lauantai 31. joulukuuta 2011

Zoobahn dada


Eilen Satu Kaikkonen aloitti kaksi uutta blogia. Kansainvälisestikin huomattu ja noteerattu visuaalisten runojen ja abstraktien sarjakuvien tekijä on luonut oman, tunnistettavan visuaalisten merkitysten maailmansa, jota seuraa ilokseen. Kaikkonen osaa yhdistää tavallisia kirjaimia ja välimerkkiä tavoilla, joka antaa niille uusia merkityksiä. Esimerkiksi pilkku saattaa asettautua katsojan silmään delfiininä.

Uudet blogit ovat Flux dada ja Zoobahn. Suosittelen.

Kaikkonen on aikaisemmin pitänyt samantapaisia ja osin saman sisältöisiä blogeja. Eivätkä eilen aloitetut ole ainoat. Kootusti töitä on nähtävissä Kaikkosen kotisivuilla.


Kaikkosen blogeja:


* Unsaleable returns
* moon on moon on moon
* Rubber band
* Flux dada
* Zoobahn


perjantai 30. joulukuuta 2011

Valtiontalo paketoitu


Eilen oli aikaa viivähtää ja katsella Jyväskylän keskustaa normaalia pidemmin. Unissa ja mielikuvissa entinen kotikaupunki on muuttunut paljon enemmän kuin todellisuudessa. Etenkin torin seutu ja Kirkkopuiston  Kilpisenkadun laita.

Unissa ja mielikuvissa on tehty hyviä ja huonoja arkkitehtoonisia ratkaisuja. Todellisuudessa tilanne on vielä ainakin periaatteessa avoin.

Kilpisenkadun varrella oleva Valtiontalo on Alvar Aallon varhaisia töitä. Rakennus on ravistunut pahasti, sortumavaaraakin on pelätty. Pari vuotta talo on ollut kokonaan tyhjillään. Alkuvuodesta kaupunki möi suojelukohteen rakennusliikkeelle, ja marraskuussa se laittoi talon pakettiin.

Peite toivottavasti kuvastaa sitä, mitä alta joskus taas tulee paljastumaan.




torstai 29. joulukuuta 2011

Syytän mua. Elisabet Rehn


Eilen illalla televisiossa haastateltiin Elisabeth Rehniä. Käytiin läpi Rehnin uraa, ja tietysti sivuttiin vuoden 1994 presidentinvaaleja, joissa Rehn pääsi toiselle kierrokselle. Muisteloissa vaalien toisen kierroksen kampanjointi oli muuttunut kyllästymiseksi, Rehn melkein sanoi, että hänestä ei tullut presidenttiä koska hän ei itse sitä riittävästi halunnut.

Suoraan Rehn sanoi, ettei hän hävinnyt Jeesuksen tai riisipiirakan vuoksi. Jälkimmäistä Tuttu juttu-tv-ohjelman leikkimielistä kisailua Ahtisaarien kanssa on pidetty lopputuloksen kannalta ratkaisevana. Kansa äänesti mieluimmin lämminhenkisempiä Marttia ja Eeva kuin pidättyväisempiä Elisabethia ja Ovea.

"Syy oli kokonaan minussa", totesi tappiostaan melkein kolme presidenttikautta myöhemmin. Rehnin juttu kiertyi toisiin sanoihin ja toisiin tunnelmiin, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa "minä en halunnut riittävästi".

Amerikkalaisissa ja nyttemmin suomalaisissakin menestysoppaissa korostetaan omaa haluamista. Jos riittävästi haluaa jotakin, sen saa. Tässä maailmankatsomuksessa epäonnistuminen johtuu aina itsestä. "Minä en halunnut riittävästi".

Yhteiskunnan kannalta tällainen ajattelu on raakaa. Ajatusta kun ei yleensä rajoiteta ainoastaan itselle esitettyihin vaatimuksiin. Jos joku ei ole menestynyt, niin hänen pitäisi alkaa haluta menestyä. Siten asiat korjautuisivat.

Laajempiin yhteyksiin edemmän haluamisen vaatimus sopii huonosti. Jos tehdas lakkautetaan ja kaikki työntekijät irtisanotaan ei kysellä tai mietitä miten paljon työntekijät ovat halunneet, ja mitä ja miten ovat halunneet.

Tammikuun presidentinvaaleissa on ehdolla yksi tahtopoliitikkona tunnetuksi tullut. Paavo Väyrynen. Hänen tahtomisensa ei haluamisella muutu kansan kannatukseksi. Gallupsuosikki Sauli Niinistö tuntuu koko ajan pidättelevän tahtomisiaan ja mielipiteitään. Niinistö tuntuu olevan puheliaimmillaan silloin, kun pitäisi tietää mitä kolme, neljä vuotta sitten olisi pitänyt tehdä. Tahdolla ei menneitä päätöksiä muuteta.

Jos Väyrystä ei valita presidentiksi, hän löytänee syyn siihen jostakin muualta kuin itsestään. Niinistö saattaisi olla sellainen, joka itseään tappiosta syyttäisi.


Kampanjointi on ollut joulutauolla. Eilen alkoivat Ylen presidenttiehdokastentit, joten tauko on lopunnut. Niinistö ehti jo sitä ennen kampanjansa toisen vaiheen aloituksessa moitiskelemaan, että muut ehdokkaat koettavat pistää hänelle vastaan. Tätä "näykkimistä" hän piti kummallisena taktiikkana.

On varmaan gallupit yllättäneet Niinistön mainostoimiston. Kun Niinistön pariksi ei kukaan selkeästi ole toiselle kierrokselle tulossa.

Näyttäisi olevan sellaistakin kirjoittelua ilmassa, että olisi aivan sama äänestääkö Lipposta vai Niinistöä. Ei ole. Lipponen on kertonut omia mielipiteitään selkeästi (joskin moosesmaisen verkkaisesti). Niinistö vanhojen kaivelun lisäksi on arvioinut putinmaisesti, että korkea äänestysprosentti olisi tulevan presidentin arvovallalle hyväksi.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Uudet väet kahdessa kerroksessa


Yksi 1970-luvun brittiläisiä suosikkisarjoja oli Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, dowstairs, 1970-75). LWT:n sarjassa kuvattiin Lontoon Belgraviassa olevan talon elämää, valtion palveluksessa olevan ja heidän palvelusväkensä tarinoita vuosilta 1903-1930. Yläkerran rahvaan, Bellamyn perheen pää eteni urallaan pääministeriksi saakka.

Ylellä on vuoden mittaan esitetty vanhaa sarjaa uusintana, ja nyt joulun aikaan kolmen jakson mittainen jatkosarja. Yläkerrassa nyt olivat Hollandit, ja tapahtumat sijoittuivat vuoteen 1936. Viimeinen jakso esitettiin eilen.

Uusi sarja on BBC Walesin tuotantoa. Entinen LWT on sittemmin muuttunut ITV:ksi. Kaupallisella puolella ei ole ollut kiinnostusta tarttua sarjaan uudelleen.

Jotkut tv-sarjat hämmästyttävät iällään. Kahden kerroksen väkeä ja vaikkapa amerikkalainen Pieni talo preerialla tuntuvat aatteellisesti vanhemmilta kuin ovatkaan. Molemmat ovat 1970-luvun konservatistisia vastaiskuja, "vanhojen hyvien" arvojen esiinnostoja.

BBC:n luotsauksessa tehdyt kolme uutta jaksoa eivät vieneet samanlaiseen maailmaan.

Tunnelma oli kuin Stephen Poliakoffin tv-elokuvista. Hollandin perhe tuotiin katsojien eteen inhimillisenä tragediana, oman perhehistorian salaisuudet vaivasivat päähenkilöitä. Sukupolvet pitivät salaisuuksia toisiltaan kuvitellen sen olevan parasta.

Molemmissa sarjoissa näytteli Jean Marsh sisäkkö Rose Buckin roolissa. Uuden perheen muuttaessa taloon miss Buck ylennettiin taloudenhoitajaksi. Rouvan henkilökohtaisena palvelijana Rosella oli arvovaltaa jo vanhankin perheen aikana, joskin rajallista.

Uudessakin Kahden kerroksen väessä ollaan tiukasti kiinni ajassa. Vuoden 1936 sensaatioita oli Edvard VIII abdikaatio. Rouva Wallis Simpson valloitti kuninkaan sydämen ja johti perustuslailliseen kriisiin. Eaton Streetin illallisilla juonittiin miten asia ratkaisemiselle saataisiin aikaa ennen kuin lehdistö alkaisi asialla revitellä.

Abdikaatio, kruunusta luopuminen, oli vieras yläkerrankin väelle. "Abdication is the proper word", muistutti talossa vieraillut kuninkaan veli.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Rigaudin Ludvig XIV


Tänään 1743 kuoli Pariisissa taidemaalari Hyacinthe Rigaud (s. 1659). Vaikka barokkitaiteilijan nimi ei monellekaan sano mitään, Rigaudin henkilökuvat ovat useimmille tuttuja, jos muualta niin koulukirjoista.

Nimimerkki Carolus on ladannut wikimedia commonsiin hauskan kuvan nykykoululaisesta ja Rigaudin tunnetuimmasta työstä, Ludvig XIV:n muotokuvasta. Maalaus on esillä Versailles'n palatsin Apollon salongissa. Se valmistui 1701.

Elinaikanaan Rigaud ikuisti kankaalle koko joukon Euroopan kruunupäitä. Tanskan Fredrik IV ikuistui jo 1693, sittemmin Puolan Augustit II Väkevä ja III, lisäksi mallina istui prinssejä ja prinsessoja, ruhtinaita ja ruhtinattaria, Ranskan tärkein ylimystö. Ranskan Ludvig XV:stä Rigaud teki kolme muotokuvaa noin kuuden vuoden välein 1715-1729. Ludvig XV:n triptyykkinä tunnettu kokonaisuus toisti Ludvig XIV:n muotokuvan maailmaa. Absoluuttisen vallan symboliikka oli sama.

maanantai 26. joulukuuta 2011

René Bazin


Tänään 1853 syntyi ranskalainen kirjailija René Bazin (k. 1932). Vuodesta 1903 lähtien tämä Angiersin katolisen yliopiston oikeustieteen professori oli Ranskan akatemia jäsen. Suomessa Bazinia ei kirjallisena suuruutena arvostettu, maalaiselämän kuvauksista huolimatta. Lehtiin Bazinin novelleja suomennettiin erittäin harvakseltaan.

Näin ainakin Päivälehden kriitikko T. tuo ilmi suhteensa Baziniin. Alkujaan 1901 ilmestynyt Les Oberlé suomennettiin nopeasti, aihe oli maailmallakin poliittisesti kiinnostava, ja teos sovitettiin nopeasti myös näyttämölle.

Ensimmäisen sortokauden Suomessa Oberlén perheen olisi olettanut saavan isänmaallisen, Suomeenkin sopivan aiheen vuoksi kannatusta. Romaanin Elsassia saksalaistettiin, Suomea venäläistettiin. Rinnastus olisi ollut vahva. Mutta ei ainakaan Päivälehdessä.

Teos ei jäänyt ainoaksi Bazin-suomennokseksi, joskin seuraavaa saatiin odottaa aina vuoteen 1915. Itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosina suomennettiin vielä neljä romaania.

Kirjallisuutta.

Rene Bazin, Oberlén perhe. Ranskan kielestä suomensi Aune Krohn. Otavan kustannuksella. 233 sivua.

Rene Bazin on Angersissa v. 1853 syntynyt ja professorina toimiva ranskalainen kirjailija, jonka vähän huomatut teokset töintuskin maksaisivat kääntämisen vaivaa, ellei niillä sattumalta olisi toivoa saada suosiollista vastaanottoa jonkun erikoisuutensa vuoksi, mikä mahdollisesti puuttuu varsinaisilta muotikirjailijoilta ja maailmankuuluisuuksilta. Niinpä on laita tämänkin teoksen. Se on aiheeltaan tavallista harvinaisempaa kaunokirjallisuutta.

Kirjailija johtaa meidät Elsassiin, siihen ranskalaiseen maahan, jonka saksalaiset v. 1870 vallottivat ja liittivät valtioyhteyteensä, myöntämättä sille minkäänlaista erikoisasemaa kielen taikka kansallisuuden perustuksella. Päinvastoin pyrkivät he kaikin tavoin hävittämään sen luonnollisen ja silminnähtävän eroavaisuuden, minkä toinen kieli, toiset tavat, toiset laitokset ja toinen uskonto ovat vuosisatojen kuluessa kehittäneet tässä maassa. He tahtovat juurruttaa asemansa pysyväksi tuhoamalla Elsassin ranskalaisen entisyyden ja istuttamalla sen sijaan saksalaisen nykyisyyden. Tämä toinen vallotus tapahtuu hitaasti. Ja vaikka se ei jätä jälkeensä murha-aseitten silpomia ruumiita, niin se jättää paljon haavotettuja sydämiä, ja pirstoutuneita perhesuhteita.

Tehtailija Oberlén perhe on yksi semmoinen taistelutanner, jossa eri kansallisuudet eri katsantotapoineen ja eri vaatimuksineen törmäävät yhteen, levittäen kärsimystä sydämiin. Vanha isäntä Philippe Oberlé, talon maineen ja varallisuuden perustaja, on järkähtämätön ranskalainen. Hän on taistellut 1870:n sodassa saksalaisia vastaan ja puhunut sittemminkin Saksan valtiopäivillä Elsassin edustajana itse Bismarckia vastaan. Hän on elänyt ranskalaisena ja tahtoo sinä myös kuolla. Isoisänsä hengen on perinyt nuori Jean Oberle, vaikka onkin kasvatettu saksalaisissa kouluissa ja yliopistoissa. Hän ei himoitse loistavia hallinnollisia uria saksalaisena virkamiehenä, vaan haluaa jäädä rakkaaseen Elsassiinsa olelemaan yksityisihmisenä esi-isiensä tapaan tehdasliikettä harjottaen. Hänellä on tätä toivoa tukemassa lapsuuden rakkaus puhdassydämiseen elsassilaiseen Odile Bastianiin. Jeanin eno Ulrich ja äiti kuuluvat myöskin koko olemukseltaan siihen joukkoon, joka tahtoisi säilyttää Elsassin ranskalaisille. Kärsien he näkevät saksalaisuuden etenevän voittokulun esi-isiensä maassa. Saksalaisuus 3e on heistä väkivaltaa ja sortoa, perittyjen kansalaisoikeuksien polkemista. Mutta tähän puolueesen liittäytyy itse Oberlen perheestä kaksi jäsentä: Joseph Oberlé, Philippen poika, ja hänen tyttärensä Lucienne. Edellistä vetää saksalaisuuteen pääasiassa ulkonaisten etujen tavottelu: häntä mairitellaan hallituksen puolelta, luvataan edusmiehen paikka valtiopäivillä y.m. kunniaa ja hyvyyttä. Lucienneä taas, joka on yhtä kunnianhimoinen ja mairitteluhaluinen kuin isänsäkin ja saksalaisissa kouluissa pienestä pitäen saksalaiseen henkeen kasvatettu, häntä kiinnittää sen lisäksi sydämensuhde luutnantti von Farnowiin. Tällä kannalla ovat Oberlén perheessä. Isä seisoo poikaansa ja poika isäänsä vastaan, sisar veljeänsä ja äiti tytärtänsä vastaan. Sen vuoksi saattaakin Lucienne sanoa, että »tässä talossa on toisen ilo toisen suru» ja että ainoastaan hän on onnellinen rakkaudestaan. Mutta tapahtumat kehittyvät lopulta niin, ettei hänkään saa iloita onnestaan. Odilén isä ei annakaan suostumustansa Jeanin ja Odilén kihlaukseen. Jean pakenee epätoivoissaan ijäksi päiväksi Ranskaan ja luutnantti von Farnow jättää Luciennen, koskei hänen upseerikunniansa muka salli naida karkurin sisarta. Oberlén perheen kuvitellusta onnesta on jälellä vain rauniot.

Kirja muistuttaa pohjatunnelmaltaan viime vuonna suomeksi käännettyä Laura Kielerin kertomusta »Sinun kansasi on minun kansani», joka kuvaa saksalaisten harjottamaa kansalaissortoa etelä-Jyllannissa. Molemmista huokuu voimakas isänmaallinen henki ja syvä närkästys vallottajakansan väkivaltaa vastaan. «Oberlén perhe» on suuniteltu kiinteästi perusaineensa ympärille keskittyväksi, Ranskan ja Elsassin ylistystä kaikuu melkein jokaiselta sen lehdeltä. Ja laajasti maalaillaan Elsassin kauniita ympäristöjä ja maisemia. Laajasti myös kuvaillaan toimivien henkilöiden luonteita ja ulkonaisia ominaisuuksia. Kirja on siten saanut raskaanlaisen sävyn. Kertomus edistyy kyllä vakavasti, mutta niin hitaasti, että ripeämpään vauhtiin tottuneen lukijan tekisi usein mieli hypätä yli monien pitkien sivujen. Ja sen hän voisi huoletta tehdäkin, kadottamatta sittenkään kertomuksen johtavaa lankaa. — Saattaapa olla semmoisiakin lukijoita, joista itse aiheen pingotus tuntuu liian kiireältä ja yksipuoliselta. Mutta eheästi rakennettu kokonaisuus kirja siltä on.

T.

Päivälehti 5.12.1903.

René Bazinin suomennetut teokset:

* Oberlén perhe / suom. Aune Krohn, Otava 1903.
* Donatienne / suom. Santeri Rissanen, WSOY 1915.
* Nouseva oras / suom. E. A. Berg, Ahjo 1919.
* Uhrattu rakkaus / suom. H. Tiihonen, Ahjo 1919.
* Keisarin opas / suom. Toini Kalima, WSOY 1922
* Kuoleva maa / ?, Gummerus 1926.

Novelli Esikuntakersantti julkaistiin, lehtitietojen mukaan, Helsingin Kaiussa 45-46/1904.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Paskaa joulua!


Tähän mennessä tapahtunutta:

Pari viikkoa sitten Kirkko & Kaupunki julkaisi vakiopaikallaan Ville Rannan pilapiirroksen (kokonaisena täällä). Joulua ennakoivassa kuvassa summattiin perussuomalaisten vuoden aikana esillenostamia teemoja, joita ei juurikaan muut ole kannattaneet.

Timo Soini otti pilapiirroksen esille presidentinvaalipaneelissa, ja piti sitä loukkaavana. Joukko kuvassa esiintyviä perussuomalaisten kansanedustajia teki valituksen Julkisen sanan neuvostoon, joka antaa lausunnon joskus keväällä, neljän, viiden kuukauden kuluttua.

Lehtitietojen mukaan kuvassa etukenossa oleva kansanedustaja Teuvo Hakkarainen oli nauranut pilapiirrokselle, siis ainakin hänen huumorintajunsa piirros tavoitti. "Minä ainakin nauroin pilapiirrokselle. Kyllä minun mielestäni pilaa saa heittää, niinhän minä itsekin teen pilaa toisista", kertoi Hakkarainen MTV3:lle.

Keskiviikkona Jussi Halla-aho sarkastis-satiirisen "hyväksynnän" pilapiirrokselle kirjoittamalla facebook-statuksekseen: "Poistun istuntotauolle nyt. Toivotan kaikille valkoihoisille heteroille hyvää joulua. Teille muille: paskaa joulua!"

Tässä välissä Hakkarainen oli kuitenkin ehtinyt allekirjoittaa Julkisen sanan neuvostolle toimitetun valituksen.

Ville Ranta on useissa yhteyksissä kertonut pilapiirroksen tarkoituksesta. Ei niissä ole tarkoitus silitellä ketään, vaan valottaa esitettyjä mielipiteitä erilaisista, rajuistakin näkökulmista.

Sarjakuvantekijälle "paska" on tuttu ja turvallinen sana. Sarjakuvalla ei ole takanaan pitkää, instituutioksi muodostunutta kritiikki- tai keskustelukulttuuria. Vakavammassa mielessä ja säännöllisesti kritiikkiä on kirjoitettu vain vajaat kaksikymmentä vuotta. Harrastajien keskuudessa "ihan paska" on edelleen ahkerasti käytetty arvolause. Romaaneja tai runoja ei näin rivologisesti pienissäkään piireissä arvoteta.

Ensireaktiossaan kansanmies Hakkarainen tunnisti paskan arvottavan merkityksen. Lähti sitten kuitenkin toisten kelkkaan, kun ne olivat niin tuohtuneita.

Facebookin ja muutamien keskustelupalstojen perusteella paskan joulun toivottaminen näyttäisi olevan huimassa kasvutrendissä. Ja ne, jotka paskaan eivät uskalla koskea, toivottelevat Oulun ylioppilaskunnan jäsenlehden tapaan "Oikein sellaista kanelipullan tuoksuista joulua Ylkkärin lukijoille! Mutta te muut! Teille ainoastaan hyvää joulua!"

perjantai 23. joulukuuta 2011

Rockets


Kerran soittivat tullista. Oli ulkomailta tulossa paketti, ja virkailija kyseli olinko tietoinen sen sisällöstä. Kirjoja olen tilannut, selvitin ja selvitys kelpasi. Paketti tuli paria päivää myöhemmin kotiin. "Prints" luki pakettikortissa, "painotuotteita", mutta olisihan se voinut olla valokuvavedoksia, tulosteita tai vaikkapa kuvallisia t-paitoja.

Kotkan satamaan pysäytetyssä Thor Liberty -aluksessa oli asiakirjojen mukaan lastina "rockets", raketteja. Tämäkin moniselitteinen, usealla tavalla ymmärrettävissä oleva sana.  Uutenavuotena ammutaan raketteja, ilotulitteita. Astro- ja kosmonautit lentävät raketeilla avaruuteen. Avaruusraketit kuljettavat sateliitteja taivaalle.

Raketit ovat myös sotilaskäytössä. Silloin puhutaan hienommin ohjuksista, "missiles". Täsmäohjuksilla eliminoidaan vihollisen kohteita, ohjustorjuntajärjestelmien aseilla estetään niiden pääsy määränpäähänsä.

Useimmissa lentokoneissa on propeleiden sijaan rakettimoottorit. On rakennettu maakulkuneuvoja, autoja, joiden raketit antavat vauhtia jopa äänivallin rikkomiseen.  Lentokoneiden ohjaamojen heittoistuimet toimivat raketeilla.

Rakettien ansiosta ihminen voi lentomatkustaa, on jättänyt jalanjälkiä kuun pinnalle ja on tuhonnut monta ihmiselämää.

Raketti alkaa olla jo vanhentunutta kieltä. Ohjus, turbiini, avaruusalus, ilotulite jne ovat syöneet sen käyttöalaa. Lentokoneiden moottoreita ei enää pidetä rakettimoottoreina lainkaan.

Suomentamisen ei ole mitään rakettitiedettä, ainakin näin meille humanisteille usein terotetaan, varsinkin palkkiosta neuvotellessa. Käyttöyhteyden ymmärtäminen on kuitenkin hankalampaa kuin saattaisi kuvitellakaan.


* Thor Libertyn liikkeitä voi seurata marinetraffic.comissa.

torstai 22. joulukuuta 2011

Tuomiokirkon seimi


Tästä tulikin seimiblogi muutamiksi päiviksi. Kuvissa on Oulun tuomiokirkon seimi, ensimmäinen kaupungin kirkkoihin hankittu, tuomiorovasti Arvi Seppäsen 1980-luvun alkupuolen tilaus saksalaisilta. Müncheniläistä laatutyötä.

Kirjaston näyttelyn lisäksi Oulussa voi tehdä seimivaelluksen. Kirkkojen lisäksi seimiä on muun muassa näyteikkunoissa ja kahviloissa.

Ohjeita seimisuunnistukseen tiernakaupungin sivuilta.





keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Veikko Törmänen: Onko kaikki hyvin?


Oulun jouluaikaan kuuluu jo neljättä kertaa kansainvälinen seiminäyttely. "Kansainvälinen" on liian suureellinen nimitys pääkirjastolla olevalle näyttelylle, osuvampi nimi olisi "seimiä eri maista". Melkoista kitschiä joulukoristelu tuntuu ympäri Euroopan olevan.

Mutta kannattaa kirjaston näyttelyhuoneeseen poiketa pelkästään taidemaalari ja -graafikko Veikko Törmäsen (s. 1945) Onko kaikki hyvin? -teosta. Asetelma ei ole ihan perinteinen.


Seimikuvaelman hahmot ovat pelikortteja, ja lampaiden sijaan paikalla on noppia. Mieleen tulee Tapio Rautavaaran laulaman Korttipakan sotilas, jolle moraalisesti arveluttava peliväline oli Raamatun korvike.

Veikko Törmänen on pelikortteja ainakin yhdessä muussa työssään käyttänyt. Ansioluettelossa on kuva Herttarouvan sylistä (1995).

Seimikuvaelman korttien uskonnollinen merkitys ei liene ollut Törmäsen päätarkoitus. Ainakin seimen yläpuolella oleva "tähti" viittaisi siihen, että huomattavasti maallisemmista asioista työssä on kyse.


tiistai 20. joulukuuta 2011

Tekniikan aistimisesta


Uusimpiin tietoteknisiin laitteisiin yleensä liitetään hajuttomuus, kliinisyys. Tietokoneen prosessorit ja piirit vaativat pölyttömyyttä ja puhtautta toimiakseen moitteettomasti, hiljainen tuulettimien hurina pitää siitä huolta. Uusin Tekniikan Waiheita (4/2011) paneutuu elektroniikkalaitteisiin liittyviin tuoksuihin ja tuntemuksiin. Jaakko Suominen on kartoittanut tietotekniikan haju- ja Kaarina Kilpiö C-kasettien käyttäjien aistimuistoja.

C-kasetti oli 1970- ja 1980-lukujen ämpäri, jossa musiikkia kuljetettiin mukana. Nauhurit ja mankat toimivat pattereilla, ja niiden virtaa oli säästettävä toistoon. Niinpä yksi ja toinenkin päätyi kelaamaan kasetteja sormin patterisähkön säästämiseksi. Tämä oma muisto saa vahvistusta Kilpiön artikkelista. Tunto on mennyt muidenkin sormien päästä.

C-kasettia muistellaan nostalgisesti. Kuluvia ja tuhoutuvia tuotteita kasetitkin olivat, mutta monien muistoihin on jäänyt kotoisat pelastuskeinot. Katkenneen nauhan saattoi korjata teipillä, rikkoutuneen muovikuoren sisältä saattoi pelastaa nauhan toiseen koteloon. Ainakaan samoilla kikoilla ei nykyisiä mp3-soittimia ja -tiedostoja pelasteta.

Sormenpäät olivat kelauksen lisäksi kovilla radiosta äänittäessä. Sormet olivat rec- ja stop-nappuloilla jännitettyinä ettei juontajien puheet turhaan tulisi häiritsemään myöhempiä kuuntelukertoja.

Normaali ihminen pystyy erottamaan noin kymmenentuhatta erilaista tuoksua. Hajuansa harjaannuttavat, kuten hajuvesien koehaistajat ja erilaisten hienojen alkoholijuomien maistajat, saattavat päästä jopa sataantuhanteen vivahteeseen.

C-kaseteista ihmisten mieleen on jäänyt lähinnä uuden kasetin tuoksu, muut hajumuistot ovat kuuntelupaikkoihin, kuten autoihin liittyviä. Jaakko Suomisen nettikyselyyn vastanneet liittivät tietokoneisiin uutuuden tuoksun lisäksi muitakin hajumuistoja. Monille Suomisen aineiston kommentoijille oli jäänyt mieleen Applen koneiden uutuustuoksu. Lieneeköhän yhtiöllä käytössään erityinen oma pakkaushajuste?

Hajumuistoista oli suomalaisilta tiedusteltu osana laajempaa verkkokyselyä. Harva vastaaja oli tähän kysymykseen innostunut pitkästi kirjoittamaan, lähinnä muutamalla sanalla lakonisesti toteamaan niiden aiheuttajia. Adjektiiveja tai adverbejä käytti harva. Tästä huolimatta Suominen on saanut aiheesta paljon irti.

Useimmille olivat tuttuja uuden, palavan pölyn, otsonin ja sähkön tuoksut. Iältään vanhemmat vastaajat puhuivat steriilistä ja kuivasta ilmasta. Siis jo lähtökohtaisesti jostakin "tuoksuttomasta".

Itsekin useimmat näistä tunnistan. Palavan pölyn tuoksun olen ajatellut tunkkaiseksi ja pistäväksi, sähkön puhtaan pistäväksi.

Jotkut muistelijat osasivat määritellä täsmällisiäkin hajuja. Erään vastanneen omatekoisen joystickin oikosulku tuoksui parsakaalilta. Hajun aistiminen oli pelastanut keskusyksikön tuhoutumiselta.

Hajumuistot Suomisen mukaan liittyivät usein johonkin dramaattiseen tilanteeseen, kuten parsakaalin haisteneella. Oudossa tai erikoistilanteessa on jotekin luvallisempaa tehdä myös oudompia ja vähemmän sosiaalisesti hyväksyttyjä havaintoja, kuten haistaa.

Painotuotteisiin on jo reilut parikymmentä vuotta ollut mahdollisuus lisätä tuoksuja. Mainostajat ja markkinoijat lienevät käyttäneet mahdollisuutta yhtä kauan. Tässäkin mielessä tuoksujen maailman avaaminen kulttuurihistoriallisesti on perusteltua. Että kriittisiä kuluttajia haistaessammekin olisimme.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Eero Aarnion Tomaatit


Viikonloppuna tuli vietettyä useampia aikoja Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Odottavan ja huolehtivan aika on pitkä, ja vielä tänään on palattava odottamaan ja huolehtimaan. Sitten asioiden pitäisi olla mallillaan.

Hyvä suomalainen design on rauhoittaa. Oysin rakennusten arkkitehtuuri ei ole suuria kiitoksia ainakaan viime vuosina saanut. 1970-luvun betonirakentaminen ei hyvässä huudossa ole ollut. Puolensa siinäkin, varsinkin ajan sisustuselementteihin yhdistettynä.

Eero Aarnio suunnitteli vuonna 1971 lasikuituisen Tomaatti-tuolin, ja myyntiin se tuli seuraavana vuonna. Kolmesta pallosta ja niiden väliin jäävästä istumisalusta koostuva Tomaatti on hyvin tilaa vievä. Tuolit ovat omiaan suuren rakennuskompleksin leveälle käytävälle.

Artekin sivuilla kerrottaan, että Eero Aarnion tarkoituksena on ollut suunnitella esineitä, jotka ovat vahvoja ja tunnistettavia. Sellaisia Tomaatit ovat, vaikka eivät Aarnion aivan tunneituimpiin istuimiin kuulu. Pallo-tuoli 1960-luvulta lienee tunnetuin.

Yllä kuvassa seinän vierellä kaappien välissä oleva käsinojallinen Polaris-tuoli kertoo Aarnio suunnitelleen muutakin. Polaris-tuoleihin ei tule liittäneeksi vahva ja tunnistettava luonnehdintoja. Näkyy Polaris-kuppituoleja olevan netissä kaupan designhuonekaluina. Lienevät yhtä harvinaisia ja haluttuja kuin Tapio Wirkkalan olutpullot antiikkikaupassa.

Betonin ja lasikuidun liitto mietittynä on toimiva, ainakin visuaalisesti. Tuolien istuttavuutta en tullut testanneeksi.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ladonlukitsija kateissa

Tänään 1290 kuoli Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukko (s. 1240). Ruotsin keskiaikainen kuningas muistetaan yleensä erikoisesta lisänimestään. Maunu vapautti talonpojat kulkevien piispojen ja kirkonmiesten kestitsemisestä, ja tästä hyvästä latojen ovien lukitsemisen mahdollistaja olisi saanut kansan suussa teoistaan muistuttavan lisänimen.

Luultavasti on niin, että Ladonlukko nimitys syntyi vasta pari sataa vuotta kuningas Maunun kuoleman jälkeen. Tässä vaiheessa kuninkaana olleita Maunuja oli jo useampia ja pelkkä patronyymi Birgersson ei riittänyt merkittävän kuninkaan erottamiseen muista historian kuninkaista.

Keskiajalla ei muutenkaan, ainakaan nykyaikaan verrattuna, pidetty historiallisia tosiseikkoja suuresti arvossa. Tarinan ja draaman kaarien maaginen noudattaminen oli faktoja tärkeämpää.

Pari viikkoa sitten saatiin lisähuomautus lähdekritiikin tarpeellisuudesta. Keväällä 2011 avattiin Tukholman Riddarholmenin kirkossa oleva Maunu Ladonlukon hautamonumentti, johon oli haudattu yhdeksän ihmistä. Tutkimuksissa paljastui, että yksikään luurangoista ei kuulunut Maunulle tai hänen oletetulle lähisuvulleen. Luut olivat vuosien 1430-1520 väliltä.

Vaalikampanjassaan Paavo Väyrynen on useaan otteeseen korostanut menneisyyden tuntemuksesta lähtevää asiantuntemustaan. Historia ohjaa kohti parempaa tulevaisuutta.

Maunun Ladonlukon hautamuistomerkki Tukholman keskeisessä kirkossa on aikoinaan saattanut hyvinkin palvella samanlaisessa tarkoituksessa.

Maunu muistetaan piispojen hyysämisen lopettamisen lisäksi kirkolle antamastaan verovapaudesta. Tällainen tieto olisi ollut omiaan palvelemaan uskonpuhdistuksen jälkeisen Ruotsin poliittisia tarpeita. Jos joku kuningas on antanut kirkolle verovapauden, niin kuningas sen voisi peruuttaa.

Menestyksekäs nykyajassa toimiminen edellyttää menneisyyden hallintaa.

Ruotsalaiset tutkijat ovat arvelleet Maunun haudan luineen palvelleen erityisesti Juhana III:n vaikutuspyrkimyksiä. Hänen isänsä Kustaa Vaasahan otti kirkon omiin hoiviinsa, samoin kuin sen omaisuuden. Juhana vapautti aateliston ratsupalveluksesta, irrotti etuoikeudet Maunu Ladonlukon määräämästä vastapalveluksesta kruunulle.

Tutkimukset Riddarholmenin luiden parissa jatkuvat.



(Kaisa ehti aiheesta jo tuoreeltaan kirjoittaa, linkkejä tiedotteisiin ja uutisiin hänellä.)

lauantai 17. joulukuuta 2011

Hauhio ja Maan miehet Marsissa



Eilen 1955 kuoli viipurilainen sarjakuvapiirtäjä Ami Hauhio (s. 1912). Hän on saanut alan harrastajien parissa legendaarista mainetta, ja on taas ajankohtainen uuden julkaisun myötä. Hauhion 1930-luvulta lähtien eri aikakauslehtiin tekememät Koltan perintö, Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin sarjakuvaseikkailut, Ismo Lento, Sam Hurja ja Maan mies Marsissa ovat vanhempien polvien muisteluiden perusteella saaneet mainetta, joka on kasvanut muutamien uusintajulkaisuiden ja näytteiden mukana.

Hauhio on harvoja suomalaisia, joka on yrittänyt tehdä vakavasti otettavaa seikkailusarjakuvaa ja elättää itseänsä työllä. Sarjakuva-ala ei kuitenkaan takavuosinakaan tarjonnut toimeentuloa. Lehdet eivät maksaneet tekijöille tarpeeksi. Lehtien levikkiin Suomessa ei hyvilläkään sarjakuvilla ollut sellaista positiivista vaikutusta kuin manner-Euroopassa, jossa sarjakuvapäivinä lehtien myynti kasvoi huomattavasti. 1930-luvulla belgialainen katolinen nuortenlehti myi kymmenkertaisesti Tintti-päivinä.

Sam Hurja oli tiettävästi ensimmäinen Ami Hauhion sarjakuva (Seura 1937-38).
Suomalaisen sarjakuvan historia tuntee lupaavasti alkaneita aikakauslehtisarjakuvia, jotka kuitenkin loppuivat nopeasti tekijän hakeutuessa taloudellisesti turvallisempiin toimiin. Viipurin taidekoulun kasvatti Ami Hauhio teki runsaasti erilaisia kuvitus- ja graafikon töitä. Paljon tekeminen ei useinkaan heijastunut positiivisesti työn jälkeen. Hauhiota on myöhemmissä uusintajulkaisuissa moitittu puisevuudesta, lapsellisuudesta, omaperäisyyden puutteesta, Alex Raymondin matkimisesta, hengettömyydestä, latteuksista ja jopa painotekniikan puutteista.

Hauhio oli kuitenkin monille 1930-1950-luvuilla kasvaneille amerikkalaisten syndikaattistrippien ohella harvoja suomalaisia sarjakuvan maailmaan johdattajia. Nuoruuden ihastukset tapaavat kantaa pitkälle.

Ei Hauhio mikään kehno kuvallinen ilmaisija ollut. Tästä osoituksena ovat vaikkapa Oy Yleisradio Ab:n ja Säästöpankkien 1900-luvulla käytössä olleet logot. Ne olivat Hauhio kilpailuvoittoja, jotka olivat hyvin näkyvästi esillä.

Sarjakuviaan Hauhio ei koskaan päässyt auteurin asemassa tekemään. Julkaisuketju ei koskaan ollut hänen itsensä hallussa, eikä hän ilmeisesti osannut tällaista roolia itselle vaatiakaan. Yhtenä esimerkkinä tästä on vuonna 1947 kirjana julkaistu Maan mies Marsissa (Kanerva 1947). Olavi Kanervan ja Reino Helismaan nimimerkeillä Osmo Kosta ja Masa Palo käsikirjoittama tarina ilmestyi alunpitäen Isku-jännityslukemistossa 1940-1941.

Vuoden 1947 albumin kansi.
Iskussa Maan mies Marsissa julkaistiin normaaleina sarjakuvasivuina. Kustantamo Kanervassa tarina kuitenkin leikattiin yksittäisiksi ruuduiksi ja aseteltiin sivuille kuvasarjana katseltavaksi. Tarinan sarjakuvamaisuus purettiin. Sinänsä harmi, koska albumi jäi Hauhion elinaikana ainoaksi kirjamuotoiseksi sarjakuvajulkaisuksi. Teos meni huonosti kaupaksikin.

Kustannus Kanerva oli toisen käsikirjoittajan Olavi Kanervan isän firma. Myöhemmistä ansioistaan paremmin tunnettu Reino Helismaa oli August Kanervan siskonpoika, käsikirjoittajat olivat siis serkukset.

Hauhio-nostalgiaan saatiin lievitystä Seinäjoen sarjakuvaseuran julkaistua vuonna 1984 Koltan perinnön toisen osan. Julkaisemiseen perusteena olivat Pellervon arkistosta löytyneet sarjan originaalit. Aika ei ollut kohdellut niitä hyvin, ja kaikki sivut eivät olleet tallessa. Osa piti sivuista piti painaa vanhojen Pellervojen mukaan. Ihan luettavan julkaisun seinäjokiset kuitenkin saivat aikaan.
Koltan perintö oli, kuten alaotsikko kertoi, ”seikkailuja maan uumenissa, avaruudessa ja merten syvyyksissä”.

Koltan perinnön ensimmäisestä osasta oli näyte Laikku 05:ssä.
Tätä ennen ehti tapahtua keräilijöitä kiukuttava rahastus, joka ilmeisesti antoi aiheen Matti Almilan romaanille Vaaralliset sarjakuvat (Weilin + Göös 1974, toinen painos Mäkelä 1986). Ainakin Juhani Tolvanen rinnastaa romaanin ja Hauhion sarjakuvan Laikku 05-antologiaan (Asema 2005) kirjoittamassaan Ami Hauhio-artikkelissa. 1940- ja 1950-luvuilla ahkerasta mainostuksesta huolimatta myymättä jääneet Maan mies Marsissa -albumit päätyivät vuonna 1970 erään divarinpitäjän haltuun. Sopivasti säännöstelemällä ”harvinaisuuden” myyntiä hän teki hyvän tilin ennen kuin paljastui, että varastossa oli laatikoittain iskemättömiä sarjakuva-albumeja.

1970- ja 1980-luvuilla Hauhion Jatkosodan aikainen, ryssittelevä Ismo Lento tuntui kuin kielletyltä hedelmältä. Se luultavasti lisäsi Hauhion muidenkin sarjakuvien kulttimainetta.

Nyt Hauhion Maan mies Marsissa on ilmestynyt Timo Ronkaisen restauroimana ja Zum Teufelin kustantamana. Tämä on kulttuuriteko. Olisipa Hauhiokin tiennyt, että joskus häntä kovissa kansissa tullaan julkaisemaan.

Uudessa julkaisussa on pyritty Isku-lehden alkuperäiseen asuun. Harmillisesti sarjakuvan ensimmäinen sivu on kehnoin, ensivaikutelma jää valjuksi. Maan mies Marsissa sarjakuvan alkuperäisiä piirroksia ei ole löydetty, uusi julkaisu on koostettu Isku-lehdistä ja yhdistelemällä vuoden 1947 albumin ruutuja takaisin oikeille paikoilleen.

Seikkailussa insinööri Tero Turma vaimonsa Sylvian kanssa matkaavat Marsiin. Perillä he joutuvat tekemään pakkolaskun ja kovasti lentokonetta muistuttava avaruusalus tuhoutui. Turmien pariskunta pääsee tutustumaan lähietäisyydeltä Marsin eläimiin, kasvillisuuteen ja asujaimiin. Lopulta kokonainen laivue maasta tulee pelastamaan haaksirikkoutuneet, ja Mars todetaan ihmisille vihamieliseksi paikaksi.

Vuoden 1947 painoksen sivuasettelua.
”Se on mahdotonta nyt, tohtori Craetz! He eivät ota meitä vastaan ystävinä, vaan vihollisina. Vasta sitten, kun varustamme kyllin voimakkaan avaruuslaivaston, voimme palata uudelleen”, summaa Tero Turma kokemuksiaan. Marsin valloitus jäi siis myöhemmäksi.

Maan mies Marsissa on 27-sivuinen. Tarina saa pikaisen lopun, koska Helismaa ja Kanerva kutsuttiin Jatkosodan syttyessä palvelukseen. Isku-lehtikin jäi tauolle.

Zum Teufelin julkaisu jatkuu Timo Ronkaisen jälkisanoilla ja Hauhion toisella sarjakuvalla, Olavi Kanervan käsikirjoittamalla Lentävällä lautasella. Se julkaistiin Seikkailujen maailma -lehdessä vuonna 1953. Tähänkin tarinaan liittyvät omat erikoisuutensa. Se on painettu alkujaan kolmivärimenetelmällä, siis syaanilla, magentalla ja keltaisella. Mustan puuttuminen tuo oman säväyksensä.

Kirjan päättää Juri Nummelin artikkelilla ”Aito suomalainen kulttisarjakuva”, joka täydentää Ronkaisen jälkisanoja oivasti ja laventaa taustoitusta julkaisuhistoriaan.  Ronkainen ja Nummelin molemmat jatkavat Hauhioon aikaisemmin liitettyjen negatiivisten luonnehdintojen listaa. Molemmat kuitenkin toteavat, että yritys oli ammattimaiseen jälkeen ja Hauhio on vähintään kulttimaineensa ansainnut.


* Ami Hauhio. Koltan perintö. 1984.
* Laikku 05. Asema 2005.
* Hauhion kuvituksia ja sarjakuvia Populaarissa.
* Sam Hurja Kävelyllä-blogissa.
* Keskustelua Ami Hauhiosta Kvaakissa.


torstai 15. joulukuuta 2011

Nukkumus

Oikasin sohvalle yhdeksän aikaan hetkeksi ennen kuin aloittaisin uuden kirjoituksen. Heräsin sitten kuorsaukseen puoli yhdeltä. Olen aikataulusta myöhässä.

Unta on viime viikkoina riittänyt. On vuoden pimein aika, ja se tuntuu vaativan osansa.

Eilen aamulla tv-uutissakin mainittiin, että Oulussa päivä on alle neljä tuntia. Aurinko, jos se pilvien takaa ylipäätään on näyttäytynyt, on hädin tuskin jaksanut nousta Tuiran kirkon katon yli valaisemaan meitä.

Tuiran kirkko ei ole mikään korkea, taivaita tavoitteleva rakennus. Vanha osa on entiselle pientaloalueelle kappeliksi 1916 rakennettu hirsikirkko, joka 1967 sai ympärilleen tasakattoisen, yksikerroksisen seurakuntakodin ja -toimiston.

Matalalta siis aurinko näyttäytyy.

Kerrostalorivistöjen ylimmät kerrokset kuin leikkautuvat eri maailmaan. Alimmat kerrokset ja katutaso jäävät päivälläkin ilman valoa.

Eilen väki sai kaupungin kaduilla pimeässä, laulun sanoista tutusti adventtisohjoa kyntää. Raskasta sellainen, ja vaati ylimääräiset unet.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Conan O'Brien ei voi lopettaa


Eilen Oulun Doc Loungessa esitettiin Rodman Flenderin ohjaama Conan O'Brien Can't Stop (Yhdysvallat 2011). Talk show-isäntä O'Brienin viimeaikaiset tv-kuviot lienevät tutut, O'Brien sai valtakunnallisen tv-kanava NBC:n tähtipaikan Jay Lenolta, ja vain vajaan vuoden jälkeen näyttävät potkut heikkojen katsojalukujen vuoksi. Sittemmin sopimuksen määrämän karenssiajan jälkeen hän on jatkanut TBS-kaapelikanavalla. Suomessa muutosten myötä Conan on päätynyt Suomitv-kanavalle, muutos Yhdysvaltain tv-kuviossa lienee saman suuntainen.

Pakollisen karenssiajan O'Brien vietti kiertueella. Dokumentti Can't Stop kertoo tästä 32 kaupungissa esitetystä show'sta. Kiertueelle annettu The Legally Prohibited nimi viittaa siihen, ettei O'Brienilla tiimeineen ollut tuona aikana asiaa televisioon, radioon tai internetin kautta striimattuihin lähetyksiin.

Dokumentin perusteella kiertueen ohjelmisto oli suurelta osin samantapainen kuin televisio-ohjelma. Poikkeuksena oli, että O'Brien itse lauloi ja soitti kitaraa Jimmy Vivinon johtaman The Legally Prohibited Bandin keulana. Ei mikään huono cover-bändin johtaja tuo O'Brien.

Conanin ottaa tietysti suunnattomasti päähän sopimuksen purkautuminen NBC:n kanssa. Jälkiviisaasti O'Brien itsekin ymmärtää, ettei hän olisi ansainnut klassisen "Tonight show'n" juontajan paikkaa. Paha on kuitenkin toisaalla. Tv-kanava pyrki tuotantokustannusten leikkaamiseen luomalla entiselle juontajalle Jay Lenolle kevyemmän budjetin ohjelman, ja arvatenkin Conanin tiimi oli halvempi kuin Lenon.

Säästöyritys oli kanavalle kuitenkin katastrofi, ja lopulta O'Brien itse vihelsi pelin poikki. "Tonight" ei voi olla keskiyön jälkeen.

Dokumentin ohjaaja Flender on saanut aikaan oivallisen kuvauksen kiertueesta ja sen päähenkilöstä. O'Brien pitää esiintymisestä, kliseisesti sanottuna, hän elää yleisöstä. Mutta rajansa kaikella. Keskilännen keikkojen täyteen ohjelmoidut päivät käyvät hermoille ja kurkulle. Samoin festarikeikan kolmen tunnin ohjelmavaatimus lisättynä useilla juonnoilla.

Conan O'Brien halusi jakaa nimikirjoituksia ja tavata fanejaan ennen ja jälkeen keikkojen, mutta omasta päätöksestään. New Yorkissa hän taustatiiminsä vastusteluista huolimatta menee esiintymispaikan ulkopuolelle jakamaan nimmareita. Vapaapäivinä heitettiin yllätyskeikkoja ja vierailtiin O'Brienin Harvandin vuosikurssin 25. juhlissa.

Dokumentissa ei kerrota, mutta yksi kiertueen syitä lienee se, että O'Brien halusi pitää tiiminsä koossa. Yli puolen vuoden tauko tekemisessä olisi saanut sen hajaantumaan. Ohjelmistossa hän pääsi vuodattamaan kiukkunsa entistä työnantajaansa kohtaan.

Flender on saanut kiertueesta kasaan ihan oikean dokumenttielokuvan. Rutinoituneen tv-persoonan pinnan alle päästään ainakin hetkittäin.

Kiertue teki tehtävänsä. Conan sai purkaa sydäntään, ja sai yleisöltä suoraa palautetta. Kaksi viikkoa sen jälkeen alkoivatkin TBS-kanavan lähetykset.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kyllä nii on että näi on.



Helsingin Sanomain sunnuntaitilaajana lehden viikkoliite on jäänyt minulta vuosikausiksi lukematta. Netistä on liitteen suuntaan voinut seurata kolumnoinnin välityksellä. Olisi ehkä silloin tällöin kannattanut katsoa mitä sarjakuvia Nyt-liitteessä julkaistaan. Nyt julkaistu Ville Pirisen Tärkeitä asioita (Suuri kurpitsa 2011) on minulle aivan uusi tuttavuus.

Takakannen mukaan Tärkeitä asioita on Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä tuttu. Niille jotka sitä ovat lukeneet.

Pirinen on tuttu myös viime vuosien pienistä Yhesti yhes paikas-sarjakuvista, joita on parin vuoden aikana ilmestynyt jo neljä kappaletta (Suuri kurpitsa 2009-2011).

Tärkeitä asioita on samaa sukua. Pirinen antaa puheenvuoron tavallisille suomalaisille kertoa tärkeistä asioista. Albumin aloittaa Johannes, 41, joka on huolissaan Peter Jacksonin Tolkien tarinoiden filmatisoinnista, vikoja on lukuisia. "Puuparran rooli valkokankaalla on suoranainen häväistys!" Kannattaisi lukea se kirja ennen elokuvan katsomista.

Johannes kertoo huolensa itselleen tärkeästä asiasta kuudessa ruudussa, puhuvana päänä. Saman kuvaukseen ja kuvakulmiin saavat tyytyä kaikki muutkin, kuten Elina, 31. Elina on tyytyväinen siihen, että polttaminen loppui baareissa. Mutta: "Aina jossain vaiheessa tanssilattialla leijaa ihmiskakan haju nokkaan."

Reilut neljäkymmentä muutakin suomalaista pääsevät kertomaan itselleen tärkeistä. Juho, 41, on pöyristynyt väitteistä ettei WASP olisi heviä. Jeminasta, 27, surkein tv-hahmo on Criss Angel. Samin, 38, suosikkipeli on Super Mario Bros. 2! Thomas, 39, ei tykkää siitä, että ihmiset valittavat valittamisesta Facebookissa. Suomi-paitaan pukeutunut Jonne, 27, ei saa muuta selkeästi sanottua kuin 6-1.

Oikein mainio luotaus suomalaiseen mielenmaisemaan. Toteutustapa on jotenkin "demokraattinen", kaikille annetaan sama tila ja samat kuvakulmat. Tällainen on suomalainen huolen jakamisen formaatti.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Volter Kilpi: Beelzebubin uni


[Tänään 1874 syntyi Kustavissa Volter Kilpi (k. 1939). Sen kunniaksi blogissa tänään Kilven novelli Valvojasta vuodelta 1900.]


Beelzebubin uni.

Kirjoittanut
Volter Kilpi.



Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.

Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu alas ja avaruuksien lävitse oli hän putkahtanut niinkuin vihlaiseva kirous, ja syvyyksien nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin kaikki liikahtamatta olisi hänen päällänsä seisonut.

Silloin hän otti unen päällensä ja näki unta. Ja hän oli yhä vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän katsoi, niin puikahti hänen rinnastaan tulikiven sakene. Se tulikiven sakene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin suuri tulimeri, eikä näkynyt muuta kuin kypenöitseviä valkeita, jotka risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli, niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht’äkkiä ei hän voinut estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt ijäisyyksien päällä, ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse, niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee. Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni käyvät, miksen minäkin siis iloani eläväksi loisi. — Niin puhui Beelzebub unessaan, ja hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.

Kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran, ja antanut silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt hänen äänensä oli rajaton käsky.

Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa! Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä, ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin, ja toiset toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät, ja kaikki ympäri ja ympäri, ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto jo! Kas, sillä vuolu käy tulen leiskunnan ylitse, ja valkeat yhtyvät virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat, ja pienet kehät, ja kaikki niin kauas kuin silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii. Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu, niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy ja vastaan ja vastaan.

Ja vielä jatkoi Beelzebub:

Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää! Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien ainainen käynti, ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi, ja tuulina humiskaa! Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus, ja poltteenne ajava palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean, ja mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus ja pakotus, ja huikea revintä, ja siinä kaikki polton henget vangittuina olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!

Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdat, kun elämän virvonta sinun lävitsesi repäisi? Haa — nyt sinulla on elämän lahja! Joko kirkastuu maailma silmääsi, näetkö, kuinka se palaa? Haa — ota rinnastasi kiinni vaan ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene! hei! ... pitkät hiukset valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja elä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet!

Kun Beelzebub tämän saa kirkaistuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi kokoon. Mutta sitte hän taas kiskaisee itsensä ylös ja saa äänensä esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat.

Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlienpäivä tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä katson, mitä minä tehnyt olen.

Hei, elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrät. Ja kierrä! Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen. Noin! Ympäri, ympäri, ylös ja alas! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa, suinpäin, alas syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös temmaisten repien. Hei, toistanne jaloista kiinniottakaa, ja itsenne yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää alas ja polkekaa, ja ympäri, ympäri polttavat kierrot. Hei, sinä siinä! Kaksin käsin vaan, sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti jo, ja sinä seisot tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä tavoittelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin tartut, aiot nakata sen selälleen, ja hänen rinnalleen nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas sinne alas viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada. Ha—ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee: sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja sinua kurkusta puristaa ja polvillaan tempaisee sinua rintaasi vastaan. Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riivattu kaksin käsin sinun vasenta jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa kieraissut, ja sinua alespäin vetää, niin että sinun ruumiisi taipuilee, kas noin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne alas nakattu ja virut siellä, ha—ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan ... Hei vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan, ympäri, yliympäri, ylös ja alas, ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön! Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei, yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.

Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajoittain vaipunut ja langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen silmiinsä tuokioittain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa voima, vaikka se kohta laimentuu.

Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se olisi kuuma käynti ja kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kohoitetut, ja hiukset takapuolelle jääneet, ja kaikki jäsenet olkoot ponnistuksessa, niin että kun silmä siihen lankee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja taistelun kamppailus, mutta sitte se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun sitä katsoo, niin kaikki seisoo paikassansa. — Ja vielä! Huudolta kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki syvä vaikeneminen, niin että kun minä nauran, ja ilostani kiljahtelen, niin se kuuluu kuin kirkaisu tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on, ja kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri huone minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloitaja kammotuksen nähdä.

Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että elämä olisi vielä syvempi kammotus, kuin se onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he kaikki ovat toistensa rinnan, ja ovat ahdingossa toistensa tähden, niin he eivät sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman itsensä tietää, ja oman hätänsä pakoituksessa hykertelee. Ja tässäkin olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että hän sillä itsensä toisille avaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänet itseensä, niin ettei hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ettei hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten kärsimystä nähdä, ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata; ja että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään, joka sitä valitusta kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen hätää kuulustele, ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen, joka ei mitään ole muuta kuin paljaita sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään valitustaan rinnastaan saa, vaan heidän valituksensa lankee takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään olisi kuollut, ja kaiuttomina heidän sanansa takaisin tupsahuttaisi. Ja niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä olen asettanut niin, että ihminen on itsensä salpa.

Sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen heihin luuloja istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.

Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat, että he itse elämänsä määräävät, eivätkä tiedä, että he itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät, eikä heidän elämänsä muuta ole, kuin heidän oman olemisensa tuntemista. Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus on heidän itsensä ulkopuolella. Ja sitte he suunnittelevat, ja pyrkivät ... ja katuvat ...! Mutta minä tahdon nauruun ratketa, kun minä heidät semmoisina näen, sillä ennemmin ilmaan heitetty kivi oman tiensä määrää, kuin ihminen elämänsä, eivätkä he tiedä, että heidän jotkainen tekonsa on heidän itsensä aukikehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he muuta luulevat, niin se on turha ilman tavoitus, ja he itse lyövät pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä pilkka ja harhakuva, etteivät he näe, että he aina ja kaikessa ovat itseensä sidottuja, ja että he aina oman itsensä kanssa piilosilla juoksevat.

Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen asettanut, niin että he aina viekoituksen alla ovat. Sillä kun he itsensä ovat kadottaneet, niin etteivät he tiedä, mitä he ovat, ja missä he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumussa, ja siihen minä olen heidät kietonut, etteivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta takaa ajavat, ja missä vilvoittava totuus lepää. Ja kun minä heitä katselen, ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin, että minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen, mikä heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta vapahdettuina he olemasta lakkaisivat, ja ijäisyyksien sointuun sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä lievityksenä pitävät, ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat. Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy, ja he ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen houre ja minun suuri iloni.

Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata ikäänkuin se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan valkeassa ovat, kuin he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhoituksen ijäisesti hymisevään soittoon, ja että levon viivoitus sinä hetkenä heidän päälleen leyhyy. Tämä on suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät sitä, jota heidän rakastaman pitäisi, ja jonka syleilyä heidän himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin minä heidät olen riivannut, ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti', sillä minulla on ilo tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät.

— — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse silmäillä. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas, ja yliympäri ja ympäri yhä, ja sekaisin kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset pistävät kipunat avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja kirpelöikää, ja uusia maailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin ajatus lentää, ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva kirous. Sillä minä tahdon unhoittaa, että takana ja ympärillä ja yllä ja alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa soittelee, ja minä tahdon unhoittaa, että se on niin ääretön, että vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä tahdon unhoittaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on lepo ja kuolema. Oh, syttykää maailmat, niinkauas kuin ajatus lentää, ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste, ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä; ja maailman ja olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se leiskukoon, leiskukoon, vaikka sen leiskunta sitte olisikin niinkuin tuikkiva kipene keskellä syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.

Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja tähdet palavat vielä.



Valvoja 1900:4, 265-272.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Mitä punkissa nyt?


Elokuva- & videoteatteri Studiossa järjestettiin eilen lisänäytös Mari Nummelan ohjaamasta punkdokumentista Punk o cine (Suomi 2011). Marraskuinen Oulun ensiesitys veti niin paljon väkeä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet saliin, tänään kello 15 on luvassa vielä toinen lisäesitys. Paikalla oli myös tuottaja Johanna Arffman esittelemässä elokuvaa ja vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Ohjaaja Nummelan Metropolia ammattikorkeaan tekemä opinnäyte-elokuvan perusideana oli tehdä dokumentti punkista ilman Pelle Miljoonaa. Tekijät seurasivat puolentoista vuoden ajan kolmea nykypunkin mielipiteitä herättävää kolmekymppistä miestä, Patua (Abnormi), Masaa (Ydinperhe) ja Teemua (The Heartburns) kotona, töissä, baarissa, festareilla ja soittamassa.

Kolmeen varttiin tiivistyi alakulttuurin läpitunkeva vaikutus päähenkilöiden elämään. Punk on pukeutumisen ja hiusmallin lisäksi mukana aina myös aatemaailmana. Mutta mikään yksi monoliitti ei tuo aatemaailma ole. Pussikaljalla pojat pohtivat, että onko punk ylipäätään poliittista.

Anarkistien mustaa lippu liehuu mielenosoituskulkueessa, mutta punkkareille yhteinen aate se ei ole. Keikoilla tai levy- ja kasettimyynnillä ei pyritä voittoon tai toimeentuloonkaan. Sellainen ei vain kuulu kuvioihin.

Punkin rujo estetiikka on Nummelan dokumentissa läsnä erityisesti sammuneina ja oksentavina ihmisinä. Paheennuksen herättämisen takana on kuitenkin ajattelevia, keskustelevia ja ihanteellisia tekijöitä. Itsetehty on näille tärkeätä,  ja pelkästään humalahakuiseen juomiseen keskittyviltä ei tällainen laaja epäkaupallisen alakulttuurin pyörittäminen onnistuisi.


* Punk o cine Studiossa
* Punk o cine -blogi

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kunnallispuhe


Torstai-iltana olin Oulun taiteiden yön palautetilaisuudessa. Ei ollut pahaa sanottavaa kenelläkään, toiminnanjohtajallekaan ei yhtään valituksen purkausta ollut tullut. Pääpaino puheissa siirtyikin tuleviin taiteiden öihin, niiden näkyvyyteen ja organisointiin. Oulun keskustasta puuttuva julisteseinä, "virallinen", kaikille sallittu menojen ilmoituspaikka viritti (jälleen) isoimmat puheet.

Paikalla oli myös kaupungin viranhaltijoita. Kaupungin kulttuuriorganisaatio on muutoksessa, "kulttuurin prosessi" laajenee, ja imaisee sisäänsä myös liikunnan ja päivähoidon. Muutos juontuu vuodenvaihteessa tulevasta suurkuntaliitoksesta, Oulu ja suurin osa naapurikunnista yhdistyvät "Uudeksi Ouluksi".

Tuleva muutos kiinnosti. Johtajanpaikat ovat sisäisesti auki, hakemuksia odotellaan.

Ihan aiheellisesti kysyttiin, ketä mahdollisesti mihinkin tehtävään valitaan. Määrittäähän persoona ja osaaminen pitkälti kulttuuripuolenkin tekemisiä ja mielenkiintoja.

Mutta keneltä kysyttiin, siinä osoite meni väärin. Tokihan viranhaltijat valmistelevat päätöksiä ja pitävät huolen, että päätetty on lakien ja asetusten mukaista. Mutta päättäjät ovat toiset, esittelijän on sanottavansa aseteltava aina huolellisesti.

Huomasin kuuntelevani viranhaltijan puhetapaa sisällön sijaan. Mies puhui täyttä kunnalliskieltä, kunnallispuheessa korostui kansalaisten kuuleminen. Hän oli paikalla ensisijaisesti kuntalaisia tapaamassa, kuulemassa odotuksia ja toiveita, jotta hallinnossa voitaisiin toimia asukkaiden parhaaksi.

Kunnallisia toimintoja ajatellen valittu puhetapa on ainoa mahdollinen. Nykymuotoinen kunnallishallinto Suomessa on noin 150 vuoden ikäinen, sama kieli, sama puhetapa on yhtä vanha.

En ihmettele, jos kunnallispuhe turhauttaa. Kunnan toimissa on eri osapuolia, joista kukin voi puhua vain puolella suulla. Se toinen puoli tulee jonkun toisen suusta. Tämä varmistaa yhteisöllisen toimimisen, mutta jättää yksittäisen kuulijan epävarmuuteen.

Kunnallispuheen vuosikymmenittäin vaihtuva jargonosuus tuntuisi nykyisin olevan "mahdollistaminen", "me olemme helpottamassa teidän työtänne, emme asettamassa kapuloita rattaisiin".

Ihan asiallista, hyödyllistä asiaa kaupungin edustaja puhui. Sähköisiä tiedotuskanavia on, pääasiallisena rummuttaja.fi, joka syksyn aikana on tehnyt läpimurron. Sen kautta ilmoitetaan jo pääosa Oulun seudulla tapahtuvasta. Tilaisuudessa natistiin hankalasta käyttöliittymästä, mutta sisältö on saanut opettelemaan käytön. Jatkossa siihen on syytäkin, sillä Kaleva aikoo lähitulevaisuudessa rummuttajaan ilmoitetun perusteella laatia oman menokalenterinsa.

Jotakin konkreettista helpotusta kulttuuritoimijoille. Yhdellä ilmoittamisella saa tiedot kolmeen paikkaan: rummuttajaan, Oulun tapahtumakalenteriin ja Kalevan menoihin.

Mutta julisteseinä ei tuntunut etenevän.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Tervetuloa Suomeen, Cowboy Henk!



Kamagurka ja herr Seele
Cowboy Henk
suom. Viljami Jauhiainen
Huuda huuda 2010
86 s.


Cowboy Henk on sarjakuvaklassikko Belgiasta. Kamagurka (Luc Zeebroek, s. 1956) ja herr Seele (Peter van Heirseele, s. 1959) ovat seikkailuttaneet lännensankariaan jo vuodesta 1981. Sarjakuvien lisäksi tekijöiden yhteistyötä on nähty myös teatterinäyttämöllä ja televisiossa. Henkillä on ollut vaikutuksensa suomalaiseenkin sarjakuvataiteeseen, vaikka seikkailuja suomeksi nyt ensimmäisen kerran nähdäänkin.

Kamagurka ja herr Seele ovat molemmat taiteen moniottelijoita. Viime vuodet taiteilijat ovat työskennelleet muissa projekteissaan, vuodesta 2002 lähtien Cowboy Henk on jäänyt vähemmälle huomiolle. Useampia suomennosvalikoimia voitaisiin aikaisemmasta materiaalista silti tehdä.

Nyt julkaistun albumin sarjakuvat ovat erilaisista julkaisupaikoista, se näkyy julkaisussa erilaisina sivutaittoratkaisuina. Teoksen taittaneen (ja tekstanneen) Benjamin Bergmanin on pitänyt sovitella hankalasti yhteensopivia palasia. Lopputulos on graafisesti vain kohtalainen, mutta ei häiritse lukunautintoa.

Pisimpään Cowboy Henk on ilmestynyt Humo -vaihtoehtojulkaisussa. Alkujaan sarja syntyi sosialistista Vooruit -sanomalehteä varten. Lukijapalautteen perusteella lehden toimitus päätti kuitenkin jo vuoden jälkeen lopettaa sarjan. Outoudessaan ja surrealismissaan Cowboy Henk ei kuulu koko kansan sarjakuviin. Tästä huolimatta Belgian Kortrijkissa on Cowboy Henkin patsas.

Mustavalkoinen, pelkistetty Cowboy Henk luottaa paljon kuvakerrontaan. Herr Seelen piirrosjälki on selkeää, siinä näkyy belgialaisen sarjakuvan selkeän viivan perinne (Hergé, Joost Swarte), mutta myös supersankarisarjakuvan vaikutus tuntuu. Tosin supersankareita erittäin harvoin tapaa pelkistettynä, ilman rasterointeja, tussauksia ja värejä. Osa Cowboy Henkin seikkailuista on alupitäen ilmestynyt väreissä, mutta noita töitä ei suomennosvalikoimaan ole otettu.



Jotkut Kamagurkan käsikirjoitukset hakevat innoitusta seikkailusarjakuvan yksinkertaistavista kerronnallisista ratkaisuista, epäloogisuuksista ja taustaoletuksista. Jossakin vaiheessa sarjakuvan nimessäkin mainittiin Zorro. Suomennokseen tekevät Veikko, Tette ja Jykke metasarjakuvallisen vierailun.

Henkin seikkailuja voi lukea tuntematta sarjakuvan traditiota. Suomalaiset ovat aina arvostaneet tämän kaltaista erikoislaatuista, surrealismia lähenevää huumoria. Ajateltakoon vaikka Jukka Tilsaa (s. 1961), jonka töihin ei flaamien sankarilla kuitenkaan ole ollut vaikutusta. Cowboy Henk on löytänyt epävirallisesti netin suomalaisille huumorisivuille ja saanut arvostusta reilukerholaisena. Sarjakuvafoorumi Kvaakin järjestämässä äänestyksessä vuoden 2010 parhaasta käännössarjakuvasta Cowboy Henk sijoittui toiseksi. Kvaakissa Vesa Kataisto nimeää suomalaiseksi vaikutteensaajaksi esimerkiksi Pentti Otsamon Haukotuksia (Suuri Kurpitsa 1999).

Suomennos alkaa Cowboy Henkin sikiövaiheesta. Jo kymmenviikkoisena Henk oli täysikasvuinen ja ajoi partaansa. Kohdunulkopuolinen raskaus ei estänyt Henkiä potkimasta äitiään tomeran masuasukin tapaan. Äidistä ja napanuorasta oli paljon hyötyä preerialla tarpeellisen lassonheiton taidon opettelussa. Henk piti perheen ruuassa ja turvassa, mutta sinijalkojen naisväen kohtaaminen oli äidille liikaa. Hän nirhaisi napanuoran poikki ja jätti lapsensa villiin länteen yksin seikkailemaan.



Cowboy Henk seikkailee niin arjessa kuin arjen yläpuolellakin, Terästarjoilijana, maailmanmatkaajana ja valemaailmanparantajana.  Käsiteltyjen aiheiden kirjo on yllättävä ja moniulotteinen.

Avatkaa albumi ja katsokaa miten tarina alkaa vasemmasta reunasta. Toivottakaa Cowboy Henk virallisesti tervetulleeksi Suomeen.



Julkaistu Kaltiossa 1/2011.

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset