Tom McCarthyn kirjallisuusteoreettinen Tintin and the Secret of Literature (Granta, 2006) toistaa muun muassa ranskalaista tutkimusta seuranneille tutun teorian Hergén kuninkaallisista sukujuurista ja luo uuden Castafioren smaragdin todellisesta merkityksestä.
Pääroolissa teoksessa on nimekkeen mukaisesti kirjallisuus ja mitä kirjallisuus oikeastaan on? Ovatko Tintin seikkailut kirjallisuutta? Oliko Hergé kirjailija?
Sanotaan, että hyvällä kirjailijalla pitää olla trauma/traumoja, jotka pakottavat hänet kirjoittamaan. Hergéllä sellaisia oli: Tinteissä on muun muassa nähtävissä isänisän arvoituksellinen kuninkaallinen henkilöllisyys. Ehdokkaita olivat Chaumont-Gistoux (Moulinsartin) linnan herra, joka samalla oli toinen Montenegron kuningashuoneen (Syldavian) kruununperimyksessä sekä linnassa silloin tällöin vieraillut Belgian oma aurinkokuningas Leopold II. Yöllinen vierailija ei jättänyt nimeään isänäidin pojille, sen sai tehdä linnan puutarhuri Remi. Kahdesta vaimostaan huolimatta Hergé jäi lapsettomaksi, nykyisin elävä Georges Remi Jr on sarjakuvataiteilijan veljenpoika.
Toisekseen hyvä kirjallisuus on aikaisemmin hyväksi todetun lainaamista ja kierrättämistä. Useammankin Nobel-palkinnon ovat kirjallisuudentutkijat todenneet menneen antiikin klassikoille… Tintti on hyvin samannäköinen kuin Le Petit Vingtiemen emolehteen XXe Siecleen aikaisemmin Benjamin Rabierin piirtämä Tintin Lutin. Jules Vernen ja muiden poikakirjojen teemoja Tinteistä löytää paljon, mutta myös Proustia ja Balzacia.
Tom McCarthy käyttää paljon tilaa pohtiakseen onko Hergé käyttänyt tarinoissaan pohjana erästä Balzacin novellia, samaa, jota Roland Barthes (1915-1980) käyttää kirjallisuusteoriansa esittelyyn. Hän päätyy vastaamaan luultavasti. Toisaalta Hergé "paljastaa" sen itsekin: Castafiore kutsuu Haddockia myös Balzaciksi.
Jos kirjallisuus on traumoja ja lainailua, Hergé oli kirjailija. Erityisesti McCarthy suosittelee aloitteleville kirjailijoille Castafioren korujen tarkkaa lukemista. Aikaisemminhan filosofi Michael Serres on pitänyt samaista albumia erinomaisen mediakriittisenä, median toimintatapoja paljastavana. McCarthyn analyysissä Castafioren smaragdi osoittautuu diivan klitorikseksi, mutta toisaalta - kuten McCarthy myös osoittaa - Biancalla ei ole klitorista lainkaan. Haddockin kipsi on samaisen seksuaalisuotimen läpi tulkittuna sekä erektio että kastraatio. Mitähän Vatikaani määrää avioseksistä, jonka lopputuloksena ei voi olla lapsi?
Mutta tulisiko meidän jälkikäteen korottaa Hergé kirjailijaksi, hieman samoin kuin Umberto Eco nimesi Charles Shultzin runoilijaksi? McCarthy vastaa yksiselitteisesti ei. Laajemmassa vastauksessaan McCarthy tuo esille sarjakuvan monikerroksellisuuden, sarjakuva on "oikeata" kirjallisuutta monta kertaa kerroksellisempaa. Tasoja yhdistelemällä voimme saada uusia, yllätyksellisiä ja samalla erittäin selkeitä näkökulmia ja selityksiä tarinoihin.
