Kävin katsomassa Aki Kaurismäen uutuuselokuvan jo ensi-illassa. Sen jälkeen olen pitkään miettinyt, mitä elokuvasta kirjoittaisin. Muutama kuukausi aikaa ei ole tuonut uusia ajatuksia tai näkökulmia, käsitykseni elokuvasta on pysynyt melko tarkkaan samana kuin ensimmäisen katsomiskerran jälkeen.
Aki Kaurismäen kaltaiselta auteur-ohjaajalta odottaa, että uusi elokuva sisältäisi jotakin uutta, jonkin elokuvallisen idean tai kuvallisen viestinnän neronleimauksen. Kuolleissa lehdissä tällaisia ei kuitenkaan ole. Kaurismäki tukeutuu jo pitkän uransa aikana aikaisemmissa elokuvissa käytettyihin keinoihin ja ideoihin. Onpa mukana kokonaisia kohtauksia aikaisemmasta tuotannosta, esimerkiksi mikroaterioiden käyttökelpoisuus on suuri pettymys niin Alma Pöystin kuin Matti Pellonpäänkin esittämille roolihahmoille.
Ohjaaja on luultavimmin ollut hyvin tietoinen kaltaisilleen tekijöille asetetusta odotuksesta. "Uuden" puutteeseen hän vastaa elokuvallisesti lainaamalla lyhyen pätkän Jim Jarmuschin The Dead Don't Die (2019) -zombierainasta. Lainan kautta maailmankuuluisuus Adam Driverista tulee yksi Kaurismäen elokuvien tähdistä.
Zombie-elokuvan lainaaminen tuntuisi antavan viitteen, että Kaurismäki tekee elokuvan kuin vanhasta muistista, tavoittelemattakaan mitään uutta. Samantapaisesti hän on viitannut elokuvaan liittyvissä haastatteluissa. Karkeasti yleistäen ajatuksen voisi tiivistää seuraavasti: "Olen elokuvaohjaaja, ja elokuvaohjaajat tekevät elokuvia."
Kuolleet lehdet on hieno, kaikki palkinnot ja arvostuksen ansainnut elokuva. Aikaisemmin Kaurismäen tunnusmerkeiksi syntyneet keinot yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka toimii erittäin hyvin.
