Carl Barksin Mein Kampf

 

Carl Barksin tuotanto on julkaistu moneen kertaan suomeksi. Tuorein Barksiin keskittyvä julkaisusarja on Aku Ankan parhaat, jossa julkaistaan vuosi kerrallaan ankkamestarin sarjakuvia. Sarjan toinen osa Ankkalinnan pamaus sisältää kaikki Carl Barksin sarjat vuodelta 1951. 

Mukana on Yhdysvalloissa huhtikuussa 1951 ensimmäisen kerran julkaistu The April Foolers. Tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu yrittävät koko päivän aprillata Akua siinä onnistumatta. Suomeksi tarina julkaistiin ensimmäisen kerran numerossa 13/1975.

Pojat menevät kaatopaikalle etsimään vanhoja lompakoita. Roinakasan päällä näkyy kaikille tuttu kirja: Mein Kampf. Vuoden 1975 Aku Ankassa se on suomennettu samoin kuin alkuperäinen A. Hitlerin teos. Taisteluni. 

Toisella julkaisukerralla Aku Ankan numerossa 13/1995 kirja jää ilman nimeä. 

Jos unohdetaan erilaiset vuosikoosteet, niin Aprillia! -nimellä suomeksi kulkeva tarina on julkaistu Suomessa "vain" neljä kertaa. Kolmas kerta oli Carl Barksin kootuissa teoksissa (osa 8).

Koottujen ruutu kertoo, että Carl Barks oli suunnitellut Mein Kampfin sijoituksen tarkkaan. Kun tiedämme, että Barks usein sarjakuvia tehdessään otti huomioon Yhdysvaltain armeijan Saksan tukikohtien lehtipisteiden myynnin, niin nimekkeellä on selkeä viesti. Ruudun sommittelussa liike kiertyy kirjan ympärille, mutta ohittaa sen kokonaan. Hitlerin ajattelua summaava teos oli jotakin sellaista, jonka ohi piti kulkea vauhdikkaasti.   

Mein Kampf oli päätynyt kaatopaikalle, ja siellä sen paikka on pysyvästi.

Kultaisen kypärän metsästäjät

Carl Barks -- Don Rosa
Kultaisen kypärän metsästäjät ja muita klassikoita
Sanoma Media Finland 2016


Kun takavuosina Aku Ankassa alkoi ilmestyä Don Rosan jatkokertomuksia Carl Barksin tarinoihin, niin moni lukija esitti toiveen tarinoiden julkaisemisesta yhdessä. Tämä toive on toteutunut Ankkalegendat-kirjasarjassa. Teoksia sarjassa on ilmestynyt kolme, Kielletyn laakson tarinat, Kulmikkaiden munien metsästäjät ja Kultaisen kypärän metsästäjät. Tuorein näistä on viimeksi mainittu, joka ilmestyi viime vuoden lopulla. Teoksissa on uudet Don Rosan kirjoittamat taustoittavat esipuheet.

Don Rosan mukaan idea nimitarinan jatko-osaan tuli norjalaiselta kustantajalta. Norjalaiset lukijat olivat jo pidempään toivoneet jatkoa viikinkitarinalle, mutta sopiva tekijä oli puuttunut. Barksia suuresti arvostava Rosa tuntui sopivalta tehtävään, ja niin uusi sarjakuva syntyi vaikka alkuperäisessä ei juurikaan ollut tarttumapintaa jatko-osalle. Rosan tarina Kolumbuksen kadonneet kartat on jatkoa myös hänen omille kertomuksille Sudenpentujen käsikirjan alkuperästä.

Selkeämmin jatkotarina idea toimii pareissa Roope-setä kääpiöintiaanien maassa - Windingojen mailla ja Vanhan linnan salaisuus - Kirje kotoa. Sen sijaan Harvinaisia rahoja - Ahneen palkka ja Aku Ankan atomipommi - Avaruuden valloittajat pareissa yhteys on enemmän ideassa kuin tarinan jatkamisessa. Avaruuden valloittajia Rosa itse ei pidä lainkaan jatkotarinana, se on mukana "ihan vain sivuja täyttääksemme". Lukijoille bonuksena Aku Akan atomipommi on julkaistu totutusta poiketen alkuperäisessä asussaan, sellaisena kuin se muropakettien mukana jaetussa ilmaislehdessä oli.

Tämä kolmas kokooma on viimeinen. Aineksia neljänteen ei taida enää olla eikä tulla. Eläkkeelle jäänyt Rosa nykyisin kiertää sarjakuvafestivaaleja ja on avannut kotinsa faneille, tosin vain valokuvaajan välityksellä. Kultaisen kypärän esipuheessa hän viittaa myös poliittisiin muutoksiin kotimaassaan:

"jos ensi vuonna [2017] saat uuden naapurin, joka näyttää minulta, olen nähtävästi sittenkin valinnut Suomen Meksikon sijasta pakopaikakseni käsistä riistäytyneeltä hulluudelta."

Lahjakirja pukinkonttiin

Carl Barks - Don Rosa
Kielletyn laakson tarinat ja muita klassikoita
Sanoma Media Finland 2014
240 s.


Syksyllä ilmestynyt uusi kovakantinen Aku Ankka -kirja on ajatukseltaan sellainen, jota olen jo pidemmän aikaa odottanut. Ei sillä, että haluaisin sen välttämättä omaan sarjakuvahyllyyni, vaan ajatus koota Carl Barksin klassikkoja ja Don Rosan niihin piirtämiä jatko-osia peräkkäin yksiin kansiin on niin itsestään selvä. Jo pidempään on vähemmän aktiiviset ankistit keskustelupalstoilla toivoneetkin tämän kaltaisten koosteiden tekemistä. Olisi helpompi lukea tarinat samalla kerralla.

Kaikki tarinat ja kuvat on julkaistu Suomessa Aku Ankka -lehdessä ja erilaisissa koosteteoksissa lukuisia kertoja. Etenkin Barksin klassikot vetävät edelleenkin puoleensa. Teokselle nimen antaneen Barksin Kiellettyn laakson lukeminen tuo mieleen 1970-luvun ja omat reaktiot tarinaan. Petkunterä tahtoo tuhota Ankkalinnan kurkkusadon saadaakseen myytyä 23 miljoonaa tölkkiä hillottua lanttua, jotka hän oli säilönyt vuonna 1948.

Carl Barks osasi rakentaa tarinan, jonka pienikin lukija ymmärsi oman kokemusmaailmansa kautta. Paha ruoka on pahaa ruokaa! Ja sitä oli vielä miljoonia tölkkejä.

Uutta kirjassa on Don Rosan sivun mittainen esipuhe. Siinä hän aiheellisesti kysyy julkaistaanko koskaan jatko-osia, jotka ovat parempia kuin alkuperäinen? Ehkä niitä on joitakin ollut, elokuvamaailmasta Rosa mainitsee Frankensteinin morsiamen ja Aliensin. Lähinnä Rosa kertaa jo toisissa yhteyksissä kertomaansa.

Viimeisen kappale tiivistää kirjamarkkinoita: "No niin ... jos piditte tästä kirjasta, ehkä vielä joskus julkaistaan toinenkin kokoelma jatko-osia. Jatko-osajatko-osa!" Luultavimmin julkaistaankin. Onhan teos Ankkalegendat 1.

Aku Ankan nettisivuilla Lataamon tilaajille tarjotaan toisenlainen vaihtoehto. Sinne on koottu linkit kirjassa julkaistuihin tarinoihin.


* Kaksi suosikkia yksissä kansissa.

Ankkalinna-minisarjikset

Kvaakissa:

A6 Ankkalinna

Sokeroituja kumkvatteja

AA 52/2013

Tuoreessa Aku Ankassa (52/2013) oli toiveuusintana Carl Barksin Uudenvuodenlupaukset vuodelta 1956. Sarjakuva julkaistiin tuoreeltaan Suomessa alkuvuodesta 1957 (AA 9/57) ja uudemman kerran 1976 ja 1987 (vuoden ensimmäisissä numeroissa). Lisäksi tarina oli mukana Sopulivuosi -albumissa (1989) ja tietenkin Carl Barksin kootuissa (osa XIV).

Aku Ankan toimituksessa myös uusintajulkaisut suomennetaan ja toimitetaan kutakin julkaisukertaa varten. Uusimmassa julkaisussa silmiin pisti, että Aku-setä viritti herkkuansan kasvateilleen sokeroiduilla kumkvateilla. Eivätkö ne olleetkaan sokeroituja marsipaaneja? Muisti toimi oikein: Sopulivuodessa poikia tosiaan houkutellaan rikkomaan uudenvuodenlupauksensa sokeroiduilla marsipaaneilla.

Vuoden viimeiset päivät ovat menneen vuoden tapahtumien kertaamista. Tomi Tuomaala paljasti elokuussa Keskisuomalaisessa, että suomalaisia disney-sarjakuvien ystäviä on huijattu. Eka Vekara ei syökään naftaliinia vaan kumkvatteja. Aikoinaan italialaiset muuttivat kumkvatit koiperhosia karkoittavaan naftaliiniin.

AA 52/2013

Olisiko alati ajan tasalla oleva Ankan toimitus viitannut tähän paljastukseen uudessa suomennoksessa?

Vilkaisu Barksin koottuihin (2007) kertoi, että ei. Kootuissakin herkuista kieltäytyneitä kidutetaan sokeroiduilla kumkvateilla. Se lienee myös Carl Barksin alkuperäinen ajatus, sillä Kootut on suomennettu kikkailematta alkutekstejä mahdollisimman tarkasti seuraten.

Aku Ankan toimituksessa on siis vielä 1980-luvulla arvioitu, että kumkvatit ovat suomalaisille liian outoja herkkuja. Sokerimarsipaanit arvioitiin tutummiksi. Kumkvattien karsimista Disneyn sarjakuvista ei voi siis ainoastaan italialaisten syyksi panna.

Sopulivuosi, AAP XXXVI (1989)

AKKU.

 

Alati muuttuva sosiaalinen media taipuu moneksi. Palvelut itse pyrkivät kehittämään erityisesti kaupallisten tiedotteiden näkyvyyttä, hiljan pörssiin mennyt Twitter on lisännyt viestivirtaan "sponsoroituja" mainoksia jotka ovat Facebookissa olleet läsnä jo pidemmän aikaa. Palveluihin mukaan huokutelleen kiinnostavan sisällön löytäminen on entistä vaikeampaa.

Siksi sellaista pitänee nostaa esille. Facebookissa on elokuusta 2012 lähtien ilmestynyt kulttuurilehti Akku. Markus Leikolan ja kumppaneiden perustama lehti kertoo ajankohtaisista kulttuuritapahtumista muistoihin tai henkilökohtaisiin näkökulmiin perustuen. Usein kirjoituksen tai kuvan perustana on yksittäinen havainto tai huomio, joka laajenee suurempiin mittoihin. Akku tarjoaa kulttuurijournalismia julkaisuympäristöönsä sovitettuna.

Joulun alla Eeva-Kaarina Aronen kirjoitti Aku Ankasta ja Tyhjälän joulun pelastamisesta. Kullakin on oma joulutarinansa, oma joulumielen herättäjä. Aroselle se on klassinen Carl Barksin sarjakuva. Yllä sen avaus Moogin arkistosta.

Tätä kirjoittaessa Akulla on reilut kaksi ja puolituhatta seuraajaa. Suosittelen mukaan liittymistä.


* Kulttuurilehti Akku.

Ankkalinnan pillipiipari (1990)

Jo toisen kerran Carl Barksin koottujen julkaisemisen jälkeen julkaistaan Barks-tarina, joka ei sisälly koottuihin teoksiin. Korakarumin ruhtinas ja muita tarinoita (Sanoma Magazines 2013) sisältää Pelle Peloton -tarinan Ankkalinnan pillipiipari, joka on aikaisemmin julkaistu vain Aku Ankka -lehdessä 49/2007.

Ankkalinnan pillipiiparin tausta on samantapainen. Vuonna 1990 Barks pitkän tauon jälkeen aloitti sarjakuvakäsikirjoituksen tekemisen. Se jäi kuitenkin kesken, paperille mestari sai vain kolmen sivun verran tarinan alkua. Homma sai jäädä siihen.

Carl Barksin nimellä on kuitenkin sellainen kaiku ja merkitys, etteivät kustantajat voineet malttaa olla teettämättä tarinaa valmiiksi. Alku annettiin parhaana Barks-jäljittelijänä tunnetun Daan Jippesin käsiteltäväksi. Syntyikin yhdeksän sivuinen versio epäonnisesta pillipiiparista.

Tarinan taustalla on tietysti saksalainen kansantarina Hamelnin pillipiiparista. Barks on sovittanut pillipiiparin rooliin Pelle Pelottaman, joka keksii tehokkaan rotanhoukuttimen Roope Ankan pyynnöstä.  

Barksin ideointi päättyy siihen, että Pelle lähtee johdattamaan rahasäiliöön pesiytyneitä rottia pois. Mutta minne? Se on jäänyt Jippesin keksittäväksi.


Aikaisempi koottuihin kuulumaton sarjakuva oli Napapiirin postimies. Se perustui Barksin 1990-luvulla tekemään lyhyeen, keskeneräiseen synopsikseen, jonka on käsikirjoitettu ja piirretty kahteenkin otteeseen. Niistä jälkimmäinen on nähty Suomessakin.

Carl Barksin maalaukset ja piirrokset

Eilen posti toi mainoksen, jonka mukaan kerran jo hyllytetty Carl Barksin maalaukset ja piirrokset -teos ilmestyy sittenkin suomeksi. Alkujaan Carl Barksin koottujen jatkoksi piti ilmestyä vielä yhdestoista kolmen kirjan paketti, joka olisi sisältänyt muun muassa täydellisen indeksoinnin kirjasarjaan ja nämä nyt julkaistavat maalaukset ja piirrokset. Paketti piti tilata erikseen, mutta sille ei riittävästi ostajia ollut.

Carl Barksin koottuja (30 osaa) postissa hakiessa ja etenkin maksaessa tuli monta kertaa mieleen, että tämän tyylisistä kirjasarjoista kustantajat saisivat/ovat saaneet korvaajan takavuosikymmenien tietosanakirjoille. Nekinhän ilmestyivät muutaman kirjan paketteina, ja niitä maksettiin kuukausierinä.

Barksin koottujen jälkeen Sanoma Magazines on julkaissut myös Don Rosan kootut, yhdeksän osaa. Rosan koottujen viimeinen osa ilmestyi vasta hiljan tämän vuoden puolella. Disney ei pitänyt Rosan kirjoittamista jälkisanoista ja sen ruotimisesta miksi Rosa ei enää tee sarjakuvia. Epilogi poistatettiin kirjasarjasta, ja siksi yhdeksäs osa ei tullut tilaajille ajatellussa tahdissa. Rosan jälkisanat on julkaistu netissä, suomeksikin.

Carl Barksin maalauksista ja piirroksista julkaistaan kahden ja puolen tuhannen kappaleen numeroitu painos. Kiinnostuneet voivat suunnata osoitteeseen www.carlbarks.fi.

Jäämme odottamaan, mitä Sanomalla seuraavaksi keksitään.

* Kvaakissa on keskustelu tästä mainoksestakin.

Kattivaarasta hevoslisään

Ylen Iiro Anderson on kirjoittanut pitkän jutun 1960-luvun alun margariiniskandaalista. Aiheeseen on mitä ilmeisemmin innostanut tarttumaan nykyinen hevosenlihan löytyminen mitä erilaisimmista eineksistä ja lihatuotteista. Anderson taustoittaa tapahtumaa runsaasti, ja antaa ajattelemisen aihetta ja miettimistä tämän päivän kuluttajallekin.

Aikoinaan margariinin epäilyttävät tuotanto-olosuhteet ja raaka-aineet paljasti Ilmari Turjan päätoimittama Uusi Kuvalehti. Paljastus merkitsi lehden kuolemaa. Se joutui ilmoitusboikottiin ja joutui lopettamaan parin vuoden kuluttua jutun julkaisemisen jälkeen. Liikeyritykset ja kauppa varmistivat, ettei Turjan tukema tutkiva journalimi tuhoa muita yrityksiä.

Jutussa mainitaan, että Aku Ankan vakituinen työpaikka on saanut nimensä jupakan perusteella. Silloin kun Aku ei ole seikkailemassa, Roopen kolikoita kiillottamassa tai uutta työpaikkaa metsästämässä, hän käy säännöllisessä palkkatyössä Kattivaaran margariinitehtaalla.

Olen tästä aikaisemminkin kirjoittanut, mutta kerrattakoon. Carl Barks sijoitti Aku Ankan skunkkiöljytehtaan juoksupojaksi. Tämä muutettiin Tanskassa margariinitehtaaksi, ja käännös levisi muihinkin Pohjoismaihin. Myöhemmin tanskalaisille töitä tehneet käsikirjoittajat kirjoittivat tehtaan sellaisena tarinoihinsa. Suomessa tosin margariinitehtaat olivat sattuneesta syystä liian huonossa maineessa, joten suomalainen Aku Ankka työskenteli tässä yhteydessä aluksi kaljatehtaan hanslankarina.

Ymmärrettävistä syistä Aku ei voinut jatkaa kaljatehtaalla. 1980-luvulla hänen työpaikakseen vakiintui margariinitehdas, joka sai nokkelien suomentajien työn tuloksena yksilöiväksi nimekseen Kattivaaran.

* Mirristä Suvikultaa - 60-luvun kuvottava margariinisota. Yle 23.2.2013.

Plikkus plakkus kurat pum

Tänään vietetään Leif Erikssonin päivää. Päivä juontuu Grönlantilaisten saagasta, jonka mukaan Leif Erikinpoika tänään vuonna 1000 löysi Pohjois-Amerikan, jolle antoi nimeksi Vinland. Saaga pysyi tarinana kunnes 1960 norjalainen löytöretkeilijä Helge Ingstad ja hänen vaimonsa arkeologi Anne Stine Ingstad löysivät Newfoundlandin L'Anse aux Meadowsista viikinkikylän jäännökset.

Viikinkikylä oli sensaatio, joka muutti historian. Euroopasta olikin käyty amerikoissa jo ennen Kolumbusta. Ihan oikeasti. L'Anse aux Meadowsista tuli Unescon maailmanperintökohde 1978.

Äkkiseltään ajattelisi, että Carl Barksin Kultainen kypärä kommentoisi Vinlandin löytämistä. Mutta tarina on tehty melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kultainen kypärä valmistui joulukuussa 1951 ja se julkaistiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1952. Suomen Aku Ankassa tarina oli ensimmäisen kerran 1955. Mitä lienee Barks miettinyt, kun Helge Ingstad National Geographiciin kirjoittamassaan artikkelissa marraskuussa 1964 esitteli löytöjä tarkemmin. Vuonna 1938 lehdessä julkaistusta Norman Wilkinsonin Osebergin laivan (Oslon kansallismuseossa) valokuvasta sai tarinan alkuruudun laiva mallinsa.

Haastattelussa vuonna 1975 Barks muisteli tarinansa taustoja. Lähimpien vaikutteiden hän sanoi tulleen Hal Fosterin Prinssi Rohkeasta, joka seikkaili Labradorin rannikolla. Aineksia tarinaan Barks sai Frances Spatzin American Weeklyn elokuussa 1948 julkaisemasta jutusta How the Norsemen Got Here First. Juttu keskittyi kuitenkin pääasiassa niin sanottuun Kensingtonin riimukiveen, jonka viikinkien arveltiin jättäneen Minnesotaan 1362. Kiven vuonna 1898 löytänyt Olof Ohman antoi etunimen tarinan Olavi Siniselle.

Luultavasti Helge Ingstad (1899-2001) on joka tapauksessa toiminut Kultaisen kypärän jonkinasteisena innoittajana. Ingstad oli kuolutukseltaan juristi. Hän möi menestyvän lakiasiantoimistonsa 1926 ja lähti Kanadaan metsästäjäksi. Hän kulki erämaissa alkuperäiskansojen kanssa nelisen vuotta ja kirjoitti kokemuksistaan suositun kirjan, joka julkaistiin englanniksi nimellä The Land of Feast and Famine (1933).

Ingstadin Kultaiseen kypärään istuttaa erityisesti hänen valtiolliset virkansa. Ingstad oli 1932-33 Erik Punaisen maan maaherrana. Norja valtasi vuonna 1931 osan Itä-Grönlannista, ja väitti aluetta omaksi osakseen. Perusteet olivat 1200-luvun historiasta. Kansainvälinen oikeus määräsi 1933 alueen palautettavaksi Tanskalle. Ingstad siirtyi Huippuvuorten maaherraksi (1933-35). Tämä saaristo oli tunnustettu osaksi Norjaa 1925, ei tosin Kaarle Suuren löytölain perusteella vaan myöhempien aikojen tutkimusmatkailijain työn tunnustamiseksi.

Mutta Ingstadin ja Barksin suhde on kuin Kalle Kepulin todistus.  Plikkus plakkus kurat pum (lakikieltä: 'Voitteko todistaa, ettei näin ole?').

Don Rosan Kultaiselle kypärälle tekemässä jatkossa Kolumbuksen kartat (1995) esille marssitetaan lähes kaikki historiallisen ajan mahdolliset yhteydet Amerikan ja muiden mantereiden välillä. Tarinaa lukiessa kannattaa muistaa, että Rosa on uskollinen historialle, mutta vielä uskollisempi Carl Barksin tarinoille.

Tutkimus Amerikan löytäjistä on jatkunut Don Rosan tarinan jälkeenkin. Geenitutkimuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että Euroopasta on osattu Atlannin yli jo viimeisen jääkauden aikana.

Pilviä hipovat rahakasat

Eilen sarjakuvavarastojen syövereitä penkaistessa käteeni sattui Aku Ankka-lehden kreikkalainen vastine. Se joskus kirpputorilta tarttui mukaan, kuriositeetiksi. Kuten Italiassa, Kreikassakin Disney-sarjakuvien päälehti on nimetty Mikki Hiiren mukaan. Italiassa Topolino, Kreikassa Miky (oikeastaan Μίκυ, mutta latinalaisilla nimi on kanteen painettu).

Nykyistä Kreikkaa ajatellen hassu sattuma on, että ainoan omistamani kreikkalaisen Mikyn (n:o 122 lokakuulta 1977) johtotarinana on Carl Barksin Pilviä hipovat miehet (The Giant Robot Robbers). Tarina nimittäin päättyy silloin tällöin siteerattuun Ankkalinnan pormestarin toteamukseen:

 Jonkun on maksettava robottien vahingot -- ja vain te olette siihen kyllin rikas, herra Ankka!

Ruutu on nostettu esiin puhuttaessa Barksin käsityksistä amerikkalaisesta yhteiskunnasta, tämä ruutu on ollut osoituksena siitä millaiseksi Barks Yhdysvaltain oikeuslaitoksen käsitti.

Pilviä hipovat miehet on  Barksin myöhäistä tuotantoa. Leppoisat eläkevuodet jo odottivat lähellä, sarjakuvan Barks on kirjannut valmistuneeksi 13. joulukuuta 1964. Se julkaistiin Yhdysvalloissa seuraavana vuonna.

Carl Barksin kootuissa (osa XXVII) Goeffrey Blum arvioi, että Barksin 1960-luvun tuotannossa yhtenä keskeisenä teemana oli huoli uuden teknologian joutumisesta vääriin käsiin. Tiedettä, tutkimusta ja insinööritaitoja vastaan Barksilla ei ollut mitään, mutta jotkut asiat olisi voinut jättää toistaiksi silleen ja vasta huolellisen harkinnan jälkeen tuoda julkisuuteen ja käyttöön. Samaa ovat ajatelleet jotkut teknologian historioitsijat (katso esim. Teknologian vaikutuksen tiiviissä paketissa).

Tarinan alussa pormestari kutsuu kaikki ankkalinnalaiset Kaakattipuistoon. Tarjolla olisi ihme, joka ällistyttäisi kaikki! Kiltti ja sävyisä keksijä, kunniallinen tiedemies Urho on kehittänyt valtavan suuren robottimiehen, joita on Hällävälin tehtailla valmistettu neljä kappaletta. Kaikki valmiina palvelemaan ihmiskuntaa.

Karhukopla oivaltaa heti, mihin robottimiehet olisivat sopivia. Roope-setäkin aavistelee yöuniensa menemistä ainakin viikoksi.

Kiltti. sävyisä ja kunniallinen tiedemies Urho ei ole soveliain robottimiehen ohjaimiin. Hän on harhautettavissa typerällä ja kuluneella vitsillä:

- Knock, knock.
- Kuka siellä?
- Matti.
- Kuka Matti?
- No Nukkumatti tietysti.
  Klop.

Karhukopla terrorisoi koko kaupunkia ja varastaa Roopen rahat. Veljenpoikien nokkeluudella konnat saadaan kuriin. Ja kaikki tuhot tulevat Roopen korvattaviksi.

Jos olette ihmetelleet nykyisen Karhukoplan tyhmyyttä ja luumunhimoa, niin ilmeisesti molemmat ovat perua tästä tarinasta. Barksin 1950-luvun tarinoissa Barksin itsensä luoma Karhukopla on varteenotettava vastustaja. Barks siis itse tämän tarinan juonenkulkuja vahvistaakseen antoi mahdollisuuden kehittää hahmoja nähtyyn suuntaan.

Ne Kreikan tuhoa aiheuttavat velat. Menisivätköhän nekin Roope Ankan maksettaviksi?

Tupu, Hupu ja Lupu 60 vuotta sudenpentuina

Uusimmassa Aku Ankan taskukirjassa 374 Valiojoukko muistutetaan, että nyt helmikuussa tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä kun Aku Ankan kasvattipojat liittyivät maineikkaaseen Sudenpentu-järjestöön. Taskukirjassa on palattu alkuaikojen käytäntöön minua kirjan tarinat yhteen kehyskertomuksella. Siinä Tupu, Hupu ja Lupu osoittavat partiotaitojaan ankarissa olosuhteissa.

Ankarissa olosuhteissa pojat sudenpentu-uransakin aloittivat. Pelastusoperaatio Huurusolassa (Operation St. Bernard, WDC 125, suomeksi AA 4/1972) esittelee veljenpojat suoraan sudenpentueversteinä. Yöllä on satanut lunta, ja pojat pitävät säätä juuri sopivana POB-kokeen suorittamiselle. Pojat päättävät kutsua kenraalimarsalkan valvomaan koetta.

Aku on poikien uudesta harrastuksesta ihan pihalla. Hän käskee poikia lopettamaan sotaleikkinsä, ja lähtemään kanssansa hiihtämään.

Pojat oikaisevat väärinkäsityksen kertoen kyseessä olevan sudenpentujen hengenpelastuskokeen (POB - pelastusoperaatio bernhardinkoira), jonka suoritettuaan heistä tulisi kenraaleja. Ääni Akun kellossa muuttuu, ja hän auttaa perheen bernhardilaiskoira Pulivarin ulosviemisessä. Pulivari on kotikoiraksi kasvatettu, luontaiset alppiserkkujen pelastushalut puuttuvat siltä tyystin.

Kuten monesti myöhemmin, ovat Akun avustusyritykset tuhota poikien sudenpentu-uran alkuunsa. Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja pojat saavat osoittaa taitonsa oikeissa olosuhteissa. Pojat saavat samantien ylennyksen viiden tähden kenraaleiksi. Myös Pulivari palkitaan.

Poikien vieminen partioon oli Carl Barksille varmaankin tapa helpottaa lähiluonnossa tapahtuvien seikkailujen kehystä. Jo ennen Pelastusoperaatiota Huurusolassa Aku ja pojat leireilivät ja retkeilivät Calisotan jylhissä luonnonpuistoissa ja metsissä. Kun pojat olivat partiossa, ei jokaisessa tarinassa tarvinnut erikseen perustella metsään menemistä.

Esimerkiksi heinäkuussa 1950 ilmestyneessa Vacation Time -ekstrassa Aku ja pojat lomailivat kansallispuistossa pitkässä tarinassa Leirielämää (AA 7B/1955). Barks ilmiselvästi piti tällaisista luonnonarvoja ja -kunnioitusta korostavista tarinoista. Luontoa tuhonnut roistokin saatiin telkien taa.

Samaisessa Vacation Time -lehdessä oli tarina Leirinjohtaja (Aku Ankan Juhlasarjat 4 (1994), AA 41/2008), jossa pojat vaikuttaisivat jossakin partiojärjestössä olevan. Mutta tuttu kolkkahattu puuttui ja juonen perusteella leireily oli Akun työtehtävä.

Saatuaan pojat sudenpentuihin Barks ei kertalaakista muuttanut veljenpoikien luonnetta. Rasavillit kujeilijat ja lintsaajat olivat vielä olemassa. Tosin marraskuussa 1951 tarinassa Koulupinnarit (WDC 133, AA 12/1952) Tupu, Hupu ja Lupu saivat sellaisen opetuksen, että Alakoulu nro 13½ maistui sen jälkeen huomattavasti paremmin, ainakin hetken.

Carl Barks: Kylmä kauppa (1957)

Aku Ankka -lehden juhlavuosi alkaa hienosti: ensimmäinen julkaistu tarina on Carl Barksin kuuluisa, brutopialaiset esittelevä Kylmä kauppa (A Cold Bargain, US 17). Varsinaisia juhlia saamme vielä kuitenkin odottaa joulukuun 5. päivään, jolloin ensimmäinen numero virallisesti ilmestyi. Vuoden mittaan lehden nettisivuilla tarjotaan luettavaksi muistelluimpia lehden numeroita, parhaillaan luettavissa on 1b/1954, jossa johtotarinana niin ikään Barksin tekemä Aku Ankka Grönlannissa.

Kylmää kauppaa ei ole itse päälehdessä julkaistu koskaan aikaisemmin. Ensimmäisen kerran se julkaistiin Aku Ankan taskukirjassa 50 Rahamies Roope, joka sarjasta poiketen ei sisältänyt italialaisperäistä tuotantoa vaan Barksin töitä. Taskukirja täytti tuolloin vuonna 1980 kymmenen vuotta, ja julkaisusarjassa päästiin juhlittavaan tasanumeroon.

Myöhemmin tarina on julkaistu Aku Ankan Juhlasarjojen osassa 6 (1996) ja tietenkin Carl Barksin kootuissa (osa XV).

Syytä julkaisemattomuuteen Aku Ankassa ei pidä hakea poliittisuudesta. Tarina on mitaltaan formaattilehteen vaikeasti istutettava (27 sivua). Toki toimittajat olisivat voineet leikata Kylmän kaupankin muottiin istuvaksi, ei sellaista pelätty takavuosina Barksinkaan suhteen. Pitkästä tarinasta olisi pitänyt muokata jatkosarja, mutta sellaiseen ei tässä tapauksessa Kööpenhaminassa ryhdytty. Ehkä jaksotuksen ei katsottu onnistuvan.

Erikoista sarjakuvassa on että se päättyy vinjettikuvaan, kehyksettömään, mustavalkoiseen ruutuun. Inducksissa kuvaa ei huomioida, vaan pituudeksi ilmoitetaan 26 ja 3/4 sivua. Nyt julkaistussa Aku Ankass on vinjetti mukana, mutta sitä on pienennetty ja rinnalle on laitettu Carl Barksin tarinasta jälkikäteen kertomaa. Että bombastium ei viittaa pommiin, eikä Brutopian kansan edustaja ole Nikita Hruštšovin karikatyyri.

Suuri osa lukijoista asettaa horisonttinsa juuri niin. Vaikka Barks yrittää selittää parhain päin viittausten olevan lukuisiin uusiin 1950-luvulla löydettyihin alkuaineisiin ja harmittelee ettei piirtänyt brutopialaisille kärsää, jolloin hahmo olisi muistuttanut muita hänen vallanhimoisia ja ahneita roistojaan.

Suuri osa lukijoista näkee tarinan nimessäkin Kylmän sodan, ei kauppaa.

Tarina alkaa huutokauppakamarilta. Myynnissä on ainetta, jota kaikki tuntuvat haluavan. Paikalle sattumalta tullut Roope Ankka ihmettelee, että onko hän pudonnut kelkasta? "Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt törsätä tänään sanomalehteen."

Roope ostaa koko maailman bombastiumin, koska hänellä oli siihen varaa. Brutopian kansan edustaja jää huudoissa toiseksi. Biljoona ja viisi tiskiallasta ei riittänyt.

Aineen käyttötarkoituksista ei ole selkoa. Ankka-yhtiöiden tutkimusosasto alkaa selvitellä asiaa. Sitä ennen käy selville, että arjen menoista tinkivän on vietävä jatkuvaa kylmäsäilytystä vaativa aine Etelänapamantereelle.

Matkalla Brutopia yrittää viedä bombastiumin väkisin. Veljenpoikien leikki pelastaa arvoaineen, ja se saadaan maailman kylmimpään paikkaan turvaan. Brutopia ei ole huijattavissa, sen miehet palaavat asiaan.

Napajäätiköllä paljastuu, että bombastiumia voi käyttää jäätelön valmistamiseen - vain ja ainoastaan. Atomista bombastiumia syntyy tynnyrillinen makuvivahteikasta jäätelöä. Tutkimustulos ei innosta Brutopian kansaa:

Pah! Mitä hyötyä tuosta on Brutopialle? Brutopian onnellinen kansa ei syö jäätelöä! Pah! Se käyttökelvottomasta bombastiumistanne ja sen salaisesta kätköpaikasta. Pah! Pah! Huolehdin siitä, ettei kukaan maailmassa enää löydä sitä inhaa ainetta. Pah!

Lumiaavikolta kätköä ei löydy ilman tarkkoja koordinaatteja. Ne brutopialainen poltti Roopen muistivihkon mukana. Vaikuttaa jo siltä, että bombastiumista ei hyödy onnellinen kansa eikä kapitalistiankkakaan.

Etelänapamantereen reunamilta mukaan lyöttäytynyt pingviini kuitenkin muistaa. Onneton poikasenkipeä pingviini omi bombastiumpallon Ankkojen saavuttua jään reunalle.

Bombastium on molempien ideologioiden tappio. Voittajaksi Roope kuitenkin selviytyy, mutta ei markkinatalouden ehdoin. Ideologiat ylittävä äidinrakkaus auttaa voittoon, ja Roopenkin on kunnioitettava sen ylivoimaa. Minkä hän myös tekee, höpsöksi leimautumisen uhallakin.

Barksin kootuissa Geoffrey Blum arvioi, että Kylmässä kaupassa Barks lähestyi Walter Kellyn Pogoa. Myös Kellyllä oli oma Hruštšov-karikatyyri, ja sen vuoksi muun muassa Japanissa ja Kanadassa osa stripeistä jätettiin lehdissä julkaisematta. Tämä tapahtui pari vuotta Kylmän kaupan julkaisun jälkeen, ja ehkä vaikutti Barksin myöhempiin puheisiin.

Kellyn Pogo on saattanut rohkaista Barksia käyttämään poliittista karikatyyriä, olihan 1950-luku Yhdysvalloissa niin leimallisesti kommunismin pelon aikaa. Kelly loi 1953 karikatyyrin senaattori Joserh McCarthystä, villikissa Simple J. Malarkeyn. Se ei ainakaan näyttänyt vähentävän Pogon suosiota ja julkaisupaikkoja, joten varovainen Barks ehkä rohkaistui myös kokeilemaan muutakin kuin aarteenetsintää, tieteen uutuuksia tai eksotiikkaa.

Mutta kannattaa pitää Kylmää kauppaa tulkittaessa pää kylmänä. Tieteen uutuudet ja niiden tuomat yllätykset (bombastium ja jäätelö) siinäkin on keskeisessä roolissa.

Vahva-Jussi ja Vahva-Jussin paluu

Tuoreessa Aku Ankassa lukijoille tarjotaan rinnan luettavaksi mestari Carl Barksin Vahva-Jussi vuodelta 1949 (WDC 107) ja oppipoika Don Rosan sarjakuvalle tekemä jatko-osa (tai pikemminkin toisinto) Vahva-Jussin paluu (1992). Toimitus esittelee useampiakin Barksin ja Rosan tuotannon yhtymäkohtia, joten tulevaisuudessa vastaavia yhdistelmiä lehdessä tultaneen näkemään.

Olen pitkään lukenut Vahva-Jussia Barksin kommenttina sarjakuvista huolestuneille vanhemmille, siis että tuo lukemistolaji olisi aivoja jäytävä ja selkäytimen surkastuttava. Ongelmana on kuitenkin ollut, että sarjakuvien vastainen huoli heräsi laajaan mittaan vasta 1950-luvulla. Tuolloin se ainakin levisi Suomeenkin saakka.

Keväällä Tekno-Kekko oli kuitenkin paneutunut aiheeseen tarkemmin ja löytänyt New York Timesista kesäkuulta 1909 uutisen ”eettisen kulturistin” Percival Chubbin luennosta kolmellesadalle lastentarhanopettajalle. Sarjakuvat olivat syynä lorujen ja kaiken muun kauniin lastenkulttuurin katoamiseen. Sarjakuvia ei siis lapsille tulisi lukea tai antaa.

Ilmiö oli siis ollut olemassa jo vuosikymmeniä ennen kuin Barks teki Vahvan-Jussin.

Jaha! Taasko te luette? Ja mitä roskaa tällä kertaa? Vahva-Jussi! Siis satuja jostakin ihmeellisestä heppulista, joka loikkii jättimäisten rakennusten yli, murskaa tiilimuureja paljain nyrkein ja kaataa kokonaisia armeijoita yhdellä puhalluksella. Pah! Pitäisihän teidän ymmärtää, ettei kukaan voi olla niin vahva. Miksette kuluta aikaanne johonkin hyödyllisempään?

Tarinan alussa Aku vuodattaa Tupun, Hupun ja Lupun niskaan vatsakipunsa tuoman ärtymyksen ja komentaa pojat hakemaan närästyslääkettä. Kuuliaat pojat lähtevätkin matkaan, ja kesken reissun päättävät auttaa vanhaa ja raihnaista lähettiä.

Varsinainen asia pääsi pojilta unohtumaan. He jättävät Kosmisen Energian Tutkimuslaboratoriolle tarkoitettu aineen kotiin pöydälle odottamaan hetkeksi, jotta setä saataisi lääkittyä ennen sen vientiä lopulliseen osoitteeseen. Ja Aku luulee sitä lääkkeekseen.

Outo aine antaa Akulle Vahvan-Jussin voimat. Hän testaa kaikki supersankarin temput, ja poikien palattua yrittää esittää niitä heille. Supervoimat ovat jo kuluneet loppuun, mutta Aku ajattelee saavansa uusia pullosta. Nyt pöydällä onkin jo närästyslääke. Akun älytön esitys saa pojat hämilleen ja pohtimaan:

Lasten ei koskaan pitäisi jättää seikkailukertomuksia lojumaan sellaisiin paikkoihin, joista tasapainottomat aikuiset voivat saada ne hyppysiinsä.

Vahva-Jussi oli yksi ensimmäisistä Ankka-tarinoista, joita Don Rosa koskaan muistaa lukeneensa. Siksi tarina on ollut hänelle tärkeä. Barksin tarinan lopussa Aku menettää muistinsa tapahtuneesta, joten toisinnon kirjoittaminen sopii Ankkauniversumin lakeihin.

Rosan tarinassa keskitytään osoittamaan supersankareiden teot fyysisesti mahdottomiksi. Ilmaan nostettu vuori murenee, laivan runko taittuu yhdestä kohdasta nostettuna.

Jälleen pojat jäävät tietämättömiksi voimista ja Akukin ne unohtaa. Loppu on kasvatti-isän arvostuksen osoitus. Eipä 1990-luvun alussa enää samanlainen loppuvitsi olisi toiminut. Lienee niin, että 1940-luvun lopulla sarjakuvien vastainen liike oli vasta nousussa, koska sille sopi vitsailla. Sen vahvistuttua 1950-luvulla, kukaan ei sitä avoimesti uskaltanut uhmata, ainakaan lapsille suunnatuissa julkaisuissa.

Aku Ankka 35B/2010

Viime viikolla ilmestyi lehtipistemyyntiin uusi Aku Ankka -lehden erikoisnumero, numeroinniltaan 35B/2010. Lehden innoittajana on Sanoma-konserniin kuuluva Rautakirja, jonka alkujuuri Rautatiekirjakauppa Oy perustettiin sata vuotta sitten. Juhlan kunniaksi Lehtipoika-spesiaalin hinta on euron, eli tasan sata senttiä.

Rautatiekirjakauppa oli vuoden 1910 suurien kirjan- ja sanomalehdenkustantajien yhteishanke. Lehtien levikkiä ja kirjojen menekkiä haluttiin lisätä, otolliseksi yleisöksi arveltiin junamatkustajia. Perustamisvuonna toimintaa oli 36 paikkakunnan asemilla, ja lisäksi lehtipoikia ja sanomalehtimuijia kierteli junissa.

Kauppa arvatenkin kävi, koska toiminta on jatkunut eikä lopahtanut tuottojen puutteessa. Vuonna 1933 yhtiö uskaltautui levittäytyä VR:n hellästä huomasta muuallekin, vuonna 1958 tuli käyttöön katukuvasta tuttu R-kioski-nimi.

Alkujaan suurimpia osakkeenomistajia olivat Otava, WSOY, Uusi Suometar ja Hufvudstadsbladet. Sittemmin omistus on keskittynyt Sanomalle. Rautakirja on järjestelty Sanoma Trade-liiketoimintojen emoyhtiöksi, jonka alaisuuteen kuuluvat R-kioskien lisäksi muun muassa Suomalainen kirjakauppa, Finnkino ja Lehtipiste.

Satavuotias juhlii Helsingin Narinkkatorilla 8.-9.syyskuuta. (ohjelma)

36-sivuinen Lehtipoika-spesiaali sisältää aikaisemmin julkaistuja tarinoita, joissa lehdenmyynti on tavalla tai toisella mukana. Yksi aikaisemmin julkaisematon yksisivuinen Mummo Ankka-tarina on joukkoon mahtunut. Mummo selvittelee vahingossa jakeluun päässeiden vääriä tietoja sisältäneen .UKA-lehden painoksen arvoitusta.

Lehden helmenä on Carl Barksin kymmensivuinen Kuurakettien kilpailu vuodelta 1948 (WDC 93-02). Sen alussa Aku toimii kovaäänisenä lehdenmyyjänä, kunnes tulee palkatuksi avaruuslentäjäksi pienen kokonsa ansiosta.

Rakettikilpailu jää ratkaisematta ja voittorahat menevät ikääntyneiden härkävaunukuskien lepokodille. Samalla vapautui avaruusalussektorilta työvoimaa lehtien levikinedistämiseen.

Yhdentoista säkkipillinsoittajan tarina

Kaksi edellistä kirjoitusta (Kolmentoista avain, Kahdentoista neliön mökki) antaisivat odotuksen, että tänään käsiteltäisiin yhdentoista asioita. En petä odotuksia, mutta samalla käsittelen myös muut alenevan sarjan numerot yhteen saakka tulevia päiviä ja kirjoituksen aiheita kiusaamasta.

Vuoteen 1963 mennessä Carl Barks oli ehtinyt tehdä jo koko joukon erilaisia joulutarinoita. Hän ilmeisesti etsi aiheeseen uudenlaista tulokulmaa ja päätyi englantilaisen "The Twelve Days of Christmas" -joululaulun sanoihin (suomennos Carl Barksin koottujen osan XXV mukaan):

Loppiaisen aikaan mä ystävältäin sain
kaksitoista rumpalia
yksitoista säkkipillinsoittajaa
kymmenen loikkivaa lordia
yhdeksän tanssivaa rouvaa
kahdeksan lypsävää piikaa
seitsemän uivaa joutsenta
kuusi munivaa hanhea
viisi kultaista sormusta
neljä huutelevaa lintusta
kolme ranskalaista kanaa
kaksi tunturikyyhkyä
ja peltopyyn päärynäpuun oksalla.

Tarina The Thrifty Spendthrift valmistui elokuussa, mutta se julkaistiin vasta helmikuussa 1964. Ehkä aihe oli Gold Keyn toimittajista liian erilainen, ja se sai odottaa loppiaisen jälkeistä aikaa.

Suomen Aku Ankassa tarina oli nimellä Roope Ankka jouluostoksilla joulumantelissa 1965 (AA 51a/65).

Aku Ankan Parhaita varten tarina nimettiin uudelleen Kohtalokkaaksi loruksi. Sarja osa XL nimettiin sen mukaan: Kohtalokas loru ja muita Aku Ankan parhaita (Sanomaprint 1991).

Aku Ankka oli hankkinut hiukan erikoiselta keksijältä (ei ilmeisesti Pelle Peloton) hypnoosisädelaitteen, jonka avulla hän aikoi saada läjäpäin mahtavia joululahjoja. Tupu, Hupu ja Lupu sotkevat uteliaisuuttaan Akun suunnilmat. He vaihtavat Akun diakuvan sijaan koiraväyttelynäppäyksen.

Hypnoosi tehoaa Roopeen, joka ihmettelee mistä hän oikein tuon lahjottavan karvaturrin löytäisi. Roope aikoo tiedustella asiaa Akulta ja vimmattu halu saa hänet oikaisemaan herttuatar Hieno-Nokkalan (vanhemmassä suomennoksessa kreivitär Ankka de la Karttuuni) puutarhan poikki.

Oikomatkalla koiran henkilöllisyys selviää: se on Hieno-Nokkalan Brutus!

Mutta mikä olisikaan hienostokoiralle sopiva lahja? Junanvaunullinen antiloopinkyljyksiä, laivalastillinen kaviaaria? Liian tavanomaista, tuumi Roope. Kuin tilauksesta miessihteeri kertoi Roopelle tulleesta joulukortista. Siinä oli tuo edellä kerrotun laulun sanoitus.

Aku jää odotuksistaan huolimatta ilman pikavenettä. Brutus ensin säikähtää, mutta sitten nauttii lahjastaan niin, että omistaja Hieno-Nokkala päättää lahjoittaa Roopelle kymmenen öljylähdettä.

Hypnoosin rauettua Roope ihmettelee kaikkea tapahtunutta, mutta ei kauan. On kiire lahjojen hankintaan: Akulle golfpallo ja pojille pienenpuoleinen marmorikuula mieheen.

Saattaisi ensi jouluna olla Aku Ankassa tämän tarinan uusintavuoro. Viimeksi se on julkaistu numerossa 49/1977. Luultavasti joulunumeroiden sisältö on jo päätetty, jos ei ole, niin se tehdään ihan lähipäivinä.

Napapiirin postimies

Muutaman kuukauden kun on luullut koko Carl Barksin ankka-sarjakuvatuotannon olevan koottuina, kovakantisina kirjoina siisteissä koteloissa kirjahyllynsä päällä, niin uusi Aku Ankka -lehti (11/2010) esittelee uuden, aikaisemmin Suomessa julkaisemattoman Barks-tarinan. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Onneksi Jukka Heiskanen on kirjoittanut lehteen selventävät selittelyt. Kyse on Barksin 1990-luvun lopun tarina-ajatuksen puolikkaasta, jonka toiset miehet käsikirjoittivat ja piirsivät. Tarinaa ei Barksin eläessä ole julkaistu ja ajatuksen puolikkaan ensimmäistä versiota ei Suomessa ole nähtykään.

Barks ajatteli jäävänsä sarjakuvapiirtäjän hommista eläkkeelle kesäkuussa 1966 täytettyään saman vuoden maaliskuussa 65 vuotta. Hahmotelmissa viimeiseksi sarjaksi oli jäänyt Karhukoplan kavalat konnat (US 63).

Kustantajan, Western Publishing, pyynnöistä ja painostuksesta työt jatkuivat kuitenkin pitkälle syksyyn. Irrottautuminen töistä oli vaikeaa ja kustantajan ovelasti maksamat ennakkomaksut pitivät miestä työssä.

Lopulta Barks sai pidettyä päänsä. Viimeiseksi aiottu tarina on Carl Barksin koottujen osassa 27, joten joltisenkin paljon vielä syntyi sivuja. Pääosa 1970-luvun alun tuotannosta on käsikirjoituksia Sudenpennut Tupu, Hupu ja Lupu tarinoihin. Vuodesta 1973 alkaen Barks omistautui maalaamiselle.

Ankat hiipivät maalauksiin jo samana vuonna. Barks möi joitakin maalauksia varten kehittämiä asetelmia luonnoksina kansiksi, maalausten kautta syntyi viimeinen sarjakuvakäsikirjoitus vuonna 1994.

Varakas keräilijä Steve Gepp tilasi Barksilta keväällä 1993 maalauksen Roope Ankan rahasäiliöstä. Sitä suunnitellessa Barksille oli tullut mieleen Troijan hevonen, mutta Geppin tilaukseen hän ei onttoa salakuljettajaa kuitenkaan maalannut. Kuva ei silloin olisi viitannut mihinkään Roope-tarinaan.

William van Horn oli kuullut Geppin tilauksesta ja van Hornille Barks kertoi ideastaan. Kun oli tulossa Barksin Euroopan kiertuekin, van Horn nappasi heti tarinan aihiosta kiinni ja se kaupattiin Tanskan Egmontille. Syntyi Barksin ja van Hornin yhteistyönä sarja Hevostellen halki historian.

Uusi tarina sai mahtavan julkisuuden ja Suomessakin se julkaistiin Aku Ankassa 1/1995 asiaankuuluvan huomion saattelemana.

Toisin kuin 1960-luvulla, 1990-luvulla Barks oli maailmankuulu. Hän oli palkannut managereikseen Bill Grandeyn ja Kathy Morbyn hoitamaan julkisuuteensa liittyviä asioita. Kustantajat ja managerit, erityisesti Egmont ja Grandey, innostuivat Troijan hevostarinan saamasta julkisuudesta. Voisiko Barks kehitellä enemmänkin tarinanpoikasia toisten tekijöiden lähtökohdiksi?

Managerit onnistuivat suostuttelussaan. Barks hahmotteli tarinaa, jossa Aku olisi postimiehenä Alaskassa. Varsinaiseksi käsikirjoittajaksi palkattiin John Lustig, joka kirjoittanut noin nelisenkymmentä ankkatarinaa 1970-luvun alusta lähtien. Piirtäjäksi pyydettiin Daap Jippesiä. Piirtäjä projektin kuluessa vaihtui Pat Blockiin, tanskalaisille paljon 90-luvun alussa piirtäneeseen amerikkalaiseen.

Grandeyn johdolla 1997 valmistui massiiviseen 28-sivun mittaan venytetty Somewhere Beyond Nowhere. Lopputulos jäi julkaisematta Barksin elinaikana. 2000-luvun alussa se useissa maissa kuitenkin nähtiin, muttei Suomessa. Carl Barksin koottuihin sarjaa ei mukaan huolittu, sen kolme kappaletta sisältävä (Grandeyn kirjaama) juoniluonnos kuitenkin. Managerit Grandey ja Morby saivat Barksilta kenkää.

Käsikirjoitukseen on kuitenkin nyt palattu. Toimittaja Byron Ericksonin kanssa John Lustig laati ajatellut 12-sivuisen käsikirjoituksen, jonka Daan Jippes piirsi. Ja se meillä on nyt käsillä Aku Ankassa 11/2010 nimellä Napapiirin postimies.

Uudessa sarjassa on Barksin henkeä. Nopeita käänteitä ja vitsejä. Onnea ja epäonnea. Laulu, joka sitoo ainekset yhteen. Mutta Barksin osuus työhön jää lopulta melko ohueksi. Barks oli jo niin suuri nimi, ettei hän voinut osallistua sarjakuvantekoon normaalissa tuotannossa.


(kiitokset Ankkalinnakkeelle vinkistä)

Raharikkaat Morgan, Wahlroos ja Ankka

Sanoma Mazazines on palkannut sarjakuvakirjojensa esipuheiden kirjoittajiksi eri alojen asiantuntijoita jo lähemmäs parikymmentä vuotta. Ensimmäinen taisi olla filosofi Esa Saarinen vuosien 1951-1952 Aku Ankan näköispainoksessa. Saarinen tosin rehellisesti kertoi, ettei jaksa sarjakuvista innostua.

Useimmat eri elämänaloilta pyydetyt kirjoittajat ovat yleensä kehuneet, erityisesti Carl Barksia. Ankalliskirjaston 9. osan Suuret setelit (2009) esipuheen kirjoittaja taloustoimittaja Juhana Rossi (s. 1973) ikäpolvensa kasvattina antaa arvon ja kaikki ylisanat Barksin sarjakuville.

Ja vielä enemmän. Äkkiseltään hän sanoo osaavansa nimetä kolme raharikasta, J.P. Morganin, Björn Wahlroosin ja Roope Ankan.

Monille kapitalistishenkisesti ajatteleville Roope Ankan rahasäiliö on kauhistus. Eihän rahaa noin saa käyttää! Juhana Rossi ei ole poikkeus. Esipuheessa hän pohtii inflaatiota, sehän syö omaisuuden arvoa koko ajan, käteisen arvo laskee joka hetki.

Vielä kauhistuttavampaa on se, että Suuriin seteleihin kootuista Barksin tarinoista peräti kaksi osoittaa inflaation olevan Roopelle (ja Barksille) ihan tuttu ilmiö.

Siitä huolimatta setelit ja kolikot makaavat rakennus-, ylläpito- ja turvallisuuskuluiltaan kalliissa säiliössä vuodesta toiseen.

Selitykseksi rahan makuuttamiselle tuottamattomana Rossi ei keksi kuin Barksin halun konkretisoida Roopen rikkaus.

Samainen asia lienee pohdituttanut Don Rosaakin. Hänen tarinoissaan rahan säiliössä olemiselle selityksenä ovat muistot. Roope Ankka on hankkinut rahansa omalla työllään, kultaa Klondykessa kaivaen jne. Jokaiseen kolikkoon liittyy tarina, muisto. Jokainen myntti on Roopella muistona menneistä seikkailuista ja teoista.

Harri Römpötti on myös pohtinut Roopea ja rahaa (Ankkalinnassa uskotaan individualismiin. Ylioppilaslehti 16/2001). Roope edustaa puhtaaksiviljeltyä kuvaa kapitalismista. Vallitseva (talous)järjestys on johdettu modernista ihmiskäsityksestä, jossa yksityisyrittämisen vapaus rinnastuu individualismiin ja yksilön vapauteen.

Vallitsevassa järjestelmässä kukin saa toteuttaa itseään niin kuin haluaa, omilla rahoillaan. Jos Roope haluaa makuuttaa rahojaan säiliössään, niin hänellä on siihen täysi oikeus. Vaikka se Rossin ja muiden mielestä miten mieletöntä tahansa olisi.

Aikaisemmin länsimaisissa yhteiskunnissa oli voimakkaita houkuttimia siihen, että raha saataisiin pyörimään tuottavassa toiminnassa. Yksi tällainen kannustin oli omaisuusverot.

Ankkalinnan verovirkailijat pyrkivät saamaan tietoonsa Roopen omaisuuden tarkan määrän ja himoitsevat pääsevänsä verottamaan täysimääräisesti -- huolimatta siitä, että Roope on hankkinut rahansa kapitalismin aidoimmalla, ideologisesti oikeimmalla tavalla: omalla työllä ja uurastuksella.

Kaikesta tästä yhteiseksi hyväksi toimimisen patistamisesta huolimatta Roope jääräpäisesti pitää rahansa säiliössä. Hänellä on siihen oikeus. Raa'an työn tuloksista piti saada nauttia aivan niin kuin tekijä itse halusi. Sellaiset unelmathan olivat omaisuuksien hankkimiseen kannustaneet.

Römpötti pohtii hetken, millaisia Tupu, Hupu ja Lupu olisivat, jos Ankkalinnan kehitys ei olisi pysähtynyt 1950-luvulle. Globalisaation vastustajia joka tapauksessa.

Mutta millainen olisi meidän aikojemme Roope? Siihen Römpötti ei ota kantaa. Ainakaan hänen ei verottajaa tarvitsisi yhtä paljon pelätä kuin puolivuosisataa sitten.

Notre Ankan kirkontornit

Sanoma Magazines muistutti suoramainonnalla Aku Ankan näköispainoksen 1968 olevan kaupan. Mainosmateriaalissa muistutetaan vuoden parhaista tarinoista, erityisesti Carl Barksin Kirkontornin huilunsoittaja -jatkosarjasta.

Barksin myöhäistuotantoon kuuluva The Phantom of Notre Duck (1965) julkaistiin kolmiosaisena sarjana vuoden 1968 numeroissa 43-45. Sittemmin tarina on Aku Ankassa ollut kaksikin kertaa, 1986 ja 1996. Viimeisin julkaistiin nimellä Notre Ankan huilunsoittaja.

Ken on hankkinut Carl Barksin kootut hyllyynsä, voi kaivaa esille sarja 27:n osan (2008) ja lukea tarinan heti. Kootuissa Roope ja kammottava kummitus tosin soittavat huilulla "Nyt tuulet nuo viestin jo toivat..."

Laulun säveleen on vaikea virittäytyä, koska mielessä alkaa soida lapsuudessa muistiin jäänyt: "Pieni nokipoika vaan..."

Koottujen suomennos on tarkka. Barks laittoi Roopen ja Notre Ankan kummituksen soittamaan "My Bonnie lies over the ocean..."

Tarinassa Roope on hankkinut uuden, musikaalisen lukon rahasäiliöönsä. Hän haluaa saada avaimena toimivalle huilulle suojauksen huonoa onnea vastaan Notren Ankan katedraalin toivomuslähteestä.

Kaivon pohjalla lymyilee kummitus, joka nappaa huilun. Ankat seikkailevat kirkon huimissa korkeuksissa, kunnes salat paljastuvat. Apuna jäljityksessä on kenraali Nuuh.

Ankkalinnan Notre Ankan kirkon esikuvana ajattelisi olleen Pariisin Notre Damen. Sitä Notre Ankka kovasti muistuttaa, mutta tarkemmin rakennushistoriaa tuntevat ovat havainneet kirkkojen olevan erilaiset. Kirkkojen tornien ryhmittely on erilainen.

Satunnainen lukija ajattelisi Barksin piirtäneen sinnepäin, mutta barksistit eivät ole ongelmaa jättäneet ratkaisematta.

Ernst Horstin selvitysten mukaan Barksilla on mallinaan ollut Reimsin Notre Dame. Eikä edes sen toteutettu muoto, vaan Eugène Viollet-le-Ducin suunnitelmat Reimsin kirkon entistämiseksi.

Suurien katedraalien ja kirkkojen rakentaminen venyi ja suunnitelmat muuttuivat rakentamisen edetessä. Viollet-le-Ducin suunnitelmassa Reimsin Notre Dame oli tarkoitus saattaa "alkuperäiseen" muotoonsa, johon se jäi rakentamatta 1200-luvun lopulla. Pariisin Notre Dame on saman aikakauden tuote. Reimsin Notre Dame on nykyisin Unescon maailmanperintökohde.

Vajaat sata vuotta sitten 1919 aloitettiin Reimsissä edelleen jatkuva restaurointi. Työn mahdollisti Rockefellerien öljysuvun huomattava lahjoitus, sillä Reimsin Notre Dame lienee ollut paljon esillä uudella mantereellakin entistämissuunnitelmineen. Pääarkkitehtinä työssä oli Henri Deneux, ja yleisölle kirkko avattiin juhlallisesti 1938.

Rockefellerin miljoonien lahjoitus oli "kirkon katon korjaamiseksi". Sillä Reimsin Notre Dame lienee päätynyt Barksin piirustuspöydälle malliksi ja Notre Ankan esikuvaksi.

Onpa Notre Ankan huilunsoittaja julkaistu kerran Koottujen ja Aku Ankan vuoden 1968 näköispainoksen välissäkin. Se oli viimeinen tarina Kuuden miljoonan dollarin papukaijassa (Ankalliskirjasto 10, 2009).

Carl Barksin koottujen lisäosat

Näinä joulukuun päivinä monen suomalaisen ankistin kotona kuvittelisi olevan tyytyväisen hyrinän, koskapa on voi sijoitella lopulliseen paikkaansa täyteen tullutta Carl Barksin koottujen 30-osaista kirjasarjaa. Nyt viimein kirjat voi järjestää koteloihinsa numerojärjestykseen, teossarjan kun on tilaajille toimitettu yksi kirja kustakin kymmeniköstä kerrallaan (1, 11, 21; 2, 12, 22; jne).

Eräälle Vesalle tullee mukava joulu: hän oli päättänyt lukea Barksin tuotannon järjestyksessä, viimeisen paketin myötä pääsee hän käsiksi osiin yhdestätoista eteenpäin. Ehkäpä Kalevasta saamme kokemuksesta lukea.

Nykyisin monien eri alojen tutkimuksissa on havaittu ja jonkinverran jo yleisökin on alkanut sen todeksi huomannut, että ostamisessa tärkeintä on ostopäätöksen tuottama mielihyvä. Kaikenlaisen tarpeettoman krääsän shoppailu palvelee jotakin sisäistä tarvetta, ja kaiken ekologisuuden nimissä olisi tarpeen oppia tyydyttämään tuo sisäinen minä jotenkin toisin. (en puhu nyt Kootuista, nehän ovat sarjakuvista kirjoittavalle tietokirjailijalle tietenkin ammattiin liittyvä tuikitarpeellinen hankinta)

Viime vuosina yhä enenevässä määrin tavarain kaupitsijat ovat alkaneet vaivata ostopäätöksensä tehneitä tiskillä rahastuksen yhteydessä. Ymmärrän kyllä, jos tarjoilija kysyy alkupalat ja pääruoan syöneeltä haluaako tämä jälkiruokaa. Mutta miksi Tiimarin myyjän pitää kaupata värikyniä tai muuta vastaavaa kaikille jotakin liikkeestä ostavalle?

Kauppa sahaa omaa oksaansa. Kuluttajat oppivat pian, että ostopäätöksen tuottaman mielihyvän tuhoaa kuitenkin kohta tuo tiskillä korttia vinguttava myyjä yrittäessään kaupata jotakin lisää.

Carl Barksin koottujen viimeisen paketin mukana tuli kirje, jossa tiedusteltiin halukkuutta tilata Carl Barksin koottujen lisäosat. Tarjous ainoastaan Koottujen tilaajille!

Onhan näistä lisäosista ollut esimerkiksi Kvaakin keskustelupalstoilla jo pidempään puhetta, mutta tarjouskirjeen myötä ollaan konkretian äärellä. Nyt kun olet saanut hankituksi 30-osaa, niin kiinnostaisiko aluksi kolme, myöhemmin toiset kolme lisää?

Kolme ensimmäistä lisää osaa käsittäisivät kaksi hakemistoa, tarina- ja henkilöhakemistot. Näistä etenkin jälkimmäinen kuullostaa mielenkiintoiselta. Lisäksi olisi tarjolla kirjallinen Carl Barksin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla Calgary Eye-Openeriin tekemiä pilapiirroksia. (kuva yllä)

Osa pilapiirroksista on mahdollisesti Suomessa jo aikaisemminkin julkaistu, tosin seitsemisen vuosikymmentä vuotta on siitä aikaa, eikä tarkkoja tietoja aiheesta ole.

Toiset kolme mahdollisesti myöhemmin julkaistavaa lisäosaa pitäisivät sisällään Barksin muita kuin Ankka-sarjakuvia, Warnerille 1943-1947 piirretyt melkein kolmesataa sivua. Barney-karhun ja Benny-aasin seikkailujahan on pari albumillista suomeksi julkaistukin, samoin Tom & Jerryssä Barksin Putte Possuja ja muita.

Ovatko nämä sitten jälkiruokaa vaiko jotain muuta? Tammikuussa posti tuo varsinaisen tilauslomakkeen, päätöstä ei sentään heti tarvitse tehdä. (taitaa sarjakuvista kirjoittava tietokirjailija tarvita työssään näitä lisäosiakin)