessä nauttia, samoin liiketilojen mainostornit ja -valot vaativat huomiota itselleen.

Tampereelle mennessä syvät kallioleikkaukset heikentävät radionkin kuuluvuutta.

On jo Kempeleessä moottoritien varrella huomattavat äänivallit. Vuosi vuodelta puolitunnelia on enempi ja enempi.

Miten edenneen hanke. Päivittäistavaraliike lienee toivonut moottoritietä Helsingistä Ouluun. Aika paljon sitä jo on. Puolitunnelia.

Satunnaiselle matkaajalle jää aikaa tarkkailla toisia autoja.


(kuva unohtuneet-blogin puolelta, baarin koneelta en uusia kuvia pysty lataamaan)

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Kapteeni Archibald Haddockin nimien synty


Tintin keskeinen seikkailukumppani kapteeni Haddock oli pelkkä kapteeni pitkään. Vasta viimeisessä kokonaisessa seikkailussa Tintti ja picarot (1976) Hergé antoi hänelle etunimen. Kapteeni on menettänyt muistinsa ja Tintti koettaa auttaa sen palautumisessa. Archibald Haddock pitää anglosaksista sukunimeään typeränä ja etunimeään vielä typerämpänä.

Hergén kertoman mukaan Haddockin sukunimi syntyi kivuttomasti. Nimi ja olemus hahmottuivat yhtäaikaa. Yves Horeau arvelee Tintin at Sea -näyttelyluettelossa (englanniksi 2004, käännös Michael Farr) nimen juontuvan suositusta ranskalaiselokuvasta Le capitaine Craddock vuodelta 1931 - Haddock Kultasaksisessa ravussa laulaa Horeaun mukaan tunnistettavasti musikaalikomedia Craddockin lauluja.

Farr myöhemmässä Captain Haddock -kirjassaan (Egmont 2007, suomeksi osana Tintti & co -teosta, Otava 2009), että nimen innoittajana olisi ollut Germaine-vaimon valmistama kala-ateria ("se on koljaa, englanniksi haddockia").

Etunimen synnyttäminen lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin ei ollut yhtä helppoa. Hergén arkistoissa on säilynyt paperi (julkaistu Horeaun näyttelyluettelossa), johon on listattu koneella kirjoittaen pitkä liuta pääasiassa anglosaksisia etunimiä.

Simon, Edward, Michael, Olivier, Richard, Bernard, Vincent, Alex, Henry, Cyril, Herbert, Philip, Plaside, Yves, Mark, Benjamin, Joachim, Patrick, Gérald, Florent, Gilbert, Romuald, Charles, Paul, Victor, Nicolas, Thomas.

Plaside (?) on yliviivattu, sellaista nimeä ei liene. Nimistä ympyröity on Richard ja Patrick, mutta ne eivät kuitenkaan istuneet. Nimien miettimistä on pitänyt jatkaa.

Käsinkirjoittaen jatketaan: Hillary, Wendell, Attila, Ferdinand, Hautleroen, Archibald...

Siinä sopiva! Archibald, jonka perään kirjoitetaan Haddock.

Listaa jatketaan vielä kahdella nimellä, Jeremiah, Joffe, mutta sitten paperi käännetään (tai otetaan uusi). Sen ylälaitaan kirjoitetaan Archibald X. Haddock.

Archibald on ensimmäinen vaihtoehto, toinen on Richard. Nimien pohdintaa ja listausta jatketaan vielä, Patrickia vielä mietitään kysymysmerkin kera, ja Harold ja Harveykin ovat ympyröity. Liekö näissä mietitty toista nimeä X:n paikalle?

Yhdellä etunimellä lopulta kapteeni Archibald Haddock sai pärjätä.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Laavukylä Oulun torilla



[Kuvia Poroferiasta 2008, 20092010, 2011 ja 2013]

Tänään Oulussa alkaa Poroferia-festivaali, joka yhdistää Euroopan laitojen kulttuureja. On saamelaisia joikuja ja flamengorytmejä.

Perjantaina iltapäivällä laavukylä oli jo torilla pystyssä, esiintymislavaa vielä viimeisteltiin. Aurinko paistoi ja Stora Enso muistutti olemassaolostaan.

Oulussa on meneillään myös saamelaisen kulttuurin viikko, muun muassa elo- ja valokuvia, porokilpa-ajoja ja seminaareja. Valveella esillä olevat porokuvat ovat Inkeri Westin.




perjantai 12. helmikuuta 2010

Karmakapitalismi


Fortumin nyt jo eläkkeellä oleva Mikael Lilius taisi optiokohunsa ollessa kuumimmillaan todeta, että hän nukkuu yönsä hyvin. Ei kokenut tunnontuskia ilmaiseksi saatujen päästöoikeuksien rahastamisesta johtamalleen yhtiölle ja siten omien tulojen kasvattamisesta. Pankinjohtaja Sirkka Hämäläinen kertoi medialle ansainneensa yhtäaikaisen palkan ja eläkkeen.

Miten ihminen voi perustella itselleen olevansa tuhansia tai kymmeniätuhansia kertoja suuremman palkan arvoinen?

Ei voikaan, länsimaisesti ajatellen. Protestanttinen etiikka ei moista salli, muille kuin kalvinisteille.

Eilen (ensilähetys oli tiistaina) Kolmannen maailman puheenvuorossa Tapio Tamminen kertoi Intiasta ja esitteli sikäläistä yhteiskunnallista keskustelua sosiologi Meera Nandan teoksen The God Market - How Globalization is making India more Hindu kautta.

Teos on muun muassa uskontososiologian perinteisten käsitysten kritiikkiä, puutun tässä vain Tammisen esiin nostamaan käsitteeseen karmakapitalismi.

Karmakapitalismi liittyy oleellisesti yritysjohtajien palkkoihin ja palkkioihin.

Intialaiset hindugurut ovat saaneet uuden uskollisen seuraajakunnan menestyneistä liikemiehistä ympäri maailman. Guru Swami Dayananda on kirjoittanut hengellisiä oppaita bisnesihmisille ja tarjoaa karmantasoituspalveluja. Samantapaista opettaa Sri Sri Ravi Shankar (jota ei pidä sotkea muusikko Sri Ravi Shankariin - nimikiistaakin näillä kahdella gurulla on ollut).

Länsimainen kulutuspröystäily tuottaa ehdottomasti huonoa karmaa ja siten huonomman seuraavan elämän. Dayananda tai Shankar eivät kuitenkaan käske pidättäytymään hulvattomasta luksuselämästä, vaan suosittelevan karman tasoittamista itämaisella kulutuksella. Dayananda tai Shankar sopivaa rahallista korvausta vastaan tarjoavat näitä henkisiä palveluita.

Olennaista hindulaisten gurujen tarjoamissa palveluissa on selityksen antaminen sille, miksi yritysjohtaja on ylisuuret tulonsa ansainnut. Hän on aikaisemmissa elämissään kerännyt niin paljon hyvää karmaa, että jumalat palkitsevat siitä tässä elämässä. Siis kaikki rahat on omilla ansioilla hankittu, eikä syytä huonoon omatuntoon ole.

Voi illalla ilman syyllisyydentuskia nukahtaa ja uskoa olevansa kaikkien miljoonien arvoinen. Tiedossani ei ole, ovatko Lilius ja Hämäläinen gurujen palveluja käyttäneet.

Gurujen palveluiden ja "vedatieteen" tuotteiden onkin arvioitu lähivuosina kasvavan yhdeksi merkittäväksi Intian vientituotteeksi.


* Kolmannen maailman puheenvuoroja: Henkisyyden kasvavat markkinat. Yle Radio 1 9.2.2010

torstai 11. helmikuuta 2010

Miksi kukaan ei vastaa tuohon vuodatukseen?


Vietetäänköhän tänä vuonna hätänumeropäivää? Numero 112 on jo varsin tuttu, ja se piinallisesti hätäkeskuksissa koetaan. Vastaajien kertoman mukaan jopa joka kolmas soitto on turha. Silti puheluihin vastataan, eikä ole pelkoa Jobin kirjan 11:2 kysymään:

- Miksi kukaan ei vastaa tuohon vuodatukseen?

Kyllä he vastaavat kaikista hallintohässäköistä huolimatta. Ei tarvitse testata, soittakaa vasta sitten kun oikeasti apua tarvitsette.

Vuosi sitten päivää vietettiin ja silloin kirjoitin merkinnän Miksi juuri 112?

Puhelimella viranomaiselle soittaminen on lehtitietojen mukaan muuttunut jännäksi. Kun kansalaiselle on tullut asiaa aluehallintovirastoon (entinen lääninhallitus), on keskus yhdistänyt sattumanvaraisesti jonnekin päin maata jollekin viranhaltijalle. Välttämättä asia ei ole puhelulla selvinnyt.

En suosittele tätäkään testaamaan. Että kuka siellä tällä kertaa.

Ministerit ovat kuumeisesti miettineet, mitä tehtäviä keksittäisiin niille palomiehille, jotka eivät enää työhönsä kykene, mutta eläkeikään on vielä vuosikymmen tai enemmän.

Sydämen asialla -televisio-ohjelman innoittamana esitän Holmlundille, Risikolle ja Hyssälälle, että laittakaa heidät vastaamaan puhelimeen. Alf Ventress näyttäisi ainakin olevan mies paikallaan. Ei laita poliisia, palokuntaa tai ambulanssia väärään paikkaan ja osaa muutaman juorunkin kertoa avuntarvitsijoista.

On esitetty myös, että saisi ihminen töissä olla 70-vuotiaaksi saakka. Tällä taidettiin julkisia virkoja tarkoittaa, sillä yksityisellä puolellahan saa tehdä niin kauan kuin haluaa ja töissä pidetään. Yksityisenä ammatinharjoittajana ja yrittäjänä voi töitä tehdä niin kauan kuin virtaa ja asiakkaita riittää.

Mielenkiintoista olisi tietää miten yliopistouudistus on professoreiden eläkeikiin vaikuttanut. Yliopistoajoilta muistan miten kauhistuttavana pidettiin ajatusta etteivät oppituolinhaltijat ajallaan jäisi eläkkeelle. Opiskelijan kokemus oli, että pidetyt jäivät heti kun pääsivät ja ne muut hakivat jatkoaikaa aina 68-vuotiaiksi saakka.

Ilmeisesti lienee nyt niin, että yliopistot rinnastuvat yksityisiin oppilaitoksiin. Ainakin yliopistotyönantaja on niin järjestäytynyt. Ei ole valtionvirkoja enää, eikä eroamaan pakottavaa virkamieslakia. Se merkinnee, että professori voi jatkaa oppituolillaan niin kauan kuin työnantaja suvaitsee.

Se siitä dynaamisesta, aikaan reagoivasta ja nuorekkaan tehokkaasta yliopistolaitoksesta.

Tänään kuuluisa hermeneutikko, mannermaisen filosofian edustaja Hans-Georg Gadamer täyttäisi satakymmenen vuotta. Vielä kahdeksan vuotta sitten hän istui Heidelbergin yliopiston filosofian oppituolilla.



(vietetään päivää tänäkin vuonna: 112-päivä)

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Kuukauden Bat-fani: Paavo Väyrynen


Paavo Väyrynen on jälleen kerran, ties monettako kertaa, valtakunnallisen poliittisen keskustelun kärjessä. Viitisentoista vuotta sitten Väyrynen valvotti kansanedustajia ja etenkin eduskunnan henkilökuntaa pitämällä venytyspuheita Suomen EU-jäsenyyttä vastaan.

Erääseen yöistuntoon Väyrynen otti mukaansa poikansa Batman-huovan, omien sanojensa mukaan siksi, että se oli "pehmyt ja lämmin". Huopa päätyi myös tv-uutisiin.

Asia laitettiin Batman -lehdessä ja sitä julkaisseella Semicillä (nyk. Egmont) mielihyvällä merkille. Pekka Lehtosaari tavoitteli Väyrystä ja sai kalastettua häneltä lausunnon Batman-lehteen.

Lehtosaari ja lehden toimittaja Esa Toivonen ideoivat "kuukauden bat-fani" -sarjan, jossa vuoden 1995 aikana esiteltiin neljä muutakin julkisuuden henkilöä.

Ensimmäisenä esiteltiin siis Paavo Väyrynen numerossa 3/1995. Väyrynen kirjoitti lehdelle:

Eduskunnan EU-keskustelun yöistuntoihin tuomani Batman-huopa herätti huomiota sekä mediassa, että alan harrastajien piirissä. Alunperin lainasin huopaa pojiltani ennen muuta sen vuoksi, että se on pehmyt ja lämmin. Mutta istuntojen venyessä huomasin, että siihen liittyi aimo annos symboliikkaa.

EU-asiassa koin olevani Rambo, Rocky tai Batman. Koin toimivani oikean asian puolesta, ja minua vastassa oli voimiltaan ylivoimainen vastustaja, joka lisäksi käytti osittain likaisia keinoja.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että toimin ehdottomasti oikein. Tämän maan asioiden järjestämisessä tarvitaan lisää Batmanille ominaista ammattitaitoa ja peräänantamattomuutta. Minä ainakin aion tehdä osani.

Väyrysen jälkeen esitellyt neljä bat-fania liittyivät sarjakuvasankariin kiinteämmin. Kai Lindin (4/95) levytyksiin kuuluu bat-laulu Suuri kultalevyryöstö. J. Karjalainen (5/95) kertoi lapsuudenmuistoja bat-auton pienoismallista.

Jyrki Hämäläinen (7/95) paljastuikin jutun perusteella suuremmaksi bat-vaikuttajaksi kuin olisi uskonutkaan. Vuosina 1966-1969 ilmestyneen Batmanin toimittajaksi ja kääntäjäksi paljastui haastattelussa Hämäläinen.

Viimeinen esitelty bat-fani oli muusikko Moog Konttinen. Hän esitteli lehdelle keräilyharrastustaan ja bat-kokoelmiaan.

Samassa numerossa, jossa bat-fani Väyrynen saa palstatilaa, kerrotaan Batmanin ensiesiintymisen Suomessa olleen helmikuun alussa vuonna 1945. Tuolloin Ilta-Sanomat alkoi julkaista Lepakko -nimistä strippiä, jossa seikkailivat seurapiirileijona Ben Valpo (Bruce Wayne), hänen nuori suojattinsa Riku Reimas (Dick Grayson) ja hovimestari Aamos (Alfred Pennyworth).

Batmania toimittanut Esa Toivonen on Petteri Ojan kanssa koonnut sarjakuvasankarin vaiheet Suomessa bat-historiikiksi.

* Batman Suomessa: Bat-historiikki

tiistai 9. helmikuuta 2010

Gräf & Stift Rois De Blougne tourer kaatosateessa


(jatkoa)

Sotahistoriat on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen pääasiassa niin, ettei tapahtumakulun puolivälissä sattunutta, tai ylipäätään mitään varsinaisesti käsiteltävän asian yksityiskohtaa ei tuoda esille sivulla 22. Sotahistoriat kirjoitetaan (yleensä) kronologisesti, alkusivut kuluvat pitkälti sodan taustoihin ja/tai välittömiin syntysyihin.

Näin ollen viittaus historian aivan alkusivuihin on viittaus johonkin aikaisempaan, kuten eilen sanottu, Liddell Hartin teoksen ensimmäiseen nimeen The Real War, Oikea sota. Nimi houkuttelee, suorastaan pakottaa vähättelemään aikaisempia ja pienempiä sotia.

Ensimmäisen maailmansodan historiassa sivulla 22 saatettaisi hyvinkin käsitellä esimerkiksi terroritekoja Sarajevossa, sitä miten Itävalta-Unkarin kruununperijä, arkkiherttua Frans Ferdinand kuoli äärinationalistin luodista.

28. heinäkuuta 1914 oli aurinkoinen päivä, joten kruununprinssin Gräf & Stift Rois De Blougne tourerin katto oli alhaalla rantabulevardia kulkeneessa autosaattueessa. Musta käsi oli sijoittanut salamurhaajia pitkin matkaa. Erään rakennuksen yläkertaan sijoitettu pistoolimies jätti ampumatta, koska ei ollut osumasta varma. Pommimies sääli mukana ollutta prinsessa Sofiaa. Toinen pommimies heitti räjähteensä väärään autoon.

Frans Ferninand pääsi turvallisesti vastaanottotilaisuuteensa. Vihainen kruununperijä päätti käydä katsomassa pomminheittäjää, jonka itsemurha oli epäonnistunut joen mataluuden ja vanhentuneen syanidikapselin vuoksi.

Tällä reissulla toisen pistoolimiehen luoti löysi tiensä. Arkkiherttua kuoli.

Borges viittaa Liddell Hartin sanomaan, että "merkityksettömän viivytyksen" syynä oli "kaatosade".

Jos Sarajevossa olisi ollut kaatosade 28. heinäkuuta 1914, kuten tasan kaksi vuotta myöhemmin Serre Montaubanin kaistalla, Gräf & Stift Rois De Blougne tourerin kuomu olisi vedetty ylös ja katujen varsilla tuskin olisi ollut tungokseksi asti alamaisia tervehtimässä tulevaa kuningastaan. Kruununprinssin kuolinpäiväksi kirkonkirjoihin olisi luultavasti merkitty joku toinen.

Historiankirjoista tuntemamme ensimmäisen maailmansodan välitön syttymissyy olisi jäänyt tapahtumatta. Poliittinen jännite oli sellainen, että sota olisi luultavasti syttynyt joka tapauksessa, mutta jonkin muun provokaation innoittamana.

Tai ehkä olisi diplomatialla saatu suhteet ratkottua.

Novellin alun jälkeen Borges kirjoittaa jostakin ihan muusta. Ts'ui Penin kirjasta, labyrintista ja haarautuvien polkujen puutarhasta. Ajasta haarautuvien polkujen risteyksissä tehtävinä valintoina. Tästähän ideasta Borges on laajasti tunnettu.

Novellin rakenne on yksinkertaisuudessaan hyvin tehokas. Ensin inspiraation lähde ja sitten keksitty, hahmottunut idea.

Mutta miksi juuri "sivulla 22"?

Numerologiassa 22 on mestariluku, arkkitehdin tai rakennusmestarin luku, täydellisyyden ja täyttymyksen numero.

Borges on tuskin hakenut viittauksia okkultismista. Kristilliset perinteet olivat hänelle tärkeämpiä ainakin teosten useiden Encyclopædia Britannica -viitteiden perusteella. Tämän tietosanakirjan keskiaikaisia luostarikuntia ja -sääntöjä käsitteleviin artikkeleihin Borges viittaa siellä täällä.

Juutalais-kristillisessä perinteessä on numeroon 22 suhtauduttu epäluuloisesti. 21, ventti, on onnenluku ja sitä seuraava on väistämättä jotenkin epäilyttävä. Onnenluku kymmentä seuraava yksitoista on synnin luku.

Ihmisen ominaisuuksista luku 22 on Pentti Lempiäisen Lukujen symboliikan (WSOY 1995) mukaan kuvannut lähinnä ylimielisyyttä.

Borges kertoo oikeasta, todellisesta, realistisesta, Liddell Hart sen sijaan vääristyneestä, epätodellisesta, surrealistisesta.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Liddell Hartin Maailmansodan historian sivu 22

Jorge Luis Borges aloittaa novellikokoelmansa Haarautuvien polkujen puutarha niminovellin sanoin:
Liddell Hart kertoo Maailmansodan historiassaan sivulla 22 kolmentoista englantilaisen divisioonan hyökkäyksestä jonka piti suunnitelman mukaan alkaa heinäkuun 24. päivänä 1916 Serre Montaubanin kaistalla tuhannenneljänsadan tykin tukemana mutta joka jouduttiin siirtämään 29. päivän aamuun. Kapteeni Liddell Hart toteaa että syynä tuohon kaikin puolin merkityksettömään viivytykseen oli kaatosade.

Niminovelli on teoksen ensimmäisenä, joten nämä ovat koko kirjan avaussanat, jos jätetään huomiotta suomenkielisen laitoksen alussa olleet suomentaja Matti Rossin alkusanat.

Alkusanat Rossi päättää Borgesin runojen pohdintaan. Sanat ja kirjaimet saattavat johtaa harhaan, kuvat ovat painavampia, se viesti jonka aprikoija haluaa välittää.

Haarautuvien polkujen puutarhan alkusanat olen lukenut monta kertaa. Ne ovat jotenkin riemastuttavan vetävät, vaikka sisältävät yksityiskohtaista tietoa jota kaunokirjallisuudessa ei olettaisi kohtaavansa.

"Sivulla 22" kerrotaan.

Olen lukenut aloitusta kirjailijan avoimena kertomuksena siitä, mistä hän on inspiraationsa saanut. Lukiessaan sotatapahtumista Borges on huomannut viiden päivän aukon, johon saattaisi sijoittaa mielikuvituksellisen tarinan. Joku toinen olisi piilottanut lähtökohdan ja tehnyt kehyskertomuksen. Mutta Borges ei.

Liddell Hartin etunimen pois jättäminen kertoo myös. Ainakin sen, että sotateoreetikko, auktoriteetti oli Borgesille tuttua lukemista.

Kirjallisuudenhistoria on tietenkin selvittänyt kysymystä. Sivulla 22 Liddell Hart ei käsittele Borgesin mainitsemaa tapahtumaa. Joissakin englanninkielisissä Borges-käännöksissä alussa mainitaan Liddell Hartin sivu 212. Silläkään ei viitatuista tapahtumista puhuta, latomisvirhe on se ollut. Juuri ensimmäisille riveillehän virheet tuppaavat jäämään, oikoluvussa ne ohitetaan nopeasti.

Robert L. Chibka on selvitellyt sivukysymystä. Liddell Hartin klassikkoteoksesta on tietysti useita painoksia ja laitoksia. Selvitystä helpottaa varhainen kirjoitusajankohta, Borgesin novelli on vuodelta 1942.

Liddell Hartin "Maailmansodan historia" ilmestyi vuonna 1930 nimellä The Real War, 1914-1918. Tästä teoksesta löytyy Borgesin kirjoittamaan sopiva identtinen lause, sivuilta 233-234. Toinen, korjattu ja laajennettu laitos Liddell Hartilta ilmestyi 1934 (Faber & Faber), siinä tuo identtinen on sivuilla 314-315. Toinen laitos kantaa nimeä A History of the World War, 1914-1918.

Chibka havainnoikin, että juju taitaa ollakin ensimmäisen painoksen nimessä. Sivunumeron mainitseminen on borgesilaista johdatusta.

Liddell Hart kertoo oikeasta, todellisesta, realistisesta sodasta, Borges sen sijaan vääristyneestä, epätodellisesta, surrealistisesta.

(jatkuu)