perjantai 30. marraskuuta 2007

Menneisyydenhallinta


Kun kirjoittaa työpaikkahakemusta, on oma koulutus- ja työhistoriansa esitettävä siinä siten, että se on kuin suora osoitin kohti haluttua tulevaisuutta eli haettua työpaikkaa. Että on potentiaalia, potenssia ja patoutunutta nälkää. Olisi siis osattava esittää menneisyytensä nykyhetkessä niin, että se tuottaisi toivotun tulevaisuuden.

Uutisten mukaan Paavo Lipposelta ilmestyy ensi keväänä kirja Seitsemän veljeksen perilliset. Siinä Lipponen puuttuu muun muassa keskusteluun menneisyydenhallinnasta ja tuo esille hänen mielestään väheksyttyihin asioihin.

Ensi keväänä selviää, mitä ne ovat.

"Keskustelu menneisyydenhallinnasta" tuo mieleeni yksinkertaisen, mutta usein vaikeasti tajuttavissa olevan totuuden, että historiaa ei ole olemassa. Siksi tarvitaan menneisyydenhallintaa, joka siis on, kuten työpaikkahakemuksen tapauksessa, tulevaisuuden suunnittelua ja tulevaisuudelle asetettuja toiveita.

Kun iltapäivälehdet kertovat Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan olevan "mautonta ja naurettavaa! Tässä loukattiin Suomen sotasaavutuksia, jotka ovat pyhiä, ja ampumalla tehtiin pilkkaa kuvissa olevista ihmisistä", kerrotaan menneisyyden kautta ettei ankarista, kovista arvoista haluta tulevaisuudessakaan luopua.

Historian olemattomuus ei ole mikään nykyteoreetikkojen kielipelailun tulos. Loogisen päättelyn kautta tällaiseen tulokseen päätyi kirkkoisä Augustinus Tunnustuksissaan (n. 398):

... on ainakin päivänselvää, että sitä, mikä on tulevaista, ei ole olemassa, eikä liioin sitä, mikä on mennyttä. Oikeastaan siis ei voi sanoa: on kolme aikaa, mennyt, nykyinen ja tuleva. Asianmukaisemmin ehkä sanottaisiin, että on kolme aikaa: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä kolme ovat jollakin tavalla sielussa, muualla en niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus. Jos suodaan puhua näistä kolmesta, silloin minä näen kolme aikaa ... (suom. Otto Lakka)

torstai 29. marraskuuta 2007

Ihan pölhö tarina


Helsingin Sanomat kertoivat, että uudessa Aku Ankassa seikkaillaan Suomessa. Niin seikkailtiin, tänään keskiviikkona posti lehden tänne Ouluunkin toi.

Kohderyhmään paremmin kuuluva tyttäreni arvioi Suomen visiittiä otsikon sanoin.

Aku ja Ankkalinna ovat niin tuttuja, että lukiessa niiden arvioi olevan kotiympäristöä. Siksi tuntuukin jotenkin vieraannuttavalta, kun tuttu tulee tänne. Vieraaksi.

Onneksi matka suuntasi Inariin, joka on niitä harvoja Suomen eksoottisia paikkoja. Tältäköhän niistä muiden maailman maiden, esimerkiksi Etelä-Amerikan, asukkaista tuntuu, joiden kamaraan Roope, Aku ja veljenpojat tekevät mitä erilaisempia aarteen- ja mineraalienetsintämatkoja?

keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Nihil est incertius vulgo


Tammi on julkaissut Olympos -sarjassaan Aura popularis eli kuinka vaalit voitetaan -teoksen. On teos tainnut ilmestyä jo ennen maalisvaaleja, mutta Oulun yliopiston kirjaston uutuushyllyyn nyt marraskuussa tuli. Parempi myöhään, nyt näkee miten kansansuosion tuulet ovat puhaltuneet toisaalle.

Aura populariksen pääosan muodostaa Quintus Tullius Ciceron kirjoittamaksi arveltu Vaaliehdokkaan opas. Se syntyi aikoinaan tekijän veljeä, kuuluisampaa Ciceroa, eli Marcus Tulliusta varten eräänlaiseksi taustamuistioksi, ei yleiseen julkisuuteen. Julkista esiintymistä eli vaalimainoksia on teoksen loppuun koottu Pompeijin seiniltä. Suomentaja Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen taustoittavat tekstejä monin puolin.

Quintus kirjoitti oppaan Marcus Tulliukselle konsulinvaalia varten. Roomassa konsulin virka ei ollut poliittinen toimi, vaan maan korkein virkamies. Valtaa siis kuitenkin huomattavasti, siinä määrin, että virkakausi oli vain vuoden. Eikä uudelleenvalintaan ollut mahdollisuutta.

Quintus opastaa veljeään lupaamaan pyytäjille apunsa, vaikka todellista halua sellaiseen ei olisikaan. "Kaikki toivovat sinun mieluimmin valehtelevan kuin kieltäytyvän." Quintus kertoo eräästä Caius Cotasta, vaalitaistojen mestarista, jolla oli tapana luvata apua kaikille. Tosipaikan tullen hän kuitenkin auttoi vain niitä, joilta uskoi saavansa parhaat vastapalvelukset. Asioilla kun on tapana järjestyä ilman auttamistakin ja joskus jopa sattuma hoitaa pyynnöt parhain päin. Quintus näki niin, että riski annetun lupauksen lunastamiseen oli "pieni" ja "kaukainen". "Loppujen lopuksi pahinta mitä saattaa käydä on se, että joku, jolle on valehdeltu, suuttuu."

Kannatti siis antaa lupauksia, valehdellakin, koska kiinni jäämisen riski oli pieni.

Vaaliehdokkaan opas on kirjoitettu vain konsulinvaalia varten. Aivan lopussa Quintus teroittaa erityisesti, ettei hänen kirjoittamastaan "sen vuoksi ole hyötyä ... poliittisiin virkoihin pyrkiville".

Viisaita nuo roomalaiset.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Kaljatehtaan hanslankari


Posti toi tänään uuden Ankkalinnan Pamauksen. Lehtihän on Timo Ronkaisen ansiokkaasti päätoimittama ja pääosin kirjoittamakin suomalainen Disney-fanzine. Uusin numero on "suuri politiikkanumero", jossa haetaan Ankkalinnan poliittisia värityksiä tarkoituksellisen politiikattomuuden takaa.

On lehdessä minunkin juttu Avussa julkaistuista Walt Disneyn tarinoita -sarjakuvista, mutta se ei liity lehden pääteemaan.

Ronkainen tarkastelee laajassa pääjutussa Carl Barksin ja nykyankan poliittisia teemoja. Mikki Hiiren poliittista toimintaa käsittelee tanskalainen Niels Houlberg Hansen. Selkeimmin sarjakuvissa näkyy kylmän sodan vaikutus ja ammattiyhdistysliikkeen halveksunta.

Mielenkiintoista on myös tehdastyöläisten puuttuminen lähes kokonaan. Mutta Ronkaisen mukaan se selittyy Yhdysvaltalain 1950-lukuisesta sosiaalisesta jakautumisesta: neljä viidesosaa työvoimasta toimi palvelualoilla.

Nykyinen Aku Ankkahan työskentelee pääasiassa, jollei ole toteuttamassa jotain haavettaan tai tempaustaan, Kattivaaran margariinitehtaassa. Barks alkujaan sijoitti Akun skunkkiöljytehtaan juoksupojaksi, muissa pohjoismaissa tämä käännettiin margariinitehtaaksi ja siitä se vakiintui tanskalaisjohdossa tehdyn Aku Ankan pääammatiksi.

Suomessa skunkkiöljytehtaan juoksupoika kääntyi ensimmäisessä vaiheessa kuitenkin kaljatehtaan hanslankariksi. Suomessahan oli valtava margariininvalmistusskandaali 1960-luvun alussa, ja koko tuote leimautui pitkäksi aikaa. Akua ei siihen skandaaliin ilmeisesti haluttu sotkea ja siksi muista pohjoismaista poikkeava käännös.

1980-luvulla Akun työpaikaksi Suomessakin vakiintui Kattivaara. Unhoon vaipuneesta skandaalista margariinitehtaan nimi kuitenkin muistuttaa: Paasivaarasta ja sen margariinin valmistuksessa käyttämästä "perusrasvanlähteestä".

***

Jotta saataisi tämä kirjoitelma sidottua aikaisempiin teksteihin, mainittakoon, että skandaalin paljasti Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti.

maanantai 26. marraskuuta 2007

Höhlenschwof vai Höllenkloss?


Uudessa Kuvalehdessä ja sen liiteessä Uudessa Radiolehdessä alkoi 1955 ilmestyi Timin seikkailu 'Sarviaisen' salaisuus (Otavan suomennoksena Yksisarvisen salaisuus). Tämä on tällä tietoa Tintin ensimmäinen esiintyminen Suomessa.

Periaatteessa voisi löytyä vielä vanhempikin julkaisu, sillä välitysagentuuri PIB toi Tintin tarjolle Pohjoismaihin ja Suomeenkin jo 1948. Tuona aika ei ollut sarjakuvien julkaisemiselle mitenkään otollinen, paperi oli lehtitaloille kortilla ja esimerkiksi Apu jäi useamman vuoden ilmestymättä, koska säännöstelylautakunta ei pitänyt paperin käyttöä siihen tarpeellisena.

'Sarviaisen' salaisuus käännettiin saksasta ja tämä näkyy erityisesti päähahmon nimessä, mutta myös muissa henkilöhahmoissa jossakin määrin:

Tim - Tintti
Nappi - Milou
Haddock - Haddock
Tirkkanen ja Tarkkanen - Dupond ja Dupont
Ritari Karvanaama - Kavaljeeri de Hadoque
Iwan Iwanovitsch Sakharin - Ivan Ivanovitš Sakarin
Punainen Kostaja - Rakham Punainen
Rouva Fink - Rouva Peippo
Max Lintunen - Max Lintunen
Nestor - Nestor
Hieronymus Klauman - Aristeides Sellistinen

Tim asuu Labradorinkatu 26:ssa. Max Lintunen ja hänen hovimestarinsa Nestor asuvat Mühlenhofin (Moulinsart) linnassa. Puhelimessa Haddock ei kuule linnan nimeä kunnolla, vaan tivaa: "Höhlenschwof vai Höllenkloss!?!?"

Välikieli käännöksessä ei tee Haddockin haukkumasanastolle hyvää. Vai mitä sanotte seuraavasta listasta? Se viimeinen silaus jotenkin tuntuu puuttuvan.

Apinanaamat
Hirtehiset
Hölmöläiset
Konnat
Litkuttajat
Maakravut
Palkkasoturit
Paperinnielijät
Pehmeäpäät
Pölkkypäät
Roistot
Rosvot
Ryövärit
Salaattikurkut
Sittiäiset
Syöpäläiset
Taivaan vallat
Tuhat tulimaista
Varkaat
Verikoirat

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Kepu kusettaa aina


Näin otsikoi sosialidemokraattinen, Jyväskylässä ilmestyvä Keski-Suomen viikko 1990-luvun alkupuolella hieman ennen vappua. Jutussa ei ollut kyse puoluepolitiikasta.

Jyväskylän Kauppakadun alaosa muutettiin 1990-luvun alussa kävelykaduksi Aren aukiolta Kirkkopuistoon saakka. Aukio sai nimensä Kauppakadun päähän autokorjaamoliike Aren taannoin rakennuttamasta suuresta monikerroksisesta huoltolaitoksesta.

Kauppakatua pitkin kulki kaikki Suomen halki kulkeva liikenne, suurta huoltamoa siis tarvittiin. Aren korjaamossa oli erityinen autohissi, jolla korjauksen tarpeessa olevia menopelejä siirrettiin kerroksiin työn alle.

Kumipyörät kaavoitettiin kuitenkin liikkumaan toisaalle ja korjaamokin väistyi muiden liiketilojen tieltä.

1990-luvun alussa autoilu kiellettiin kokonaan Kauppakadun mainitulta osuudelta. Uusi väylä, Kävelykatu, rakennettiin laman nopeuttamalla aikataululla.

Pienetkin muutokset ydinkeskustoissa aiheuttavat asukkaissa reagointia. Jyväskylässä toimittiin, kuten suuremmissakin kaupungeissa tilapäistenkin muutosten aikana (esim. taiteiden yö), nisäkkäille tyypilliseen reviirin merkkaustapaan. Uusi väylä oli otettava omaksi reviiriksi.

Kun kävelukadun toinen vappu lähestyi, oli suurinpiirtein tiedossa mitä tulisi tapahtumaan. Kaljan juontia ja pissausta. Keskiolutta (keskaria, kepukkaa, kepua jne, onhan näitä lempinimiä) paljon nauttiva juhlakansa tulisi helpottamaan virtsarakkojensa painetta, ikäänkuin luonnonlakimaisesti kepu kusettaa aina.

Ihmisten ottaessa käyttöön uusia, julkisia väyliä, niinkuin tätä internettiä, reviirin merkintä ja reitin omaksi ottaminen vie aikansa. Ja netin kusinurkkien haeskelu on vaikeaa, joten muita väyliä käytetään asian toimittamisessa hyväksi.

***

Väylät ovat pelottavia asioita. Täällä Oulun seudulla on suunnitteilla uusi väylä, joka mahdollistaisi ihmisten entistä sujuvamman yhteydenpidon. Suunnitelmat ovat herättäneet paikallisissa asukkaissa pelkoja. Rikollisuus lisääntyy ja oma identiteetti menetetään. Kiinteitä yhteyksiä vastustava kansanliiken on kokoontunut Isolan talon tuvassa. Vuonna 2004 vastustus alkoi olla jo hiipumaan päin, parhaat hetkensä kansanliike näki 1980-luvulla.

Internet alkoi tulla laajan yleisön käyttöön vasta 1994. Kuningatar Elisabeth II sai kunnian olla ensimmäisen sähköpostin lähettäjä jo 1970-luvun alkupuolella.

***

Oikeasti siis: kyse siis on liikkeestä, joka vastustaa seututien 816 autolauttaosuuden korvaamista pengertiellä ja silloilla.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Älä varasta


Helsingin Sanomat nosti Milo Manaran yhdeksi esimerkiksi kirjastojen sukupuolittuneista kokoelmista -- siis ettei Manaraa mielellään kirjastoihin hankittaisi, ostajien sukupuolen vuoksi. Heikki Poroila ei tuota sarjakuvaa esille nostanut, vaan lehden toimittaja Tiina Länkinen.

Manaran tuotannossa leikitellään lähes poikkeuksetta länsimaisen yhteiskunnan kaksinaismoraalisuudella. Käsikirjoittajana Manaraa ei voi pitää loisteliaana, syvempiin merkityksiin hän ei pääse. Länkisen valitsemassa Click! (Il Gioco) albumisarjassa Claudia -rouvaa yritetään auttaa hyväksymään ruumiinsa ja ruumiillisuutensa. Keinojen loputtua esille tuodaan tohtori Kranzin kehittämä tekninen apuväline, joka koostuu kahdesta osasta: aivoihin sijoitettavasta vastaanottimesta ja minikokoisesta lähettimestä (joka sanoo click). Kun lähetin kytkettäisi päälle, Claudia kykenisi rentoutumaan ja nauttimaan itsestään.

Laite on puhdasta huijausta, plasebo, joka toimii. Liiankin hyvin. Claudia "luvan" saatuaan ylittää yhteiskunnan normit.

Tämä siis oli ensimmäisen osan juoni. Jatko-osat ovat, no, jatko-osia.

Manara on parhaimmillaan piirtäjänä ja kuvittajana. Yllä on kuva Manaran tekemästä Kymmenen käskyä -postikorttisarjasta. Kovasti sisätiloissa oleva mies nostattaa mieleen SAK:n 'Äänestä nyt kuitenkin' vaalikampanjan Oiva Lohtanderin.

Kuvan tilanteessa on vaikea pitää mielessään Martti Lutherin Vähä katekismuksessa teroittamat sanat:

Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme anasta lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta emmekä hanki sitä itsellemme petollisella kaupalla, vaan autamme häntä kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan.


Paljon pelotusta tarvitaan.

perjantai 23. marraskuuta 2007

Innovaatioyliopisto


”Miksi yliopiston pitää kerätä ja kerjätä rahaa” kysyi Ilmari Turja Uuden Kuvalehden pääkirjoituksessa kesäkuussa 1955. ”Miksi ei Oulun yliopiston kannatusyhdistyksen säätiö perusta olutpanimoa”. 1950-luvun puolivälissä Oulun yliopiston perustaminen oli kuumimmillaan. Varoja uuden yliopiston perustamiseksi kerättiin voimallisesti ja ilmeisesti päätoimittaja Turjakin oli saanut useampiakin pyyntöjä lahjoittaa rahaa omasta ja lehtensä puolesta.

Turja piti Oulun yliopiston perustamista kannatettavana ajatuksena: ”yliopisto on niin hyvä ajatus, että se on ajettava pystyyn”. Mutta yksityisten rahojen keräämistä ja valtion varojen käyttämistä tarkoitukseen hän piti vääränä. ”Kulttuurin on ansaittava rahansa itse, yrittäjätoiminnan kautta”. Tanskaan ja Saksaan viitaten Turja ehdottaa, että uusi yliopisto hankkisi toimintamenonsa myymällä olutta, ”kaikki juovat sitä, sitä särpää jätkä ja sitä särpää ylioppilas”. Oulun kulttuurioluelle Turja lupaa lehtensä tuen, ”joka numerossa vapaa ilmoitustila yhden vuoden – tällä puheella”.

Oulun kulttuurioluen myyntivaltiksi Turja ehdotti vahvuutta, ”yhden ylimääräisen kulttuuriprosentin”, joka varmistaisi menekin.

Mutta eipä Turjan visio Oulun olutyliopistosta toteutunut. Ihan valtion rahoilla laitosta on pyöritetty, ja jos joskus opetusministeriö on huomauttanut tutkintotavoitteiden jälkeenjääneisyydestä, niin teknillisiltä puolilta on muistutettu osastojen mahdollisuudesta muuttaa itsensä VTT:n kaltaisiksi tutkimuslaitoksiksi. Että jäisi opiskelijat kokonaan pois riippakivenä olemasta.

1960-luvun alussa Turjakin veti tukensa Oulun yliopistolta pois. Syynä oli 28-vuotias matematiikan apulaisprofessori, joka sai pari vuotta virkavapautta Kanadaan siirtymisen vuoksi. Turja ärjistyi aiheesta, koska apulaisprofessorilla oli armeija käymättä: kun hän 30-vuotiaana Kanadasta palasi, niin aseväkeen ei tarvinnut enää mennä. Että jos pakoillaan asevelvollisuutta, niin ei ainakaan valtion laitoksen myötävaikutuksella, aprikoi Turja.

***

Ei Ilmari Turja ihan pimeä ihminen ollut: olutehdotusvuonna 1955 hän otti lehteensä seikkailemaan Hergén Tintin, se kun oli tanskalaisessa Politiken -lehdessä vuodesta 1948 lähtien menestynyt. Turjan Uudessa kuvalehdessä Tintti seikkaili aluksi saksalaisella nimellään Tim.

torstai 22. marraskuuta 2007

Ylimääräinen varvas


Asema julkaisi pikkupulu -sarjassaan vuonna 2003 Mika Lietzenin Lohikäärmeen varpaan. Teos perustuu Hergén studioilla kaikesta perfektionismista huolimatta tapahtuneeseen virheeseen. Sinisen Lootuksen kanteen piirretylle lohikäärmeelle tulikin toiseen takajalkaan vahingossa viisi varvasta, kun muissa on neljä.

Virhe tapahtui vuonna 1946, joka oli Hergélle erittäin kiireistä aikaa. Tintin -lehti oli vasta perustettu ja sitä varten piti tuottaa materiaalia tasaista tahtia ja samalla piti Castermanille muuntaa aikaisempia 1930-luvun mustavalkoisia seikkailuja uuteen 62-sivun väriformaattiin.

Sininen Lootus syntyi vuosina 1934-35 ja julkaistiin Tintin au Extreme-Orient nimisenä albumina 1936. Nimi muutettiin ja kansi tehtiin kokonaan uusiksi. Vasta albumien painosta tultua havaittiin kannen ylimääräinen varvas.

Seuraavaan painokseen varvasmäärä korjattiin oikeaksi. Mutta innokkaat fanit olivat huomanneet eriävän varvasmäärän ja sen normalisoituminen herätti närää. Sittemmin uusintapainoksia on otettu molemmista. Parhaillaankin ranskaksi saa molempia vaihtoehtoja.

Lietzenin sarjakuva sijoittuu Turun saaristoon kesälle 1980. Tinttinsa tarkkaan lukenut pieni poika olettaa, että ylimääräinen varvas merkitsee lohikäärmeyttä. Kun naapurin rouvalla onkin ylimääräinen peukalo, hän on -- lohikäärme.

Meille suomalaisille oli pitkään tarjolla vain ylimääräisvarpainen vaihtoehto. Vasta 1997 tuplatintissä oli kaikkien jalkojen osalta nelivarpainen versio ja yksittäisenä albumina korjattu oli hankittavissa vasta 1999 (seitsemäs painos).

Eipä noista painoksista voinut vielä kesällä 1980 Suomessa olla tietoa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

L’état, c’est moi


Opetushallituksessa oltiin huolissaan siitä, miten Platonia kouluissa opetetaan. En tiedä millainen tilanne on nyt, mutta 1980-luvulla kahteenkin otteeseen (yläasteella ja lukiossa) eri opettajien suista, puheen tulessa filosofikuninkaisiin, oppimisen kaitsijoilla heräsi ajatus siitä, miten totalitaristisia valtiomalleja kehitelleet ovat arvioineet juuri oman ammattikuntansa parhaaksi diktaattoriainekseksi. Ja ehkäpä juuri itsensä tuon ammattikunnan parhaana edustajana parhaiten valistuneeksi tyranniksi sopivaksi.

Molemmat opettajat myös heräsivät peräämään meiltä oppilailta omaa, kriittistä ajattelua, kun oppiaineksen käsitellyssä päästiin Neuvostoliiton poliittiseen järjestelmään. Opettajat kehottivat tässä kohtaa pohtimaan aivan vastakkaisia asioita: toinen länsimaisen ja siis myös suomalaisen lehdistön välittämän kuvan ja toinen Neuvostostoliiton propagandakoneiston tuottaman aineiston oikeellisuutta.

Tämä muistelus sillä, että kirjojen kieltämiseen ei pitäisi mennä. Toivottavasti parahdus opetushallituksesta ei kavenna kirjastojen kokoelmia. Ja ettei järjestelmän pelastamisen alttarille uhrattaisi hätäpäissään jotakin, josta ennenkin on hienoin didaktisin tempuin selvitty.

***

Tuohon edellä linkattuun Heikki Poroilan Luurangot portinvartijan kaapissa (BTJ 2007) teokseen liittyen: aikaisemmin tänä vuonna Suomen kirjastoseuran ja sen julkaiseman Kirjastolehden sivuilla oli mielipidetiedustelu, jossa kysyttiin "suosivatko kirjastojen palvelut ja tarjonta naisia?"

Vastaajista 64,9 prosenttia vastasi kyllä.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Toimintaympäristöt


Jatkan eilistä pohdintaa aleksiskivistä. Hergén isänisän epäselvä henkilöllisyys sai siis 5-6-vuotiaan Georgesin fantasioimaan tarinankertojankyvyn kannalta otolliseen ikään. Mitä siitä voidaan selvästi nähdä hänen tuotannossaan? Ainakin tarinoiden kehykset, toimintaympäristöt. Tintin, Haddockin ja Tuhatkaunon kodiksi vakiintui Moulinsartin linna, joka oli hyvin samankaltainen jossa isoäiti piikomassa ollessaan tuli raskaaksi, ja jonka puutarhuri Remi taivuteltiin kirkonkirjoihin raskauden aiheuttajaksi. Lisäksi kartanon isäntä kasvatti Hergén isän kaksoisveljineen 14-vuotiaaksi asti ajan aristokraattisten vaatimusten mukaan.

Tuollainen oman luokkansa vastaisesti kasvatettu veljespari on taatusti jollakin tapaa vaikuttanut poliisikaksikko Dupondin ja Dupontin syntyyn.

Kartanon isäntä oli Montenergon lyhytikäiseksi jääneen kuningashuoneen kruununperimyksessä toinen. Yksi Hergén kehittämistä seikkailupaikoista on Balkanilla sijaitseva Mustan pelikaanin kuningaskunta, Syldavia. Se oli ensimmäinen Hergén luomista sepitteellisistä maista, ja se on helppo samaistaa Montenegroksi.

Aleksis Kiven toimintaympäristöistä on tunnetuin Jukolan talo eteläisessä Hämeessä, liki Toukolan kylää. Tila oli pinta-alaltaan "seitsenkertaisesti" muita taloja suurempi. Löytyisikö Kiven oletetulta isänisältä Carl Henrik Adlercreutzilta jotakin vastaavaa?

Laamanni Carl Henrik Adlercreutz asui kahden veljensä kanssa Raalan kartanoa. Vaikka Adlercreutzit olivat aatelisia, niin perimätietojen he viettivät varsin kansanomaista elämää, seurustelivat pitäjän muun väestön kanssa. Nuoret herrat eivät sulkeutuneet kartanoonsa, vaan kulkivat pitäjällä, milloin huveissa, milloin metsällä. Veljesten vanhemmat asuivat toisaalla, Siuntion Boen kartanossa. Raala oli iso, noin 9000 hehtaarin tila ja se oli poikamiesjoukon johdossa. Kuullostaako tutulta?

Paikallisen perimätiedon mukaan hiidenkivi, jolle veljekset pakenivat turvaan sonnilaumaa, oli Raalan kartanon mailla. Nykyisin tuota kiveä ei enää ole, se päätyi Raalan koulun kivijalkaan. Romaanissa kerrotaan karhumetsällä olleiden veljesten suunnanneen kohti paikkaa, joka oli "Impivaarasta Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa". Tuolle paikalle kellistyi otso ja tuolta paikalta veljesten piti lähteä härkälaumaa karkuun, juosta Viertolan ja Jukolan raja-aidalle. Aita ei pitänyt härkiä Viertolan puolella, vaan ne seurasivat pakenijoita Jukolan puolelle. Veljesten oli siis kavuttava omilla maillaan olevalle "melkein neliskulmaiselle, syllän korkealle kallionkappaleelle", hiidenkivelle häriltä turvaan.

Eilen mainitsemani Hannes Sihvon lisäksi Juhani Nuotto on lukenut Jaakko Puokan Paloon Stenvallit, vuonna 1979 julkaistun teoksen, jossa tarkastellaan Adlercreutzien ja Stenvallien välisiä yhteyksiä. Niitä on paljon.

Genoksen artikkelissa Nuotto tarkastelee osin omien muistojensakin kautta Kiven isänisää. Nuoton tuttu, Raalan vanhalla kartanolla asunut Kiven veljenpoika, postimestari Arvid Stenvall oli aika ajoin muistanut mainita olevansa Adlercreutzeja. Nuotto ei kuitenkaan ollut saanut selville sukujohtoa, vaikka postimestari oli sen joskus kertonutkin.

Asia oli jäänyt unhoon Puokan kirjan lukemiseen saakka. Oletettu Kiven isänisä Carl Henrik Adlercreutz meni vasta 50-vuotiaana 1822 naimisiin taloudenhoitajansa Hedvig Bergmanin kanssa. Jo ennen avioliittoa, joka vaati tsaari Aleksanteri I luvan, kyse kun oli epäsäätyisestä liitosta, pariskunta olisi saanut seitsemän lasta. Avioliitto ja sen jälkeen syntyneet neljä lasta on merkitty Siuntion kirkonkirjoihin, siellähän Adlercreutzien pääpaikka oli. (Tällä istumalla en saa Bergmanin aviottomien lasten määrää tarkastettua, koska Hiskiin on Siuntion kastetut talletettu vain vuodesta 1821 alkaen.)

Merimies Stenvallin nimissä kulkeneille Adlercreutzin jälkeläisille liitto Bergmanin kanssa lienee ollut järkytys. Miksi Maria Juhanantytär ei ollut Bergmanin paikalla, hänellä olisi ollut yhtälainen oikeus tulla viralliseksi Adlercreutziksi. Poukan selvitysten mukaan Stenvalleja ei unohdettu ja heistä pidettiin huolta.

Mutta Hedvig Bergmanin seitsemästä aviottomasta lapsesta tuli aatelisia.


* Katso myös: Paloon Stenvallit.

maanantai 19. marraskuuta 2007

Belgian Aleksis Kivi


Eilen on Belgiassa marssittu maan yhtenäisyyden puolesta. Flaamien ja vallonien välit ovat kiristyneet niin, että pahat kielet ovat sanoneet vain jalkapallomaajoukkueen ja Tintin (hollanniksi Kuifje) pitävän maata kasassa. Hallitusta maahan ei ole vaalien jälkeen saatu aikaiseksi, vaikka vaaleista alkaa olla jo puoli vuotta.

Belgeille Hergé on kansalliskirjailija, joskus on sarjakuvataiteilijaa sanottu Belgian Aleksis Kiveksi (ja kapteeni Haddockia kiroilun Eino Leinoksi). Sanoja Jukka Kemppinen on parina viime päivänä pohtinut Suomen Aleksis Kiveä. Lauantaisen kirjoitelman innoittamana kertasin Kiven henkilötietoja.

Hergén ja Kiven välille näyttäytyisi muodostuvan yhteys perhehistorian kautta. Ranskalainen psykoanalyytikko Serge Tisseron on pitkään tutkinut Tinttejä ja Hergén perhetarinaa. Jo 1983 hän julkaisi tieteellisen artikkelin Yksisarvisen salaisuus-Rakham Punaisen aarre albumipariin liittyen. Sarjakuvia syvälukien hän oli löytänyt kirjoista alarakenteen, jonka mukaan kavaljeeri de Hadoque oli aurinkokuningas Ludwig XIV:n avioton poika.

Tisseron ihmetteli moista alarakennetta, jota ei käytetä lainkaan varsinaista juonta tukemassa. Vastauksen hän sai kolme vuotta myöhemmin, jolloin ilmestyi ensimmäinen elämäkerta Hergéstä. Mestarin perhetaustasta ei oltu aikaisemmin julkisuuteen kerrottu juuri mitään. Elämäkerta paljasti, ettei Hergén isänisän henkilöllisyydestä ollut täyttä varmuutta. Perheessä myöhemmin vain vihjailtiin, "ettette ylpistyisi liikaa".

Nurmijärvellä ja erityisesti Raalan kartanolla juoruttiin ahkerasti, ettei Stevallin pojan isoisä olisikaan se mikä kirkonkirjoihin on laitettu, vaan tulevan kirjailijan ukki olisikin Raalan ja Siuntion kartanoiden isäntä, laamanni Carl Henrik Adlercreutz.

Hergén perheessä tiedettiin, että puutarhuri Remi oli nainut isoäidin kaksospoikien (joista toinen oli Hergén isä) syntymän jälkeen ja liitto oli päätynyt nopeasti aviopuolisoiden koskaan muuttamatta saman katon alle. Sen sijaan tiedettiin, että isoäiti oli ollut piikana eräässä Moulinsartin kaltaisessa kartanossa Chaumont-Gistouxissa ja kartanon isäntä kasvatti kaksospoikia 14-vuotiaiksi asti, aristokraattisin menetelmin (olihan isäntä toinen Montenegron kuningaskunnan kruununperimyksessä). Annettiin ymmärtää, että isoisä olisi kartanonherra tai joku siellä vieraillut vielä ylempi arvoinen, ehkä itse Belgian aurinkokuningas, Leopold II.

Nurmijärvellä oltiin suorasanaisempia. Nuorta Stenvallia herroiteltiin ja pilkattiin koulussa "finnkuuleks"-nimellä. Tämä joutui puolustautumaan, todistelemaan olevansa kraatarin poika. Totuutta haettiin myös nyrkein, Stenvall ryntäsi oletetun sukulaisensa Thomas Erik Adlercreutzin päälle joutuen teosta sikakoppiin rauhoittumaan.

Kiven isä Eric Johan Stenvall mainitaan Nurmijärven rippikirjassa ruotsinkielisenä, joka antaisi olettaa hänen saaneen kasvatusta ja koulutusta muiltakin kuin suomenkielisiltä vanhemmilta.

Pari yhtäläisyyttä vielä: molemmat kuolivat lapsettomina ja kumpikaan ei kasteessa saamallaan nimellään julkaissut.

Molemmille aleksiskivelle oma alkuperä näyttäytyi siis -- oli sitten kyse todesta tai juoruista -- epäselvänä. Tisseronin mukaan 5-6-vuotiaalle tällainen tilanne avaa valtavat fantasioinnin maailmat. Ehkä tuossa on juuri se kohta, jossa uutta luova kirjallinen nerokkuus syntyy?

Vaikka psykologiset teoriat unohdettaisiin, niin omien 'monimutkaisten', rajoja ylittävien juurien pohdinta jättää heijasteita ja avaa taiteilijan tuotantoon useita erilaisia laajoja näkökulmia. Ihmisen kokoisesta tirkistysreiästä katsottuna laajat näkökulmat antavat useammille tilaisuuden samaistua, löytää sieltä jotain omaa ja itselle puhuttelevaa.

Aikaisemmin linkitetyssä Kivi-esittelyssä Hannes Sihvo ihmettelee, miten ei Kivi missään inahdakaan Adlercreutz-yhteyksistä? Ehkä inahtaakin, juonten kannalta merkityksettöminä alarakenteina tai aivan suoraankin.

Kiven tuotannossa mainitaan ainakin yksi kartanon omistaja, Leon ja Liinan Liina, jonka "polviluvussa" kiiltää ja kalisee "vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkoja". Liinan kasvattipoika Leo on jo toisaalle, kauas Amerikkaan sedän kasvattamalle "mulatti-epelille" kihlattu. Pari saa toisensa, lemmenliitto syntyy.

Leo ja Liina -näytelmää on yleensä luettu hyväksynnän hakemisena Lönnqvistin ja Kiven suhteelle. Miten insestin pelko ja pohdinnat tuohon suhteeseen liittyvät?

Jääköön se hautumaan.

(jatkuu...)

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Puolustustaktiikka


Asterixin harharetkien ensimmäisillä sivuilla tutustutaan pariin villisikaan, jotka asustavat voittamattomien gallialaisten kylän lähistöllä. Toinen villisioista on peloissaan, ja toteaa "kruik kruik kruiik kruik krui" (eli oletko aivan varma, ettemme törmää niihin naapurikylän hulluihin?"). Toinen vakuuttaa toisen olevan hänen seurassaan täysin turvassa, mutta vakuuttelu ei suuren sukunsa viimeiseksi jäänyttä vakuuta.

Tyyni villisika kertoo hänellä olevan pettämättömän puolustustaktiikan. Ja Asterixin ja Obelixin kohtaamisesta selvitään, kuten yllä oleva ruutu kertoo.

Kaleva kertoi, että Siikajoella jänikset ovat alkaneet johdattaa ajokoiria heikoille merenjäille. Ainakin yksi metsästyskoira on näin päätynyt jäihin tänä syksynä.

"Ei se varmaankaan niin viisas sentään ole", rauhoittelee Oulun riistanhoitopiirin päällikkö Keijo Kapiainen metsästäjiä. Kapiaisen mielipiteen uroskoirien elinten vaikutuksesta hukkumisalttiuteen voitte lukea linkitetystä Kalevan jutusta: Jänikset hukuttavat koiria jäihin.

lauantai 17. marraskuuta 2007

Mustia palstanpäämerkintöjä


Kustannusyhtiö Nastamuumio on julkaissut laajennetun laitoksen Ambrose Biercen (1843-1914?) Saatanan sanakirjasta. Teos on kiehtonut ja viehättänyt minua jo pitkään, talvella 1990/91 jopa suunniteltiin sen kääntämistä suomeksi. Joku muukin suunnitteli. Runokatkelmien ja soinnutusten vuoksi päädyimme siihen, ettei se onnistu meiltä. Se joku muu sanoi, että teos on mahdoton suomentaa.

Eikä ollut.

Asmo Koste hoiti homman ja suppeampi suomennos ilmestyi 1995. Nyt 2007 on siis ilmestynyt Laajennettu saatanan sanakirja.

Saatanalliset sananselitykset aikoinaan syntyivät Biercen kynästä sanomalehtien palstojen päiden täytteeksi. Sittemmin niitä on koottu erilaisiksi ja erinäköisiksi kokoelmiksi. Kosteen uusi laitos perustuu Ernest Jerome Hopkinsin 1967 tekemään kokoelmaan.

Musta huumori on vaikea laji. Bierce osasi sen, moni muu ei.

KÄSI (s.) Yksinkertainen laite, joka on istutettu ihmisen käsivarren päähän ja on yleensä tungettuna jonkun taskuun.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Kehäpäätelmä


Tiedättehän sanonnan, että "viina on viisasten juoma"? Eräs sukulainen, taitava sanankäyttäjä, johti sanonnan pohjalta johtopäätöksen "viisas on viinasten juoja".

Valtionyhtiö Alkon johtajilla on oma kannustinjärjestelmä, pakko kai sellainen on kaikissa valtionyhtiöissä nykyisen omistajaohjauksen aikakaudella olla. Omistajaohjaajan mukaanhan valtio ei voi puuttua yritysten sisäisiin, toimivalle johdolle kuuluviin asioihin.

Yhtiön luonteen vuoksi kannustinjärjestelmää ei ole oikein voitu sitoa myyntiin ja tulokseen. Vuonna 2006 johtoa kannustettiin pääasiassa kehittämään henkilöstöstrategiaa (painotus 40%), koulutusta (30), yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä (10), asiakastyytyväisyyttä (10) ja tehokkuutta (10). Henkilöstöstrategian onnistumista arvioitiin työilmapiirikyselyllä. Vuoden 2007 kannustinjärjestelmässä (hyväksytty 11.5.2007) henkilöstön (työhyvinvoinnin) painoarvo oli enää 15 prosenttia myymälöissä ja 20 muissa yksiköissä. Koulutuksesta ei palkita enää lainkaan, myymälöiden osalta tilalle on otettu myynnin valvonta 15 prosentin painotuksella. Yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä painotetaan tänä vuonna 15, asiakastyytyväisyyttä 35 ja tehokkuutta 20 prosentin verran. Tiedot löytyvät KTM:n sivuilta.

Joka tapauksessa. Jos varastot ovat tyhjät ja haluat olla viisas viinasten juoja Oulussa, esimiesvoimat pitävät auki Raksilan Euromarketin Alkoa. Avoinna 9-20 arkisin, lauantaina 9-18.

torstai 15. marraskuuta 2007

Miniatyyrihistoria


Syksyllä 2005 kuulin radion naistenlehtikatsauksessa jutun, jonka oli tarkoitus olla parisuhteen karikkoja selvittelevä. Yleisradiossahan on vuosien mittaan erilaisia mediakatsauksia ollut laajastikin, nykyisin blogaajille lienee tuttu Kansalaismediakatsaus.

Joka tapauksessa katsauksen mukaan eräässä naistenlehdessä kirjoitettiin, että jonkun parisuhteen kompastuskiveksi oli muodostunut vaimon tapa pilkkoa pekoni kahtia ennen niiden paistamista. Miehelleen hän perusteli tapaansa sillä, että äitikin oli aina niin tehnyt.

Jottei muutoin kukoistava suhde joutuisi karikolle, pariskunta alkoi selvittää pekoninpaistotavan historiaa: äidiltä tiedusteltiin miksi hän pilkkoi pekonit kahtia ennen paistamista. Äiti kertoi tekevänsä niin, koska oli omalta äidiltään tavan oppinut. Pariskunta suuntasi seuraavaksi isoäidin luo, joka onneksi oli vielä elävien kirjoissa. Isoäiti kertoi, että hän oli pilkkonut pekonit siksi, että hänellä oli lasten pienenä ollessa ollut niin pieni paistinpannu, jossa ei mahtunut pekoneita suorina paistamaan.

Isoäidin aikanaan tekemä rationaalinen päätös oli aikojen kuluessa muuttunut pelkäksi tavaksi, jonka jatkamiselle ei varsinaisia perusteita ollut. Asian selvittäminen joko auttoi vaimoa luopumaan oppimastaan tavasta tai miestä hyväksymään sen osaksi vaimonsa perhehistoriaa.

Miesten töissä tällaisia tapoja on tavattu kutsua yrityskulttuuriksi. Aikoinaan rationaaliset työskentelytavat ovat toimintaympäristön muuttuessa menettäneet alkuperäisen merkityksensä esimerkiksi lakien ja asetusten, tavarantoimittajien, uusien teknologioiden tai muiden sellaisten muuttuessa. Yritysfuusioissa on vaikeaa sovittaa erilaisia yrityskulttuureja yhteen, mutta asioiden selvittäminen auttaisi varmasti niiden sujumista.

Filosofi, historioitsija Walter Benjamin (1892-1940) kehitteli erityistä miniatyyrihistoriaa asioiden alkuperän selvittämiseksi. Hän näki miniatyyrihistoriassa, erityisesti tekniikan alalla, mahdollisuuden uusien innovaatioiden tekemiseen. Kun alkuperä tavoitetaan, mahdollistuu uusi. Aivan kuin edellä kerrotulle pariskunnalle.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Oikeuksien järjestys


Maanantaina eduskunnassa ja televisiossa puhuttiin paljon mihin järjestykseen kansalaisten perustuslaissa taatut oikeudet järjestyvät. Oikeus elämään on tietenkin ensimmäinen, ja muut ovat sille alisteisia, niin lakkoilu kuin orjuuttaminenkin.

Hallituksen esityksen (HE 153/2007) mukaan potilasturvatyöhön voitaisi pakottaa kuka tahansa terveydenhuollon ammattihenkilö. Mutta "määräystä ei voida antaa, jos se vaikeuttaisi huomattavasti määrättäväksi aiotun henkilön perheen tai omaisten hyvinvointia, hänen työnantajansa toimintaa tai jos määräyksestä aiheutuisi muusta syystä erityisen suurta haittaa määrättäväksi aiotulle henkilölle" (3 §).

Siis ei voida määrätä jos se vaikeuttaisi ... hänen työnantajansa toimintaa. Yksityisvastaanotoilta, -klinikoilta ja -sairaaloista ei siis voisi määrätä elämää suojaavaan potilasturvatyöhön, jos työnantaja katsoo sen loukkaavan elinkeinovapauttaan?

Eduskunnan valiokunnissa asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihen, ketä pakkotyöhön voitaisi määrätä. Lehdissä ei ole tarkemmin ruodittu, mutta eduskunnan asiakirjat ovat laitoksen erinomaisen asiakirjahallinnon ansiosta luettavissa sen nettisivuilta.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö 17/2007 kertoo hallituksen esitykseen tehtävästä muutoksesta pakkotyöhön määrättävien osalta näin: "Määräys voidaan lakiehdotuksen 3 §:n 3 momentin perusteella antaa myös henkilölle, joka on työ- ja virkasuhteessa muuhun työnantajaan. Perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan työtaistelun ulkopuolisia henkilöitä tulee määrätä potilasturvatyöhön vain viimesijaisena keinona ja ainoastaan erityisen painavasta syystä. Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että tämän viimesijaisen keinon käyttäminen edellyttää, että työnantaja on toteuttanut 4 §:n 1 momentissa tarkoitetut toimenpiteet sekä esittänyt potilasturvatyötä koskevien määräysten antamista työtaistelutoimenpiteenä irtisanoutuneille henkilöille.

Ehdotetun 3 §:n 3 momentin mukaan määräystä ei voida antaa, jos se vaikeuttaisi huomattavasti määrättäväksi aiotun henkilön perheen tai omaisten hyvinvointia, hänen työnantajansa toimintaa tai jos määräyksestä aiheutuisi muusta syystä erityisen suurta haittaa määrättäväksi aiotulle henkilölle. Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan näkemyksen mukaan erityisen pidättyvästi tulee määräyksen antamiseen suhtautua, jos asianomainen henkilö on äitiys- tai vanhempainvapaalla taikka jos hän muuten vastustaa määräyksen antamista siitä hänelle itselleen tai perheelleen aiheutuvan merkittävän haitan takia tai jos hänen työnantajansa katsoo määräyksestä aiheutuvan huomattavaa haittaa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta yhtyy työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan näkemykseen."

Olenkohan ymmärtänyt nämä lain valmistelutekstit oikein? Olemassaolon oikeutuksen ohi meneekin oikeus yrittämiseen? Yksittäinen yrittäjä on valtion viranomaista oikeutetumpi arvioimaan turvataanko maksava asiakas vaiko kuntayhtymän sairaalassa oleva potilas?

Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Puoshaat ja malspiikit


[Tässä kirjoituksessa käsitellään malspiikin esiintymistä sarjakuvissa. Mikäli etsit Valitujen Palojen Laajenna sanavarastoasi -testiä, se löytyy linkin takaa]

Sain isänpäivän lahjaksi Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot teoksen toisen osan. Ensimmäisen osan ostin kymmenen vuotta sitten, ja siitä on vuosien saatossa tullut yksi luetuimmista Aku -kirjoistamme. Jossakin vaiheessa kun kirjan keräilyarvo alkoi nousta, mietin sen siirtämistä pieniltä käsiltä turvaan, mutten kuitenkaan raaskinut. Tyttärien lukukokemukset ovat olleet keräilyarvoa suurempia.

Elämän ja tekojen toinen osa sisältää lisätarinoita Roopen vaiheisiin ennen vuotta 1947 -- ennen tutustumista Akun ja veljenpoikien Tupun, Hupun ja Lupun kanssa. Tarinassa Cutty Sarkin cowboykapteeni (saagan luku 3B) Rosa sijoittaa ko. laivalle Jaavalle Krakataun purkauksen aikaan (27. elokuuta 1883).

Roope ja Pellen isä Petteri Peloton nostetaan Tanjungpriokin satamassa laivaan puoshakojen avulla. Tässä kohtaa lienee Aku Ankan toimituksessa välähtänyt: WSOY:n julkaisemissa Aimo Sakarin Tintti -käännöksissähän kapteeni Haddock (Capu) nauttii suuret määrät malspiikkiä. Sakari oli saanut ohjeekseen häivyttää suorat viittaukset viinaan, viskiin ja napanneensa malspiikin. Hänen mukaansa malspiikillä ei ollut mitään tekemistä juomien tai ruokien kanssa, se oli "eräänlainen puoshaka".

Tintin universumiin uppoutuneelle ihmiselle 'puoshaka' tietysti nostatti mieleen tuon edellä kerrotun. Lukiessani tarinaa eteenpäin haltioiduin, kun yllä oleva ruutu tuli eteen. Malspiikki! Mutta tarinan aikana ei Pencroft ehtinyt malspiikkiä kapteenilleen löytää.

Ajattelin tuon havainnon innoittamana tarkistaa, löytyisikö netistä tietoa ja kuvaa moisesta härvelistä. Valittujen Palojen laajenna sanavarastoasi -visa kertoi malspiikin olevan 'käsityöpuikko'. Hylyt.net kertoi sen olevan "köyden tai vaijerin pujontaan käytetyn teräspiikin". Ja -- tadaa -- Kotimikron fotoalbumista löytyi:

Kameran rikkoutuminen taisi kiukuttaa Cutty Sarkin kapteeni Moorea huomattavasti.

maanantai 12. marraskuuta 2007

Nykyaikaisista loppusointuisista kansanlauluista


B. F. Godenhjelm kiinnittää huomion teoksessaan Oppikirja Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1884) Lönnrotin esiinnostamaan "kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on yksityisten runoniekkain tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja taiderunouden rajalla".

Aikaisemmin esittelin jo Vihta-Paavon (Paavo Korhonen, 1775-1840), tänään on vuorossa Pietari Makkonen (1785-1858).


Vielä virttä viinan töistä,
Koottu kohmelo-väestä.

Vielä virkan, viina, sulle,
Puhelen, putelli-juoma;
Kuin out tullut kuulusaksi,
Aivan arvohon yletty,
Kansan kaikken ystäväksi,
Mieli-vieraksi monelle. –
Varsin vaivasta vähästä,
Alimmasta ansiosta
Out sie rohtu ruumihille,
Vatsa-tauvista vapahat,
Autat ähkyssä välistä,
Väsynnyttä virvottelet,
Vielä lämmität vilussa
Annat helpon heltehässä,
Vanhan vaivoja vähennet
Tuottelet iloiset tunnit. –

Vaan jos ma sanoa saisin,
Sekä jaksasin jutella
Viinan suuria vikoja,
Töitä aivan törkehiitä,
Vaikk’ out kaunis kasvoiltasi,
Aivan loistava lasissa,
Vaan on myrkky mielessäsi
Niin kuin kärmehen kavalan.
Annat suuta surmalista,
Juuri Juuttahan tavalla.
Vaikka, kautta kaulan varren,
Alas vatsahan valuupi,
Kohta päähän korkeneepi,
Asti aivoihin ajaksen,
Viepi mielen miehen päästä
Ylös syöpi ymmärryksen,
Tunnon tuhmaksi tekeepi,
Turmelee toen puhujat,
Viepi köyhän kunniankin
Alentaapi arvon kaiken.
Viepi riistan rikkahalta,
Tavaran talonpojalta.
Otat puoit porvarilta,
Lastinensa kauppalaivat.
Vielä rohkenet ruveta
Mennä korkeihin kotihin,
Isommille istumille,
Miesten parvihen parasten.
Jotka ennen verassa välkky,
Saatat sarkavaattehisen.
Vielä tuottelet toria,
Kapineita kansan kesken. –

Tuot’ oun aatellut ikäni,
Puolen polveni puhunnut,
Kuka keksi keittoneuvon;
Kenpä ensinkin älysi
Panna pannua tulelle,
Lieri-päätä liiokselle,
Josta laski laarin viinan,
Tämän juomisen jorotti,
Johon suostu suuret herrat,
Kesty keppi-kerjäläiset. –

Voi sinua, viina parka,
Minkäs tiiät tehnehesi!
Teit nyt taimosen tarinan,
Kumman aivan kuulusamman;
Kuin saatit oman emosi,
Oman valta-vanhempasi,
Istumahan ikänsä kaiken
Varsin vanki-huonehessa,
Hiirten surmana surussa,
Pyyräsilmän pyyryksenä,
Poikasi pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista. –

Voi sinua, pannu parkka,
Minkä vatsastas valutit,
Itselles ikuisen vaivan!
Olit kyllä oiva muori,
Hyvin taitava talossa,
Et ollut suuna, etkä päänä,
Etkä petona perässä, –
Vaikk’ out vangittu kovasti,
Aivan ahtaassa tilassa,
Poskillais pahuuen merkki,
Tehty Ruunun tempelillä,
Viina vielä valloillansa,
Poikasi pahoilla töillä
Tapoiansa toimittaapi,
Ompi syynä surman töissä,
Aivan varkahan apuna,
Väärin toistajan toveri.
Ei ole sitä siova,
Eikä ainoista asiita,
Kuhun ei kätensä käynee,
Eikä sormensa sopinee,
Joka ryyppääpi rysyltä,
Alemmalta otteloopi. – –

Vaan sinä vakainen kansa,
Suku suuri Suomalainen,
Elä viivy viinan luona,
Huoli hullun kumpaliksi, –
Pitä hullu huonehessa,
Ankurissa aika vanki,
Niin on kallo kaunihimpi,
Taito tallella pysyypi.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Kansa katkoi kahleitansa


Naomi Kleinin tuore teos The Shock Doctrine, The Rise of Disaster Capitalism (2007) pureutuu suurten kriisien jälkeiseen toimintaan nykypäivien maailmassa. Ylläoleva Alfonso Cuarónin ja Naomi Kleinin lyhytfilmi The Shock Doctrine kertonee mistä on kyse.

Syyskuun 11. päivän tapausten jälkeistä (siis vuoden 1973, ei 2001) Chileä on on yleisesti pidetty ainoana puhtaan kapitalistisena valtiokokeiluna. Tästä olen usein puhunut niille, joiden ilkamointi kommunismin romahtamisesta on alkanut käydä hermoille -- siis että Neuvostoliiton romahtaminen todistaisi jotain kapitalismin ja markkinatalouden paremmuudesta.

Chilen julkiset rakenteet syksyllä 1973 purettiin niin, että jäljelle jäivät vain armeija, oikeuslaitos ja osa poliisista. Verotuskin maassa lopetettiin kokonaan. Valtion oli tarkoitus toimia vapaaehtoisten verojen, toisin sanoen lahjoitusten varassa. Ideologien mukaan poliisin ja armeijan palvelukset olivat sellaisia, että yritykset ja yksityiset mielellään vapaaehtoisesti taloudellisella tuellaan pitäisivät ne pystyssä.

Toisin kuitenkin kävi. Jo vuodenvaihteessa 1974/75 Chilen kansalaisten ja yritysten piti alkaa maksaa pakollisia veroja. "Puhtaan kapitalismin" kokeilu romahti siis omaa mahdottomuuttaan alle 1,5 vuodessa, "kommunismi" taas säilyi yli 70 vuotta...

Kleinin esiinnostama shokkien, kriisien ja luonnonmullistusten hyväksikäyttö yhteiskuntien kehityksessä on historianfilosofiasta tuttu. Walter Benjamin (1892-1940) esitti historianfilosofisissa teeseissään kirjoitti, että "Kleellä on maalaus, jonka nimi on "Angelus Novus". Se esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät on avattu ammolleen, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tällaiselta. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. (suom. Ilona Reiners)"

Teesi IX jatkuu vielä: "Mutta myrskytuuli puhaltaa paratiisista, ja se on tarttunut enkelin siipiin sellaisella voimalla, ettei enkeli saata sulkea niitä. Myrskytuuli väistämättömästi työntää häntä kohti tulevaisuutta selkä edellä, ja rauniot kasautuvat hänen eteensä taivaaseen ulottuvaksi kasaksi. Tämä myrskytuuli on se, jota me kutsumme edistykseksi."

Benjaminin teeseihin ilmiselvästi tutustunut J. E. Salomaa puhuu nykyhetkestä särmikkäänä möhkäleenä, joka menneisyyteen kiinnittyvin traditioin pitää kynsin hampain kiinni sijainnistaan. Muutoksia maailmassa tapahtuu ainoastaan silloin, kun jonkin kriisin seurauksena ihmiskunta hellittää traditioistaan ja saattaa irtipäästämisen johdosta enemmän tai vähemmän nytkähtää eteenpäin.

Eero Ojanen Ajan filosofiassa kertoo ajan virrassa olevasta veneestä. Tässä analogiassa nykyisyyden vene pysyy tietyissä maisemissa ankkuriensa avulla, se liikkuu ainoastaan kun ankkuriköysiä katkotaan.

Kriisien hetkellä ihmisen tulisi olla tarkkana, pystyä surultaan katsomaan menneisyyteen valtavien raunioiden yli pitääksemme kiinni meille arvokkaasta. Muutoin raunioiden takana joku katkoo ankkuriköytemme ja ohjaa meidät selkä edellä istuvat sellaiseen paikkaan, johon muulloin emme taatusti suostuisi siirtymään.

lauantai 10. marraskuuta 2007

Tiedusteluraporttien lähteet


Alpo Rusilla on käynyt huono tuuri. Hänen joutumisensa epäilyksen alaiseksi oli päivän pääuutinen, mutta yritykset päästä eroon epäilyistä ovat aina armotta jääneet muiden tapahtumien varjoon. Mahtaa Rusia harmittaa.

Tiedusteluraporttien lähteistä ja historiantutkimuksen lähdekritiikistä muistan, miten ensimmäisissä yleisen historian metodiharjoituksissa yliassistentti antoi luettavaksemme kirjeitä Yhdysvalloista 1950-luvun alusta, McCarthyn kommunistivainojen ajoilta.

Luettavakseni saamani kirje oli jostakin keskilännestä lähetetty kongressiedustajalle. Kansalainen käytti kirjoittamistaan neljästä kappaleesta kolme kommunismin vaarallisuuden kuvaamiseen ja vetoamiseen, että edustaja saattaisi amerikkalaiset epäisänmaalliset kommunistit ahtaalle.

Jäljelle jääneessä kappaleessa hän kertoi nimen X, ja kaupungilla kuulemansa arvelut, että tämä henkilö X saattaisi omata kommunismisympatioita.

Opiskelutoverini oli saanut käsiteltäväkseen tuon em. kongressiedustajan lähettämän kirjeen, jossa arvoisa kansanedustaja kertoi saaneensa kotiosavaltiostaan tiedon, että henkilö X on kommunisti ja McCarthyn pitäisi tehdä asialle jotakin. Eihän sovi, että kommunistit kulkevat vapaana maan ollessa uhattuna.

Samanlaisia kirjepareja oli opetusryhmässä useita. Didaktinen temppu oli hienosti toteutettu: vaikka jossakin arvovaltaisessa kirjelmässä jotakin väitettäisi, niin historiantutkijan olisi suhtauduttava väitteisiin suurella kriittisyydellä ja pyrkimällä todentamaan tai kumoamaan väitteet toisista lähteistä, esimerkiksi sieltä, mistä arvovaltainen kirjelmän laatija itse tiedon on saanut.

Eli ensimmäinen historiantutkijan tehtävä on tarkistaa lähteensä. Jos ne voidaan kiistattomasti oikeiksi osoittaa, niin sen jälkeen mahdollisesti tietoja voi yhdistää muihin tunnettuihin ja todistettuihin tietoihin.

***

Joskus taannoin kirjoitin Agricolan kirja-arvosteluihin jutun, miten kahdessa kaunokirjallisessa tuotoksessa oli historiantutkijan yhteiskunnallista roolia kuvattu:

Pääosassa historiantutkija.

perjantai 9. marraskuuta 2007

Yhteisön rakentuminen


Yle Teemalla esitetään uusintana sarjaa Matkaoppaana arkkitehti. Sarjassa on kuljettu ympäri maailmaa eri kaupungeissa kuuluisien arkkitehtien johdatellessa kunkin paikan syvimpään olemukseen. Ja ohjelman lopuksi tutustuttu tuon arkkitehdin kaupunkiin suunnittelemaan monumentaalirakennelmaan/rakennukseen.

Sarjan esittelemät kaupungit avautuvat katsojalle aivan uusin silmin. Suosikkikohtaukseni ohjelmasarjassa on, kun Christian de Portzamparc haltioituneena esittelee Rio de Janeiron Rocinha -favelan (eli slummin). Rocinha alkoi rakentua 50 vuotta sitten mereen jyrkästi viettäville rinteille kaupungin läheisyyteen. Koska alueelle oli hankalat kulkuyhteydet, se ei kiinnostanut rikkaita, tai edes keskituloisia ja sen myötä ei kunnallishallintoakaan. Vähäosaisempi väki rakensi sinne omat tilansa ilman asiantuntijoiden ohjausta.

"Arkkitehtuuria ilman arkkitehtia", Christian de Portzamparc haltioituneena toteaa ja kuvaa interiöörejä kamerallaan. De Portzamparcille Rocinha on kuin uusi antiikin kaupunki, sellainen valkoiseksi kalkittu italialainen pikkukaupunki, joita Alvar Aaltokin ihaili. Mutta ilman valkoista kalkkia.

Rocinha on kehittynyt asukkaiden välisissä konflikteissa ja kompromisseissa. Välillä talo katkaisee kapean kulkuväylän, mutta tie jatkuu portaita pitkin toiseen kerrokseen. Kapeilla kujilla ei autoilla pröystäillä.

Alueen kulkuyhteydet ovat viime vuosina parantuneet vuoren läpi tehdyn tunnelin ansiosta. Sillä voi olla suuri merkitys Rocinhan tulevalle väestönkehitykselle. Ne, jotka synnyttäneet ja muokanneet muille kelpaamattomasta rinteestä luonnollisen arkkitehtoonisen kauneuden, saattavat joutua siitä luopumaan.

Christian de Portzamparc kertoo myös, että Riossa parempi väki rakennuttaa ja muuttaa niin sanottuihin kondominiumeihin. Siis suljettuihin yksityiskortteleihin, jotka ovat aidattuja ja vartioituja.

Niistä puhuessaan de Portzamparc ei ole haltioissaan. Pikemminkin tarkasti sanansa valitseva.

***

Katselin netistä minne ja mitä de Portzamparc on suunnitellut. Yksi rakenteilla olevista hankkeista on Hergén museo Louvain-la-Neuveen. Työt on aloitettu tänä vuonna ja rakennuksen pitäisi olla valmis 2009.

torstai 8. marraskuuta 2007

Suomen toivo


Tammikuun 25. päivä tätä vuotta Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen vaati silloiselta sisäministeri Kari Rajamäeltä julkista anteeksipyyntöä. Rajamäki kun oli Kalevan haastattelussa iljennyt esittää, että Suomen suurimmat turvallisuusuhkat ovat kovenevat oikeistolaiset arvot.

Rajamäki ei pyytänyt anteeksi. "- Koventuneet arvot uhkaavat ensisijaisesti Suomen sisäistä turvallisuutta. Irtisanomisten ahdistus sekä ihmisten turvattomuus arjessa ja työelämässä ovat suurimpia turvallisuusriskejämme. Tästä ei ole sisäministerin tarve ottaa yhtään sanaa pois, Rajamäki sanoi."

Eilispäivä osoittaa, ettei anteeksipyyntöön ollut aihetta. Mutta ei Rajamäkikään uskaltanut sentään kouluista puhua.

Nykyinen sisäministeri Anne Holmlund lausui, että koulujen turvallisuustilannetta tullaan pohtimaan tämän tapauksen johdosta hyvinkin vakavasti. Turvatoimia kiristäen?

Ehkä kuitenkin Suomi tarvitsisi nyt toisenlaisia toimia. Inhimillisyys ei todellakaan ole yliarvostettua.

***

Tulevan julkisuuden ennakoijana Lehti on (taas) vertaansa vailla.

***

Päivän mittaan oli mielenkiintoista seurata, miten uutisoinnin hakiessa suuntaansa 18-vuotias abiturientti muuttui lukiolaismiehestä mieheksi ja viimein lukiolaispojaksi.

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Toinen utopistinen uutinen

KTM varmistaisi kansalaisturvallisuuden pakkolailla

Julkaistu: 11:24
SANOMAT


Kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) mielestä lakien muuttamista on harkittava, jos kansalaisturvallisuutta ei muuten saada varmistettua StoraEnson koneenhoitajien mahdollisten joukkoirtisanomisten johdosta.

Sanomat kertoi tiistaina hallituksen valmistelleen lainmuutosta, jolla StoraEnson hoitajien mahdollisen irtisanomisen vaikutuksia rajoitettaisiin.

Lainvalmistelun lähtökohtana on ollut se, että joukkoirtisanomisten jälkeenkin turvataan kansalaisten hengissä pysymisen kannalta tärkeä työ ja toimeentulo.

KTM:n mukaan lainmuutokset tarvitaan, jos StoraEnson joukkoirtisanomisiin ei löydy ratkaisua yt-neuvotteluissa eivätkä neuvotteluosapuolet kykene sopimaan tehtaiden toiminnan jatkosta.

Sosiaali- ja terveysministeriössä (STM) tehtyjen arvioiden mukaan lakimuutosten johdosta 1270 koneenhoitajaa ja muuta työntekijää perheineen säilyttäisi kansalaisturvallisuutensa.

Koneenhoitajien joukkoirtisanomiseen ratkaisua hakevalle neuvottelukunnalle on annettu lakihankkeiden läpimenon turvaamiseksi äärimmäisen tiukka aikataulu. Valmista pitäisi syntyä torstaiaamuun mennessä.

Mikäli ratkaisua ei siihen mennessä synny, hallitus käsittelee tehtaiden toiminnan turvaavaa lainmuutosta torstain istunnossaan.

Sosiaali- ja terveysministeriöstä ei kommentoitu Sanomille mahdollista lainmuutosta.

Ministeriössä halutaan ensin katsoa se, syntyykö neuvottelukunnassa valmista torstaiaamuun mennessä.

KTM korostaa, että lakimuutokset ovat viimeinen keino kansalaisturvallisuuden turvaamisessa.

Lisää aiheesta:

-> Stora Enso investoi Saksaan ja Belgiaan (10:17) (18:25)
-> 26.10.2007 KTM ja StoraEnso keskustelivat kansalaisturvallisuudesta
(vrt. Helsingin Sanomien uutinen)

tiistai 6. marraskuuta 2007

Journalistien toimintapäivä


Eilen vietettiin journalistien toimintapäivää, jonka tarkoituksena oli kiinnittää huomiota journalismin laatuun. Toimittajille vaadittiin kunnon työoloja ja mahdollisuutta kirjoittaa juttunsa useampaan lähteeseen perustuen.

Vaatimukseksi se jäi.

Selkäytimestä yhdellä lähteellä syntyivät eilen muun muassa seuraavat otsikot:

* Landerin menestysteosta syytetään islamin vastaisuudesta Syyriassa (Turun Sanomat)

* Syyrian islamilaisjohto paheksuu suomalaiskirjaa (Yle Uutiset)

* Landerin menestysteos suututti Syyrian muslimit (STT/Kaleva)

* Leena Landerin menestysteos suututti Syyrian muslimit (STT/Aamulehti)

* Landerin kirja jäi syyrialaisfundamentalistin hampaisiin (Verkkouutiset)

Mitä olisikaan se toiselle lähteelle soittaminen tuottanut? Islam-asiantuntija Jaakko Hämeen-Anttila kertoo uusisuomi.fissä:

-- Paikallisten reaktiota on liioiteltu. Kuulin tilaisuudessa paikalla olleelta ja arabiaa sujuvasti taitavalta henkilöltä, että tilaisuudessa olisi pyydetty, ettei kustantajan nostamia seksikohtausotteita luettaisi julkisesti ääneen.


Kiitämme.

maanantai 5. marraskuuta 2007

Mikä Sokalia vitutti?

Tämä kirjoitus käsittelee fyysikko Alan Sokalia, Ankardon tekijä Sokalista kirjoitan joskus toiste.

Seurasin netistä tuoreeltaan 1996 Alan Sokalin tekemän "tieteellisen" artikkelin ja sen "epätieteellisyyden" paljastamisen aiheuttamaa keskustelua. Päällimmäisenä siitä jäi mieleen jargonin käytön vaarallisuus. Jotkut ovat epäilleet, että Tom McCarthyn Tintti-teksti olisi vastaava vedätys. McCarthy ei tosin ole ilmoittanut sen sellaisen olevan. Epäilyjä on tosin esitetty vain talouslehdissä, kauppatieteilijöitä ihmetyttää miten kirjallisuustiede saakin sarjakuvasta niin paljon irti, ja paljolti niiden markkinointitavoitteiden vastaista.

Jo 1997 Kalle Michelsen kirjoitti Sokalin tempauksen taustasta ja sen seurauksista seuraavasti: "Kun tutkijoiden taistelu määrärahoista ja viroista kiristyy, samalla menetelmät kovenevat. Toistaiseksi julkisuutta on käytetty hyväksi vain perinteisessä akateemisessa mustamaalaamisessa, mutta Sokalin esimerkki varmaan tuottaa markkinoille hienostuneempia menetelmiä. Tämä johtaa entistä syvempiin traumoihin, entistä suurempaan katkeruuteen ja vihanpitoon, joissa kaikissa akateeminen maailma on ylivertainen muuhun yhteiskuntaan nähden."

Sokal ja hänen vedätyksensä nousi mieleeni päivällä pohtiessani Charles Darwinia ja kreationistien yrityksiä kammeta hänet jalustaltaan. 1800-luvun lopulla Darwin ei ollut ainoa, joka kehitteli evoluutioteoriaa. Herbert Spencer ehätti esittelemään oman evoluutioteoriansa julkisuudessa jo ennen Darwinia. Spencer oli kuitenkin filosofi, hänen kirjoituksensa eivät ole jälkipolvien keskuudessa saaneet samaa arvostusta kuin asian luonnontieteellisenä "totuutena" esittänyt Darwin.

Spencer kirjoituksillaan loi sellaisen ilmapiirin, johon Darwinin "luonnonlakitodistus" upposi kuin kuuma veitsi voihin. Todistaja sai kunnian, valmistelija unohduksen. Yhteistulos oli kuitenkin tieteiden suuri voitto.

Valmistelevatko nykyiset (yhteiskunta)filosofit kirjoituksillaan ilmapiiriä niin, että uudet luonnontieteelliset todistukset tulisivat julkisuudessa helpommin hyväksyttyä?

Ei.

Itse tieteestä on tullut yhteiskunnan perusta: globalisoitunut tiede ja teknologia muodostavat nykyisten yhteiskuntien peruskiven, eikä peruskiven pysyvyyttä ole syytä asettaa kyseenalaiseksi, ainakaan jos haluaa pysyä rahoitusringeissä.

Sokalilla on avoin poliittinen tavoite. Ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden tulisi avoimesti ja ymmärrettävästi kertoa havaintonsa ja tutkimustuloksensa, eikä peittää niitä hankalien käsiteapparaattien ja jargonin alle.

Darwinin, Spencerin ja muiden evoluutioteoriasta 1800-luvun lopulla kirjoittaneiden aikoina tieteen tuloksilla oli vaikutusta yhteiskuntaan. Oppi sopi pohjaksi ja perusteluksi mitä moninaisimmille poliittisille ideologioille ja vaatimuksille. Tiede ja asiantuntijalausunnot purkivat perustaa silloiselta luokkayhteiskuntarakenteelta ja auttoivat uutta puhkeamaan kukkaansa.

Rahoittajien, instituutioiden ja muiden sidosryhmien mielipiteillä ei tulisi olla ratkaisevaa merkitystä, jos tutkimustulokset kertovat muuta. Sokalia vitutti tämän vaatimuksen unohtaminen.

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Karttailmaisu


Kartoilla on omalaatuinen tapansa ilmaista maanmuotojen topografiaa. Sovitut merkit kertovat kartanlukijalle mitä on missäkin, esimerkiksi siirtolohkareita, polkuja ja soita. Kaupunkien kartoissa on oleellista talojen muodot ja katujen sijainnit.

Oheinen kartta on Oulun kaupungista. Kuva kertoo, minkä muotoisia Nokia Oyj:n toimitalot (Nokia House Peltola I, II ja III, suunnitellut UKI Arkkitehdit Oy, 1999-2001) ovat. Jos en tuntisi ja olisi nähnyt taloa, olettaisin karttamerkinnän muodon perusteella olevan vanhoja linnoituslaitteita. Vihreänä vieressä virtaa moottoritie ja keltaisena alla Kajaanintie.

Kartta antaa toimitaloille johtavasta Yrttipellontiestä sellaisen kuvan, että sitä myöden voisi hyvin mielin kulkea kevyen liikenteen väylälle. Luonnossa tilanne on kuitenkin toinen. Useimmat kiertävät rakennukset, eivätkä kulje Nokian pihan poikki. Kartta kuitenkin kertoo tien olevan julkinen ja kaupungin ylläpitämä. Ei pihatie.

Kuvaava on taannoinen Kalevan juttu Nokian toimihenkilöiden ulosmarssista. Toimittaja kertoi henkilökunnan lähteneen pihanpuolelta, eikä jääneen kommentoimaan syitä toimittajalle.

Julkisista ja yksityisistä kaupunkitiloista kirjoitti pari viikkoa sitten uusisuomi.fi:hin Esa Laaksonen. Hän kiinnittää huomiota siihen, että uusille alueille rakennetaan jopa 60 kilometriä neliökilometrille julkisia kulkuväyliä, kun keskikaupungilla sama on 20. Laaksosen mukaan kaupunkirakenteen avainkohta on paikka, jossa yksityinen muuttuu julkiseksi.

Julkisen ja yksityisen rajan on oletettu olevan jotakin "puolijulkista", jokin välittävä elementti, esimerkiksi hoidettu piha. Puolijulkinen on hirvittävän vaikea suunnitella, ainakin sellainen, joka sopii hienosti myös asuntojen myynti-ilmoituksiin.

Ruutukaavakeskustoihin puolijulkinen on muotoutunut vuosikymmenten saatossa. Uusilla alueilla sellaisen synty on hakusessa. Nokian toimitalojen väliin ei ole syntynyt puolijulkista tilaa ja julkiseksikaan tarkoitettua ei uskalleta käyttää.

Toinen uusi alue Oulussa, jossa julkisen ja yksityisen rajaa haetaan, on Kiikeli. Saareen heti ruutukaava-alueen vieressä on tehty ruutukaavan jatkumo julkisin (jalan)kulkuväylin ja satamalaiturein. Kolmen taloyhtiön hyvin hoidetut pihat on oivallettu puolijulkiseksi tilaksi, johon yksityinen tila jatkuu. Julkisenkin tilan käyttäjät ovat oivaltaneet puolijulkisen, johon tarpeen vaatiessa on kulkuväyliltä ja puistosta sopiva poiketa.

Mutta yksityisestä ja julkisesta puolijulkiselle tulevilla on erilaiset käsitykset niistä tarpeista, joita puolijulkisella saa toimittaa. Niinpä "tarpeiden" tekeminen yksityisen jatkeelle on koettu yksiselitteisesti yksityisen loukkaukseksi. Ruutukaavan porttikongiin tehtyä "tarvetta" ei sellaiseksi koeta.

Nyt Kiikelissä on portit, tehostettu vartiointi ja valtavasti yksityisaluekylttejä. Puolijulkinen halutaan kokonaan yksityiseksi. Uudenlaisissa rakenteissa haetaan rajaa sille, missä kohdassa yksityinen muuttuu julkiseksi.

***

Hienoja Corto Maltese Swatch-kellojen mainoskuvia löytyy täältä. Mielikuvia kannattaa käyttää mieluimmin yksityisten, yksittäisten tavaroiden myynnissä kuin asunto-osakkeiden. Jos siis asiakkaan halutaan oikeasti olevan tyytyväinen, eikä vain ostavan.

lauantai 3. marraskuuta 2007

Kannattava investointi


Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Anne Brunila kertaa suomalaista taloushistoriaa Uutispäivä Demarin haastattelussa. 1700-luvun lopulla tervantuotanto vaihtui sahateollisuuteen. Hollannista tuotiin tekniikka uuden teollisuuden aloittamiseen. Tällä Brunila haluaa kertoa, että nykyisin on meneillään samanlainen murros.

Yksi Uudenmaan ensimmäisistä neliraamisista, hienoteräisistä sahoista oli Naarkoskessa. Sen perusti luutnantti Carl Fredrik Nordenberg (1702-1779; aateloituna Nordenskiöld). Sopimus sahan perustamisesta kylän talonpoikien ja Nordenbergin välillä vahvistettiin Porvoon ja Mäntsälän syyskäräjillä marraskuussa 1734.

Sahan laitteisto hankittiin juuri Hollannista, jonka taloudellisiin oloihin Nordenberg oli tutustunut tieteellisten harrastustensa ohella. Itse saha rakennettiin vuosina 1736-7. Kirkonkirjojen mukaan saha työllisti yli kaksikymmentä miestä. Vuonna 1746 sahattiin 3110 tolttia lautoja.

Saha toimi neljä vuosikymmentä omistajiensa mielestä hyvin. 1770-luvulla alkoivat sahan taloudelliset vaikeudet. Järkevien kuljetusmatkojen päästä ei saatu riittävästi järeää, yli 300-vuotista puuta sahattavaksi. Saha jäi heitteille ja sen toiminta hiipui. Uudelleen se alkoi vasta 1890-luvulla kylän talonpoikien yhteisprojektina.

Uutispäivä Demarissa Brunila toivoo, että suomalaisia tuotannon edellytyksiä ei tuhlata. Toivottavasti esimerkiksi Kemijärvellä ja Summassa ei hukata mahdollisuuksia samoin kuin Naarkoskella 1770-luvulla.

Brunila muistuttaa, että Suomessa ei oikeastaan ole muita huippuosaamiseen panostavia yrityksiä kuin Nokia. Nokian osuus Suomen tutkimus- ja tuotekehitysrahoista on 45 prosenttia. Metsäteollisuuden T&K -investoinnit ovat kohtalaisen alhaiset, mutta kuitenkin 400 miljoonaa euroa vuodessa. Tutkimus ja kehitystyö on ennenkin pelastanut metsäteollisuuden paperittomalta konttorilta.

Toivottavasti metsäteollisuusyhtiöt ottavat Brunilan sanoista vaarin. Lisää varoja tuotekehittelyyn. Lisäksi metsäteollisuusyhtiöiden kannattaisi pohtia Brunilan arviota nykyisen murroksen suunnasta: "biojalostamot ja toisen polven biopolttoaineet ovat yksi mahdollisuus laajentua. Metsäklusterilla on valmiina rakenne ja kyky käsitellä suuressa määrässä biomassaa ja tehdä sitä tuottavasti".

Sellutehdas on teknisesti helppo muuttaa etanolitehtaaksi. Pahat kielet kertovat niin tapahtuneenkin sopivien tehdasseisokkien aikana.

1700-luvulta voisi ottaa opiksi myöskin pitkäjänteisyydestä. Samaan aikaan kun Carl Fredrik Nordenberg perusti sahan, hän istututti tilalleen valkopyökin taimia (kuvassa). Jänikset söivät taimet parin ensimmäisen kevään ja kesän aikana, joten tuo investointi meni hukkaan (tai paremminkin jäniseläinten suihin).

Huomattava on kuitenkin, että tuosta Nordenbergin 1730-luvulla tekemästä investoinnista olisi sahalle ollut taloudellista hyötyä vasta 2030-luvulla (lakisääteisiä istutusvelvollisuuksia ei tuolloin ollut). Ajat muuttuvat. Vuonna 2007 ei olla valmiita investointeihin, joista taloudellista hyötyä saisi vasta 2030-luvulla.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Kuikka ja Vili


Hergén sankarit Quick ja Flupke ovat saaneet uuden elämän Suomessa Kuikka ja Vili nimisinä. Viime kuussa ilmestyi Egmontilta uusi Ei armoa -albumi pojanviikareiden seikkailuista.

WSOY julkaisi kaverusten seikkailuja kuuden albumin verran vuosina 1986-89. Nyt julkaistava materiaali on ennen suomentamatonta.

Hergé teki kahden sivun mittaisia Kuikan ja Vilin seikkailuja 1930-1940. Tarinat julkaistiin aikoinaan Le Petit Vingtiemessä mustavalkoisina ja väritettyinä uusintoina Tintin -lehdessä 1940/50-luvun taitteessa. Ne sovitettiin, väritettiin ja osin piirrettiinkin uusiksi Hergén studioilla 1980-luvulla mestarin edesmentyä.

Noihin samoihin aikoihin Hergén studiot muuttuivat Hergén säätiöksi (Fondation Hergé). Nimenmuutos kuvasi tehtävien muutosta, uutta ei enää tuotettaisi vaan hallinnoitaisi tekijänoikeuksia. Nykyisinhän säätiö on Moulinsart s.a.

Mikäli kauppa käy, meillä on lupa odottaa vielä viittä uutta Kuikka ja Vili -alpparia.

Mainittakoon tähän vielä trivian pätkänä, että varhaisissa ruotsinnoksissa Moulinsart oli Hökeborg.

torstai 1. marraskuuta 2007

Kemin ykkönen


Kemin poliisin järjestysosasto piti vuosina 1915-1936 polkupyöräluetteloa, johon kaikkien kaupungin pyöräilijöiden tuli ilmoittautua. Pyöriin oli kiinnitettävä numerokilpi.

1910-luvulla polkupyörä oli kaikkien kansankerrosten liikkumaväline. Vuosina 1915-1916 Kemissä rekisteröitiin kaikkiaan 836 pyörää. Haltijoina oli niin koululaisia kuin kaupungin pormestarikin, ja kaikkia ammattiryhmiä, yksityisiä ja yhteisöjä. Rekisteriin menopelinsä joutuivat ilmoittamaan myös naapurikuntien Kemissä pyöräilevät tsaarin alamaiset.

Ensimmäisten vuosien jälkeen uusien pyörien ilmoittaminen laantui: 1917-1918 uusia ajoneuvoja rekisteröitiin 78 ja 1919-1920 ainoastaan kahdeksan kappaletta. 1920-luvun kuluessa polkupyörien määrä kolminkertaistui: 27.5.1930 annettiin juoksevin numeroin merkitty numerolevy 3071. Vuoden 1925 lopussa oltiin menossa numerossa 1783. Tässä vaiheessa juokseva numerointi ei kerro enää täsmällisesti kaupungissa liikkuneiden polkupyörien määrää. Eräät olivat kadottaneet numerolevynsä ja saivat poliisilta tilalle uudet, ja samalla myös uuden numeron. Lisäksi muutamat ensimmäiset numerot käytettiin uudelleen.

Mikäli osti käytetyn, jo rekisteröidyn polkupyörän, tuli siitä ilmoittaa poliisille. Esimerkiksi piirin puheenjohtaja Iivonen ilmoitti poliisille kesäkuun ensimmäinen päivä 1917 ostaneensa seppä Erkki Ämmältä polkupyörän n:o 184. 1910-luvun lopulla rekisterin ylläpito on ollut tarkkaa, mutta mitä pidemmälle 1920-lukua mennään, sitä hajanaisemmiksi merkinnät muuttuvat. Poliisilaitoksen oman polkupyörän (n:o 340) siirtyminen Liikkuvalle poliisikomennuskunnalle kuitenkin rekisteriin merkittiin 30. kesäkuuta 1934.

Autojen rekisteröimisessä tietyn numeron saaminen oli statusta. Kuten Oulussa 1910-luvulla Uleå Osakeyhtiö piti huolen, että rekisterilaatta OULU - 1 pysyi sen omistaman auton nokalla. Polkupyöräilijöille ei näytä tietyn numeron saaminen olleen erityinen arvo.

Poikkeuksena on numerolevy "1", joka annettiin vuonna 1915 kaupungin pormestarina toimineelle Matti Niemelälle. Kakkosen sai komisario Arvid Hedman ja kolmosen konttoristi Väinö Rimpiläinen.

Omien polkupyöriensä rekisteröinnissä alueen teollisuuslaitokset olivat hitaita. Kemi Osakeyhtiön pyörä sai numeron 264 ja Ab Seittenkari numeron 267. Kemi Oy korjasi tilanteen kun pormestari Niemelä luopui kaksipyöräisestään. Nyt laatan "1" ruuvasi menopeliinsä paikallispäällikkö Johan Laine.

Numerokyltillä yksilöidyt polkupyörän säilyvät ilmeisesti lukitsemattominakin hyvin siellä, minne omistaja sattui ne jättämään. 1910-luvun viimeisinä vuosina polkupyöristä kirjattiin poliisin luetteloon tietoja kattavasti, osasta jopa merkkiä, mallia ja valmistusnumeroa myöten. Varkaan jäljet jäivät väistämättä lyhyiksi, ja luettelon mukaan pyörävarkauksia ei juurikaan tehty.

Muutama poikkeus sentään vahvistaa sääntöä: lautiosaarelaisen Johan Rosenqvistin munamankeli (n:o 523) päätyi "varkaan jäljille". Opettaja Kalle Friidolf Lehtisen polkupyörän (n:o 454) katoamiseen 16. lokakuuta 1917 saattaa liittyä muitakin motiiveja kuin hyötymistarkoitus. Ehkäpä tukkapölly tai ojentava karttakepin käyttö on kohteeksi joutuneen oppilaan mielestä vaatinut vastatoimia.

Kuvassa tamperelainen rekisteröity polkupyörä Velomania -näyttelystä.