perjantai 31. joulukuuta 2010

Rankka, Paska ja Naku Ankka


Ankistit ry on julkaissut toisen Rankka Ankka -lehden. Asiayhteydestään irroitetut sarjakuvaruudut toimivat vilkkaan ja tuhman mielikuvituksen liikkeelle panijana. Tahattoman huumorin juhlaa, nämä ruutujen kavalkadit.

Kuten kuvitella saattaa, Disneyn suositut sarjakuvat ovat innostaneet myös muuntelutöihin. Puhtoinen amerikkalainen 50-luvun asumalähiö on sellaiseen omiaan.

Tuhma ja vilkas mielikuvitus on kirjoittanut puhekuplia uusiksi Paska-Ankassa. Se ilmestyy/i netissä, sai joltistakin suosiotakin. Kirjoittajan kaltaiset jäärät saivat tietää siitä Wikipedian poistoäänestysten kautta. Hakusana Paska-Ankka poistettiin viimein pari vuotta sitten monen äänestyksen jälkeen.

Hearpediassa Paska-Ankka on edelleen.

Youtubessa saattaa tavata Naku Ankan. Vanhoja piirrettyjä on dubattu uuteen uskoon.


Ilmiöllä on juuret jo aikana ennen nykyisen kaltaista nettiä. Vuonna 1990 ilmestyi punkzine Lihanuken numeron 15 liitteenä Lihanuken taskupokkari n:o 1 Mikki Hintti ja Hessu Homo.

Siinä ei tyydytty muuttelemaan puhekuplien tekstejä. Myös kuvallista viestiä on työstetty niin, että tuhmalle ja vilkkaalle mielikuvitukselle ei jää vielä vähemmän työtä.

P. Tuotannon kautta Lihanukkea ja sen liitettä on edelleen saatavana.

Jos ilmiötä jotenkin summaisi, niin kyse on vastaanoton, lukutavan julkisesta jakamisesta toisten kanssa. Näiden lukija voi jakaa kokemuksensa toisten kanssa. Joku toinenkin on ajatellut samoin. Riettaasti ja hävyttömästi.

torstai 30. joulukuuta 2010

Saddamin verikoraani


Tänään on kulunut neljä vuotta Irakin entisen johtajan Saddam Husseinin (1937-2006) hirttämisestä. Vallasta syöksemisestä on yli kahdeksan vuotta, mutta reilut parikymmentä vuotta maata johtaneen diktaattorin toimet puhuttavat edelleen.

Hieman ennen joulua puheenaiheeksi nousi Husseinin 60-vuotispäiväpäätöksenään teettämä koraani. 1990-luvun lopulla Hussein noin kolmen vuoden ajan luovutti verta ja kalligrafi Abbas Shakir Joudi kirjoitti sillä koko pyhän kirjan, kaikki 114 suuraa. Työ alkoi 1997 osana Husseinin 60-vuotisjuhlallisuuksia. Valmista 605-sivuista työtä esiteltiin vuonna 2000 kansalle. Se oli vaatinut 27 litraa johtajan verta.

Yhdysvaltojen liittolaisineen miehittäessä Irakin monet julkiset Saddam Husseinia ylistävät muistomerkit tuhottiin. Irakilaiset eivät miehittäjään kulttuuriperinnön suhteen luottaneet. Monet kansalliset aarteet vietiin miehittäjiltä suojaan. Kansallismuseon autiutta ihmeteltiin heti valloituksen jälkeen.

Kokoelmat on paljastettu uudelle isännälle turvasäilöistä pikku hiljaa. Ja nyt siis Husseinin verellä kirjoitettu koraani.

Teoskappale on itsessään uskonnollinen dilemma, ainakin sunnien uskonnollisten johtajien mukaan. Koraania ei saisi verellä kopioida, mutta toisaalta koraania ei saa myöskään hävittää. Jälkimmäinen painaa ilmeisesti enemmän.

Verikoraanista on englanninkielisessä wikipediassa jo oma artikkelinsa (Blood Qur'an). Netissä keskustelun aiheiksi nousevat teemat saavat nopeasti omat "neutraalit" esityksensä.

Olisin historia- ja arkistoalan ihmisenä taipuvainen samaan ratkaisuun kuin sunnien uskonnolliset johtajat. Muistomerkkejä ei pitäisi hävittää. Ne voi siirtää jonnekin arkistojen syrjäkäytäville.

Jos verikoraani mahdollisesti tuodaan joskus uudestaan julkisesti esille, niin sen merkitys on taatusti erilainen kuin kymmenen vuotta sitten Husseinin ollessa vallassa.

Verikoraani on Irakissa helppo arkistoon vietävä. Mutta entä Saddam Husseinin kolmesataa palatsia tai maailman pisimmän historian arkeologisten kohteiden entistäminen? Työmailla joka 50. tiili muistuttaa entistämistöiden aloittajasta. Jokunen Saddamin palatsi on päätetty purkaa, mutta toivottavasti kosto ei ulotu sumereihin saakka.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Tositarinoiden ihmiset: Venninen ja Pykälävaaran Päätalo


Yleisradion Tosi tarina -sarjassa on vuosien mittaan esitelty mitä erilaisempia suomalaisia. Yksi monelle mieleenpainuneista oli Johan Venninen (1909-2008), joka sokeudestaan huolimatta rakenteli ja värkkäili kaikenlaista, räjäytteli tonttinsa kallioon tilan saunalle. Eilen esitetyssä jatkodokumentissa Vennisen testamentti (2008) siskonpoika esitteli paikkoja ja muisteli. Venninen itsekin oli äänessä.

Saunan katto jäi Venniseltä paneloimatta, ja pari kallion nurkkaa kaivon vierestä räjäyttämättä. Saappaat jalassa Venninen kaatui, kertoi siskonpoika lääkärin sanoneen.

Toinenkin Tosi tarinoiden esiinnostama teräsvaari oli televisiossa eilen. Itä-Suomen alueuutiset haastatteli sata vuotta täyttänyttä Otto Rummukaista (s. 1910), Pykälävaaran Päätaloa.

Kirjoittaminen oli kiinnostanut Rummukaista pitkään, vaimon lähdettyä ja lasten kasvettua Rummukaiselle oli jäänyt aikaa harrastuksille. Tekstejä hän julkikin 1970-luvulta lähtien lehdissä ja kirjoittajapiirien antologioissa.

Kunnes kypsyi päätös julkaista omakustanne Kalliolinna - novelleja ja pakinoita vuonna 1993. Seuraava Taistelu kalliolinnasta ilmestyi 1995, ja sen jälkeen joka vuosi syntyi uusi kirja aina vuoteen 2008 saakka. Viimeisin on romaani Katajasaaren vangit.

Tosi tarinassa seurattiin Rummukaisen kirjanmyyntiä. Rummukainen kulki polkupyörällä Värtsilän ja Tohmajärven kyliä tarjoten kirjojaan talosta taloon. Myyntityöhön hän oli varannut kuukauden vuodessa, kierrellessä painos hupeni vajaan parinkymmenen kirjan vauhtia.

Kustakin kirjasta Rummukainen otti neljänsadan kappaleen painoksen. Paitsi vuoden 2002 kirjasta Huutolaispoika piti ottaa toinen painos kovan kysynnän vuoksi. Juuri tuona vuonna televisiossa esitettiin Erkki Määttäsen ohjaama Pykälävaaran Päätalo.

Eilisessä syntymäpäivähaastattelussa kerrottiin, että kaikki kirjat on myyty. Tekijällä on vain yksi kappale kutakin jäljellä.

Viime marraskuussa Otto Rummukainen sai palkinnon. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri palkitsi Rummukaisen sinnikkäästä kirjailijantyöstään Vuoden Kynällä.

Palkinnon perusteluissa todetaan:
Kirjailija Otto Rummukaisesta on tullut legenda. Hänen teoksensa ovat paikallisia bestsellereitä. YLE:n dokumentissa häntä kutsuttiin Pykälävaaran Päätaloksi. Sitkeä kirjailija on takonut kaikki teoksensa mekaanisella kirjoituskoneella. Hän on myynyt teoksiaan Pohjois-Karjalan kylillä ovelta ovelle ja pyöräilykilometrejä myyntimatkoilla on kertynyt usein yli kolme tuhatta syksyä kohden.



* Kirjailija Otto Rummukaiselle Ukrin Vuoden kynä 2010. ukri.net
* Arto Miettinen. Pykälävaaran pieni suuri mies. Viikko Pohjois-Savo 12.10.2010
* Tosi tarina: Pykälävaaran Päätalo. yle.fi
* Johan on Venninen. Elävä arkisto.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Linnoituksia omituisissa paikoissa: Tervon Vallikangas


Näytä suurempi kartta
Suomalaisten sotahistorian tuntemus ihan ymmärrettävistä syistä on keskittynyt varautumiseen tunnetusta suunnasta tuleviin hyökkäyksiin ja niihin varautumiseen. Viimeisimpänä Salpalinjasta on kehitetty ja kunnostettu matkailureittiä, esimerkiksi Punkaharjulla voi nykyisin kauniiden maisemien lisäksi juoksuhautoihin tutustua.

Aina ei kuitenkaan linnoitettu itärajan tuntumaa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan venäläiset linnoittivat Suomea lännestä tulevan hyökkäyksen varalta. Helsingin maa- ja merilinnoitus on monille tuttu, sen juoksuhaudat, bunkkerit ja mukulakivitiet sijoittuvat nykyisin pääkaupunkiseudun kuntien kerrostalolähiöiden pihoihin ja lähiluontoon.

Museoviraston rakennusosaston tutkija John Lagerstedt on kirjoittanut edellämainituista mainioille Krepost Sveaborg -sivuille.

Linnoitustyö ei rajoittunut pääkaupunkiseudulle. Keisarillisen Venäjän sotilasjohto varautui saksalaisten hyökkäykseen Pietariin Suomen kautta laajasti. Yhtenä oletettuna hyökkäyslinjana oli reitti Pohjois-Pohjanmaan kaupunkien kautta jokia ja Saimaan vesistöä myötäillen Kannakselle ja keisarikunnan ytimeen Pietariin.

Tähän olettamukseen perustuen venäläisten sapöörijoukkojen (Suomessa sanottaisi pioneerijoukkojen) linnoitusinsinöörien johdolla syvälle sisämaahaan, Savoon, nykyisen Tervon kunnan Hirvisalmen eteläpuolelle sittemmin Vallikankaaksi nimetylle paikalle koko matka juoksuhautaa, bunkkereita ja muita linnoituslaitteita.

Paikka ei ole ollut erityisemmän kiinnostuksen kohteena. Karttulan kirjassa (1987) on työmaasta mainittu, muinaismuistorekisteriin Vallikangas merkittiin vasta lokakuussa 2010 (kohde 999000174) everstiluutnantti Pertti Huttunen (evp) Tervon kunnassa tekemien aloitteiden perusteella.

Suomen linnoitustöistä maksettiin hyvää palkkaa ja muiden töiden puutteessa niihin saatiin kymmeniä tuhansia suomalaisia pestattua. Kun työt moninaisten yhteiskunnallisten muutosten seurauksena helmikuun puolivälissä 1918 loppuivat, yksin tämä porukka oli uhkana yhteiskuntarauhalle tuon ajan maailmassa.

Huttunen teki aloitteen 2008. Ajatuksena oli saada nykyisin syrjäiseen kuntaan matkailunähtävyys. Ajatus on edistynyt, kunta on saanut luvan alueen hoitoon ja kunnostukseen, viimeksi asiaa on Tervon sivistyslautakunnassa käsitelty viime marraskuussa.

Alueesta ei ole olemassa valmista kartoitusta. Rakennuspiirustukset ovat sapöörien ja linnoitustoimikunnan mukana kulkeutuneet Venäjälle. Muuallekin sisämaahan on vastaavia tehty.

Sivityslautakunnalle kerrottiin, että viime kesänä on alustavaa katselmusta tehty.

Kohteeseen perehdyttyään Huttunen toteaa linnoituskohteen olevan arvioitua merkittävästi laajempi ulottuen Välikankaantien länsipuolelle. Luode-kaakko -suuntainen ”tukikohta” 554-tien koillispuolella on pituudeltaan ainakin 300 metrin pituinen ja sen takana on lisäksi useita haaroja eli yhdyshautoja. (pdf)
Parkkipaikka on jo valmis ja ilmeisesti ensi kesänä on tarkoitus juoksuhautoja 160 metrin matkalta kunnostaa. Aikoinaan linnoitukseen on kuulunut myös veteen ulottaneet piikkilankavarustukset.

Käyttämättömäksi nämä linnoitukset ovat jääneet kuten jäi Salpalinjakin. Mutta vaihtoehtoiseen historiaan on siis jo historian kuluessa varauduttu, sen tämä paikka ainakin osoittaa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Pieksämäen kauppalan kulttuuri-ihmiset


Suomen viime sotien ajasta on kirjoitettu paljon. Viimeisimpiä virtauksia on ollut kirjoittaa paikallisia sotahistorioita. Tapaninajelulla Pieksämäellä kävi ilmi, että myös Pieksämäestä on kirjoitettu sellainen. Markku Iskaniuksen Kotiseudun risteysasema (Apali 2010).

Mikäs siinä, kyllä maailmaan kirjoja mahtuu ja kansissa paikalliset tarinat herättävät muistoja ja muualta muuttaneille valaisevat mitä paikkakunnalla on tapahtunut. Parhaassa tapauksessa teokset avaavat omituiseksi koettuja käytäntöjä ja erikoisia suhtautumisia.

Iskaniuksen Kotiseudun risteysasemaa ehdin vain selailla. Eräässä alaotsikossa mainittiin "kulttuuri-ihmiset", luvun innostuin lukemaan.

Sota-aikaisista kulttuuririennoista tai kulttuuriväen ponnisteluista isänmaan hyväksi ei kuitenkaan luvussa kerrottu. Kyse oli ajan tiukasta säännöstelystä ja elintarvikepulasta.

Salakauppaa käytiin ja kiinnijääneitä tuomittiin sakkoihin säännöstelyn alaisten elintarvikkeiden kaupasta ja kuljettamisyrityksistä.

Esimerkkinä kerrotaan muun muassa eräästä emännästä, joka oli tuomassa kauppalaan tiuta munia. Iskaniuksen mukaan kauppalan vaimoväki oli tottunut salamasotamaisiin ostoiskuihin silloin kun tavaraa tai elintarpeita oli tarjolla.

Oikeudessa kertomansa mukaan emäntä oli matkallaan joutunut rouvien piirittämäksi. Kauppalaiset olivat halunneet kortitonta kauppaa käydä ja vielä ylihintaan, mutta kun hän ei sellaiseen tietenkään ollut suostuvainen, olivat rouvat napanneet hänen korinsa ja sysänneet emännän maahan.

Viisi rouvaa oli jakanut 20 munaa keskenään ja antaneet maksun pöllästyneelle myyjälle hyvityksen kera.

Sakkoja ja rikoshyödyn menetys valtiolle oli tuomio. Oikeudenkäyntiin herätettiin paikallista kiinnostusta, ja kansa nimesi istunnon munakäräjiksi.

Emäntä ja ostajarouva olivat salakaupoista kärähtäneet, koska osa ostohalukkaista oli jäänyt ilman. Tiusta ei ole monelle jakaa. Osattomat olivat rientäneet poliisille kantelemaan, vaatihan sota-aika yhtenäisyyttä ja lainkuuliaisuutta. Mitä siitä tulisi, jos kaikki sooloilemaan alkaisivat.

Munakäräjien jälkeen kauppalassa levisi juttu, jonka mukaan munantuottajaemäntä oli vakaasti puhuttanut kollegoitaan: Varokaa niitä kauppalan kulttuuri-ihmisiä!

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Journalistin joulu


Tapanina pitäisi alkaa joulun karnevalistinen osuus täydellisen rauhoittumisen joulupäivän jälkeen. Pakanallisina aikoina tapaninpäivä on ollut hevosjuhla, siitä juontuu tapaninajelut. Päivän rauhan jälkeen pääsi myös vieraisille ja tansseihin. Ennen on pidetty huolta siitä kuka joulupäivän jälkeen ensimmäisenä tulee vieraaksi: seksistisesti ajateltiin miehen tuovan onnea, naisen taas kaikkea pahaa. Onneksi huonoa onnea vastaan yhteishengessä osattiin taistella. Nuorista, naimattomista miehistä koostuvat porukat kiersivät kylän talot saaden viinaryypyt palkkioksi sukupuolestaan.

Nykyisempinä aikoina joulunakaan ei ole uutisrauhaa. Poloiset journalistit joutuvat päivystämään nettilehdissä ja televisiossa kaikki arjet ja pyhät. Joulunajan tv-uutislähetysten silloin parikymmentä vuotta piti tappaa sanomalehdet kokonaan, mutta eivät nuo uhkakuvat tainneet toteutua.

Ja nyt sanomalehdet maksavat palkkaa nettilehtiensä ajantasaisina pitämisestä, vaikka sen internetinkin piti sanomalehdet tappaa.

Karsea on ollut paperilehden puute aamulla. Joulusikojen (ts. joulupäivän vieraiden) kanssa sitä harmiteltiin.

Mutta mitä nettilehti on jouluksi tarjonnut? Savon Sanomien levikkialueella kun ollaan, niin otetaan tarkasteluun se.

Aatonaattona lehti otti teemakseen interaktiivisuuden. Lukijoita innostettiin lähettämään omia jouluisia kuviaan kaiken kansan ihasteltavaksi. Aikaisemmin aloitettu kuvakilpailu himoittavimmasta piparkakkutalosta eteni finaaliin. Lukijat saattoivat äänestää kahdeksasta finalistista parasta. Puijon tornikin oli piparkakkumuotoon saatettu jossakin kekseliäässä kodissa.

Vehmessalmella isäntä poltti melkein talonsa. Jäätyneitä putkia liekillä sulatellessa tuli oli tarttunut väärään paikkaan. Joulupäivänä muistuteltiin, että nyt kun pakkaset lauhtuvat, niin jäätyneen putken halkeaminen on melko todennäköistä.

Viihdeuutisissa kerrottiin joulupukin jumpasta (katso video), ja että pukki lähti matkaan linja-autolla. Kotimaan uutisten puolella taas pukin tiedettiin olleen Kankaanpäässä kännikuskin kyydissä.

Varkaudessa aattona joulukinkun paisto ei ollut sujunut perinteisten sääntöjen mukaan. Kolmen hengen porukassa oli nostatettu henkeä ja puukko oli lipsahtanut erään seurueeseen kuuluneen kaulaan. Uutispäivityksessä poliisista kerrottiin, ettei lipsahduksen uhri ole enää hengenvaarassa.

Mutta noin yleensä ottaen Suomessa on vietetty joulua varsin rauhallisesti.

Juhlan loppumista jo enteillen kerrottiin paluuliikenteeläisille, että lumisateessa matkaa saatte tehdä.

Kaikille kilteille sen sijaan valistetaan, että lahjapaperin paikka on sekajätteissä.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Paul Bourget: Zaida

[Tänään on kulunut 75 vuotta Paul Bourgetin (1852-1935) kuolemasta. Muistoksi Bourgetin joulutarina Uudesta Suomettaresta vuodelta 1890.]


Zaida
Joulukertomus
Kirj. Paul Bourget
suomennos ranskankielestä

Kello on yksitoista. Ulkona kolakka yö, tuuli vinkuu ja tupruttelee lunta. Pienessä hotelissa, jossa kreivi d'Eysseve asuu, aivan lähellä Monceaun puistoa, vallitsee joulu-aattona hiljaisuus sellainen, joka on tavallista talossa, missä kuolo on käynyt vieraana. Kuullessaan d’Eysseve’n nimen jokikisen Parisilaisen mieleen muistuu nuoren kreivittären surkea kuolema kun keväällä putosi hevosen selästä. Minä en milloinkaan voi ajatella häntä muistamatta ”Bagdadin Princessan” premieriä ja näkemättä tuota ihanata nuorta vaimoa loosinsa eturivillä, hänen tummia, sileäksi kammattuja hiuksiaan, hänen kapeita kasvojaan, hänen vienoa kalpeuttaan ja hänen ruskeita silmiään, joita hän, kun oli hiukan lyhytnäköinen, vähäsen raotteli paremmin nähdäkseen, milloin hän ei käyttänyt kultasankaista lorgnettiaan, jonka kopeista vartta hänen pienet sormensa muuten niin miellyttävästi pitelivät. Hän jätti jälkeensä kolme lasta orvoiksi: kaksi poikaa, joista vanhin Pierre on yksitoista vuotta, ja nuorempi Armand kymmenen; sekä pienen tytön Zaida'n, joka ei vielä ole täyttänyt kahdeksaa vuotta.

* * *

Pienen hotellin toisessa kerroksessa asuvat lapset. Pojilla on yhteinen huone. Pienellä Zaidalla on niinikään oma huoneensa. Ja tänä hirveänä joulu-yönä, kun kerjäläislapset värisevät vilusta kaduilla, on tällä rikkaalla lapsella, lämpöisessä huoneessa, jossa tuli uunissa loimuaa, vilu sydammessä. Matto, joka peittää koko lattian, vaalean punaiset verhot, jotka ympäröivät pientä sänkyä, ruusupuusta valmistetut huonekalut, kauniit ja sirot toaletti-esineet pöydällä, — kaikki kuvastaa sitä pienimpäänkin ulottuvaa ylellisyyttä, jolla kreivitär oli ympäröinyt rakasta lastaan. Mutta kuinka onneton onkaan Zaida tässä lämpöisessä huoneessa, yksin, aivan yksin mietteissään. Hän ajattelee miten äitinsä kuoleman jälkeen jokin muutos oli tapahtunut, että se rakkauden ilma, jossa hän ennen eli, on yht’äkkiä käynyt jääkylmäksi. Mutta tästä kuolemantapauksesta lapsi ei kärsi, sillä hänen ijällään tuo kauhea sana kuolema ei ilmaise kuolon kauheaa todellisuutta: kukkula Pére Lachaisen kalmistossa, hauta-kammio satojen samanlaisten joukossa, eräässä kammion kolkassa arkku ja siinä arkussa ijäksi jähmettynyt ruumis, joka katoaa ja muuttuu päivä päivältä . ..Ei, lapsellisissa unelmissaan kuvittelee hän kuolleen äitinsä lähteneen taivaasen, sinne tuntemattomaan kaukaiseen avaruuteen, sinne ijankaikkiseen autuuteen, missä enkelit lentelevät niinkuin kuvassa hänen messu-kirjansa kannessa — onnelliseen asuntoon, jossa toivon kerran tapaavansa kadonneen, josta hän on säilyttänyt niin vienon ja kauniin kuvan. Hän ei nähnyt äitiään, kun tämä makasi silmät suljettuna, suu avoinna kuolon kelmeänä ja verissä otsa. Kreivin ensimmäisenä huolena oli lähettää lapset iso-äidin luo Versailles’iin. He saivat mustat puvut ja he kysyivät minkä tähden. Ensiksi heille ei syytä ilmaistu. Ainoastain ihmisten sääliväisistä katseista ymmärsivät he, että jokin onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta suuri puisto, missä saivat leikkiä, oli niin viheriä muistopatsailleen ja sen lammikkojen vesi oli niin tyyni. Sitten heidän isänsä myöskin tuli sinne: ”Entäs äiti?” ...kysyivät kaikki kolme. Kreivi syleili heitä purskahtaen itkuun. Hän näytti niin surulliselta, niin kovin surulliselta! . . . Mutta kaikkein selvimmin pikku Zaida muistaa mitä hän sinä päivänä tajusi, hänelle kun silloin selveni se selittämätön, mieletön ja lapsen heikolle tajunnalle melkein hirveä asia, että nimittäin isä ei häntä rakasta enään niinkuin ennen ... Ja sentähden hän tänä joulu-yönä valvoo eikä nuku sitä rauhallista unta, mikä on painanut umpeen sivuhuoneessa lepäävien veljien väsyneet silmät.

Isä ei häntä enään rakasta. Ajatukset kiertävät hänen pienessä päässään, mutta kaikki päättyy siihen yhteen samaan ajatukseen : Isä ei häntä rakasta, häntä joka ennen oli isän lemmikki . . . Hän muistaa sen Versailles’in puiston käytävän, jossa hänessä ensi kertaa heräsi tuo tunne, voimatta nyt paremmin kuin silloinkaan täysin käsittää mikä mahtoi olla syynä siihen, että niin äkillinen muutos oli tapahtunut isän käytöksessä, joka ennen ei voinut olla neljännestuntiakaan suutelematta ja hyväilemättä häntä. Hän käveli veljiensä kanssa kotiopettajattaren seurassa. Äkkiarvaamatta tuli isä vastaan, ja tavallisuuden mukaan Zaida iloisena riensi hänen luokseen. Ei tarvittu muuta kuin että isä häneen katsoi ja että hän tunsi millä tapaa tämä otti vastaan hänen hyväilyään, niin hän jo huomasi että isä ei ollut sama kuin ennen. Se häntä ensin kummastutti, sitten valtasi hänet omituinen ujous. Mitähän pahaa hän sinä päivänä oli tehnyt? Miksikä isä äänellä, jota hän käyti ainoastaan silloin kuin Zaida oli ollut paha, sanoi hänelle: ”Käy kotiopettajattaren kanssa”, mutta talutti kädestä vuoroon Pierreä ja vuoroon Armandia? . . . Siitä asti isä ei milloinkaan ole puhunut hänelle muulla äänellä. Ja mitä niihin tuhansiin pikku-tapauksiin tulee, jotka muodostavat lapsen jokapäiväisen elämän, niin olivat nekin niin perinpohjin muuttuneet, ettei hän voinut keksiä syytä siihen, varsinkin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Ennen äidin eläessä oli hänellä tapana aamulla kohta noustuaan ensin mennä äidin huoneeseen ja sitten isän luokse, joka kauvan hänen kanssaan jaariteli ja häntä hyväili. Nyt ovat loppuneet nämät käynnit, loppuneet ovat kaikki pienet hyväilysanat, loppunut se ystävällinen hymy, millä hänen pienimmätkin sanansa ennen kirkastivat sen miehen kasvot, jonka silmät eivät nyt enään koskaan kohtaa hänen katseitaan. Eikä Zaida enään uskalla katsoa isän silmiin siitä asti kuin hän niissä huomasi sen kylmyyden, mikä jähmetytti hänen sydämmensä aina sisimpään sopukkaan saakka. Hän ei uskalla mennä isän luokse eikä suudella hänen kättään, sillä eräänä päivänä, kun hän yritti sitä tehdä, vetäsi isä kiivaasti kätensä pois, sen käden, joka aina ennen oli valmis sivelemään hänen kiharoitaan ja taputtamaan häntä poskelle. Ja vaikka hän kaikin tavoin koettaa ponnistaa voimiaan ollakseen tarkkaava lapsi, että kotiopettajattarella ei olisi mistä nuhdella, niin kuitenkaan ei sanallakaan kehuta tätä ahkeroimista, ja hänestä tuntuu kuin tämä isän vääryys olisi vallannut kaikki hänen lähimmäisensä, alkaen veljistä, jotka kohtelevat häntä niin tylysti, kotiopettajattareen saakka, joka niin äkkiä kiivastuu... Ja kelle valittaa? Hyvä iso-äitinsä Versailles’issa on niin vaivainen, niin kuuro, eikä hän tapaakaan häntä kuin hyvin harvoin. Isällekö? Isän edessä hän on ikäänkuin kivettynyt pelosta, jota hän ei voi voittaa. Ennen hänellä oli ystävä, herra d’Aydie, kumminsa. Mutta tämäkään ei enään käy heillä. Hän oli joskus nähnyt tämän herran Champs Elyséellä, mutta hän tyytyi siihen että tervehti kotiopettajatarta heitä puhuttelematta, vaikka — sen Zaida kyllä näki, — hän kauan katseli heidän jälkeensä. Miksi on tämäkin hänet hyljännyt, vaikka, — sen hän kyllä oli hänen katseistaan huomannut, — hän vielä häntä rakastaa? Hän tuntee vento vierasten joukkoon joutuneen lapsen surua, hän on kuin hyljätty, miltei vihattu. Hän kuuntelee miten tuuli vinkuu hotellin katossa, se huokuu raskaasti, lentää humisten pois, palaa taas kohinalla, tuulen puuskat ravistavat suljettuja ikkunaluukkuja, ja hän kysyy itseltään: lienevätkö jo kaikki talossa uneen uupuneet? ...

Hän on tehnyt rohkean päätöksen... Koska hyvä Jesus tänä yönä astuu alas taivaasta täyttämään makeisilla ja leikkikaluilla kengät, mitkä lapset panevat uunin viereen lukuhuoneessa, niin miksikä hän ei voisi kääntyä Jesuksen puoleen rukoillen että tämä huojentaisi hänen tuskansa? Hyvä Jesus asuu taivaassa, ja lapselle on kerrottu että äiti myöskin on taivaassa. Ja hänen päähänsä pisti kirjoittaa äidille. Kirjeen panisi hän kenkäänsä. Hyvä Jesus ei voi olla sitä huomaamatta, ottaa sen ja viepi perille. Pari kolme päivää on hän tätä kirjein äidilleen kirjoitellut, ja kun sai sen valmiiksi, niin sulki sen huolellisesti kirjekuoreen, johon rapisevalla kädellä piirsi osotteen: ”Äidille, taivaassa ...” Mutta opettajattaren ja veljiensä nähden hän ei ole uskaltanut panna sitä kenkään. ... Nyt kaikki nukkuvat. Ei mitään kuulu oikealta puolelta, jossa on Pierren ja Armandin huone, eikä vasemmaltakaan puolelta, jossa asuu kotiopettajatar. Nyt Zaida soluttaa itsensä hiljaan pieneltä vuoteeltaan. Hän on kätkenyt kirjeen piironkinsa alimmaiseen laatikkoon. Hän menee sitä pimeässä hapuellen hakemaan. Miten rajusti hänen pieni sydämmensä sykkii, kun ajattelee että voisi kolahuttaa jotakin huonekalua! Hän hiipii lyhyin askelin, ett’ei. kompastuisi pitkään yöpaitaansa. Hän aukasee sängyn päässä olevan oven, joka viepi koridoriin. Samassa tuuli vingahtaa kovemmin, niin ettei oven narina kuulu. Nyt hän on kondorissa. Vielä kaksi ovea ja hän on lukuhuoneessa. Keskella lattiaa on suuri pöytä, vasemmalla kirjakaappi. Hän ojentaa sen käden, joka on vapaa, tapailee sillä uunia ja kyykistyy sen eteen: yksi... Ne ovat veljien jalkineita. Hän oli asettanut siihen pienen puoli-kenkänsä, sillä hänen mielestään pysyisi kirje siinä paremmin kuin varsikeugässä. Hän asettaa kirjeen siihen, niin että se hyvin näkyy ja pikku raukka palaa takaisin kylmästä väristen ja kyyristyy peittonsa alle, ja sängyn lämpö tuntuu niin suloiselta. Nyt tuuli ulvokoon ulkona ja lumimyrsky ravistakoon ikkunaluukkuja, — hänellä on sydämmessä kipuna toivoa, joka häntä lämmittää. Mahdotonta on että äiti olisi häntä suojelematta!

Kello on yksi aamulla. Kreivin työhuoneen ikkunasta loistaa tuli ulos mustaan yöhön. Kreivi istuu pesävalkean ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Ei ole muuta kuin vuosi — ainoastaan yksi vuosi, kulunut siitä kuin hän istui tässä samansa huoneessa vaimonsa kanssa järjestäen joululahjoja lapsille. Miten surullista, miten katkeraa, kun hellästi rakastetun muisto samalla on muisto petoksesta! ... Hotellin ympärillä vinkuva tuuli, joka vihdoin on uneen vaivuttanut Zaidan, täyttää kreivin sydämmen melkein mielettömällä alakuloisuudella... Hän näkee vaimonsa ihka elävänä edessään, näkee hänen vienon kalpeutensa ja hänen ruskeat silmänsä ja hänen ylpeän hymyilynsä ... Ja kuitenkin, näitten kasvojen, näitten silmien, tämän hymyilyn takana piiloitti hän hirveän aviorikoksen salaisuuden. Hänen katseensa oli niin puhdas, että hänen miehensä, kun katsoi noihin silmiin, tunsi itsensä jalommaksi, ja kuitenkin tuo vaimo hänet petti. Ja tätä petosta oli hän jatkanut monta vuotta; mies olisi pitänyt suurena häpeävä edes sitä epäillä. Mitähän onkaan tässä maailmassa totta, koska hänen Alicensakin, hänkin oli ollut petollinen? Oi, miten saada lohdutusta siitä, että nuot huulet, joitten hymyilyä hän niin sanomattomasti oli ihaillut, olivat hänelle niin surkeasti valehdelleet? Kuinka kaunis hän oli, kun hän hänet ensi kerran näki nuorena tyttönä tanssiaisissa, ja miten siveä ja puhdas hänen käytöksensä! Kreivi rakastui häneen sinä ensimmäisenä iltana. Ja kun hän häntä kosi, oli hän kovin liikutettuna ja häpesi menneitä nuoren miehen aikojaan. Ja he menivät naimisiin. . . Kuinka täynnä pyhää liikutusta olikaan sydämmensä, kun hänen rinnallaan astui alttarin eteen! Kirkko oli täpö täynnä väkeä. Hän ei nähnyt muuta kuin tätä valkoista olentoa valkoisessa morsiushunnussaan, ja hänestä virtasi suloutta, niin valtaavaa että kreivillä oli vaikeata uskoa onneaan. Hänen mieleensä johtuu morsiushuoneen vieno sulous ja tyynyn päällä tuo neitsyellinen pää valloillaan olevien kutrien keskellä. Että joku toinenkin on kosketellut noita hienoja hiuksia, että toisenkin huulet olivat kosketelleet noita huulia, se oli hänen mielestään hirveä ajatus, mutta kumminkin vähimmän hirveä kuin tämän inhottavan, kauhean petoksen vaikutus. Mistä loasta onkaan naisen sydän tehty, kun hän voipi tuoda miehensä eteen madonnan otsan, vaikka koko hänen ruumiinsa vielä värisee salaisen rakastajan rikollisista suuteloista? Kun hänellä vaan ei olisi ollut noita kasvoja, niin miehensä ei olisi kärsinyt sitä, mitä nyt kärsii. Mutta sellainen valhe noissa kauniissa silmissä, — noissa kauniissa silmissä, joita hän ei nytkään voinut olla rakastamatta!

Pitkä aika on jo kulunut siitä, kun kreivi oli päässyt tuon kamalan tosi-asian perille. Hän oli aamulla mennyt ratsastamaan vaimonsa kanssa. Puoli-mieletönnä hän oli läsnä surkeassa tapaturmassa. Omin käsin, ensimmäisenä oli hän koettanut auttaa kuolevaa vaimoa. Samana iltana kun vaimo haudattiin, oli hän mennyt kauhean kaipauksen valtaamana tämän huoneesen, ja siellä oli hän kohta tavannut mitä selvimpiä todistuskappaleita. Hän oli avannut laatikon, jossa vaimonsa säilytti pieniä rakkaimpia esineitään. Siellä oli hän löytänyt tukun kirjeitä, jotka hänelle koko salaisuuden ilmaisivat… Hänen vaimollaan oli ollut rakastaja! ... Ja kuka hänet oli vietellyt? Mies, jolle, jos kenelle, hänen olisi pitänyt olla pyhin kaikista, markisi d’Aydie, joka oli ollut kreivin nuoruuden kumppani. .. Hän oli saanut tietää kaikki kerrassaan, heidän ensimmäiset taistelunsa ja miten d’Aydie oli koettanut vaimoa paeta, mutta miten hän kohta sen jälkeen oli paennut takaisin; hän oli oppinut tuntemaan Alicen rikollisen heikkouden ja hänen omantunnon-vaivansa, ja, päälle päätteeksi, hän oli saanut tietää inhottavan salaisuuden Zaidan syntymästä. Niin, tuo lapsi, jota kreivi oli pitänyt muita parempana, tämä pikku tyttö, jota hän muita hellemmin rakasti, tämä lapsi ei ollut hänen omansa.

Typerä, typerä sokeus! Eikö hänen olisi pitänyt huomata, että tämä heikko, hieno olento ei ollut hänen sukuaan, eikä samaa sukua kuin hänen molemmat poikansa, jotka olivat niin voimakkaat, niin hartevat, niin d’Eyssivien näköiset, kun sitä vastoin tämä? . . . Mutta juuri tätä hienoutta hän lapsessa oli niin paljon rakastanut, äidin kuvaa. Kun Alice jo seitsemän vuotta oli hänelle valehdellut, miksikä hän ei valehdellut loppuun saakka? Miksikä oli hän tallettanut rakastajansa kirjeet? Rakastiko hän niin lämpimästi tuota miestä ja turvautuiko hän miehensä luottamukseen? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut: ”Minä tapan sen petturin ...” Mutta sitten hän, lapsiensa vuoksi, ei ollut mitään tehnyt. Hän ei tahtonut että poikansa kerran äidistään ajattelisivat samaa, mitä hän hänestä ajatteli. Hän oli tyytynyt siihen, että oli sulkenut ovensa petolliselta ystävältä ja katkaissut kaiken seurustelun hänen kanssaan. Syleillessään poikiansa sanoi hän itsellensä: ”Heidän edestä uhraan kaikki, yksin kostonikin ...” Ja kaiken aikaa oli häntä sitten vaivannut se aatos, minkä pieni tyttö, tuon toisen tytär, hänessä lakkaamatta vireillä piti! Kuinka monesti olikaan hän ajatellut: ”Tuo pikku raukka on sentään viaton ...” ja joka kerta tapasi hän itsensä voimattomana antaa lapselle anteeksi äitinsä petoksen, tuon petoksen, joka nyt pimeän joulu-yön hiljaisuudessa panee tuon kovasti häväistyn miehen itkemään, — ikäänkuin hän vasta eilen olisi päässyt kauhean, mielestä poistumattoman totuuden perille.

* * *

Kello on lyönyt kaksi. Kreivi on pyyhkinyt pois kyynelensä. Nyt hän niitä häpesi. Sana ”raukka” livahtaa hänen huuliltaan. Hän nousee ylös. Otsansa on tavallista synkempi. Mustasukkaisuuden julmat tulet loistavat hänen silmistään. Hän on taas elävästi tuntenut mielessään petoksen kauhistuksen, ja vasten tahtoansakin lentävät hänen ajatuksensa, niin kuin aina, Zaidan luo. Ei, hän ei milloinkaan anna tytölle anteeksi. Pöydällä on hänellä leikkikalu-paketteja, jotka hän aikoo viedä lukuhuoneesen, asettaaksensa ne jalkineiden viereen, jotka lapset sinne ovat panneet. Häntä kauhistuttaa kosketella pienelle tytölle aiottuja kaluja. Hänestä tuntuu kuin vihaisi hän tätä lasta leppymättömällä vihalla.

”Ja miksen sitä tekisi?” ajattelee hän, koettaen tukehuttaa omantunnon vaivoja, jotka hänessä niin usein heräävät Ja paitse sitä, eikö hänellä ole ollut rohkeutta täyttää velvollisuutensa lasta kohtaan? Mitä voipi häneltä omatunto vielä vaatia? Näissä ajatuksissa hän nousee rappusia ja astuu lukuhuoneesen, pitäen toisessa kädessä kynttilää ja toisessa paketit. Uunin nurkassa hän huomaa valkosen kirjeen. Hän ottaa sen ylös, katsoo päällekirjoitusta. Aukaisee kirjekuoren ja lukee:

”Rakas äiti.
Kirjoitan sinulle, jotta näkisit miten käsialani on pulskistunut ja kertoakseni, että olen ollut hyvin kiltti siitä kuin sinä läksit. Mutta minä en enää pääse salonkiin. Isä sanoo että pienien tyttöjen pitää olla opettajattaren kanssa. Opettajatar on kyllä hyvä, mutta Renee, sinä tiedät, se kaunis nukki, jonka sain sinulta, ei minua enään huvita, eikä myöskään muut leikkikaluni. Ei mikään minua enään huvita, kun sinä olet poissa.

Armand’in kiharat ovat leikatut, ja minulla, niin minulla on musta puku ja sellainen kampa, josta sinä et pidä. Pierre’llä on pitkät housut ja hän kiusaa minua, kun minä itken. Mutta Armand puolustaa minua ja sanoo että se on hyvin rumasti tehty. Opettajatar on sanonut minulle, että sinä olet taivaassa ja että sinä olet onnellinen siellä. Miks’et sinä ottanut minua mukanasi, minä olisin ollut niin hyvä?

Koska sinä olet taivaassa, niin pyydä pikku Jesukselta, jolle ei mitään ole mahdotonta, että hän tekisi niin että isä rakastaa minua niin kuin silloin kun sinä olit täällä. Hän työntää minut pois luotaan, kun suutelen häntä. Pierre ja Armand aina ovat hänen kanssaan koulutuntiensa jälkeen, mutta minun hän käskee mennä opettajattaren luo, jonka huoneessa minä en uskalla telmiä. Minä en hirveä isää katsoa, hänen silmänsä peloittavat minua. Vaikka, sen minä sinulle vakuutun, minä en ole mitään valehdellut.

Joka ilta hän käypi suutelemassa veljiäni. Minä kuulen hänen sulkevan oven. Olen nukkuvinani ja odotan; mutta hän ei tule enää, ei enää milloinkaan ja minä itken itseni nukuksiin.

Rakas äitini, sinä joka vielä minua rakastat, sano pikku Jesukselle, että isä ei enää minusta huoli ja että minä niin kernaasti tahtoisin kuolla! Minä suutelen sinua koko sydämmestäni, joka on niin raskas.”

Ja lapsi oli kirjeensä alle kirjoittanut: ”Pikku Zaidasi, joka sinua niin kovasti rakastaa.”

* * *

Kreivi lukee ja uudestaan lukee nämät rivit, jotka täyttävät paperi-arkin neljä sivua. Mitkä ajatukset risteilivätkään hänen aivoissaan? ... Oliko se oikeuden tunto? Kaikissa lapsen sydämmen suruissa on jotakin niin säälittävää. Pikku olentoraukat, eiväthän he ole pyytäneet elämään päästä! — Oliko se entisen rakkauden tunne? Sillä rakastetun äidin lapsessa rakastamme vielä itse äitiä. Tuuti sen jälkeen kun kreivi oli lukenut tämän lapsellisen kirjeen, jolle pikku tyttö-raukka oli uskonut kaikki surunsa, seisoi hän Zaidan kammarissa ja katsoi nukkuvaa lastansa. Ja herätessään aamulla lapsi ei tietänyt oliko hän nähnyt unta vai oliko todellakin se, jota hän kutsui kalliilla isän nimellä, käynyt häntä suutelemassa hänen vuoteellaan niin kuin ennenkin. Ja ihme ja kumma, siitä päivästä alkaen ei kukaan rakastanut lastansa hellemmin kuin kreivi Zaidaa, varsinkin sen jälkeen kuin kreivi klubissa tapahtuneen kinastuksen jälkeen tappoi matkisi d’Aydien kaksintaistelussa. Ihmiset, jotka aavistivat että jotakin salaperäistä oli sen lapsen syntymisessä, ihmettelivät miksikä d'Eysseve oli niin kauvan viivyttänyt kostoa? Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät että kreivi vasta sen jälkeen kun kerran näki d'Aydien Champs Elyséessä suutelevan Zaidaa, päätti hänet vaatia kaksintaisteluun?

Uusi Suometar n:o 297B 21.12.1890.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Harry & Charles - itsenäistymisdraamaa norjalaisittain

Tulle, Charles ja Harry
Eilen FST5 aloitti norjalaisen minisarjan Harry & Charles (NRK 2009) esittämisen. Kolmiosainen sarja esitettiin tekomaassaan vuosi sitten, nyt siis Norjan itsenäistymisvuoden 1905 tapahtumiin päästään Suomessakin tutustumaan.

Ennen minisarjan alkua esitettiin dokumentti sen tekemisestä. Sarja on Norjan yleisradioyhtiön suursatsaus, kansallisen identiteetin ja historiatietoisuuden esillepano. Suomessa vastaaviksi projekteiksi voisi ajatella takavuosilta Parikan Talvisotaa tai mahdollisesti tulossa olevaa Selinin ja Harlinin Mannerheimia.

Norjassa kansallisen olemassaolon merkkihetkistä täytyy tehdä toisenlaista draamaa. Vuoden 1905 vallankumous oli veretön, tv-sarjassakin toistetaan miten parlamentissa sivulauseessa todettiin ettei Ruotsin kuningas enää hallitse maata, personaaliunioni oli purettu.

Keskiöön nousee politiikka, sisä- että ulko-, mutta etenkin tulevan kuningasperheen sisäiset suhteet.

Porvaristo ajoi Norjaan tasavaltaa ja presidenttiä, mutta työväenpuolueen pääministeri junaili kuningaskunnan. Pääministeri Christian Michelseniä kosiskeltiin ensimmäiseksi presidentiksi, mutta hänkin tiesi minkä porvarit ja kansa: suostuessaan ehdokkaaksi naparetkeilijä Fridtjof Nansen (porv.) tulisi valituksi.

Pragmaattisesti ajatellen monarkki olisi parempi.

Tv-sarjan nimi tulee ensimmäisestä kuningasparista, Tanskan prinssi Carlin (Charles) ja brittiprinsessa Charlotten (Harry) lempinimistä. Valtaistuimella he olivat Haakon VII ja Maud.

Ensimmäisessä jaksossa draaman kaari alkaa rakentua. Kööpenhaminassa asuvilla Tanskan kuninkaallisilla on tietenkin palvelusväkeä. Carl on mieltynyt erityisesti hovineito Tulle Carstenseniin. Heillä on yhteinen menneisyys, iltaisella kävelyllä Carl tunnustaa Tullelle: "rakastan myös häntä", tarkoittaen puolisoaan Harrya.

Tämä paljastui Harrylle vasta ensimmäisen jakson loppupuolella. Miten emäntä voikaan olla kateellinen piialleen! Kysymys alkaa tiivistyä. Kun Carlista tulee Norjan kuningas, niin muuttaako myös Tulle perheen mukana Osloon?

Marit Moum Aunen ohjaaman ja Jonas Cornellin käsikirjoittaman tv-sarjan esittelydokumentissa korostettiin sarjan olevan 90 prosenttisesti fiktiota. "Historialliset kehykset ovat tietysti oikein", korostetaan, mutta siis Haakon VII:n suhteiden suhteen ei sanota totuutta kerrottavan.

Tulle Carstensen on myös historiallinen hahmo. Norjalainen iltapäivälehdistö on etsinyt hänen jälkeläisiään haastateltaviksi, josko fiktio olisi hyvinkin faktaa. Tulle palveli hovissa, kuten myös aviomiehensä Carl (ei siis prinssi, vaan kaima vaan).

Harryn & Charlesin kansallinen projekti tulee ehkä paremmin ymmärretyksi, jos sitä peilaa nykyistä kruununperijäparia vasten. Kruununprinssi Haakon Magnus noudatti sydämensä kutsua ja nai tavallisen yksihuoltajaäiti Mette-Marit Tjessem Høibyn sensijaan että olisi vaimokseen ottanut muiden valitseman serkkunsa Maudin Isosta-Britannista.

Mutta ei auta norjalaisille irvailla. Onhan Suomen historian solmukohtana käsitelty keisari Aleksanteri I:n ja hovineiti Ulrika Möllersvärdin suhdetta...

torstai 23. joulukuuta 2010

Joulutarinoita


Jatkokertomuksia -blogiin olen joulun alusaikana kerännyt vanhoissa suomalaisissa sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia joulusta. Monet ovat niistä yhteisvastuullisuuden ja toisen huomioonottamisen asialla.



* ---, Joulutarina lapsille. (Lounas 1887)

* ---, Kaksi jouluaattoa. (Länsi-Suomi 1906)

* Fjodor Dostojevski. Joulu. (Kanerva 1904)

* Gustaf af Geijerstam. Vanha naula. (Suur-Savo 1908)

* Maksim Gorki. Eräs joulujutelma. (Oikeus 1906)

* Walter von Habenichts. Hopeamarkan joulutarina. (Aura 1892)

* Kaarlo Hammar. Mitä rahat säästölaatikossa puhuivat. (Uusi Suometar 1900)

* Väinö Kataja. Kaksi joulua "vanhanpojan" elämässä. (Sarastus 1908)

* Amanda Kerfstedt. Joulupuuhien väliltä. (Uusi Suometar 1885)

* Eino Leino. Tietäjät itäiseltä maalta. (Uusi Suometar 1900)

* Vihtori Oksa. Legenda jouluyöstä. (Jokamiehen viikkolehti 1907)

* Leo Tolstoi. Missä rakkautta siellä Jumala. Joulukertomus. (Savo-Karjala 1888)

* Vilhelm Östergaard. Ihmislapsia. (Uusimaa 1897)


Jatkosta kerrottakoon sen verran, että Jatkokertomuksissa välipäiviksi alkaen 28.12. klo 18 on luvassa Maksim Gorkin Matkatoverini.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Viihde myy eli kirjallisesta julkisuudesta


Mitä Nyt? -palstalla Forum24-ilmaisjakelulehdessä pyritään käsittelemään oululaisia tai oululaislähtöisiä asioita ja ihmisiä satiirillis-leikillisellä asenteella. Olen antanut kertoa itselleni, että palsta noudattaa toimituksellisena linjauksenaan kahta oululaista perihyvettä: otetaan kanssaihmisesta turhat luulot pois, ja kerta joku tikun nokkaan otettiin niin samalla kerrotaan muukin tiedetty epäilyttävä.

Maanantaina lehdessä otettiin käsittelyyn Riikka Pulkkinen otsakkeella "Kansakunnan kaapin päälle".

Liikkeelle lähdetään taustoituksella. Pulkkisen vanhemmat ovat lääkäri ja juristi.

Nuoruudessaan Pulkkinen kävi Kastellin urheilulukion ja edusti Oulun Pyrintöä. Tästä saadaan oivat sytykkeet jutun rakenteluun. "Olympiavoitosta aikoinaan haaveillut keskipitkänmatkan juoksija kiri kiiteltyjen kirjailijoiden kaartiin jo esikoisteoksellaan Raja."

Vaikka olympiamitali jäi saamatta, toisella yrityksellä Pulkkinen ylsi kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Vaikka itse palkintoa ei tullutkaan, niin Totta-romaanin myyntiluvut ovat "jo yli 60 000 kappaletta, ja käännösoikeuksiakin on myyty ympäri maailman".

Vaikka luku onkin iso, niin lehdestä muistutetaan, että Pulkkisella on vielä pitkä matka Sofi Oksaseen, jonka "Puhdistus on kaikkien aikojen myydyimpiä kotimaisia romaaneja 170 000 kappaleen myynnillä".

Keskipitkien matkojen juoksijalla on siis vielä suorittamista. Vaikka otsikossa kaapin päälle nostettiinkin.

Harmillisesti Forum24:n toimittajilta on jäänyt huomaamatta Ymmärrettävän runouden liiton vuosi sitten tekemä kaavio (kuva yllä) kauneuden ja kirjamyynnin välisestä yhteydestä. Siitäkin olisi ehkä voinut jotakin jutussa mainita, satiirillis-leikillisesti.

Ymmärrettävän runouden liitto laati kaavion syksyn 2009 kirjamyynti mielessään. Pohjois-pohjalaisen Antti Hyryn Uunia oli tuolloin myyty 45 000 kappaletta. Kaaviota seuraten Pulkkinen on siis Hyryä kauniimpi, mutta Oksanen on kaikkien edellä.

Kummallinen paikka tuo kansakunnan kaapinpäällys, jos sielläkin hyllyjä on. Mutta urheilutermeillähän tässä oltiin liikkeessä. Jokaiselle on omat tarkat senttinsä, pisteensä ja tuloksensa.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Maaningan ja Viannan etymologia


Rakennussuunnitelmien virallistaminen etenee, hitaasti mutta varmasti. Eilen kävin maanmittauslaitoksen konttorilla lainhuudatustodistuksen hakemassa lupahakemusten liitteeksi. Oli paikka muuttunut sitten viime käynnin, josta yli viisi vuotta onkin.

Oli kuin ison talollisen tuvassa olisi ollut. Vaikutelma saatiin aikaiseksi yksinkertaisesti: 1950- tai 1960-luvulta oleva seinäkello heilureineen takutti rauhallista rytmiä saliin.

Vuoroa odotellessa ehdin myyntinäyttelyä tarkastella. Monipuolisesti karttoja eri tarkoituksiin kaikkialta Suomesta. Kirjojakin oli, meneteltyn Karjalan kartastoja, maanmittauksen ja kartografian historiaa. Suuri osa tuttuja.

Oli myös Sirkka Paikkalan päätoimittama Suomalainen paikannimikirja. Teos on vuodelta 2007, Kotuksen ja Karttakeskuksen yhdessä julkaisema tuhti hakuteos (592 s.). Tämän ilmestyminen on mennyt minulta ohi.

Pari hakusanaa ehdin kirjasta katsella ennen vuoroani. Maaningan selvitettiin tulevan Maaninkajärvestä ja sen nimen saamen isoa siikaa tarkoittavasta 'maanjič' -sanasta.

Maaningalla sijaitsevan Viannan kylän nimen selitys oli hakuammuntaa. Vianta tulee toki kylän etelänurkassa olevasta Viannankoskesta, mutta sen alkuperä ei vakuuta. Että kylän ja kosken vanhentuneesta nimestä Vianto olisi h-kirjain jäänyt pois. Että kosken rantojen kauniit, vehreät maisemat olisivat saaneet antamaan paikalle nimeksi Vihanto.

Ahti Rytkösellä on uskottavampi selitys. Myös Vianta tulisi saamesta, 'vianto' olisi pajusta tehty koskirysä. Pitihän ne isot siiat jossakin pyytää.

Ainakin vielä 1800-luvun lopulla naapurikylällä Tuovilanlahdessa Maaninkajärven pohjoispäässä oli nähtävissä jäännöksiä kalastajasaamelaisten elämästä. Pirttiniemen rannoilla oli suuria maatuneita suomukasoja ja veden alla hirsistä tehtyjä katiskain tapaisia aitauksia.

Tuovilanlahti on saanut nimensä ensimmäisestä Ruotsin kruunun alaisesta asukkaastaan, Jons Tuofvisesta, jonka paikallinen historiapiiri suomalaisti Juntti Tuoviseksi.

Kirjan tarkempi arvionti jäi toiseen kertaan. Ulkoisesti oikein näyttävä teos.

Teoksen kanteen on valittu kuva Imatralta. Valinta on ovela: nimittäin tuossa kolmen taajaman kaupungissa vuosien mittaan viralliset paikannimet kiertelivät. Etenkin rautatieasemien ja postikonttoreiden nimien kanssa pitää olla tarkka, havaitsin Imatran kirjan (1997) artikkelia kirjoittaessa.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Forsblom Toivakan kirkon kattomaalauksen alla

Jyrki Kiiskisen Onnenpyörän (Tammi 2010) elokuun runot innoittuvat kuvista. Ainakin parissa kirkkomaalauksista, Hugo Simbergin Haavoittuneesta enkelistä (1903) ja Hattulan Pyhän ristin kirkon maalauksista. Kiiskinen on joltisenkin haltioitunut kuvien äärellä.

Kirkkomaalauksen äärellä haltioitui myös Harry Forsblom (s. 1943). Vuonna 1975 julkaistun kokoelman Toivakan kirkon kattomaalaus (WSOY 1975) nimiruno on teoksen viimeinen, ja se käsittelee runoilijan kotiseutuja, tai ainakin vanhempien:

miksi ihmeessä tulin lomailemaan tähän pirun pitäjään
jonka kirkkomaassa lepäävät vierekkäin äitini,
hänen vanhempansa ja isovanhempansa
Aikaisemminkin runossa on viljelty kuvaa tympeästä maalaispitäjästä ja sen "vastarannan rapujoen fenomenologiasta". Tympeä mikä tympeä, ei sitä toimittanut koettaa edes potentiaalisena pitää. Sellainenhan se:

se on ollut ihanteellinen Isosta Rutosta saakka
Toivakka, Kino Vakka, Toivakan Rivakka.
Mutta jotakin tapahtui 1972-73. Paikallinen taiteilija Pellervo Lukumies (s. 1935) palkattiin maalaamaan kirkon sisäkatto uusiksi.

Kirkko valmistui 1882, ja sitä uusittiin 1920-luvulla. Korjauksen suunnitteli Alvar Aalto, ja hän teki myös tarkat ohjeet kattomaalauksista. Ne annettiin Lukumiehelle ohjenuoraksi. Lopputulos jakoi seurakuntalaisia ankarasti. Toivakassakin saattoi tehdä jotakin radikaalia!

katossa Lukumiehen pojan tyylillä
erirotuisia Raamatun henkilöitä
Ettei se sitten ehkä niin tympeä Toivakka ollutkaan.

Mutta runoilija on jo toisaalla:

Eino Leinon patsas tiedätkö missä
minä olen
siellä
minä olen täällä
minä olen lapsuuden kesien maalaismaisemassa
sydämen kotoa 40 kilometriä
korpeen

Saivat Lukumiehen maalaukset jäädä. Nyt Toivakan kunnan sivuilla todetaan: "Persoonalliset teokset ovatkin Toivakan paras matkailuvaltti."


(tämä itselle pontimeksi tulevan kesän rakennusprojekteihin)

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Kallis apinanpurema

Kreikan Konstantin I Balkanilla.
Georges Scottin maalaus.
  
Joskus aikaisemmin kirjoitin, kuinka Italian pääministerin paikka on ollut tuulinen. senhän viime viikkokin on osoittanut, Berlusconi pysyi pallillaan vain ostamalla ääniä. Muttei Italia ole ainoa Välimeren pohjoisrannikon maa, jossa maan johtajan asema ei ole mitenkään tukeva. Kreikassa kuninkaanvirkakin oli tuulinen.

Tänään vuonna 1920 Konstantin I palasi Kreikan kuninkaaksi. Hänet oli erotettu virastaan 1917, osana ensimmäisen maailmansodan melskeitä. Saksalaismielinen kuningas sai lähteä, jotta maa paremmin luettasiin osaksi ympärysvaltoja.

Hänen poikansa Aleksanteri (1893-1920) valittiin uudeksi kuninkaaksi. Samalla varmuuden vuoksi kuninkaan valtaa karsittiin. Kaikki näytti sujuvan valtion kannalta kohtalaisesti, kunnes Aleksanteri lähti ulkoiluttamaan koiraansa Ateenan Kuninkaalliseen puutarhaan lokakuun toinen päivä 1920.

Puutarhassa oli apinoita, sinne lemmikeiksi ja huvitukseksi tuotuja. Näille kädellisille tuli jupinaa kuninkaan koiran kanssa.

Aleksanteri yritti suojella koiraansa apinoiden hyökkäyksiltä, mutta joutuikin itse tulilinjalle. Ainakin kaksi apinanpuremaa hänestä myöhemmin löydettiin. Kuningas sai infektion ja kymmenen päivää myöhemmin hän oli kriittisessä tilassa. Aleksanteri kuoli 25. lokakuuta.

Nykyajan Kreikka syntyi 1800-luvun alkupuolella itsenäisyystaistelussa Osmannien valtakuntaa vastaan. Maasta tuli monarkia ja ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin baijerilainen Otto (1815-1867, kuninkaana 1833-1862).

Otto erotettiin ja ajettiin maanpakoon epäonnistuneen sotahankkeen vuoksi. Hän oli arvellut, että hän saattaisi aloittaa oman sotansa ilman muiden tukea osmanneja vastaan ja vallata lisää kreikkalaisalueita omaan kuningaskuntaansa. Lisäksi Otto oli lapseton, uudeksi kuninkaaksi olisi tullut joku hänen veljistään.

Kreikkalaiset valitsivat kuitenkin tanskalaisen prinssin Yrjön uudeksi kuninkaaksi. Yrjö I (1845-1913) hallitsi 1867-1913. Häntä seurasi valtaistuimelle Konstantin I, joka siis erotettiin 1917 ja nousi uudelleen valtaistuimelle poikansa kuoltua.

Winston Churchill kommentoi myöhemmin Aleksanterin kuolemaa kalliiksi apinanpuremaksi. Kreikan ja Osmannien välille oli puhjennut sota syksyllä 1919, ja isä Konstantin kruunun saatuaan aloitti suurhyökkäyksen. Itä-Traakia ja Joonia saatiin vallattua, myöhemmin Turkiksi muuttunut itänaapuri valtasi ne takaisin.

"Se apinanpurema maksoi 250,000 ihmishenkeä", tiivisti Churchill.

Konstantin I joutui luopumaan kruunusta uudelleen syyskuussa 1922. Hän kuoli maanpaossa Sisiliassa 1923. Valtaistuimelle nousi hänen toinen poikansa Yrjö II (1890-1947). Hänenkään valtakautensa ei ollut suoraviivainen. Yrjö II erotettiin jo 1923 ja maa seuraavasta vuodesta lähtien tasavaltana kunnes monarkki kutsuttiin takaisin 1935. Vuodet 1941-46 Yrjö II hallitsi maanpaosta.

Yrjö II:n kuoltua lapsettomana valtaistuimelle nousi Konstantin I:n kolmas poika Paul (1901-1964). Hänen valtakautensa oli ainakin virkavuosilta eheä, seuraajaksi tuli poika Konstantin II (1940- ).

Sotilasjuntta ajoi Kostantin II:n maanpakoon 1967. Virallisesti Kreikan monarkia lakkautettiin 1974. Kuningashuone elelee maanpaossa Lontoossa. Jos vaikka joskus vielä kuningasta tarvittaisi.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Illan mainosvalot


Siinä se taas pyöri, mainosvalo, klubitilaisuuden ulkopuolella. Vuosi sitten marraskuussa näistä samoista valoista oli lumeton versio.





perjantai 17. joulukuuta 2010

Kuusi salaista kohtaamista

Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen.
144 kertaa.
Zum Teufel 2010.
48 s.


Suomalaisella parisuhteita kuvaavalla sarjakuvalla alkaa olla jo perinteitä. Esimerkiksi Helsingin Sanomain Nyt-liitteestä liikkeellä lähtenyt Rossen, Sillantauksen ja Gyllingin Naisen kanssa on vakiinnuttanut paikkansa parisuhteen temmellyskenttien kuvaajana. Vähemmän on kuitenkin ilmestynyt sarjakuvia, jossa suhteisiin tartuttaisi muutoin kuin huumorin tai stereotypioiden tarkastelun kautta.

Jussi Pakkasen käsikirjoittama ja Reetta Laitisen piirtämä 144 kertaa kertoo Helin ja Pasin salasuhteesta kuusi kohtausta. Tiedot suhteen luonteesta paljastuvat pikku hiljaa kertomuksen myötä. Pasin aloitteesta pariskunta tekee jonkinlaisen ”friends with benefits” -sopimuksen, johon kuuluu myös määräaikaisuus ja ehdoton salassapito.

Salassapito on kuitenkin vaikeampaa kuin on kuviteltu. Suhteen yhteisesti sovitut, sinänsä yksinkertaiset pelisäännöt ovat joustamattomuutensa vuoksi hankalat ja mielipahaa tuottavat. Suhde saakin nopeutetun lopun.

Teoksen kannessa on Heli pehmopingviininsä kanssa. Rooliasut ja pehmolelut ovat mukana parikymppisten petileikeissäkin. Vaikutelmaksi jää, että koko suhde on harjoittelua, (oletettujen) ruumiillisten tarpeiden tyydyttämistä ja fantasioiden toteuttamista. Ehkä oletetut toimintatavatkin tuovat paineita.

Lopulta suhde jää osapuolille kokemukseksi toisten joukkoon. Kaunoja ei kanneta puolin eikä toisin.

Jussi Pakkasen käsikirjoitus paljastaa suhdetta ja henkilöitä tarkan harkitusti. Lukijaa osataan johtaa harhaan ja yllättää. Reetta Laitinen piirtää kevyempää viivaa kuin häneltä on yleensä totuttu näkemään. Kädenjäljen kuitenkin tunnistaa. Kokonaisuudesta jää lukijalle paljon oivallettavaksi, tarina voi avautua eri suuntiin lukukerran mukaan.


[Julkaistu Kaltiossa 4-5/2010. Illalla Never Grow Oldissa julkaistaan Kaltio 6/2010, samalla Kaltio-klubi klo 20 alkaen]

torstai 16. joulukuuta 2010

Pohjoinen päivä joulukuussa







[Valokuvatorstain haaste 189. mielenrauha. -- Onneksi Oulun korkeuksilla aurinko käy edes näyttäytymässä joka päivä.]

keskiviikko 15. joulukuuta 2010


Päivän mittaan useampia kyselyitä olen saanut. Että kuka oli keskeinen hahmo ensimmäisen Aku Ankka-lehden kannessa?

Siinäpä kuva vieressä! Toivottavasti en tällä joulupukilla helpota liikaa jonkun järjestämää tietovisaa.

Kuinka kauan hiljaisuutta voi myydä?


Eilen kulttuuritalo Valveen elokuvateatteri Studiossa esitettiin Markku Tuurnan dokumentti Salla - Selling the Silence (2010). Englanninkielisestä nimestään huolimatta pätkä oli suomeksi, ohjaajan kertojaääni muisteli, havainnoi ja totesi.

Alkuiltaisesta esitysajastaan huolimatta elokuva veti Studion pienen salin täyteen. Taisi suurin osa olla entisiä sallalaisia, Ouluun etelään muuttaneita. Elokuvan aikana moni ei malttanut olla kommentoimatta näkemäänsä. Seutua tuntematon sai kuulla nimettävän paikkoja ja ihmisiä.

Tuurna on kuvannut elokuvaa pitkän tovin. 2000-luvun Sallan ja Itä-Lapin ongelmat hahmottuvat kunnanjohtaja Kari Väyrystä seuraamalla. Virallisen delegaation mukana poiketaan myös Venäjän puolella Alakurtissa. Matkalla kunnanjohtajakin avustaa tiehen juuttuneen auton irtisaamisessa.

Tuurna oli lapsuudessaan kesäsallalainen. Hän ystävystyi paikallisen K-kauppias Kuukkasen pojan Jyrkin kanssa. Ystävyys on kestänyt, ja Jyrkin kautta kerrotaan aikaisemmasta alueen kehittämisestä. Alakurtin raja-aseman kautta piti tulla turistitulva, jota varten kauppiaaksi tullut kauppiaan poika laajensi liikettään.

Ei tullut. Juuri ja juuri ajettavassa kunnossa tie yli vuosikymmen myöhemmin oli. Kauppias teki konkurssin ja pesän asioita selviteltiin pitkät ajat hovioikeutta myöden.

Jyrkistäkin tuli kesäsallalainen.

Heti elokuvan alussa kunnanjohtaja Väyrynen sanoi, ettei Sallaan tule uraanikaivosta. Kunnan tulevaisuus olisi matkailussa. Jouluturisteja muutamana vuonna paikkakunnalle saadaan houkuteltuakin. Muttei siitä pysyvää tule.

Naapurissa Pelkosenniemellä on suuret suunnitelmat. Kokonainen matkailijakaupunki. Sinne kaivettaisi jokikin kalastusta ja kurkia varten. Ja golfkenttä. Ja kaikenlaista muutakin aktivitteettia. Elokuvassa esitellään suunnitelmia, kuullaan viranhaltijoita, luottamusmiehiä ja yrittäjiä. Puhutaan pohjoisen Las Vegasista (tai oikeastaan Lake Las Vegasista lähellä Las Vegasia), tai pohjoisen Kauniaisesta, rikkaasta pikkukunnasta.

Kun Sallassa ei matkailu ottanut tulta, katseet kääntyivät Sokliin. Junanratalinjauksesta väännetään ympäristöviranomaisten kanssa. Ei näytä tulevan työpaikkoja ja tulonlähdettä siitäkään, ainakaan sallalaisille. Ei niistä muutamista turistivuosistakaan rahat sallalaisiin taskuihin tulleet.

Onko sallalaisille oikeasti vaihtoehtoja annettukaan?

Mutta jotain rahanpyörityshommia pitäisi saada.

Tuurna pitää koko ajan taustalla, väläyksin välillä muistuttaen, luontaistalouden. Porot ja lampaat. Köyhänä kyllä niitä hoitamalla pysyy, paikallisen sanonnan mukaan. Mutta sekin vähä taitaa tulevaisuudessa kaventua.

Tuurna seuraa, katselee ja kyselee. Tuurna kuvakerronnalla ja rinnastuksin ohjailee katsojaa, mutta jättää johtopäätökset ääneen sanomatta. Sellaiseen ei ole tarvetta tai varaa. "Ilman pelastusliivejä täällä ollaan", Jyrki tiivistää elokuvan lopuksi.

Elokuvan alkua odotellessa muutamat entiset sallalaiset sanoivat tulleensa "katsomaan maisemia". Ajatuksena varmaankin oli irtisanoutua elokuvan viestistä, jos se kovin voimakas olisi ollut. Tuntee Tuurna sallalaisensa.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Mona Lisan silmien koodi


Iltapalehti otti ja kertoi suomalaisillekin maailmalla leviävän uutisen Mona Lisan silmien koodista. Italialainen taidehistorioitsija Silvano Vinceti oli tehnyt tutkimusmatkan Pariisin Louvreen ja siellä, hänen katsellessaan kuulua taulua, oli arvoituksellisen hahmon silmäluomista erottunut salainen viesti!

Vinceti oli erottanut vasemman silmän yläluomessa kirjaimet L ja V kun oli etsimällä etsinyt. Nämä Vincetin tulkinnan mukaan ovat tietenkin Leonardo de Vincin nimikirjaimet.

Varsinainen salainen viesti löytyi maalauksessa suurempana olevan oikean silmän yltä. Vinceti ei ole aivan varma mitä siellä on, mutta hän hahmottelee: CE tai B, ja 72 tai L2.

Tavallisen turistin on turha mennä koodia tölläilemään, sillä Vincetin mukaan ne eivät päivänvalossa näy. Tiedä sitten miten Vinceti on saattanut Louvressa muunlaisen valaistuksen järjestää?

Kukapa mies tämä Silvano Vinceti on? Haku nimellä tuo ensimmäiseksi tulokseksi The Wall Street Journalin jutun viime maaliskuulta. Siinä kerrotaan, että Vinceti oli löytänyt Michelangelon luut.

- Minulla on nenää tällaisille asioille, Vinceti kertoo toimittajalle miten hän on pystynyt erottamaan toisen kuulun maalarin luut tuhansien ja tuhansien samaan paikkaan haudattujen ihmisten joukosta.

Ja nyt Vincetillä on silmää.

The Wall Street Journalissa osataan kertoa Silvano Vincetin taustoista tarkemmin. Hän ei ole taidehistorioitsija, eikä hänellä ole minkäänlaista tutkijataustaa. Hän on tv-juontaja, joka nyky-Italiassa näyttää antavan valtuuden toimia minkätahansa alan asiantuntijana.

On Vinceti useampiakin kirjoja kirjoittanut ja tv-sarjat ovat DVD:llä saatavina. Toistaiseksi ainoastaan italiaksi.

Ehkä Dan Brownin Da Vinci koodin myöhäisessä jälkivalossa vielä tällainenkin juttu kiehtoo mieliä ja tuo lisän Mona Lisan moninaisiin vaiheisiin populaarikulttuurissa. Ehkäpä Vincetiä saatetaan jopa kääntää muille valtakielille.

Itse mieluimmin odottelen jatkoa Professori Anni Isotalon tutkimuksiin.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Diacor ja Aleksis Kivi


Viime perjantaina helsinkiläinen yksityinen lääkäriasema Diacor julkaisi mainoksen, jossa oli suuri kuva Aleksis Kivestä (yllä). Diacor Oy on entinen Helsingin Diakonissalaitos, kansalliskirjailijan kuvalla lienee tahdottu osoittaa lääkäritoiminnan pitkää historiaa.

Mainoksessa Aleksis Kiven otsassa on laastari.

Yleinen peruskoulusivistys kertoo, että Aleksis Kivellä tosiaan oli viimeisinä einvuosinaan päässä vikaa. Mutta enemmän sellaista kallon sisäistä ongelmaa.

Diacorissa ei varmaan ole mainosta loppuun asti mietitty. Onko yksityisen terveydenhuollon ratkaisu mielenterveysongelmiin laastari?

Jo seuraavana päivänä Helsingin Sanomat rientävät apuun kulttuurisivujen lyhyissä havainnoissa. Lehtikin muistuttaa, että "Kivellä oli vikaa päässä". Mutta niitä vaivoja ei hoidettu Diakonissalaitoksella vaan Uudella klinikalla Unioninkadulla ja Lapinlahden sairaalassa.

Hesarin mukaan aikalaiset epäilivät taudin syyksi lavantaudista jäänyttä märkäpaisetta tai aivokuppaa. Uuden klinikan lääkäri, arkkiatri Otto E. Hjelt lähettää kirjailijan diagnoosilla ”melankolia” Lapinlahden mielisairaalaan, jossa ylilääkäri A. Th. Saelan arvuuttelee tautia: ”Anemia? Juopottelu? Loukattu kirjailijakunnia.”

Tämä viimeksi mainittu on Kiven kirjailijauran vaiheisiin sopivana jäänyt elämään. Tätä Hannu Mäkeläkin korostaa romaanissaan Kivi (Tammi 2010).

Hesarin jutussa loukattua kunniaa ei mainita. Sen sijaan mainitaan lyijykynällä tehty lisäys potilaskertomukseen, jonka mukaan potilas oli ahkera onanoija.

Sekin jutussa jää mainitsematta, että Kivi passitettiin hoitolaitoksesta veljensä Alpertin hoteisiin kun hänet todettiin parantumattomaksi. Albert Stenvallin perheen asuma Syvälahden torppa on museoitu, siellä Kivi kuoli vuoden 1872 lopussa. Tuusulassa itse kukin voi käydä toteamassa tilojen sopivuuden omaishoitoon.

Niin. Yksityiset lääkäriasemat tarvitsevat pitkää historiaa osoittaakseen etteivät ole pelkästään rahantekokoneita. Mutta pitkään historiaan viittaaminen lääketieteessä tuo esiin kaikenlaista epäinhimillistä. Kuten luokkayhteiskunnan.


* Eino Kauppi. Aleksis Kiven sairaus A.Th. Sælanin muistiinpanojen valossa. aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi (alk. 1945)

* Aleksis Kiven kuolinmökki. Tuusula.fi

lauantai 11. joulukuuta 2010

Kari Tapio latoi Nollapisteen



Jari Tervo muisteli eilen Uuden Suomen puheenvuorossaan viikolla edesmennyttä Kari Tapiota (oik. Jalkanen, 1945-2010). Kirjoituksen hän aloitti: "Osmo Jokisen runokokoelma Nollapiste vuodelta 1964 on saavuttanut Suomessa kulttimaineen." Niin on, tässäkin blogissa kirjaa on käsitelty (Ajatuksia Nollapisteestä).

Mutta miten se Kari Tapioon liittyy?

Ennen laulajan uraansa Kari Jalkanen työskenteli kirjapainoalalla. Monissa haastatteluissa hän muisteli olleensa käsinlatoja ennen laulajan uraansa, joissakin muisti vielä mainita, ettei sellaista ammattia enää ole. Paluuta siviilihommiin ei enää ollut.

Käsinlatojat olivat painojen työntekijäpuolen ykkösiä, kuka tahansa ei sellaiseksi päässyt. Kari Tapio käsinlatojuuttaan korostaessa halusi muistuttaa, ettei hän mikään joutojätkä ollut ennen viihdyttäjän uraa ollut.

Suonenjoelta syntyisin ollut Jalkanen työskenteli Pieksämäellä Sisälähetysseuran Raamattutalossa. Vuonna 1964 hänen tehtäväkseen tuli latoa Jokisen Nollapiste.

Illanistujaisissa kirjailijoiden kanssa on varmaan ollut herkullista muistella tuota työtehtävää.

Tervo mainitsee Jalkasen olleen latomisen aikoihin konelatoja. Sekin varmaan pitää paikkansa. Tuskin vielä 18-vuotiasta olisi käsinlatojaksi kelpuutettukaan.

Monilla tuntemillani ja tietämilläni käsinlatojilla oli/on rakkaus hyvään suomen kieleen. Sanomalehdissä nämä ammattilaiset vielä 1970-luvulla saattoivat oikoa toimittajanplanttujen tekeleitä (lat. huom.).

Kari Tapio osoitti rakkauttaan suomeen laulamalla. Ehta käsinlatoja siis.


(kuvana näyte Jokisen Nollapisteestä, Jalkasen ladontaa)

perjantai 10. joulukuuta 2010

Ajatusrunot ja Pirun riivaamat

Salla Brunoulla on lukupäiväkirjassaan tapana kertoa mistä hän on saanut käsiinsä kappaleen kirjaa, josta kirjoittaa tällä kertaa. Viimeksi kommentoimansa Veikko Huovisen Veitikan hän oli napannut isänsä kirjakyllystä.

Joskus Brunou on saanut kustantajilta arvostelukappaleitakin, mutta pääasiassa luettavansa kertyy kirjastoista, henkilökunnan tekemistä esillenostoista.

Tämä johdatuksena kahteen tänään käsittelemääni teokseen.

Oulun kirjastojen tekemää markkinointia käytän minäkin monesti hyväksi. Viimeksi pääkirjaston uutuusstandista mukaani tarttui Tuulikki Strand-Niemelän Ajatusrunoja (LK-julkaisut 2010) ja Jorma J. Jussilan Pirun riivaamat (Mediapinta 2010). Molemmat tekijöidensä esikoisia, jotka Uusien teosten illan innoittamana lainasin.

Tuulikki Strand-Niemelä (s. 1970) on kirjastomerkonomi, joka on Valkeakoski-opiston kirjoittajaryhmässä syksystä 2006 lähtien tehnyt ajatusrunojaan. Runojen sisältö perustuu universaaliin viisausperinteeseen. Monet ajatuksista ovat sisällöltään tuttuja muualtakin.

Ajoittain Strand-Niemelä onnistuu asettelemaan sanat oivaltavasti. Suosikkini teoksessa on kaksilahkeisten aiheuttamaa vaivaa kuvaava mietelmä:

Tulla todella petetyksi.
Vähemmän
olisi haavoittanut valhe.

Jorma J. Jussilaa (s. 1970) ei esikoisteoksessa esitellä, mutta Mediapinnan sivuilla hänen kerrotaan olevan Haapajärvellä syntynyt, Keski-Pohjanmaalla tunnettu taiteilija ja lehtikirjoittaja, työkokemusta monilta eri aloilta. Maalaamisen tärkeyden pystyi päättelemään Pirun riivaamistakin.

Jussila kirjoittaa lyhytnovelleja, joissa viina, tupakka, liikennevälineet, poliisi ja Jumala ovat läsnä. Jussila luo veikeitä tilannekuvia, kuvaa hetkiä elämästä ja Jumalan läsnäoloa ja varjelusta.

Takakanteenkin on nostettu oivallus tupakoinnista:

Senkin varas! Veit tupakka-askin ja jätit maksamatta sen kanttiiniin. Roisto! Tuosta vielä kärsit. Ettäs kehtasit. Etkö tiedä että tupakka on myrkkyä ja siihen kuolee. Varmasti!

torstai 9. joulukuuta 2010

Uusien kirjojen ilta


Pari kuukautta sitten perustettu Oulun kirjailijat - Författarsällskapet i Uleåborg piti eilen illalla pääkirjastolla uusien kirjojen illan. Kuusi pohjoissuomalaista kirjailijaa esitteli tuoreita teoksiaan, kukin omalla tavallaan.

Illan aloitti Essi Kummu Limingasta. Hän esitteli tuoretta romaaniaan Karhun kuolema (Tammi 2010) ja luki siitä näytteen. Sotilaselämäkerturi Robert Brantberg (alla) jatkoi kertomalla tuoreimman teoksensa Lagus, ritari n:o 1 (Revontuli 2010) kohteesta Ruben Lagusista ja hänen ominaispiirteistään.

Sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen (ylin kuva) jatkoi 15 minuutin yksinäisyyden (WSOY 2010) parissa. Ahtista sapettu Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki, mutta onneksi hän malttoi kuitenkin lukea omaa tuotantoaan ennen Harri Römpötin teilausta. Muistutettakoon kuitenkin, että Heikki Jokinen arvioi Hesarissa Ahtisen esikoisen Melankolian kaksi huonetta ja keittiö (WSOY 2009) ihan myönteisesti.

Koillismaalle Taivalkosken ja Kuusamon maisemiin teoksensa sijoittava Veli Käsmä antoi sytykkeitä veijariromaani Salakaadon (HD 2010) lukemiseen ja kertoi kirjoittamisensa lähtökohdista. Autenttinen luontokuvaus ja koillismaan murre ovat hänen lähtökohtiaan. Varsinaiseksi päätyökseen hän mainitsi päätalomaisen Kostonjoki-sarjan, josta ensimmäinen osa on myös tänä vuonna ilmestynyt (Kostonjoen kohina, Mäntykustannus 2010).

Kirjallisuuden eri lajit vaihtuivat tiuhaan. Seuraaksi Eero Suvilehto luki näytteitä ja muisteli Maailmanpyörää polkemassa (Vihreä kettu 2010) aforistisen runokokoelman syntyä ja syntyaikoja Wienissä. Tulipa siinä ohessa kiteyttäneeksi mielipiteensä kirjallisuuden nykyvaiheistakin: Postmodernismi on kapitalismin tämän vaiheen makeutusaine.

Illan päätti toinen sarjakuvaihminen, vanhan ajan seikkailusarjakuvia tekevä Ilpo Koskela. Hän kertoi kahdesta Alex Revelin kolmannesta seikkailusta Paholaisen kuiskaus (Arktinen banaani 2009) ja Sarjakuvantekijän oppikirjasta (Arktinen banaani 2010). Paholaisen kuiskaus on tulossa ruotsiksi ensi vuonna.

Sarjakuvantekijän oppikirjan yhteydessä Koskela kertoi tehneensä Paholaisen kuiskauksesta ensin muusikkojen tapaan demon ja vasta kustantajan saatuaan oli viimeistellyt teoksensa sarjakuvaromaanin mittoihin. Suositteli tapaa muillekin, tosin ilmaan jäi kysymys siitä millainen demo olisi muissa kirjallisuuden lajeissa.

Oulun kirjailijoilla on verkkosivut ja vuoroblogi. Alkuviikosta kirjoitusvuorossa oleva Jarmo Stoor tuli paljastaneen Korvatunturilla tapahtuneen kauheuden. Petteri Punakuono on salvattu:

Ajaessani Oulua kohden huomasin, että lappalaiset olivat ajaneet porot Talvatuksen aitaukseen. Erotus oli meneillään. Radiosta tarttui korvaan laulu: ”Petteri Punakuono oli poro iloinen…”. Mieleen tuli kuva lentävästä valjakosta, jota Petteri veti. Hienot sarvet heiluivat, nenä loisti ja kellot kilkattivat. Silloin välähti: eihän urosporoilla ollut sarvia jouluna. Petteri olikin siis Paula tai mikä pahempaa: joulupukki oli kuohinut Petterin. Hyvänmielen lähettiläs oli tehnyt Petteristä munattoman työorjan. Todisteet olivat kiistattomat: purtuilta poroilta kun eivät sarvet putoa.